Kääntyminen.
Minun Jumalani, minä tahdon muistella elämääni kiittäen Sinua ja
ylistää Sinun laupeuttasi minua kohtaan. Tulkoon koko olentoni
Sinun rakkautesi läpitunkemaksi ja lausukoon: Herra, kuka on Sinun
kaltaisesi? [Ps. 82, 2.] Sinä olet katkaissut kahleeni; Sinulle
tahdon minä kiitosuhria kantaa. [Ps. 115, 7.] Minä tahdon kertoa,
miten olet ne katkaissut, ja kaikkien, jotka Sinua kunnioittavat,
täytyy tämän kuullessaan sanoa: Ylistetty olkoon Herra taivaassa ja
maan päällä, suuri ja ihmeteltävä on hänen nimensä!
Sinun sanasi olivat tunkeutuneet sydämeeni, ja Sinä ympäröit minua
joka puolelta. Minä olin varmasti vakuutettu Sinun ikuisesta
olemisestasi, vaikkakin sitä vain arvoituksen tapaisesti tajusin
ja katselin kuin peilin läpi. Kaikki epäilys onko ketään, joka
olemukseltaan on turmeltumaton ja on kaiken olemuksen alku, oli
kuitenkin haihtunut. En enää halunnut päästä parempaan varmuuteen
olemisestasi, vaan päästä lujemmin liittymään Sinuun.
Oma elämäni oli kokonaan häälyvässä tilassa; sydämeni oli
puhdistettava vanhasta hapatuksesta. Tien, jona Vapahtaja on,
sydämeni kyllä hyväksyi, mutta mennä sille tielle ahtaan portin läpi,
siihen ei se tahtonut taipua.
Sinä vaikutit minussa halun ja päätöksen mennä Simplicianuksen luo,
joka minusta näytti olevan uskollinen palveliasi, ja jossa armosi
kirkkaasti paistoi. Olin myös kuullut, että hän hamasta nuoruudestaan
oli elänyt Sinulle kokonaan pyhitettyä elämää. Nyt oli hän jo ijäkäs
vanhus, ja minä arvelin, että hän, joka hurskaana oli koko pitkän
elämänsä ajan harrastanut vaeltaa Sinun tielläsi, oli paljon kokenut
ja paljon oppinut -- kuten todella olikin laita.
Sentähden tahdoin minä hänelle kertoa myrskyisen mielentilani, jotta
hän mahdollisesti syvien kokemustensa kautta voisi minulle osoittaa
millä tapaa sellainen intoilija kuin minä parhaiten saisi käytyä
Sinun tielläsi.
Minä näin seurakuntasi olevan täynnä ihmisiä, jotka vaelsivat
mikä mitenkin. Minulle tuotti maailmallinen mieli ja elämä paljon
mielipahaa ja se painoi minua kuin raskas taakka, nyt kun kunnian
ja rahan-himo olivat sammuneet, eivätkä enää kuten ennen olleet
helpottamassa tuota raskasta orjuutta. Maine ja rikkaus ei enää
mieltäni lumonnut saatuani maistaa, kuinka Sinä olet suloinen ja
opittuani rakastamaan Sinun huoneesi ihanuutta. Mutta rakkaus naisiin
vielä piti minua lujissa siteissä.
Totisesti, kaikki ihmiset, jotka eivät ole tietoisia Jumalasta, ja
jotka eivät näkyväisestä hyvästä löydä Häntä, joka ehdottomasti hyvä
on, ovat tyhjänpäiväisiä narreja. [Viis. kirj. 13, l.]
Tuommoinen hulluus ei enää minua vaivannut -- siitä olin jo päässyt.
Koko luomakunnastasi saamieni todistusten nojalla olin löytänyt
Sinut, meidän Luojamme, ja Sanasi, joka on Sinun tykönäsi, on yhtä
olentoa kuin Sinä, ja jonka kautta olet kaikki luonut.
