Hän jatkoi: "... Entäs... entäs tapoihin nähden..." Minä en
uskaltanut vastata. Minä vain annoin kieltävän vastauksen
päännyökkäyksellä. Sitten minä äkkiä käsitin, että hänessä
oli syntynyt hirveä epäilys, ja minä huudahdin, kokonaan pois
suunniltani: "Oh! herrani... minä tarvitsen häntä miestäni varten...
joka minua pettää...joka pettää minua kaupungilla...ja minä tahdon...
minä tahdon, että hän pettää minua kotona... ymmärrättekö te...
voidakseni hänet yllättää..."
Silloin mies alkoi nauraa. Ja minä käsitin hänen katseestaan, että
hän piti minua kunniallisena. Vieläpä hän havaitsi minut hyvin
ankaraksikin. Minä olisin vaikka uskaltanut lyödä vetoa, että hän
olisi halunnut puristaa kättäni.
Hän sanoi minulle: "Viikossa, rouvani, minä järjestän tämän asian. Ja
jos tarvitaan, niin me voimme neuvotella lisää asiasta. Minä vastaan
menestyksestä. Teidän ei tarvitse maksaa mitään ennenkuin asia on
saatu onnellisesti suoritetuksi. Tämä valokuva on siis teidän herra
miehenne jalkavaimon kuva?"
-- Kyllä, herrani.
-- Kaunis nainen, teeskennellyn laiha. Ja mitä parfyymiä?
Minä en käsittänyt häntä ja toistin: Miten niin, mitä parfyymiä?
Hän hymyili: "Niin, rouvani, parfyymi on välttämätöntä miehen
viettelemisessä, sillä se herättää hänessä tiedottomat muistot, jotka
saavat hänet toimimaan, parfyymi synnyttää hämärän sekavuuden hänen
sieluunsa, kiihdyttää sitä ja herpaisee sen palauttamalla hänen
mieleensä entiset nautinnot. Olisi myöskin koetettava saada selville
ne ruokalajit, mitä teidän herra miehellänne on tapana syödä tuon
naisen kanssa. Te voisitte tarjota hänelle samoja ruokalajeja sinä
iltana, jolloin te hänet tulette yllättämään. Oh! rouvaseni, me
saatamme hänet kiikkiin, saatamme kun saatammekin!"
Minä läksin hänen luotaan täynnä innostusta. Minä olin sattunut
tapaamaan oikein viisaan miehen.
Kolme päivää myöhemmin minä näin pitkän, tummaverisen, hyvin kauniin
tytön tulevan luokseni. Hänen ilmeensä oli kaino ja julkea samalla,
hänellä oli erikoinen ovela ilme. Hän tuli hyvin minun kanssani
toimeen. Kun minä en tiennyt liioin, kuka hän oli, niin minä kutsuin
häntä "neidiksi"; silloin hän sanoi minulle: "Oh! Rouva voi kutsua
minua vain lyhyesti Roseksi." Ja me aloimme keskustella.
-- No niin, Rose, te tiedätte, miksi teidät on lähetetty tänne?
-- Minä aavistan sen, rouvani.
-- Hyvä on, tyttöseni... ja se ei tunnu teistä... liian ikävältä?
-- Oh! rouvani, se on kahdeksas avioero, jonka minä saan aikaan, minä
olen siihen tottunut.
-- Mainiota. Paljonko teiltä menee aikaa onnistumiseen?
-- Oh! rouvani, se riippuu kokonaan herran temperamentista. Sitten
kun saan olla viisi minuuttia herran kanssa kahden kesken, niin minä
annan tarkan vastauksen rouvalle.
-- Te saatte nähdä hänet heti paikalla, lapseni. Mutta minä ilmoitan
teille etukäteen että hän ei ole kaunis.
-- Se ei merkitse minulle mitään, rouvani. Minä olen eroittanut jo
hyvin rumiakin. Mutta minä kysyisin rouvalta, oletteko selvillä
parfyymistä?
-- Kyllä, hyvä Roseni -- mieheni rakastajatar käyttää verveineä.
-- Sitä parempi, rouvani, minä pidän kovin sen tuoksusta! Voiko
rouva sanoa minulle myöskin, käyttääkö herran rakastajatar silkkisiä
alusvaatteita?
-- Ei, lapseni, hän käyttää pitseillä varustettuja liinaisia.
-- Oh! sitten hän on sellainen nainen kuin pitääkin. Silkkiset
alusvaatteet alkavat käydä liian jokapäiväisiksi.
-- On totta, mitä sanotte.
-- No niin, rouvani, minä ryhdyn hommaani.
Ja hän ryhtyi tosiaankin hommaansa, heti kohta: aivan kuin hän ei
olisi koskaan eläessään mitään muuta tehnytkään.
Tuntia myöhemmin mieheni saapui kotiin. Rose ei luonut katsettaankaan
häneen, mutta kyllä hän loi, hän. Rose tunsi heti vahvan verveinen
hajun. Viiden minuutin kuluttua hän poistui huoneesta. Mieheni kysyi
minulta heti kohta:
-- Kuka on tämä tyttönen, sanos?
-- No mutta...minun uusi kamarineitsyeeni.
-- Mistä te olette hänet keksinyt?
