Pikku markiisitar de Rennedon nukkui vielä suljetussa ja
hyvänhajuisessa huoneessaan, suuressa, pehmeässä ja matalassa
vuoteessaan kevyissä, liinaisissa lakanoissaan, jotka olivat
pitsinhienoja ja hyväileviä kuten suudelma; hän nukkui yksinään,
rauhallisena, avioeronsaaneiden onnellista ja syvää unta.
Hän heräsi ääniin, jotka puhuivat kiihkeästi pienessä sinisessä
salissa. Hän kuuli rakkaan ystävänsä, pikku paroonitar de Grangerien,
väittelevän sisäänpääsystä kamarineitsyeen kanssa, joka suojeli
emäntänsä ovea.
Silloin pikku markiisitar nousi, veti syrjään salvat, väänsi lukon
auki, kohotti oviverhoa ja, pisti esiin päänsä, pelkän vaalean,
hiuspilveen kätkeytyvän päänsä.
-- Mikäs sinun on, hän sanoi, kun tulet näin aikaiseen? Kello ei ole
vielä yhdeksääkään.
Pikku paroonitar vastasi, hyvin kalpeana, hermostuneena, kiihkeänä:
-- Minun täytyy saada puhua sinulle. Minulle on tapahtunut jotakin
niin hirveätä.
-- Astuhan sisään, rakkaani.
Hän astui sisään, he syleilivät toisiaan, ja pikku markiisitar
paneutui uudestaan vuoteeseen sillä aikaa kuin kamarineitsyt avasi
ikkunat ja päästi sisään ilmaa ja valoa. Kun palvelija oli poistunut,
niin rva de Rennedon jatkoi: "Kas niin, kerrohan."
Rva de Grangerie alkoi itkeä, vuodattaen kirkkaita, kauniita
kyyneleitä, mitkä tekevät naiset hurmaavammiksi, ja kuivaamatta
niitä, pelosta, että silmät kävisivät punaisiksi, hän änkytti:
"Oh, ystäväni, se on niin hirveätä, hirveätä, se, mitä minulle on
tapahtunut. Minä en ole nukkunut yhtään yöllä, en minuuttiakaan,
kuuletkos sinä, en minuuttiakaan. Kas, koetappas minun sydäntäni,
miten se lyö."
Ja tarttuen ystävättärensä käteen hän vei sen rinnalleen, tuolle
naisten sydämen pyöreälle ja vankalle suojavarustukselle, joka usein
riittää miehille ja estää heidät hakemasta mitään alempaa. Hänen
sydämensä löi tosiaankin kiivaasti.
Hän jatkoi:
"Se sattui minulle eilen päivällä... kellon lähestyessä neljää...
tai puoli viittä. Minä en tiedä sitä niin tarkalleen. Sinä tunnet
hyvin minun huoneustoni, sinä tiedät, että minun pikku salini, se,
jossa minä aina oleskelen, on Saint-Lazaren kadulle päin, ensi
kerroksessa, ja että minulla on tapana asettua ikkunaan katselemaan
ohikulkevia ihmisiä. Se on niin iloinen, tuo rautatieaseman seutu,
niin levoton, niin eloisa... Niin, minä pidän siitä! Minä istuin
siis eilen matalalla tuolillani, jonka minä olen antanut asettaa
ikkunakomerooni; se oli auki, tuo ikkuna, enkä minä ajatellut mitään:
minä vain hengitin sinistä ilmaa. Muistathan sinä, miten ilma oli
ihana, eilen! Yhtäkkiä minä huomasin, että toisella puolen katua oli
myöskin nainen ikkunassa, punaisissa pukimissa oleva nainen; minä
olin malvanvärisessä puvussani, sinähän tiedät sen sievän pukuni.
Minä en tuntenut tuota naista, uutta asukasta, joka oli majoittunut
siihen kuukausi sitten; ja kun oli satanut kuukauden päivät, niin
minä en ollut häntä vielä nähnyt. Mutta minä havaitsin heti paikalla,
että hän oli sivistymätön nainen. Alussa minua inhotti ja loukkasi
se seikka, että hän oleskeli ikkunan ääressä kuten minäkin, mutta
sitten, vähitellen, minua huvitti tarkastaa häntä. Hän nojasi
kyynärpäihinsä ja piti silmällä miehiä, ja miehet tarkastivat
myöskin häntä, kaikki tai melkein kaikki. Tekisi mieli sanoa, että
he aavistivat jotakin lähestyessään tätä taloa ja että he vainusivat
jotakin kuten koira metsänriistaa, sillä he kohottivat äkkiä päänsä
ja vaihtoivat hänen kanssaan hyvin nopeasti katsetta, vapaamuurarin
katsetta. Naisen katse sanoi: 'Haluttaako teitä?'
