Olen saanut seuraavan kirjeen. Kun siitä kenties saattaa olla hyötyä
useille lukijoistani, niin riennän sen tässä heille julkaisemaan.
Parisi, 15 p:nä marrask. 1886.
Arvoisa Herra!
Te käsittelette usein niin hyvin kertomusten kuin aikakirjainkin
avulla aiheita, jotka koskettavat niinsanoakseni "yleisesti
hyväksyttyä moraalia". Seuraavassa esitän teidän tarkastettaviksenne
muutamia ajatelmia, joista luulisin teidän saavan aineksia yhteen
artikkeliin.
En ole mennyt naimisiin, vaan olen poikamies ja hieman naivi, kuten
näyttää. Mutta minä luulen, että monet miehet, että useimmat heistä
ovat naiveja minun tavallani. Kun olen aina, tai melkein aina,
vilpitön, niin en osaa hyvin eroittaa lähimmäisteni luontaista
ilkeämielisyyttä, vaan astun suoraan eteenpäin, avosilmin,
tarkastamatta lähemmin asioita ja ottamatta riittävää selvää ihmisten
mielialoista.
Me olemme, melkein kaikki, tottuneet yleisesti pitämään näennäisyyttä
todellisuutena ja ihmisiä sellaisina, millaisiksi he tekeytyvät,
ja ainoastaan harvain vainu pystyy saamaan selville tiettyjen
ihmisten todellisen luonteen. Tästä erikoisesta ja käytännölliseen
elämään sovelletusta sovinnaisesta katsantokannasta seuraa, että
me jäämme syrjään tapahtumista kuin myyrät koloonsa, että me emme
koskaan usko sitä, mitä tosiasiallisesti on olemassa, vaan sitä,
miltä jokin näyttää, että me, kun asiat näytetään meille oikeassa
valaistuksessa, selitämme ne epätodenmukaisiksi ja että me luemme
poikkeukselliseksi kaiken sen, mikä ei ole meidän idealistisen
moraalimme mukaista, ottamatta ollenkaan lukuun sitä seikkaa,
että noiden poikkeusten summa sisältää melkein kaikki tapaukset;
tästä seuraa myöskin, että koko maailma pettää ja petkuttaa näitä
minunkaltaisiani herkkäuskoisia. Tässä petkuttamisessa ovat semminkin
naiset mestareita.
Olen hieman poikennut pois asiasta tullakseni siihen, mikä tällä
kertaa erikoisesti kiinnittää mieltäni.
Minulla on rakastajattarena naimisissa oleva nainen. Kuten niin
monet muutkin, luulin minäkin tavanneeni jonkin poikkeusolennon,
pienen onnettoman naisen, joka petti ensi kertaa miestään. Minä olin
hakkaillut häntä kauan, tai paremmin sanottuna luulen tehneeni siten.
Minä luulin voittaneeni hänet rakkaudellani ja kohteliaisuudellani,
minä luulin saaneeni loistavan voiton hellittämättömyydelläni. Itse
asiassa minä olin käyttänyt tuhansia varokeinoja, tuhansia temppuja,
menetellyt sen tuhannen hienotunteisen hitaasti saadakseni hänet
vallatuksi.
Mutta kas, mitä minulle tapahtui viime viikolla.
Hänen miehensä oli matkustanut jonnekin muutamiksi päiviksi, ja
hän pyysi päästä minun poikamiehenasuntooni päivällisille, joilla
minun piti toimittaa kaikki tarjoilu, jottei mitään palvelijaa
olisi tarvittu. Hänellä oli omituinen päähänpisto, mikä oli häntä
kiusannut jo neljä, viisi kuukautta. Hän tahtoi päästä humalaan,
oikeen täyteen, ilman mitään pelkoa, tarvitsematta palata kotiin
ja puhutella kamarineitsyttään, tarvitsematta näyttää käyntiään
kenellekään todistajille. Usein hän oli tullut omien sanojensa
mukaan "iloiselle tuulelle", muttei ollut koskaan mennyt pitemmälle,
ja havainnut sellaisen tilan suloiseksi. Hän oli siis päättänyt
kerran juoda itsensä humalaan, yhden ainoan kerran, mutta silloin
oikein kelpo keikkaan. Kotonaan hän sanoi lähtevänsä vieraisille
vuorokaudeksi lähellä Parisia olevien ystävien luokse ja saapui minun
luokseni päivällisen aikaan. Nainen ei saa luonnollisestikaan juopua
muusta kuin sampanjasta, ja sitä hän joi suuren lasin ennen ateriaa,
ja ennenkuin päästiin käsiksi ostereihin, alkoi hän puhua puita
heiniä.
