Pikku paroonitar Andrée de Fraisières ja pikku kreivitär Noëmi de
Gardens olivat hutikassa, kokonaan humalassa.
He olivat syöneet päivällistä kahden kesken lasisalissa, mikä oli
meren puolella. Avonaisista ikkunoista tunkeutui sisään hiljainen
kesäinen tuuli, leppoisa ja samalla kertaa raitis, mehevä merituuli.
Selkäkenollaan pitkissä nojatuoleissaan nämä nuoret rouvat ottivat
nyt vähän päästä pienen kulauksen chartreuseä, poltellen savukkeita
ilmaisten toisilleen salaisuuksia, sellaisia, joita ainoastaan tuo
soma, odottamaton humala saattoi tuoda heidän huulilleen.
Heidän miehensä olivat iltapäivällä palanneet Parisiin, jättäen
heidät yksikseen tälle autiolle rannalle, minkä olivat valinneet
välttääkseen siten muodissa olevien kylpypaikkojen kohteliaat
naistenliehijät. Ollen itse poissa viisi päivää seitsemästä he
pelkäsivät kovasti maaseudulle tehtäviä retkeilyjä, nurmikolla
nautittavia aamiaisia, uintiharjoituksia ja nopeata tuttavallisuutta,
mikä syntyy kylpypaikkojen toimettomuudessa. Kun Dieppe, Etretat,
Trouville olivat näyttäneet heistä peloittavilta, niin he olivat
vuokranneet erään talon, jonka joku eriskummallinen ihminen oli
rakentanut Roquevillen laaksoon, lähelle Fécampia, ja sitten
hyljännyt sen, ja tänne he olivat sitten kätkeneet vaimonsa koko
kesäksi.
Nuoret rouvat olivat nyt humalassa. Keksimättä mitään aikansa
kuluksi pikku paroonitar oli ehdottanut pikku kreivittärelle hienoa
päivällistä samppanjoineen. He olivat ensin huvittaneet itseään
suuresti päivällisen valmistamisella, sitten he olivat nauttineet sen
ilomielin, juoden tanakasti janoonsa, minkä heissä oli synnyttänyt
hellauunin lämpö. Nyt he jaarittelivat ja puhelivat puita heiniä
yhteen ääneen, poltellen savukkeita ja huuhdellen kurkkuansa
rauhallisesti chartreusillä. He eivät enää tienneet, mitä kaikkea he
päästivät suustaan.
Kreivitär, jonka jalat olivat kattoa kohden erään tuolin selustalla,
oli eksynyt vielä pitemmälle kuin hänen ystävättärensä.
-- Tällaisen illan lopettamiseksi, sanoi hän, meillä olisi pitänyt
olla rakastajat. Jos minä olisin aavistanut tämän joku aika sitten,
niin minä olisin tuottanut heitä kaksi Parisista ja luovuttanut
sitten sinulle toisen...
-- Minä, puuttui toinen puheeseen, minä keksin niitä aina, yksinpä
tänä iltanakin minulla olisi yksi, jos vain tahtoisin.
-- Kas vaan! Roquevillessäkö, rakkaani, jokin talonpoika, vai miten?
-- Ei, ei sinne päinkään.
-- Kerroppas minulle, ystäväiseni.
-- Mitä minun sitten pitäisi sinulle kertoa?
-- Sinulla on siis rakastaja?
-- No totta kai, minä en voi elää ilman rakastajaa. Jos minua ei
rakastettaisi, niin minä uskoisin itseni kuolleeksi.
-- Niin minäkin.
-- Eikö totta?
-- Kuinkas muuten. Mutta miehet eivät käsitä sitä, eivät ainakaan
meidän miehemme.
-- Eivät tosiaankaan käsitä. Ja miten sinä luulisit meidän tulevan
toimeen ilman rakkautta? Me tarvitsemme rakkautta, mihin kuuluu
lellittelyä, kohteliaisuuden osoituksia, liehittelyä. Se on meidän
sydämemme virikettä, se. Se on välttämätöntä meidän elämällemme,
välttämätöntä, välttämätöntä...
-- Välttämätöntä.
-- Minun täytyy tuntea, että joku ajattelee minua, aina, kaikkialla.
Kun minä nukahdan, kun minä herään, niin minun täytyy tietää, että
minua jossakin rakastetaan, että minusta nähdään unta, että minua
himoitaan. Ilman sitä minä olisin onneton, niin juuri, onneton! Oh!
minä olisin niin onneton, että minun täytyisi alituisesti itkeä.
-- Minä myöskin.
