Rva Berthe d'Avancelles ei ollut tähän asti taipunut epätoivoisen
ihailijansa, parooni Joseph de Croissardin hartaisiin pyyntöihin.
Talvella oli parooni tavoitellut häntä kiihkeästi Pariisissa, ja,
nyt hän järjesti hänen kunniakseen juhlia ja, metsästysretkiä
normandilaisella Carville-nimisellä maatilallaan.
Aviomies, hra d'Avancelles, ei nähnyt mitään, ei tiennyt mitään,
kuten aina tällaisissa tapauksissa. Hän eli erillään vaimostaan,
sanottiin, fyysillisen kehnoutensa tähden, jota tämä ei antanut
hänelle millään lailla anteeksi. Hän oli paksu, pieni mies,
kaljupäinen, ja kaikki oli hänessä lyhyttä, kädet, jalat, kaula,
nenä, kaikki.
Sensijaan rva d'Avancelles oli suuri, nuori, tummaverinen ja
päättäväinen nainen, joka nauroi äänekkäästi vasten nenää miestään,
joka kutsui häntä julkisesti "rouva Popoteksi", ja katseli ilmeisellä
mieltymyksellä ja hellyydellä vakituisen ihailijansa, parooni Joseph
de Croissardin leveitä olkapäitä, rotevaa vartaloa ja pitkiä,
vaaleita viiksiä.
Hän ei ollut vielä kuitenkaan suostunut mihinkään. Parooni joutui
perikatoon hänen tähtensä. Hän järjesti lakkaamatta juhlia,
metsästysretkiä, uusia huvituksia, joihin hän kutsui paikkakunnalla
asuvat aateliset.
Pitkin päivää haukkuivat koirat metsässä ketun ja villisian jäljillä,
ja iltaisin yhtyivät häikäisevät ilotulitukset tähtien tuikkeeseen,
samalla kuin salin valaistut ikkunat loivat valojuovia, missä liikkui
varjoja, laajoille nurmikentille.
Oli syksy, kellastuneiden lehtien aikakausi. Lehdet lentelivät
nurmella kuten lintuparvet. Ilmassa tuntui kostean, paljaan maan
haju, samalla lailla kuin tunnetaan paljaan ihon haju, kun nainen
riisutaan tanssiaisten jälkeen.
Eräänä iltana, eräässä juhlassa viime keväänä, rva d'Avancelles oli
vastannut hra de Croissardille, joka kiusasi häntä pyynnöillään: "Jos
minun täytyy antautua, ystäväni, niin se ei tapahdu ennen lehtien
putoamista. Tänä kesänä minulla on liian paljon tehtäviä, niin että
minulla ei ole siihen aikaa." Parooni kätki nämä arastelemattomat
ja veitikkamaiset sanat sydämeensä, ja joka päivä hän lähenteli
lähentelemistään ja voitti sijan tuon rohkean kaunottaren sydämessä,
joka ei vastustellut enää, kuten näytti, muuta kuin muodon vuoksi.
Suuren metsästysretken piti tapahtua. Ja edellisenä iltana rva Berthe
sanoi nauraen paroonille: "Parooni, jos te kaadatte otuksen, niin
minulla on teille jotakin."
Aamun koittaessa parooni oli jalkeilla saadakseen selville, minne
otus oli paneutunut maata. Hän seurasi jahtirenkien työtä, järjesti
hevosten vaihdon ja kaikki itse valmistaakseen riemuvoittoaan. Ja
kun torvet törähyttivät lähtömerkin, niin hän ilmaantui ahtaassa,
punaisessa ja kultaisessa metsästyspuvussaan, vyö kireällä, rinta
laajana, katse loistavana, tuoreena ja vahvana kuin juuri vuoteesta
nousseena.
Metsästäjät läksivät. Pesästään karkoitettu villisika kiiti pitkin
pensaikkoa, koirien ajamana; ja hevoset alkoivat laukata, kantaen
selässään pitkin kapeita polkuja ratsastajattaria ja ratsastajia,
samalla kuin pehmenneitä teitä pitkin vierivät äänettömästi vaunut,
jotka seurasivat kaukaa ajoa.
Kiusaa tehden pidätti rva d'Avancelles paroonin lähellään viivytellen
suurella puistotiellä, joka oli kuvaamattoman suora ja pitkä ja
jonka yläpuolella neljän tammirivin oksat kietoutuivat toisiinsa,
muodostaen ikäänkuin holvikaaren.
Väristen rakkaudesta ja levottomuudesta parooni kuunteli toisella
korvallaan nuoren naisen ilvehtivää lörpöttelyä ja toisella seurasi
jahtitorvien toitotuksia ja koirien haukuntaa, joka etääntyi
etääntymistään.
-- Te ette siis rakasta minua enää? sanoi rva d'Avancelles.