"Miesten katse vastasi: 'Ei ole aikaa', tai 'Joku toinen kerta',
tai: 'Ei ole rahaa', tai: 'Kätke nyt itsesi, raukka!' Tämän
viimeksimainitun lauseen sanoivat perheenisien silmät.
"Sinä et voi kuvitellakaan, miten hullunkurista oli katsella hänen
metkujaan tai paremmin sanottuna ammatinharjoitustaan.
"Välistä hän sulki äkkiä ikkunan, ja minä näin jonkun herran kääntyvän
portista sisälle. Nainen oli hänet siepannut, kuten onkimies sieppaa
kalan. Silloin minä katsoin kelloani. He pysyivät näkymättömissä
kymmenestä kahteenkymmeneen minuuttiin, muttei koskaan kauemmin.
Lopulta tämä hämähäkki sai minut kiihdyksiin, totta totisesti. Eikä
hän ollutkaan mitenkään vastenmielinen, tuo tyttö.
"Minä kysyin itseltäni: Mitenkä hän menetteleekään, kun saa
tarkoituksensa ymmärretyksi niin hyvin, niin pian, täydellisesti?
Liittääkö hän katseeseensa jonkin merkin päällään, tai jonkin
kädenliikkeen?
"Ja minä tartuin teatterikiikariini saadakseni selville hänen
menettelynsä. Oh! se oli hyvin yksinkertainen: ensiksi silmänisku,
sitten hymyily, sitten pienen pieni päännyökkäys, joka tahtoi sanoa:
'Tuletteko luokseni?' Mutta tämä kaikki kävi niin kevyesti, niin
epämääräisesti, niin hillitysti, että hyvää aikaa tarvittiin, jos
haluttiin siinä onnistua yhtä hyvin kuin hän.
"Ja minä kysyin itseltäni: Enköhän minäkin voisi tehdä sitä yhtä hyvin
kuin hän, tuota pientä iskua ylhäältä alaspäin, rohkeata ja siroa,
sillä se oli hyvin siro, tuo hänen liikkeensä. Ja minä aloin koettaa
sitä peilin edessä. Rakkaani, minä onnistuin siinä paremmin kuin hän,
paljon paremmin! Minä olin innoissani, ja minä asetuin uudestaan
ikkunan ääreen.
"Hän ei ottanut enää tällä haavaa ketään vastaan, tuo tyttö rukka,
ei ketään. Hänellä ei ollutkaan enää menestystä. Miten hirveätä
mahtaneekaan olla elatuksen hankkiminen sillä lailla, hirveätä ja
huvittavaa välistä, sillä heidän joukossaan on sellaisiakin, jotka
eivät ole vastenmielisiä, noiden miesten joukossa, joita pyydetään
kadulta.
"Nyt he kulkivat kaikki minun ikkunani ohitse, eikä kukaan astellut
enää hänen katukäytäväänsä. Hänen aurinkonsa oli laskenut. Heitä tuli
tulemasta päästyään nuoria ja vanhoja, tummia ja vaaleita, harmaita
ja valkeita.
"Minä näin muutamia hyvin siroja, totisesti siroja, rakkaani, paljon
parempia kuin minun mieheni ja sinunkin miehesi, sinun entinen
miehesi, sillä sinähän olet saanut avioeron. Nyt sinulla on tilaisuus
valita.
"Minä sanoin itselleni: Jos minä antaisin heille merkin, niin
ymmärtäisivätköhän he minua, minua, joka olen kunniallinen nainen?
Ja kas, kun minut valtasi hullu halu tehdä heille tuo merkki, minut
valtasi oikeakiihtyneen naisen halu...kauhea halu, jonka sinä tiedät
niiksi haluiksi... joita on mahdoton vastustaa! Minä joudun välistä
sellaisen valtaan, minä. Eikös se ole hullunkurista, sanos eikös
se ole hullua! Minä uskon, että meillä on apinan sielu, meillä
naisilla. Minulle on muuten vakuutettu (sen on eräs lääkäri sanonut
minulle), että apinan aivot muistuttavat suuresti meidän aivojamme.