-- Aatteleppas, että toisin ei voi asia ollakaan. Kun aviomies on
ollut kiltti kuusi kuukautta tai vuoden, tai kaksi vuotta, niin hän
muuttuu pakostakin raa'aksi, niin juuri, oikeaksi raakalaiseksi...
Hän ei arastele enään mitään, hän osoittautuu sellaiseksi, mikä hän
on, hän nostaa melun laskuista, kaikista laskuista. On mahdotonta
rakastaa jotakin, jonka kanssa elää aina yhdessä.
-- Niin, se on totta, se.
-- Eikös olekin?... Mutta missäs minä taas olinkaan? Minä en sitä
ollenkaan enää muista.
-- Sinä sanoit, että kaikki aviomiehet ovat raakoja.
-- Niin juuri, raakoja he ovat...kaikki.
-- Se on totta, se.
-- Ja entäs muuta?...
-- Mitä niin muuta?
-- Mitäs muuta minä sitten sanoin?
-- Jaa, minä vaan en sitä tiedä, koska kerta sinä et sitä sanonut!
-- Mutta minunhan piti kertoa sinulle jotakin?
-- Niin, se on totta...
-- Ah, nyt minä muistan!...
-- Minä kyllä kuuntelen.
-- Minä sanoin sinulle, minä, että minä kyllä keksin kaikkialta
rakastajia.
-- Miten sinä menettelet?
-- Kas näin. Seuraa minua tarkkaavaisesti. Kun minä saavun jollekin
vieraalle paikkakunnalle, niin minä teen havaintoja ja valitsen.
-- Sinä valitset?
-- Niin, totta totisesti. Minä teen aluksi havaintoja. Minä otan
selvän asioista. Ennen kaikkea on välttämätöntä, että kysymykseen
tuleva mies on vaitelias, rikas ja antelias, eikö niin?
-- Kuinkas muuten?
-- Ja sitten on välttämätöntä, että hän miellyttää minua miehenä.
-- Välttämättömästi.
-- Sitten minä hänet pyydystän.
-- Sinä pyydystät hänet?
-- Niin juuri, samalla lailla kuin pyydystetään kaloja. Sinä et ole
koskaan onkinut?
-- En, en koskaan.
-- Siinä sinä olet menetellyt väärin. Se on hyvin hauskaa. Ja sitten
se on hyvin opettavaista. Niin, minä hänet pyydystän...
-- Milläs lailla sinä menettelet?
-- Voi sinua hölmöä! Eikö nyt miehiä saa, jos tahtoo, vaikka
siltä näyttääkin, että he toimittaisivat valinnan! Ja he... nuo
tyhmeliinit...luulevat vieläkin valitsevansa...mutta me itse
asiassa...aina... toimitamme valinnan, me... Ajattele siis, että, kun
ei olla rumia, eikä tyhmiä, kun on kysymyksessä meidän kaltaisemme,
kaikki miehet ovat tavottelijoita, kaikki, poikkeuksetta. Me, me
tarkastamme heitä aamusta iltaan, ja kun me olemme keksineet jonkun
sopivan, niin me pyydystämme hänet...
-- Sanasi eivät selvitä minulle sitä, miten sinä menettelet.
-- Mitenkä minä menettelen?... minä en tee mitään. Minä annan
tarkastaa itseäni, siinä kaikki.
-- Sinä annat tarkastaa itseäsi?...
-- Juuri niin. Ja se riittää. Kun on antanut tarkastaa itseään
useampia kertoja yhteen menoon, niin mies huomaa teidät pian kaikkein
kauneimmaksi ja viettelevimmäksi naiseksi. Silloin hän alkaa
teitä hakkailla. Minä, minä annan hänen ymmärtää, että hän ei ole
vastenmielinen. Tietenkään minä en lähde sitä hänelle sanomaan. Ja
hän pihkaantuu aivan korvia myöten. Minä pidän hänestä kiinni. Sitä
kestää sitten pitemmän tai lyhemmän ajan, aina hänen ominaisuuksiensa
mukaisesti.
-- Sinä valtaat sillä lailla kaikki ne, jotka sinä vain haluat?
-- Melkein kaikki.
-- On siis sellaisiakin, jotka tekevät vastarintaa?
-- Välistä.
-- Miksi?
-- Oh, miksi? Josefeja on kolmea eri lajia. Ensimäinen on kovin
rakastunut johonkin toiseen naiseen. Toinen on ylen arka, ja kolmas
on...mitenkä minä sanoisinkaan? ...kykenemätön viemään perille naisen
valtausta...
-- Oh, rakkaani!...Niinkö luulet?...
