[44] Viktorinuksesta sanoo Hieronymus: "Afrikalainen Viktorinus
opetti Konstantinuksen aikana puhujataitoa Roomassa. Hän kääntyi
vanhuudessaan kristinuskoon ja kirjoitti muutamia kirjoja Ariusta
vastaan, jotta vaan oppineet voivat käsittää, ja selityksiä apostolin
kirjeisiin". Hänen selityksilleen uuden testamentin kirjoihin ei
Hieronymus pane paljonkaan arvoa. Hänen tallella olevista teoksistaan
päättäen oli hän sitä vastoin etevä Ciceron teosten selittäjä.
[45] Alkeisoppeja oli sekä pakanain että juutalaisten uskonoppi
ennen Kristusta. Alkeisoppien alalla liikkuu yhä vieläkin kaikki
pakanalliset uskonnot. Uskonnollisiin alkeisoppeihin kuuluvat säännöt
ympärileikkauksesta, uhreista, puhdistuksista, paastoista, puhtaista
ja saastaisista eläimistä, määrätyistä pyhä- ja juhlapäivistä ja
määrätyistä rukous- ja uhripaikoista s.o. yleensä kaikki määräykset
ulkonaisista jumalanpalvelusmuodoista. Nämä uskonnolliset alkeisopit
mainitaan Gal. 4, 1-11, Gal. 6, 15, Rom. 14, 14 ja Koi. 2, 8.
Ja näissä ja monessa muussa paikassa sekä evankeliumeissa että
epistoloissa esitetään kristillisyys uskonnollisten alkeisoppien
vastakohtana. Samoin tekee Augustinus tässä.
[46] Mysteeriot (salaisuudet) pakanakunnassa vastaavat kristikunnan
sakramentteja. Ne ovat pakanain kaikkein pyhimpiä ja salaperäisimpiä
uskonnollisia toimituksia. Ainoastaan harvat, valitut n.s. vihityt
pääsivät noiden salaisuuksien perille. Heidän tuli olla elämältään
moitteettomia ja suorittaa kovia kokeita: kestää nälkää ja janoa
ja monenlaisia vaaroja, ennenkun nuo salaperäiset asiat, joita
saivat nähdäksensä, heille vihkimistilaisuudessa selitettiin. Mutta
vaikka varsinkin toiset mysteeriot kuten Isis- ja Mithra-mysteeriot
edustivat ja edistivät korkeampaa siveellisyyttä, niin toiselta
puolen oli olemassa mysteerioita, joiden ohjelmaan kuului mitä
hurjinta siveettömyyttä. Eikä se ole ihmekään, sillä mysteeriot
kuten kaikki pakanuus on pohjaltaan luonnon jumaloimista; ja luonto
on kahtalaista: luonnossa liikkuu hyvät, eloa ja kasvua vaikuttavat
voimat, ja pahat voimat, jotka saavat aikaan hävitystä ja kuolemaa;
ihmisessä taas taistelee keskenään pahat himot ja tottumukset ja
pyrkimys hyvään. Kun tälle kaikelle annetaan pyhyyden Ja jumaluuden
leima, niin onhan selvä että siveellisyyskäsite ja siveellinen elämä
turmeltuu.
Että mysteeriot ovat luonnon jumaloimista, näkyy jo niiden jumalien
nimistä, joiden kunniaksi näitä vietettiin. Kreikkalaiset mysteeriot
Eleysis-maakunnassa olivat Demeterin s.o. maaemon kunniaksi.
Egyptiläisistä mysteerioista olivat Isis-jumalattaren s.o. maaemon
kunniaksi vietetyt kuuluisimmat. Babylonilaisen auringon-jumalan
Mithran mysteeriot olivat tähän aikaan kaikista kuuluisimmat. Rooman
sotajoukot olivat kukistaneet idän kansat, mutta idän kansojen
jumalat vuorostaan voittivat roomalaiset. Uudella innolla ruvettiin
2, 3 ja 4 vuosisadan kuluessa j.Kr.s. luonnon jumalia palvelemaan
kautta koko Rooman valtakunnan.
Mikä sen vaikutti, ja miten se oli mahdollista?