Päivälliseksi meillä oli vain kylmiä ruokia, jotka oli asetettu minun
takanani olevalle pöydälle, mistä minä saatoin ottaa eri ruokalajit
tai lautaset pelkästään kättä ojentamalla. Ja minä suoritin tarjoilun
niin hyvin kuin voin, kuunnellen hänen lörpöttelyään.
Hän joi lasin toisensa jälkeen päähänpistonsa ajamana. Hän uskoi
minulle aluksi turhanpäiväisiä ja loputtomia aistimuksiaan ja
tunnelmiaan, joita hän oli kokenut tyttönä ollessaan. Ja hän jatkoi
ja jatkoi, katse hieman häilyvänä, kiiluvana, kieli irrallaan. Hänen
keveät ideansa purkautuivat katkeamatta kuten telegrafistin nauha,
joka panee pyörimään kelansa ja näyttää loppumattomalta kulkiessaan
eteenpäin sähkökoneiston pitäessä pientä ääntä ja piirtäessä sille
tuntemattomia sanoja.
Vähän päästä hän kysyi minulta:
-- Olenko minä humalassa?
-- Et, et vielä.
Ja hän joi uudestaan.
Ja pian hän sitä olikin, ei kuitenkaan niin humalassa, että olisi
menettänyt järkensä, mutta kuitenkin siinä määrässä, että ilmaisi
peittelemättömän totuuden, kuten minusta näytti.
Tyttöysaikojen vaikutelmia koskevia tunnustuksia seurasi toisia,
paljon läheisempiä, jotka koskivat hänen miestään. Hän paljasti ne
aivan täydellisesti, kertoi sellaistakin, jota ihan hävettää tietää,
hokien alinomaa seuraavaa tekosyytä: "Minähän voin sanoa sinulle
kaikki, sinulle... kellenkäs minä muulle sitten sanoisin kaikki,
jollen sinulle." Minä tiedän siis hänen miehensä kaikki tavat, kaikki
virheet, kaikki tunteenpurkamistavat ja kaikkein salaisimmatkin halut.
Ja hän kysyi minulta vaatien hyväksyvää vastausta: "Onko hän
yöastia?... sanoppas minulle, onko hän yöastia?... Uskotko, että hän
on ikävystyttänyt minua... häh?..." Siihen määrään, että ensi kerralla
kuin sinut näin, minä sanoin itselleni: "Kas, hänpäs miellyttää
minua, hän, hänestäpä minä saan itselleni rakastajan." Silloin sinä
hakkailit minua.
Minä tulin pakostakin näyttäneeksi hyvin hullunkuriselta, sillä hän
huomasi sen humalastaan huolimatta ja alkoi katketakseen nauraa:
"Ah, sinä suuri houkka!" hän sanoi, "piditkös sinä varovaisuutta
tarpeellisena...? voi sinua suurta pässinpäätä!... kun meitä
hakkaillaan...ja sitä me kaipaamme kipeästi... niin silloin on
pidettävä kiirettä eikä annettava meidän odottaa... ja pitää olla
hölmö, jollei ymmärrä jo meidän katseestamme, että me sanomme:
'Kyllä.' Ah, minä luulen saaneeni odottaa sinua, sinua tolloa! Minä
en edes tiennyt, miten minun olisi pitänyt käyttäytyä saadakseni
sinut ymmärtämään, että minulla oli kiire.... Ah, todellakin sillä
lailla... kukkia... runosäkeitä... kohteliaisuuksia... taasen
kukkia... eikä sitten mitään... enempää... Minä olin vähällä jättää
sinut, rakkaani, niin pitkäveteinen sinä olit päätöksesi tekemisessä.
Ja sanos, kun puolet miehistä on sinun kaltaisiasi, kun sensijaan
toinen puoli... Ah!... ah!... ah!..."
Tämä nauru sai minun selkäpiini värisemään. Ja minä änkytin: -- "Tuo
toinen puoli... niin, millainen on sitten tuo toinen puoli?..."
Hän joi yhä enemmän ja enemmän, silmät raukeina kirkkaasta viinistä,
ja välttämätön halu paljastaa totuus, mikä halu välistä valtaa
juopuneet, vei häntä eteenpäin.
Hän puuttui uudestaan puheeseen. "Ah, tuo toinen puoli pitää
kiirettä... liiallista kiirettä... mutta he ovat yhtä kaikki
oikeassa, he. On päiviä, jolloin se ei heille onnistu, mutta on
myöskin sellaisia, jolloin heillä on menestystä, kaikesta huolimatta.
"Rakkaani... jospa sinä tietäisit... miten hullunkurista se on...
kaksi eri mieslajia.... Kas, nuo ovat, kuten sinäkin, eivät koskaan
kuvittele, millaisia nuo toiset ovat... ja mitä he tekevät... heti...
kun huomaavat olevansa kahden kesken kanssamme.... He ovat niitä,
jotka panevat kaiken alttiiksi!... He saavat korvatillikoita... se on
totta... mutta mitä vahinkoa heillä siitä sitten on... he tietävät,
että me emme lörpöttele koskaan. He tuntevat meidät, he..."