-- Luulen kun luulenkin... Siitä minä olen varma... Viimeksi
mainitsemaani lajia on paljon, paljon, paljon... paljon enemmän kuin
luullaankaan. Oh! he näyttävät siltä kuin muutkin... he ovat samalla
lailla puettuja kuin muutkin... he esiintyvät riikinkukkoina... Kun
minä sanoin riikinkukkoina... niin minä erehdyin, sillä he eivät voi
levittää pyrstöään.
-- Oh, rakkaani!...
-- Mitä noihin arkoihin tulee, niin heidän tyhmyydelleen ei välistä
mahda mitään. He ovat miehiä, jotka tuskin uskaltavat riisuutua,
tuskin silloinkaan, kun menevät maata aivan yksin, jos heidän
huoneessaan vain on peili. Sellaisten suhteen täytyy olla hyvin
ponteva, käyttää silmäyksiä ja kädenpuristuksia. Sekään ei aina
hyödytä. He eivät koskaan tiedä, miten ja mistä päästä on alotettava.
Jos heidän seurassaan menet tajuttomaksi, kuten minä tässä viimeksi
menin... niin he alkavat teitä hoivata... Ja jollet pian tule
tajuihisi... niin he lähtevät hakemaan apua.
Minä puolestani pidän niistä, jotka ovat rakastuneita johonkin
toiseen. Ne minä valtaan väkirynnäköllä... pistinhyökkäyksellä,
rakkaani!
-- Kaikki se on oikein, mutta jos ei ole miehiä, kuten esimerkiksi
täällä.
-- Minä keksin heitä.
-- Sinä keksit heitä. Mistä sitten?
-- Kaikkialta. Kas, minun mieleeni muistuu tässä eräs tapaus.
"Siitä on tänä vuonna kaksi vuotta, kun minun mieheni pani minut
viettämään kesää maatilallaan Bougrollesissa. Siellä.... ymmärrätkös
sinä!... ei ollut mitään, ei mitään, ei mitään. Ympäristön tiloilla
oli vain joitakin vastenmielisiä moukkia, naisten ja otusten
metsästäjiä, jotka elivät kylpyammeettomissa linnoissaan, miehiä,
jotka tuoksuivat hielle ja nukkuivat vaatteet päällään, miehiä,
joita on mahdoton ojentaa, sillä heillä on ohjeinaan likaisen elämän
periaatteet. Arvaas, mitä minä tein?"
-- En voi arvata.
-- Ah! ah! ah! Minä luin joukon George Sandin romaaneja, joissa
ylistetään kansaa, romaaneja, joissa työmiehet ovat yleviä ja
herrasmiehet rikoksellisia. Ota vielä huomioosi se seikka,
että minä olin nähnyt _Ruy-Blasin_ edellisenä talvena ja että
se oli liikuttanut minua kovasti. No niin! Eräällä minun
vuokraviljelijöistäni oli poika, 22-vuotias, joka oli lueskellut
papintutkintoa varten, mutta sitten jättänyt inhoten koko seminaarin.
No niin! Minä otin hänet palvelijakseni!
-- Oh!... Ja entäs sitten!...
-- Niin, sitten... sitten, rakkaani, minä kohtelin häntä
ylimielisesti, minä näyttelin hänelle paikkojani. Minä en pyydystänyt
häntä, tätä moukkaa, minä saatoin hänet ilmiliekkiin!...
-- Oh! Andrée!
-- Niin, se huvitti minua suuresti. Sanotaan, että palvelijoista
ei ole väliä, että he eivät merkitse mitään! No niin, minä en
hänestä välittänyt. Minä soitin hänet puheilleni antaakseni hänelle
määräyksiäni joka aamu kamarineitsyeeni pukiessa minua, samoin
myöskin iltaisin, kun hän riisui minua.
-- Oh! Andrée!
-- Rakkaani, hän syttyi kuten olkikatto. Sitten, pöydässä, ateriain
aikana, minä en puhunut muusta kuin puhtaudesta, ruumiin hoidosta,
suihkuista ja kylvyistä. Puheeni vaikutus oli suurenmoinen, sillä
parin viikon perästä hän kylpi joessa illoin, aamuin ja käytti
hajuaineita siinä määrässä, että koko linna oli niistä myrkähtyä.
Täytyipä minun suorastaan kieltää häneltä kaikki parfumit sanomalla
hänelle raivostuneella ilmeellä, että miesten ei sopinut koskaan
käyttää muuta kuin eau de Colognea.
-- Oh! Andrée!