Mutta on toinenkin laji jumalattomia olemassa nimittäin ne, jotka
vaikkakin tuntevat Jumalaa eivät Häntä kuitenkaan kunnioita ja kiitä
kuten Jumalaa. Näiden joukkoon olin minäkin joutunut. Mutta Sinun
oikea kätesi kannatti minua ja kantoi minut syrjäiseen paikkaan,
missä voisin parantua. Sillä Sinä olet ihmiselle sanonut: Katso,
Jumalan pelko on viisautta [Job. 28, 28]; älä pyydä olla viisas
olevinasi [Sanani. 3, 7], sillä, jotka luulevat viisaat olevansa,
ovat tyhmiksi tulleet. [Rom. 1, 22.]
Minä olin kalliin päärlyn löytänyt, ja nyt piti minun ostaa se
myymällä kaikki, mitä minulla oli; mutta minä pelkäsin ja epäilin.
Niinpä minä tulin Simplicianuksen luo, jota Ambrosius rakasti
kuten isää ainakin, koska tämä isän tavoin oli hänet johdattanut
armon omistamiseen. Hänelle minä kerroin kaikki harhailemiseni ja
kiertokulkuni.
Minä mainitsin muun muassa, että olin lukenut muutamia
Uusplatonilaisten teoksia, jotka eräs entinen roomalainen puhuja,
Viktorinus,[44] joka kuuluu kristittynä kuolleen, oli latinan
kielelle kääntänyt. Silloin Simplicianus minua onnitteli sen johdosta
että olin juuri nuo teokset käsiini saanut, joihin Jumala ja Hänen
Sanansa niin monella tapaa oli kutoutunut, jota vastoin monet muiden
filosoofien teokset seuraten tämän maailman alkeisoppeja[45] ovat
petosta täynnä.
Simplicianus oli Roomassa ollessaan sangen tuttavallisesti ja
sydämellisesti seurustellut Viktorinuksen kanssa. Nyt hän tilaisuutta
hyväkseen käyttäen ja taivuttaaksensa minua tuon ystävänsä
esimerkillä sellaiseen nöyryyteen kuin Kristuksella oli, joka on
viisailta kätketty ja ilmoitettu yksinkertaisille, rupesi hänen
elämäkertaansa muistelemaan ja kertoi minulle hänestä sellaista, jota
en voi olla mainitsematta, koska se antaa paljon aihetta kiittämään
armoasi.
Viktorinus oli sangen oppinut vanhus ja kaikkiin tieteisiin
perehtynyt. Monien filosoofien teoksia oli hän lukenut ja
arvostellut. Jaloja senaattoreja oli hänellä oppilaina ja
kunnostautumalla eräässä korkea-arvoisessa opettajatoimessa oli hän
itsellensä ansainnut ja hankkinut muistopatsaan Rooman torilla --
joka pidetään erinomaisena kunniana.
Vanhuuteensa saakka oli hän epäjumalanpalvelija ja osallinen noihin
jumalattomiin mysterioihin,[46] joihin silloin melkein koko Rooman
aateli oli niin suuresti innostunut. Monta vuotta oli tämä vanhus
noita epäjumalia pauhaavilla puheilla puolustanut. Ja kuitenkaan ei
hän hävennyt tulla Kristuksesi oppilapseksi ja juoda maitoasi kuin
pikku lapsi. Hän taivutti niskansa kantamaan nöyryyden ijestä ja
antoi painaa otsalleen ristin häpeää.
Oi Herra, Herra, Sinä joka taivuttaen taivaita alasastut, joka
kosketat vuoria niin että ne savuavat [Ps. 144, 5], kuinka olet Sinä
pujottautunut tuon miehen sydämeen?
Hän luki -- kuten Simplicianus minulle kertoi -- pyhää raamattua, ja
otti vaivakseen tutustua mitä suurimmalla huolellisuudella kaikkiin
kristillisiin kirjoihin tutkien niitä juurta jaksain ja sanoi
Simplicianukselle: "Tiedäppäs, että minäkin jo olen kristitty."
Mutta tämä vastasi: "En usko, enkä lue sinua kristittyjen joukkoon,
ennenkun näen sinut kristittyjen kirkossa". Tähän Viktorinus
leikillisesti vastasi: "Siispä kirkon seinät synnyttävät kristityitä?"
Tämä keskustelu uusiutui moneen kertaan, sillä Viktorinus pelkäsi
loukata ystäviänsä, noita ylpeitä pahojen henkien palvelioita,
ajatellen kauhulla että he babyloonilaisen arvonsa koko painolla
antaisivat vihansa pudota hänen päällensä, pudota niin raskasti kuin
jos putoaisi se noiden Libanonin seeterien huimaavista korkeuksista,
joita ei Herran ilma ole katkonut. [Ps. 29, 5.]