Minä tarkastin häntä inkvisiittorin silmillä, täynnä hullua halua
puhuttaa häntä saadakseni tietää kaiken. Miten monta kertaa minä
kysyinkään itseltäni: "Miten nuo toiset miehet käyttäytyvät
naisia, meidän naisiamme kohtaan?" Minä haistoin hyvinkin, että
ei tarvinnut muuta kuin nähdä jossakin salongissa kahden miehen
puhuttelevan julkisesti samaa naista, jonka kanssa he vuoron perään
ovat joutuneet kahden kesken, huomatakseen, että heillä olisi aivan
erilainen käytöstapa, vaikka tuntisivatkin tuon naisen yhtä hyvin.
Jo ensi silmäyksellä havaitaan, että tietyt henkilöt, joilla on
luontainen viettelemisen taito, tai jotka ovat vain meitä nokkelampia
ja häikäilemättömämpiä, pääsevät yhdessä tunnissa pitemmälle
keskustellessaan naisen kanssa, joka heitä miellyttää, kuin me
yhdessä vuodessa. No niin, käyttävätkö nuo miehet, nuo viettelijät ja
uskaliaat tilaisuuden sattuessa niin rohkeasti käsiään ja kieltään,
että se meistä tuntuisi innoittavalta törkeydeltä, mutta jota naiset
kenties pitäisivät vain anteeksiannettavana julkeutena, säädyttömänä
ihailunosoituksena heidän vastustamattomalle viehättäväisyydelleen?
Kysyin siis häneltä: "Eikö totta, miesten joukossa on sellaisiakin,
jotka ovat hyvin hävyttömiä?"
Hän heittäytyi nojalleen tuolinsa selustaa vastaan voidakseen nauraa
mukavammin, mutta hänen naurunsa oli hermostunutta, sairasta, se oli
sellaista, mikä päättyy hermokohtauksiin; sitten vähän rauhoituttuaan
hän vastasi: "Ah! ah! rakkaani, hävyttömiäkö?... siis sellaisia,
jotka uskaltavat kaiken... heti kohta... kaiken... ymmärrätkö sinä...
ja paljon muuta vielä lisäksi..."
Tunsin joutuneeni kuohuksiin aivan kuin jos hän olisi paljastanut
minulle hirvittävän asian.
-- Ja te sallitte sitten tehtävän sellaista, te?...
-- Ei... me emme sitä salli... me annamme korvatillikoita... mutta
se miellyttää meitä yhtäkaikki... He ovat paljon hauskempia kuin te,
he!... Ja sitten heidän seurassaan täytyy aina pelätä, koskaan ei
saa olla rauhallisena...ja suloista on pelätä... pelätä semminkin
sitä. Heitä täytyy pitää alati silmällä... tuntuu siltä kuin olisi
kaksintaistelussa... Heidän silmistään näkee, missä heidän aatoksensa
pyörii tai minne heidän kätensä pyrkivät. He ovat kuormarenkejä, jos
niin tahdot, mutta he rakastavat meitä paljon paremmin kuin te!...
Omituinen ja odottamaton tunnelma valtasi minut. Vaikka olenkin
poikamies ja päättänyt siksi jäädäkin, niin yhtäkkiä minä
tunsin sydämeni asettuvan aviomiehen kannalle tähän riettaaseen
tunnustukseen nähden. Minä tunsin itseni kaikkien niiden
luottavaisten miesten ystäväksi, liittolaiseksi ja veljeksi, joita
nuo kaikki hameenhelmarosvot, jolleivät nyt juuri ryöstä, niin
ainakin pettävät.
Tällä hetkellä minä olen vielä tuon omituisen tunteen vallassa
kirjoittaessani nyt teille ja pyytäessäni teitä minun puolestani
kohottamaan hätähuudon rauhallisten aviomiesten suurelle armeijalle.
Kuitenkin minä vielä epäilin, sillä olihan tuo nainen humalassa ja
saattoi valhetella.
Puutuin uudestaan puheeseen: "Ettekö te koskaan kerro näistä
seikkailuistanne kenellekään, te?"
Hän katsahti minuun syvällä säälillä ja niin vakavasti, että minä
luulin hänen hämmästyksestä selvinneen humalastaan kokonaiseksi
minuutiksi.