-- Minä sain hänet paroonitar de Grangerielta, joka häntä suositteli
mitä parhaiten.
-- Ah! hän on hyvin sievä.
-- Niinkös luulette?
-- Kyllä... kamarineitsyeeksi.
Minä riemuitsin. Minä tunsin, että hän tarttui jo syöttiin.
Vielä samana iltana Rose sanoi minulle: "Minä voin nyt luvata
rouvalle, että siihen ei mene kahta viikkoa pitempää aikaa. Herra on
hyvin helposti houkuteltavissa!"
-- Ah! te olette jo koettanut?
-- En, rouvani; mutta sen näkee jo ensi silmäniskulta. Hänellä oli jo
halu syleillä minua mennessään sivuitseni.
-- Hän ei sanonut teille mitään?
-- Ei, rouvani, hän kysyi vaan nimeäni... saadakseen kuulla ääneni
soinnun.
-- Mainiota, Roseni. Toimikaa vain niin nopeasti kuin voitte.
-- Rouvalla ei ole mitään syytä pelätä. Minä en viivyttele muuta kuin
sen verran, ett'en anna huonoa käsitystä itsestäni.
Viikon päästä minun mieheni ei poistunut kotoa tuskin ollenkaan.
Minä näin hänen harhailevan koko iltapäivän huoneissaan; ja mikä
hänen käyttäytymisessään oli merkillepantavinta, se oli se, että hän
ei estellyt minua ensinkään, kun minä läksin kaupungille. Ja minä
pysyttelin poissa kotoa koko päivän...jättääkseni...jättääkseni hänet
vapaaksi.
Yhdeksäntenä päivänä, kun Rose riisui minua, hän sanoi minulle
arkaillen:
-- Se on tapahtunut, rouvani, tänä aamuna.
Minä hämmästyin hieman, vieläpä tulin hieman liikutetuksikin, en itse
asian vuoksi, vaan pikemminkin sen tavan johdosta, jolla hän sen
minulle sanoi. Minä änkytin:
-- Ja... ja... se meni hyvin?...
-- Oh! rouvani, sangen hyvin. Kolme päivää sitten hän jo minua
ahdisti, mutta minä en pitänyt liiasta kiireestä. Rouva ilmoittaa
vaan minulle hetken, jolloin hän tahtoo yllättää meidät itse
rikoksessa.
-- Kyllä, tyttöseni. Kuulkaahan!... valitkaamme torstai.
-- Olkoon menneeksi torstai, rouvani. Minä en suostu mihinkään siihen
mennessä pitääkseni herran vireessä.
-- Oletteko varma siitä, että ette epäonnistu?
-- Oh! rouvani, kyllä, aivan varma. Minä tulen kiihdyttämään herran
äärimmilleen, sillä lailla, että minä antaudun juuri sillä hetkellä,
minkä rouva suvaitsee minulle määrätä.
-- Valitkaamme kello viisi, hyvä Roseni.
-- Olkoon menneeksi kello viisi, rouvani; ja missä paikassa?
-- Mutta...minun huoneessani.
-- Olkoon menneeksi, rouvan huoneessa.
"Nyt sinä, rakkaani, käsität, mitä minä olen tehnyt. Minä kävin
ensiksi hakemassa isän ja äidin ja sitten enoni d'Orvelinin,
presidentin, ja sitten hra Rapletin, tuomarin, mieheni ystävän. Minä
en ilmoittanut heille, mitä minä tulin heille näyttämään. Minä panin
heidät kaikki kävelemään varpaillaan aina kamarini ovelle asti. Minä
odotin kello viittä, tarkalleen kello viittä... Oh! miten minun
sydämeni jyski. Minä olin kutsunut myöskin ovenvartijan, saadakseni
vielä yhden lisätodistajan! Ja sitten... ja sitten, juuri sillä
hetkellä kuin seinäkello alkaa lyödä, pau, minä avaan oven selkosen
selälleen... Ah! ah! ah! me olimme saapuneet juuri parhaiksi...juuri
parhaiksi... rakkaani...Oh! miltä minun mieheni näytti!... jospa
sinä olisit nähnyt hänen naamansa!... Hän kääntyi vuoteessa...konna!
Ah! miten hullunkuriselta hän näytti!... Minä nauroin, minä
nauroin... Mutta isä suuttui ja tahtoi lyödä minun miestäni... Mutta
ovenvartija, oiva palvelija, auttoi häntä pukeutumaan...meidän
nähtemme...meidän nähtemme... Hän napitteli hänen olkaimiaan...miten
hullunkurista se oli!... Mitä Roseen tulee, niin hän oli mainio!
aivan täydellinen... Hän itki...hän itki sangen hyvin. Siinä on
kallisarvoinen tyttö... Jos sinä joskus tarvitset sellaista, niin älä
unhoita häntä!
"Ja tässä minä nyt olen... Minä saavuin heti kohta kertomaan sinulle
tämän jutun...heti kohta. Minä olen vapaa. Eläköön avioero!..."
Ja hän alkoi tanssia keskellä salia, kun pikku paroonitar sitä
vastoin, miettiväisenä ja harmissaan, mutisi:
-- Mikset sinä kutsunut minuakin katsomaan sitä?