Mutta vähitellen sai hän lukemalla ja tutkimalla hengen voimaa ja
pelko että Kristus pyhien enkeliensä edessä hänet kieltäisi, jos
hän häpeisi Kristusta tunnustaa ihmisten edessä, tukahutti kaiken
muun pelvon. Nyt tunsi hän itsensä suuresti syylliseksi siinä,
että hän häpeän puna poskillaan oli kuunnellut tuota salaperäistä
Jumalan pojan itsensä alentamista, hän joka häpeemättä oli ottanut
osaa salaperäiseen epäjumalanpalvelukseen, jolla pahoja henkiä
palvellaan, ja jota hänen ylpeä sielunsa oli raukkamaisesti muiden
mukaan matkinut. Nyt voitti hän tuon turhan häpeilemisen ja kääntyi
innosta punastuen totuuden puoleen: Äkkiä ja odottamatta sanoi hän
Simplicianukselle: "Tule, menkäämme kirkkoon, minä tahdon tulla
kristityksi". Tämä ilosta joutui aivan ymmälle ja meni hänen mukaansa.
Niinpiankun hän oli saanut opetusta pyhän uskon päätotuuksissa antoi
hän koko Rooman suureksi ihmeeksi ja seurakunnan sanomattomaksi
iloksi nimensä kastekokelasten kirjaan tullaksensa pyhän kasteen
kautta uudestisynnytetyksi.
Kopeat pakanat näkivät sen ja vihastuivat; he kiristelivät hampaitaan
ja olivat menehtyä vihasta. [Ps. 112, 10.] Mutta Sinä, Herra Jumala,
olit palveliasi turvana ja toivona, eikä hän enää katsahtanut
taaksensa turhuuksiin ja mielettömiin valheisiin.
Vihdoin tuli se hetki, jolloin hänen piti tunnustaa uskonsa. Hänen
piti kuten kastekokelasten aina oli tapa tässä toimituksessa
lausua ulkoa määrätyt, kaavanmukaiset sanat korotetulta paikalta
koko seurakunnan läsnäollessa. Muutamilla, jotka näyttivät olevan
kovin arkoja, oli kuitenkin lupa tehdä tunnustuksensa ainoastaan
seurakunnan vanhimpien edessä.
Viktorinuksellekin annettiin tähän tilaisuus, mutta hän tahtoi
mieluummin koko pyhän seurakunnan edessä tunnustaa sielunsa autuutta.
Olihan hän niin kauvan julkisesti esittänyt puhujataitoa, mikä on
kaikkea muuta kuin autuaaksitekevää! Kuinka sopisi hänen peljätä
julistaa Sinun laumallesi Sinun sanaasi, hänen, joka ei ollut
peljännyt puhua hurjille kansanjoukoille omia sanojaan!
Kun hän nousi lavalle tunnustustansa tekemään, äännähtivät kaikki,
jotka hänet tunsivat ja rakastivat, ilosta sykkivin sydämin ja
hiljaisella äänellä hänen nimeänsä. Ja kukapa olisi ollut häntä
tuntematta!
Kuin pidätetty kohina kajahti miehestä mieheen koko riemuitsevan
joukon suusta: Viktorinus, Viktorinus!
Äkkiä he yhteen ääneen huudahtivat innostuksesta nähdessään hänet, ja
äkkiä he vaikenivat jännitettyinä kuullaksensa hänen puhettaan.
Hilpeällä luottamuksella julisti hän oikeaa uskoa ja kaikki kuulijat
tahtoivat hänet tykönsä temmata ja sydämeensä sulkea. Rakkauden ja
ilon käsivarsilla he tahtoivat hänet syliinsä sulkea.
Hyvä Jumala, miksi ihminen iloitsee enempi sellaisen pelastumisesta,
joka on ollut suuremmassa vaarassa tahi aivan toivottomassa tilassa,
kuin sellaisen, joka on ollut vähemmän vaaranalainen ja josta
aina on ollut toivoa! Varmaankin siksi että Sinäkin, laupias isä,
iloitset enempi yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin
yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä hurskaasta, jotka eivät parannusta
tarvitse.
