Pikku markiisitar de Rennedon tuli sisään pallon tavoin, joka särkee
ikkunan, ja alkoi nauraa ennenkuin ryhtyi puhumaan, alkoi nauraa
katketakseen, samalla lailla kuin kuukausi sitten, jolloin hän
ilmoitti ystävättärelleen pettäneensä markiisia, kostoksi, yksinomaan
kostoksi, ja yhden ainoan kerran, sillä hänen miehensä oli todellakin
liian typerä ja liian mustasukkainen.
Pikku paroonitar de Grangerie laski sohvalle kirjan, jota hän oli
lukenut, ja tarkasti Annettea uteliaasti, nauraen jo itsekin.
Lopulta hän kysyi:
-- Mitäs sinä taas olet tehnyt?
-- Oh!... rakkaani... rakkaani... Se on liian hullunkurista...
liian hullunkurista...? kuvitteleppas mielessäsi... minä olen
pelastettu!... pelastettu!... pelastettu!
-- Miten niin pelastettu?
-- Niin juuri, pelastettu!
-- Mistä sitten?
-- Mieheni vallanalaisuudesta, rakkaani, pelastettu! Vapautettu!
vapaa! vapaa! vapaa!
-- Miten niin vapaa? Missä suhteessa?
-- Missä suhteessa! Avioero! Niin, avioero! Avioero on minun
käsissäni!
-- Sinä olet saanut avioeron?
-- En, en vielä, mutta miten typerä sinä olet! Avioeroa ei saada
kolmessa tunnissa! Mutta minulla on todistuksia... todistuksia...
todistuksia siitä että hän pettää minua... veres rikos...
aatteles!...veres rikos... hän on minun vallassani...
-- Oh! kerroppas minulle! Hän on siis pettänyt sinua?
-- Kyllä...oikeastaan ei...kyllä ja ei... minä en sitä tiedä. Mutta
minulla on todistuksia, ja se tässä on pääasia.
-- Miten sinä olet menetellyt?
-- Miten minä olen menetellyt?...Kas näin! Oh! minä olen ollut
ankara, kovin ankara. Viimeisten kolmen kuukauden aikana hän on
käynyt inhoittavaksi, kerrassaan inhoittavaksi, raa'aksi, karkeaksi,
mielivaltaiseksi, vieläpä halpamaiseksikin. Minä sanoin itselleni:
Tätä ei saa jatkua, tästä täytyy tulla avioero! Mutta millä lailla?
Se ei ollut helppoa. Minä olen koettanut saada hänet lyömään itseäni,
mutta hän ei ole tahtonut. Hän vastusti minua aamusta iltaan,
pakoitti minut menemään ulos silloin, kun minua ei haluttanut,
ja pysymään kotona silloin, kun minä halusin syödä päivällistä
kaupungilla; hän teki minun elämäni sietämättömäksi viikon alusta sen
loppuun asti, muttei vain lyönyt minua.
Silloin minä koetin ottaa selvää siitä, oliko hänellä jalkavaimoa.
Hänellä kyllä oli, mutta hän käytti tuhansia varokeinoja mennessään
hänen luokseen. Heitä oli mahdoton yllättää yhdessä. Arvaappas, mitä
minä silloin tein?
-- Sitä minä en arvaa.
-- Oh! sinä et tulisi arvaamaan sitä koskaan. Minä pyysin veljeäni
hankkimaan minulle tuon tyttösen valokuvan.
-- Miehesi jalkavaimon kuvan?
-- Niin juuri. Se maksoi Jacquesille viisitoista kultarahaa, yhden
illan hinnan, kello seitsemästä puoleenyöhön asti, kolme kultarahaa
tunnilta. Hän sai valokuvan kaupanpäälliseksi.
-- Minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt saada se vähemmällä,
jollakin kujeella, tarvitsematta samalla kertaa ottaa originaalia,
itse ihmistä.
-- Oh! hän on sievä. Hän ei ollut ollenkaan vastenmielinen
Jacquesille. Ja sitten minä tarvitsin häntä koskevia erikoistietoja,
tietoja hänen vartalostaan, hänen rinnastaan, hänen ihostaan ja
tuhansista muista seikoista.
-- Minä en ymmärrä sinua.
-- Kohta tulet näkemään. Kun minä sain tietää kaiken sen, mitä
halusinkin, niin minä menin... kuinkas minä nyt sanoisinkaan...
inä menin erään... affääri-ihmisen luokse... sinähän tiedät...
erään niitä miehiä, jotka toimittavat kaikenkaltaisia...
kaikenlaatuisia asioita... minä menin... jonkinlaiseen...
ilmoitus- ja rikosasiaintoimistoon... tottahan sinä jo ymmärrät.
-- Kyllä, melkein. Ja sinä sanoit hänelle?
-- Minä sanoin hänelle, näyttäen Clarissen (hänen nimensä on
Clarisse) valokuvaa: "Herrani, minun täytyy saada kamarineitsyt, joka
muistuttaa tätä. Hänen täytyy olla kaunis, aistikas, hieno ja puhdas.
Minä maksan hänelle, mitä häh pyytää. Jos se tulee maksamaan minulle
kymmenentuhatta frangia, sitä pahempi. Minä en tarvitse häntä kolmea
kuukautta enempää."
Mies näytti kovin hämmästyneeltä. Hän kysyi: "Tahtooko rouva, että
hänen tulee olla nuhteeton?"