Meidän täytyy aina matkia jotakin. Me matkimme miehiämme niin kauan
kuin me heitä rakastamme, sitten me matkimme rakastajiamme, sitten
ystävättäriämme, rippi-isiämme, kun nämä ovat hyvänsävyisiä. Me
omistamme heidän ajatustapansa, sanontatapansa, me teemme samoja
liikkeitä, me käytämme samoja sanoja, me matkimme heitä kaikessa. Se
on typerää.
"Mitä sitten minuun tulee, niin minä, kun minut valtaa halu tehdä
jotakin, teen sen myöskin aina.
"Minä sanoin siis itselleni: Kas niin, minäpäs teen kokeen yhden
kanssa, yhden ainoan kanssa, saadakseni nähdä, miten siinä käy. Ja
mitäs siinä sitten voisi minulle tapahtua? Ei mitään! Me hymyilemme
toisillemme, ja siinä kaikki, minä en näe häntä enää koskaan; ja jos
minä hänet näen, niin hän ei enää tunne minua, ja jos tuntisikin,
niin minä kieltäisin kaiken, totta totisesti.
"Ja niin minä alan valikoida. Minä etsin hyvin siroa, hyvin siroa.
Äkkiä minä näin pitkän, vaaleaverisen nuoren miehen tulevan. Minä
pidän vaaleaverisistä, kuten tiedät.
"Minä luon häneen katseeni. Hän katsahtaa minuun. Minä hymyilen, hän
hymyilee; minä annan hänelle merkin, oh! tuskin huomattavan; hän
vastaa päällään: 'Kyllä', ja niin hän kääntyy taloon, rakkaani! Hän
tulee pääoven kautta.
"Sinä et osaa kuvitellakaan, miltä minusta tuntui sillä hetkellä!
Minä luulin tulevani hulluksi. Oh! miten minua pelotti! Hänen piti
puhutella palvelijaa! Josefia, joka on täysin uskollinen minun
miehelleni. Josef olisi varmaankin luullut minun tunteneen tämän
herran jo pitkän aikaa.
"Sanos, mitä tehdä? Mitä tehdä? Hän soittaisi ovikelloa heti paikalla,
sekunnin sisällä. Sanos, mitä tehdä. Minä ajattelin, että parasta oli
mennä häntä vastaan, sanoa hänen erehtyneen, pyytää häntä poistumaan.
Hän säälisi naista, naisparkaa! Ja niin minä riennän ovelle ja avaan
sen juuri sillä hetkellä kun hän on soittamaisillaan ovikelloa.
"Minä änkytin, aivan hulluna: 'Poistukaa, herrani, poistukaa, te
erehdytte, minä olen kunniallinen nainen, minä olen naimisissa
oleva nainen. Tämä on erehdys, hirveä erehdys, minä luulin teitä
erääksi tuttavakseni, jota te muistutatte suuresti. Säälikää minua,
herraseni.'
"Mutta hänkös alkaa nauraa, rakkaani, ja vastaa: 'Hyvää päivää,
kissaseni. Tiedäkin, että minä sen tunnen, sinun historiasi. Sinä
olet naimisissa, se merkitsee kahta kultarahaa yhden asemasta. Sinä
saat ne kylläkin. Kas niin, näytä minulle tietä.'
"Ja hän työntää minut edelleen ja sulkee oven; ja kun minä
kauhistuneena jäin seisomaan hänen eteensä, niin hän syleilee minua,
käärii käsivartensa vyötäisteni ympäri ja pakottaa minut astumaan
saliin, jonka ovi oli jäänyt auki.
"Ja sitten hän alkaa tarkastaa kaikkea kuten huutokaupanpitäjä, ja
hän huomauttaa: 'Peijakas, kun sinulla onkin kaikki somaa, hyvin
somaa! Ja mahdat olla tällä haavaa kovassa rahapulassa, kun esiinnyt
akkunassasi!'
"Silloin minä alan hartaasti pyytää häntä: 'Oh, herrani! poistukaa!
poistukaa! Minun mieheni palaa tuossa tuokiossa! Hän palaa aivan
heti, nyt on hänen aikansa! Minä vannon teille, että olette
erehtynyt!' Mutta hän vastaa minulle rauhallisesti: 'Kas niin,
kaunokaiseni, riittää jo. Jos sinun miehesi palaa, niin minä annan
hänelle viitosen, jolla hän voi saada jotakin suuhunsa.'"
Huomattuaan kamiinalla Raoulin valokuvan hän kysyy minulta:
-- Siinä hän on, sinun... sinun miehesi?
-- Kyllä, se on hän.