Mekin suuresti iloitsemme kuullessamme, kuinka paimen iloiten kantaa
eksynyttä lammasta olallansa, ja kuinka naapurit iloitsevat vaimon
kanssa, joka löysi kadonneen penninkinsä.
Ilon kyyneliä vuodatetaan huoneessasi, kun siellä kuullaan sanoma
nuoremmasta pojastasi: Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi
jälleen, hän oli kadonnut, ja on taas löydetty. [Luk. 15.]
Sinä iloitset meistä ja pyhistä enkeleistäsi, jotka pyhässä
rakkaudessaan ovat pyhiä. Sillä ollen aina sama muuttumatta
tunnet Sinä kaikki katoavat ja muuttumattomat kappaleetkin aina
muuttumattomina.
Niin, mikä sen vaikuttaa, että enempi iloitaan rakkaista kappaleista,
jotka on löydetty ja takaisin saatu, kuin jos ne aina olisi saanut
pitää hallussaan? Vakuuttaahan kaikki, mitä näemme ja kuulemme joka
taholla: niin se on!
Voittoisa sotapäällikkö pitää riemuisaa voittokulkua, mutta hänen
voittonsa on vain taistelemalla saavutettu; ja kuta suuremmassa
vaarassa oltiin taistelussa, sitä enempi iloitaan voittokulussa.
Myrsky heittelee ritisevää laivaa ja uhkaa haaksirikkoa merimiehille,
jotka kalpeina katselevat edessään olevaa kuolemaa silmiin. Mutta
taivas selkenee ja meri tyyntyy, ja kuta kamalampi oli äskeinen
pelko, sitä suurempi on nyt ilo.
Joku rakas ystävä sairastaa ja hänen valtimonsa ennustaa pahaa,
kaikki, jotka toivovat hänen terveeksi tulemistaan, ovat hekin kuin
kipeät huolista. Hän rupee toipumaan, mutta ei ole vielä entisissä
voimissaan, ja kuitenkin hänestä iloitaan enempi kuin silloin, kun
hän vielä oli terveenä ja voimakkaana.
Vieläpä ihmiselämän nautintojakin etsivät ihmiset kestämällä
vaivaloisuuksia, jotka eivät pakosta vastoin tahtoa tule heidän
osaksensa, vaan ovat päinvastoin heidän omia tahtomiaan ja
hankkimiaan.
Syömisestä ja juomisesta ei ole mitään nautintoa, joll'ei ensin
ole tuntenut nälän ja janon tuskaa. Juomarit syövät ensin jotain
suolaista saadaksensa polttavan janon, ja sitten he sitä sammuttavat
juomisella suuresti nauttien.
Näin on häpeällisen ja kirotun ilon laita, näin on laita iloitessa
sopivista ja luvallisista asioista, näinpä myös on ystävyyden
tuottaman puhtoisimman iloisuuden laita. Samanlaatuista oli myös ilo
hänestä joka oli kuollut ja virkosi jälleen, joka oli kadonnut ja
taas löydettiin. Kaikkialla on ilo sitä suurempi, kuta suurempi tuska
sen edellä on käynyt.
Miksi niin on, Herra minun Jumalani, vaikka Sinä olet itsellesi
ikuinen ilo ja vaikka eräät olennot Ympärilläsi aina Sinussa
iloitsevat? Miksi täällä maan päällä vaihtelee lankeeminen ja
nouseminen, taantuminen ja edistyminen, loukkaaminen ja sopiminen?
Pitääkö niin olla? Oletko Sinä sen niin säätänyt asettaessasi,
taivaan korkeuksista lähtien maan alimpiin paikkoihin asti, ajan
alusta alkaen aina vuosisatojen loppuun saakka, enkeleistä aina
matosiin saakka, ensi liikkeestä viimeiseen saakka, kaikki hyvät
luomasi, kaikki ihanat tekosi itsekunkin omaan paikkaansa ja aikaansa?
Voi minua! Kuinka äärettömän korkea on korkeutesi, kuinka pohjattoman
syvä syvyytesi? Sinä et milloinkaan muuta paikkaa ja kuitenkin me
vaivoin osaamme palata Sinun tykösi.