"Mekö?... Mutta millainen hölmö sinä olet, rakkaani! Puhuuko nyt
kukaan koskaan sitä... Ah! ah! ah! Kertooko sinun palvelijasi
sinulle koskaan juomarahoistaan, muutamista lanteista, ja muista sen
sellaisista? Kas niin, se, se on meidän rahaamme. Aviomiehellä ei ole
syytä valittaa niin kauan kuin me emme mene liian pitkälle. Mutta
millainen hölmö sinä olet!... Ja sitten, miten pahalta tuntuukaan
sillä hetkellä, kun vastarintaa ei saa murretuksi!"
Hyvin hämilläni minä kysyin vielä:
-- No niin, sinuakin on sitten usein syleilty?
Hän vastasi eleellä, joka ilmaisi mitä syvintä halveksimista miestä
kohtaan, joka saattoi sitä epäillä: "Jumaliste!... Kaikkia naisia on
usein syleilty... koetappas vaikka ketä tahansa, niin saat nähdä,
sinä suuri hölmö. Kas niin, syleileppäs rouva de X:ää, hän on aivan
nuori ja vallan nuhteeton... Syleile, ystäväni... syleile... ja
koeta... saat nähdä... saat nähdä... Ah! ah! ah!..."
Äkkiä hän heitti täysinäisen sampanjalasinsa kynttiläkruunuun.
Sampanja valui alas sateena, sammutti kolme kynttilää, tahri
seinäverhot, kasteli pöydän, samalla kuin särkyneet lasinsirpaleet
sinkoilivat pitkin ruokasaliani. Sitten hän aikoi tarttua
pulloon tehdäkseen sille samalla tavalla, mutta minä sain sen
estetyksi; silloin hän alkoi huutaa ylen kovalla äänellä... ja sai
hermokohtauksen... kuten olin aavistanutkin...
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin minä en ajatellut ollenkaan tätä humalaisen
naisen tunnustusta, kun sattumalta jouduin samoille illallisille
rouva de X:n kanssa... jota minun rakastajattareni oli kehoittanut
minua syleilemään. Kun asuin samassa kaupungin korttelissa kuin
hänkin, niin minä pyysin päästä häntä saattamaan, sillä hän oli tänä
iltana yksin. Hän suostui.
Kun jouduimme kahden kesken ajoneuvoihin, niin, minä sanoin
itselleni: "No nyt sitä sitten täytyy yrittää", mutta minä en
uskaltanut. Minä en tietänyt, miten aloittaa, miten hyökätä.
Sitten minä sain äkkiä pelkurimaisten toivotonta rohkeutta ja sanoin
hänelle:
-- Miten viehättävä te olitte tänä iltana!
Hän vastasi nauraen:
-- Tämä ilta oli siis poikkeus, koska kerran huomasitte sen ensi
kertaa?
Mykistyin jo tästä. Lemmensodassa ei minulla totta tosiaankaan ole
menestystä. Kuitenkin minä pienen miettimisen jälkeen sain sanotuksi:
-- Ei niin, mutta minä en ole uskaltanut sitä teille sanoa.
Hän hämmästyi:
-- Miksette ole uskaltanut?
-- Siksi, että se on... se on hieman vaikeata!
-- Vaikeata sanoa naiselle, että hän on viehättävä? Mutta mistä te
oikein olette kotoisin? Se on aina sanottava... vieläpä silloinkin,
kun siitä on vain puolittain sitä mieltä... koska me kuuntelemme sitä
aina mielellämme...
Tunsin, että eriskummallinen rohkeus valtasi minut, ja tarttuen hänen
vyötäisiinsä minä etsin hänen suutansa huulillani.
Minä mahdoin kuitenkin vavista, mutta en tainnut näyttää hänestä
niinkään hirveältä. Minä mahdoin myöskin perin huonosti suunnitella
ja suorittaa liikkeeni, sillä hän vain käänsi päänsä sivulle
välttääkseen kosketukseni sanoen: "Oh! eihän toki sillä lailla... se
on liikaa... se on liikaa... Te pidätte liikaa kiirettä... ottakaa
huomioonne, miten minä olen kammattu... kun nainen on kammattu minun
tavallani, niin häntä ei silloin syleillä!..."
Minä vetäydyin paikalleni epätoivoisena, lohduttomana
epäonnistumiseni johdosta. Mutta ajoneuvot pysähtyivät hänen
portaittensa eteen. Hän laskeutui alas, ojensi minulle kätensä ja
sanoi minulle kaikkein suloisimmalla äänellään: "Kiitos saatosta, ja
muistakaahan neuvoani."
Näin hänet kolme päivää myöhemmin. Hän oli kaikki unhoittanut.
Mutta minä, minä ajattelen lakkaamatta niitä toisia... niitä
toisia... jotka osaavat ottaa huomioonsa kampaukset ja käyttää
hyväkseen kaikki tilaisuudet...
* * * * *
Lisäämättä mitään minä jätän tämän kirjeen lukijoitteni ja
lukijattarieni, naineiden ja naimattomien, harkittavaksi.