On muistettava, että se korkeampi käsitys jumalista, mikä
joillakuilla Kreikan ja Rooman filosoofeilla oli, ei koskaan tullut
suuren kansanjoukon omaisuudeksi, vaan se aina pysyi taikauskossaan,
se pelkäsi luonnon voimia ja koetti niitä uhreilla ja loihduilla
lepyttää. Ei tarvittu kuin uutta sytykettä tuolle taikauskolle, joka
aina pakanan sydämessä kyti, niin oli siitä leimuava uskonkiihkon
kamala tuli. Tuona sytykkeenä oli nyt viha kristityitä vastaan. Mitä
taas ylhäisiin tulee, niin luonnon jumaloiminen tarjottiin heille
sopivassa hienommassa ja hauskemmassa muodossa juuri mysteerioiden
kautta. Nehän olivat kauniita, vaikuttavia uskonnollisia kuvaelmia
tai näytelmiä, joissa esitettiin, miten kuollut luonto puhkee
uuteen elämään. Mikä viehättävä ajatus että tuo olisi totta
ihmiselämässäkin, että ihminen tämän elämän vaivaloisuuksien jälkeen
saisi kuoltuaan vielä elää onnellista, autuaallista elämää! Paloihan
pakanankin rinnassa tuo kaipuu ja toivo. Ei ihme, että mysteeriot,
jotka tuolle toivolle virikettä antoivat, vetivät puoleensa,
varsinkin kun ne olivat samalla huvittavia kuten kuvaelmat ja
näytelmät konsanaan.
[47] Aug. on siis sitä mieltä, että Paavalilla on tämä nimensä siitä,
että hänen kauttaan kuten ap. tekojen 13 luku kertoo Kypron maaherra
Sergius Paulus oli kääntynyt kristinuskoon. Tämän käsityksen puolesta
puhuu se seikka, että ap. teoissa esiintyy tuo nimi Paavali ensi
kerran juuri mainitussa luvussa.
On kuitenkin toisiakin selityksiä tähän nimen muutokseen olemassa.
On otaksuttu, että Paavali otti tämän nimensä osoittaakseen sillä
mitättömyyttänsä. Paulushan merkitsee pieni, vähäinen, ja hänhän
sanoo olevansa halvin apostoleista.
On myös huomautettu, että ne juutalaiset, jotka enempi liikkuivat
Rooman valtakunnassa, tavallisesti muodostivat juutalaisen nimensä
kreikkalaiseksi tahi roomalaiseksi. Niin tuli Jesus-nimestä Jason,
Dosthai-nimestä Dositeus ja Eliakim-nimestä Alkimos. Niin on myös
Saul-nimestä voinut tulla Paulus.
Mikä selitys on oikea, jääköön ratkaisematta, sillä mahdolliset ne
ovat jokainen.
[48] Julianus huudettiin Rooman valtakunnan keisariksi v. 361. Hän
kantaa liikanimeä "apostata" eli luopio. Hän oli nimittäin lapsena
kastettu ja väkisin ja ankarasti kasvatettu kristillisyyteen. Hänen
mielensä paloi kuitenkin rakkaudesta pakanallista kreikkalaista
tiedettä ja taidetta kohtaan. Nuo hänen mielipiteensä saivat
virikettä ja vahviketta, kun hän opiskellessaan Athenassa
nuoruudessaan pääsi uusplatonilaiseen oppiin tutustumaan. Keisariksi
tultuaan ei Julianus enää salannut mielipiteitään. Hän luopui
kristinuskosta ja asetti elämänsä päämääräksi saattaa pakanuus
jälleen valtakunnassa voimaan. Hän ei kuitenkaan kristityitä vastaan
käyttänyt veristä vainoa, koska oli osoittautunut, että "marttyyrein
veri on kristittyin kylvöä", vaan pilkkakirjoituksia ja asetuksia,
joilla hän -- kuten Aug. tässä mainitsee -- esti kristityitä
pääsemästä vaikuttaviin valtion virkoihin.
Julianus kuoli sotaretkeltä Persialaisia vastaan jo vuonna 363.
[49] Näiden kahden tahdon keskinäistä taistelua omassa olennossaan
esittää Aug. tässä kirjassa vähän tuonnempana mitä suurimmalla
sielutieteellisellä tarkkuudella. Mutta samalla hän -- se kohta
kuitenkin tästä suomennoksesta puuttuu -- kumoo Manikeolaisten
väitteen, että ihmisessä on kaksi sielua, koskapa hänessä on kaksi
tahtoa.