Nouse, Herra, toimimaan! [Ps. 74, 22.] Herätä meitä suruttomuuden
unesta ja palauta meidät tykösi! Innosta meitä ja tempaa mukaasi,
sytytä rakkautesi liekki meissä palamaan ja suo meidän sulouttasi
maistaa, että Sinua rakastaisimme ja rientäisimme Sinun syliisi!
Ovathan monet palanneet tykösi vielä syvemmästä ja synkemmästä
syvyydestä kuin Viktorinus. He tulevat lähestyessään Sinua
valaistuiksi valollasi ja saavat samassa voiman tulla Sinun
lapsiksesi. Eikä siinä ole kellään etuoikeutta, ei rikkailla edellä
köyhiä, ei ylhäisillä edellä halpasukuisia, sillä ne, jotka heikot
ovat maailman silmissä, olet Sinä valinnut saattaaksesi väkevät
häpeään, ne jotka ovat alhaista sukua ja ylönkatsottuja maailmassa,
olet Sinä valinnut, ja ne, jotka eivät mitään ole, olet Sinä valinnut
ja korottanut tehdäksesi turhaksi ne, jotka jotakin ovat. [1 Kor. 1,
27-28.]
Ja kuitenkin on "vähin apostoleistasi", se sama jonka suun kautta
Sinä olet nuo mainitut sanat lausunut, kutsunut itseään Paulus, eikä
Saulus, maaherra Sergius Pauluksesta[47] saamansa ihanan voiton
muistoksi. Paavali, näet, Kristuksen sotilaana sai tuon korkean
herran ylpeyden masennetuksi niin, että hän alistui Kristuksen
suloisen ikeen alle ja rupesi suuren Kuninkaan alamaiseksi.
Sitä suurempi voitto saadaan vihollisesta, kun voitetaan sellainen,
jota hän muita lujemmin on sitonut, ja jonka kautta hän useita muita
on siteissä pitänyt.
Ylpeät pitää vihollinen maineen kahleella lujasti kahlehdittuna, ja
mainehikasten miesten uskottavuudella hän useita kahleihinsa kietoo.
Viktorinuksen sydäntä oli vihollinen pitänyt hallussaan kuin
valloittamatonta linnoitusta ja Viktorinuksen kielellä kuin suurella,
terävällä nuolella oli hän monta tappanut.
Sentähden, kun Viktorinus nyt voitettiin ja hän kaikesta sydämestään
Sinuun suostui, täytyi myös Sinun lastesi äärettömästi iloita ja
riemuita koska kuninkaamme nyt oli voittanut väkevän ja riisunut
häneltä aseet [Luk. 11, 22.], ja koska vihollisen käyttämät astiat
nyt puhdistuivat käytettäviksi Sinun kunniaksesi ja tulivat
hyödyllisiksi kaikkeen hyvään työhön. [2 Tim. 2, 21.]
Samassa kun Simplicianus, Sinun palveliasi, oli tämän Viktorinuksesta
kertonut sytyin minä halusta tehdä samoin kuin hän -- sitähän
kertomisella oli tarkoitettukin.
Simplicianus vielä kertomaansa lisäsi, että Viktorinus ollaksensa
kuuliainen keisari Julianuksen[48] aikana ilmestyneelle laille, jonka
mukaan kristittyjen ei ole lupa opettaa tieteitä ja puhujataitoa,
mieluummin luopui opettamasta puhujataitoa koulussa kuin Sinun
sanastasi, joka tekee taitamattomien kielen kaunopuheliaaksi. Tämän
johdosta pidin minä häntä yhtä onnellisena kuin uljaanakin, koska hän
täten sai tilaisuuden antautua kokonaan Sinua palvelemaan.
Tätähän juuri minä huokaillen ikävöin kituen kahleissa, joihin
ei vieraat väkivallantekijät vaan oma turmeltu tahtoni oli minut
kietonut. Vihollinen oli saanut tahtoni haltuunsa, ja takonut siitä
kahleen, jolla oli minut kovasti kahlehtinut. Turmeltu tahto, näet,
synnyttää himon, himo, johon sydän suostuu, muodostuu tottumukseksi,
ja tottumus, jota ei vastusteta, muuttuu välttämättömäksi pakoksi.