-- Silloin sain ajatuksen perustaa maalaiskirjaston. Minä hankin
muutamia satoja siveellisiä romaaneja, joita minä lainasin kaikille
talonpojilleni ja palvelijoilleni. Kokoelmaani oli päässyt
pujahtamaan muutamia kirjoja...muutamia kirjoja... runollisia...
sellaisia, jotka kiihdyttävät...koulukodin ja koulujen oppilasten
sieluja... Minä annoin ne kamaripalvelijalleni. Niistä hän oppi
tuntemaan elämää...kummallista elämää.
-- Oh! Andrée!
-- Sitten minä tulin tutuksi hänen kanssaan, minä aloin sinutella
häntä. Minä ristin hänet Josefiksi. Rakkaani, hän oli... hän oli
pelottavassa tilassa... Hän laihtui kuten... kuten kukko... hän
pyöritteli hullun tavoin silmiään. Minua tämä huvitti rajattomasti.
Se oli minun parhaita kesiäni...
-- Ja entäs sitten?...
-- Sitten...niin... No niin, eräänä päivänä, kun mieheni oli poissa,
minä käskin hänet valjastamaan hevosen pienten korirattaiden eteen
ja viemään minut metsään. Oli kovin kuuma, kovin kuuma... Kas sillä
lailla!
-- Oh! Andrée, kerro minulle kaikki... Se huvittaa minua äärettömästi.
-- Kas vaan, juoppas lasi chartreuseä, taikka minä tyhjennän
koko pullon yksinäni. No niin, sitten, minä tunsin itseni
pahoinvointiseksi matkalla.
-- Miten niin?
-- Millainen hölmö sinä olet! Minä sanoin hänelle, että aloin voida
pahoin ja että minut oli nostettava nurmikolle. Ja sitten kun minä
olin nurmikolla, niin minä olin läkähtymäisilläni ja pyysin häntä
hellittämään paulat. Ja sitten kun nyörit oli päästetty irti, niin
minä menin tainnoksiin.
-- Aivan kokonaan?
-- Eikös mitä, eihän toki.
-- No niin?
-- No niin! Minun täytyi jäädä tainnoksiin melkein koko tunniksi.
Hän ei keksinyt lääkettä. Mutta minä olin kärsivällinen enkä avannut
silmiäni ennen kuin hänen lankeemuksensa jälkeen.
-- Oh! Andrée!... Ja mitäs sinä hänelle sanoit?
-- Minä, en mitään! Tiesinkö minä sitten mitään ollessani
tainnoksissa? Minä kiitin häntä ja pyysin nostamaan itseni rattaille.
Sitten hän ajoi takaisin linnaan, mutta oli vähällä kaataa ajoneuvot
ristikkoportin käänteessä!
-- Oh! Andrée! Siinä kaikki?
-- Siinä kaikki.
-- Sinä et ole mennyt tainnoksiin muuta kuin yhden kerran?
-- En muuta kuin kerran, totta totisesti! Minä en tahtonut tehdä
itselleni rakastajaa tästä moukasta.
-- Piditkö häntä palveluksessasi kauan sen jälkeen?
-- Kyllä. Hän on meillä vieläkin. Miksi minä olisin erottanut hänet?
Minulla ei ole syytä moittia häntä.
-- Oh! Andrée! Ja hän rakastaa sinua edelleenkin?
-- Totta totisesti!
-- Missä hän on?
Pikku paroonitar ojensi kätensä seinää kohden ja painoi sähkönappia.
Ovi avautui melkein heti, ja sisään astui suuri kamaripalvelija, joka
levitti ympärilleen hyvin vahvaa eau de Colognen hajua.
Paroonitar sanoi hänelle: "Hyvä Josef, minä pelkään pahoinvointia,
mene hakemaan tänne minun kamarineitsyeeni."
Mies jäi liikkumattomaksi kuten sotamies upseerin edessä ja loi
palavan katseen emäntäänsä, joka jatkoi: "Mutta, hölmöseni, pidäppäs
kiirettä. Me emme ole tänään metsässä, ja Rosalie tulee hoitamaan
minua paremmin kuin sinä."
Mies kääntyi ympäri kantapäillään ja poistui.
Pikku kreivitär kysyi kauhistuneena:
-- Ja mitäs sinä tulet sanomaan kamarineitsyeellesi?
-- Minä sanon hänelle, että se on mennyt ohitse. Ei, yhtä kaikki
minä annan päästää auki paulat. Siten minun rintani vapautuu, sillä
minä en voi enää hengittää. Minä olen humalassa... rakkaani... ja
niin perinpohjaisessa, että minä kaatuisin, jos nousisin tästä
istuimeltani.