-- Ja näyttää hauskalta hölmöltä. Ja entäs tämä? Joku ystävättäresi?
Se oli sinun valokuvasi, rakkaani, se, joka on otettu sinusta
tanssiaispuvussa... En tiennyt enää, mitä olisin vastannut, minä
änkytin:
-- Kyllä niin, se on eräs ystävättäreni.
-- Hän on hyvin sievä. Sinä toimitat hänet myöhemmin tuttavakseni.
Kas, kello alkaa lyödä viittä, ja Raoulilla on tapana saapua
kotiin kello puoli kuusi! Jos hän saapuisi ennen kuin toinen on
ennättänyt poistua, ajatteleppas sitä! Silloin... silloin... minä
jouduin päästäni pyörälle... aivan kokonaan...minä ajattelin... minä
ajattelin... että... että parasta oli... oli... oli vapautua tästä
miehestä... mahdollisimman pian... Mitä pikemmin, sitä parempi...
sinä ymmärrät kyllä...ja kas niin... kas niin... kun mikään muu ei
auttanut... ja, rakkaani, mikään muuhan tässä ei auttanut... sillä
hän ei olisi lähtenyt ilman sitä... Minä siis... minä siis... minä
siis väänsin salin oven lukkoon...ja siinä se sitten oli.
Pikku markiisitar de Rennedon alkoi nauraa ja nauraa oikein
katketakseen, pää tyynyissä, saattaen sänkynsä vapisemaan vallan
kokonaan.
Kun hän oli hieman rauhoittunut, hän kysyi:
-- Ja... ja... hän oli soma poika?...
-- Olipa niinkin.
-- Ja sinä olet sitten pahoillasi?
-- Mutta... mutta... kas, kun hän... kun hän lupasi tulla huomenna
samaan aikaan... ja minä... ja minä pelkään hirveästi... Sinä et osaa
aavistaa, miten hellittämätön... ja miten tahtovainen hän... on. Mitä
tehdä... sanoppas... mitä tehdä?
Pikku markiisitar nousi istualleen vuoteellaan miettiäkseen. Sitten
hän lausahti äkisti:
-- Anna pidättää hänet.
Pikku paroonitar hämmästyi. Hän änkytti:
-- Mitenkä? Mitäs sinä sanot? Mitäs sinä ajattelet? Antaa pidättää
hänet? Millä tekosyyllä?
-- Oh! se on hyvin yksinkertaista. Sinä menet poliisikomisariuksen
luo ja sanot hänelle, että eräs herra on seurannut sinua kolme
kuukautta, että hän on ollut kylliksi julkea tullakseen sinun
luoksesi eilen, että hän on uhannut tulla luoksesi uudelle
vierailulle huomenna ja että sinä pyydät lain myöntämää turvaa.
Sinulle annetaan kaksi poliisia, jotka pidättävät hänet.
-- Mutta, rakkaani, jos hän kertoo...
-- Mutta häntä ei uskota, hölmöseni, sen jälkeen kun sinä olet hyvin
järjestänyt asiasi poliisikomisariuksen luona. Mutta sinua uskotaan,
sinua, joka olet moitteettoman seurapiirin naisia.
-- Oh! sitä minä en tule koskaan uskaltamaan.
-- Sinun täytyy uskaltaa, rakkaani, taikka muuten sinä olet hukassa.
-- Ajattelehan toki, että hän... että hän tulee herjaamaan minua...
-- kun hänet tullaan pidättämään.
-- Kas niin, sinulla tulee olemaan todistajia ja sinä tulet
tuomituttamaan hänet.
-- Tuomituttamaan mihin?
-- Hyvitykseen. Tällaisessa tapauksessa täytyy olla säälimätön!
-- Ah! hyvityksen ollessa puheessa... on eräs seikka, joka saa minut
hyvin hämilleni... totisesti hämilleni... Hän jätti minulle... kaksi
kultarahaa... kamiinalle.
-- Kaksi kultarahaa?
-- Niin juuri
-- Eikö enempää?
-- Ei.
-- Se on vähäsen. Se olisi koskenut kipeästi minun kunniaani, minun.
Entäs sitten?
-- Entäs sitten! Mitä minun on tehtävä näillä rahoilla?
Pikku markiisitar epäröi hetken, mutta vastasi sitten vakavalla
äänellä:
-- Rakkaani... Sinun täytyy teettää... sinun täytyy teettää niillä
pieni lahja miehellesi... se on vain oikeudenmukaista.