Niin kutoutui rengas renkaaseen tuohon kahleeseen, joka piti minua
kovassa orjuudessa.
Uusi tahtoni taas, jonka vaikutuksesta tahdoin Sinua aivan vapaasti
palvella ja nauttia Sinusta, joka olet ainoa todella pysyväinen
viehätys, oli minussa vasta oraalla, eikä kyennyt tuota vanhaa pitkän
tottumuksen kautta vahvistunutta tahtoa voittamaan. Näin taisteli
minussa kaksi tahtoa vastakkain, vanha ja uusi, lihallinen ja
hengellinen, ja ne keskenään taistellen rikki raastoivat sieluani.
Tällöin sain itsessäni kokea, mitä olin lukenut: liha himoitsee
henkeä vastaan ja henki lihaa vastaan. [Gal. 5, 17.] Molemmissa
tahdon ilmauksissa oli minuuttani,[49] kuitenkin enempi siinä, jota
hyväksyin kuin siinä, jota nyljin. Minua ei, näet, jälkimäisessä enää
ollut paljonkaan, koska se oli enempi väkinäistä kärsimistä kuin
omatahtoista toimintaa.
Kuitenkin oli tuo minua vastaan sotiva ja minua voimakkaampi tottumus
oma kasvattamani, koskapa suostumalla ensin tekemään pahaa jouduin
sitä tekemään sittenkin kun en enää olisi tahtonut sitä tehdä. Ken
siis uskaltaa vastaväitettä tehdä, kun syntinen syystä saa kärsiä
rangaistusta.[50]
Minä olin usein mielessäni kuvitellut "enhän minä enää rakasta
maailmaa, ja Sinuahan en vielä palvele siitä syystä, että totuus
vielä on mielestäni niin epätietoista." Mutta tämäkään puolustus
ei enää ollut pätevä, sillä nythän oli minulla jo varma vakaumus
totuudesta.
Maailmaan kiintyneenä en minä tahtonut astua Sinun sotaväkesi
riveissä taistelemaan ja minä yhtä paljon pelkäsin vapautua kaikista
kuormista kuin minun oikeastaan olisi pitänyt peljätä sortua niiden
alle.
Niinpä painoi maailma kuin raskas painajainen silmäni makeaan uneen
ja koettaessani ajatuksineni kääntyä Sinun puoleesi olin minä niiden
kaltainen, jotka koettavat unesta nousta, mutta raskaan unen painosta
vaipuvat entiselle sijalleen jälleen.
Eihän kukaan voi alinomaa nukkua, eikä -- sen sanoo jokaisen terve
järki -- nukkuminen ole valveilla olemisen veroista, ja kuitenkaan ei
ihminen useimmiten tahdo hieroa unta silmistään kun jäsenet tuntuvat
niin raukeilta, vaan heittäytyy yhä halukkaammin unen helmaan,
vaikkakin pahalla omalla tunnolla, koska jo olisi aika nousta. Niinpä
minäkin sen varsin hyvin tiesin olevan parempaa heittäytyä Sinun
rakastavaan helmaasi kuin myöntyä himoani noudattamaan, ja kuitenkin
Sinä rakkaudellasi voitit vain omantuntoni suostumuksen, jota vastoin
himo minut kokonaan lumosi ja vangitsi.
Minä en ensinkään tiennyt, mitä vastata, kun Sinä minulle huusit:
Heräjä sinä, joka makaat, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua
valaisee. [Ef. 5, 14.] Joka taholta kun sain todistuksia, jotka
vakuuttivat sanasi olevan totta, ja kun totuus oli kokonaan
omantuntoni vanginnut, en mitään muuta osannut kuin vitkaan ja
uneliaasti sanoa: "Kyllä kohta, kyllä kohta! Annahan vain vähän aikaa
minun vielä olla!" Mutta tuo "kohta, kohta" venyi varsin pitkäksi ja
tuosta "vähästä ajasta" ei tahtonut ensinkään loppua tulla.