[50] Aug. sanoo teoksessaan "de libero arbitrio": "Se on synnin aivan
oikeuden mukainen rangaistus, että jokainen, joka ei vapaata tahtoaan
hyvin käytä, kadottaa sen; s.o. joka ei tee, minkä hän tietää
oikeaksi, ei sitten enää tiedäkään, mikä oikeaa on, ja joka ei tahdo
tehdä oikein silloin, kun voisi, hän ei sitten enää voikaan sitä
tehdä, kun tahtoisi." Tähän sopii verrata ap. Paavalin sanat Rom.
ep. 6, 16: Ketä te antaudutte kuuliaisina palvelemaan, sen palveliat
te olette. Ja Ps. 51, 6: Sinua vastaan minä syntiä tein, että olisit
oikea sanoissasi ja puhdas tuomitessasi.
[51] Tämä Hengen lain ja synnin lain, välinen taistelu
ihmisolennossa, jota ap. Paavali niin elävästi esittää rom. epist. 7
luvun loppupuolella, on myös monen jalon pakanan rinnassa riehunut,
kuten heidän parhaiden kirjailijainsa teoksista näkyy. Ovidius sanoo:
Minä tiedän, mikä parempi on, ja hyväksyn sen, ja kuitenkin teen
sitä, mikä pahempi on. Plautus sanoo: Minä tiesin kyllä, miten minun
tuli käyttäytyä, mutta en saanut, minä kurja, sitä tehdyksi. Mikä
meidät toisaanne vie, kun toisaanne pyrimme? Seneca. Joka syntiä
tekee, hän ei tee sitä, jota hän tahtoo, vaan hän tekee sitä, jota
hän ei tahdo. Epiktetus. Plato vertaa ihmissielua vaunuihin, joita on
vetämässä kaksi hevosta, jotka kumpikin vetävät eri tahoille.
[52] Roomalaisilla oli muinoin samoinkuin meilläkin vielä oikeuden
istunnoissa vakinaisten oikeuden jäsenten ohessa varajäseniä eli
apumiehiä. Nämä myös ajoivat palkan edestä yksityisten asioita
oikeudessa kuten meillä asianajajat.
[53] Pyhän Antoniuksen elämästä on meillä tietoja ainoastaan
pienestä "Antoniuksen elämäkerta" nimisestä vihosta. Hän syntyi
vuonna 251 j.Kr.s. pienessä Koma nimisessä kylässä Theben lähellä
ylä-Egyptissä. Hänen vanhempansa olivat varakkaat ja olisivat
tahtoneet häntä kouluuttaa niin pitkälle kuin suinkin, mutta hän itse
halveksui kouluoppia. Kahdenkymmenen vuotiaana, vähän sen jälkeen
kun hänen vanhempansa olivat kuolleet, hän kerran eräänä päivänä
tuli kirkkoon, missä luettiin teksti rikkaasta nuorukaisesta. Tämä
sana vaikutti häneen niin voimallisesti, että meni ja lahjoitti
pois kaikki maatilansa. Irtaimistostaan saamansa rahat hän jakoi
köyhille. Aluksi hän vielä asui kylässä, mutta muutti sitten entisten
erakkojen esimerkkiä seuraten erämaahan asumaan. Hän asui eräässä
kallioluolassa, jota käytettiin hautana, ja sittemmin erään vanhan
linnan raunioissa. Hän sai alinomaa taistella pahojen henkien kanssa.
Hän tuli hurskaudestaan kuuluisaksi ja erakkoja tunkeili hänen
luokseen saadaksensa asua tuon pyhän miehen läheisyydessä. Näiden
sielunhoitoon uhrasi Antonius kaiken aikansa ja voimansa. Keisari
Maximinuksen vainon aikana hän kävi Aleksandriassa lohduttamassa ja
auttamassa sorrettuja. Kerran hän myöhemminkin kävi siellä puhumassa
areiolaisia vastaan.
Viime päivinään hän kahden uskollisimman seuralaisensa saattamana
vetääntyi erämaahan, missä kuoli v. 356, siis 105 vuoden vanhana.
Hänen hautaansa ei tunneta.
On merkillistä huomata, miten suuresti Aug. ihailee Antoniuksen
elämäkertaa -- päättäen siitä miten hän sitä tässä esittää. Me
huomaamme, kuinka hänkin, vaikka oli niin lahjakas ja lämmin
kristitty, oli aikansa lapsi ja osallinen aikansa kristittyjen
erehdyksiin.
[54] Nämä lääninvirkamiehet, nimeltä "agentes in rebus", vastasivat
jotenkin meidän lääninkamreereja.
[55] Tällä "suurimmalla vaaralla" Aug. tässä nähtävästi tarkoittaa
joutumista keisarin oikkujen orjamaiseksi noudattajaksi.