Hukkaan minä sisällisen ihmisen puolesta annoin laillesi
suostumukseni, kun kuitenkin toinen laki minun jäsenissäni, joka
sotii Hengen lakia vastaan, otti minut vangiksi ja pani minut
jäsenissäni olevan synnin lain alaiseksi.[51]
Synnin laki on pahan tottumuksen voima, joka hengen väkisinkin
vangitsee ja kukistaa, vaikka se kokee vastaan panna; se onkin aivan
oikeuden mukaista, koska henki ensinnä on pahalle myöntymyksensä
antanut. Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minut tästä kuoleman
ruumiista? Sen tekee yksin Sinun armosi Jesuksen Kristuksen meidän
Herramme kautta.
Nyt tahdon Sinun nimesi kiitokseksi ja kunniaksi, Herra, minun
auttajani ja vapahtajani, kertoa kuinka olet minut vapauttanut
sukuvietin kauhistavasta kahleesta, joka oli minut niin pahasti
kietonut, ja maailman menon orjuudesta.
Elämäni vieri kyllä yhä vielä totuttua latuaan, mutta tuskani tuli
yhä suuremmaksi ja jokapäivä tulin minä tuskan rukouksilla tykösi.
Usein kävin myös kirkossa, milloin suinkin vaan joudin toimiltani,
joiden taakan alla huokailin.
Alypius ollen tätä nykyä aivan joutilaana oli paljon seurassani.
Kolmasti oli hän apumiehenä[52] istunut oikeudessa ja nyt hän odotti,
kenelle taas saisi rahan edestä antaa apuansa oikeusasioissa. Hän
niinmuodoin menetteli samoin kuin minäkin, joka rahan edestä opetin
puhujataitoa -- jos muutoin tuo taito onkaan opetuksen kautta
saatavissa.
Nebridius sitä vastoin useinkin ystäväpiiristämme puuttui, sillä hän
oli ruvennut virantoimituksessa auttamaan yhteistä ystäväämme, erästä
Milanon kansalaista ja opettajaa nimeltä Verecundius, joka ollen
suuresti uskollisen apulaisen tarpeessa sellaista kovasti halusi
ja ystävyyden nojalla juuri meidän joukostamme pyysi. Nebridius ei
tuohon toimeen ruvennut ulkonaisten etujen tähden, vaan koska hän
hyväntahtoisena ja kelpo ystävänä ei tahtonut olla meidän pyyntöämme
noudattamatta.
Eräänä päivänä, kun Nebridius taas jostakin syystä oli poissa,
tuli minun ja Alypiuksen luo eräs mies nimeltä Pontitianus, joka
ollen Afrikasta kotoisin oli maamiehemme, ja jolla oli korkea virka
hovissa. En tiedä, mille asialle hän oikeastaan tuli.
Me istuuduimme juttelemaan. Samassa hän sattumalta huomasi
pelipöydällä edessämme erään kirjan. Hän otti sen käsiinsä, aukaisi
ja löysi suureksi ihmeekseen apostoli Paavalin epistolat, vaikka oli
luullut sen olevan jonkun suurenmoisen teoksen oman ammattini alalta.
Silloin hän hyväntahtoisesti hymyillen loi katseensa minuun ja lausui
ihmetellen ilonsa sen johdosta, että oli juuri nämät kirjat niin
odottamatta tavannut käsistäni.
Sillä hän oli uskovainen kristitty ja rukoili joka päivä kirkossa
hartaasti polvillaan.
Kun minä nyt hänelle ilmoitin, että nuo kirjat suuressa määrin
herättivät mielenkiintoani, kääntyi puheemme erääseen egyptiläiseen
munkkiin nimeltä Antonius,[53] jolla on palvelioittesi joukossa
suuri maine. Pontitianus ihmetteli, että me emme niin mainehikkaasta
miehestä vielä mitään tienneet; hän sen tähden kauvan aikaa kertoi
hänestä ja piirsi hänen kuvansa sydämiimme. Me hämmästyimme
kuullessamme, että niin hiljakkoin, melkeinpä meidän päivinä, oli
niin ihmeellisiä ja kuitenkin niin varmasti todeksi todistettuja
asioita oikean uskon voimasta ja katolilaisen kirkon piirissä
tapahtunut. Kaikki ihmettelimme me tuon miehen elämää, hän sitä
ett'emme siitä mitään tienneet.
Sitten kääntyi hän puhumaan lukuisista luostareissa olevista
munkeista ja heidän tavoistaan, jotka ovat Sinulle suloista
hyvänhajua, ja erämaan Hengen hedelmää kantavista korvista, josta
kaikesta ei meillä ollut mitään aavistusta. Milanossakin oli yksi
luostari täynnä hurskaita veljiä; se sijaitsi juuri kaupungin muurien
ulkopuolella ja oli Ambrosiuksen johdon alla; siitäkään emme mitään
tienneet.
Pontitianus jatkoi puhettansa ja me suurella mielenkiinnolla
kuuntelimme.
Muun ohessa kertoi hän mitä Trierissä kerran oli tapahtunut. Oli
iltapäivä, keisari huvitteli sirkuksessa, ja hän itse kolmen
ystävänsä keralla läksi kävelemään puutarhoihin kaupungin muurin
ulkopuolella.
Sattumalta he jakaantuivat ja läksivät kumpikin pari eri tietä
astumaan. He kuljeskelivat ilman mitään matkan määrää. Mutta pian
toiset kaksi osuivat eräälle mökille, jossa kaksi Jumalan palveliaa,
kaksi sellaista hengellisesti köyhää, joiden on taivaan valtakunta,
piti asuntoa. Siellä löysivät he erään käsikirjoituksen, joka sisälsi
pyhän Antoniuksen elämäkerran.
Toinen heistä alkoi lukea tätä kirjaa, joka herättikin hänessä
sellaista ihailua ja innostusta, että hän kesken lukemisensa päätti
itse ruveta samalla tapaa elämään jättäen kokonaan maallisen toimensa
ja käyden Sinua yksinomaan palvelemaan -- he olivat nimittäin
molemmat lääninvirkamiehiä.[54]
Silloin hän äkkiä puhtaasta rakkaudesta ja pyhästä kiivaudesta palaen
ja säihkyen vihasta itseänsä vastaan katsahti ystäväänsä ja sanoi:
"Sano, minä pyydän, mitä toivomme me saavuttavamme kaikella työllämme
ja puuhallamme? Mitä me etsimme? Minkä palkan eteen me palvelemme?
Onko meillä täällä hovissa mitään suurempaa toivomusta kuin saada
osaksemme keisarin suosiota? Onko täällä muuta kuin pelkkää
katoavaisuutta? Ja kaikkialla väijyy vaaroja. Monien vaarojen kautta
me täällä kuljemme kohti kaikkein suurinta vaaraa.[55] Ja milloin me
lopultakin siihen suistunemme?
"Mutta jos tahdon Jumalan ystävä olla -- katso, sehän on mahdollista
nyt juuri, tällä hetkellä!"
Niin hän puhui uuden elämän koiton valtaamana ja antoi jälleen
katseensa painua tuon kirjan riveihin. Hän luki ja hän aivan siinä
Sinun silmäisi alla muuttui mieleltänsä, hänen sydämensä irtaantui
maailmasta, mikä pian tuli toiminnassakin näkyviin. Sillä samalla kun
hän siinä luki ja sydän rajusti sykkäili ja tuskan huokauksia nousi
hänen rinnastaan hän huomasi ja omaksui sen parhaimman osan.
Hän oli nyt tullut Sinun omaksesi ja nopeasti, päättävästi lausui
hän ystävällensä: "Nyt minä irroitan itseni siitä, mitä tähän asti
toivoen olemme takaa ajaneet ja ryhdyn tällä hetkellä ja tällä
paikalla Jumalaa palvelemaan. Jos sinulle on liian vaikeaa tehdä
samoin, niin älä ainakaan minua estele." Mutta toinen vastasi: "Ei
suinkaan! Minä jään luoksesi ja käyn sinun kanssasi samaan pyhään
sotaan, saman voittopalkan puolesta taistelemaan." He olivat nyt
molemmat Sinun omiasi, he rakensivat tornin laskettuaan kulungin
[Luk. 14, 28], joka oli sellainen että heidän piti jättää kaikki ja
seurata Sinua.
Kun Pontitianus ja se toinen, joka oli hänen kanssaan ollut
puistossa kävelemässä, etsittyään kadonneita tovereitaan vihdoin
löysivät heidät tuon pienen mökin luona, niin he kehoittivat heitä
paluumatkalle lähtemään, koska päivä oli jo laskenut. Mutta nämä
kertoivat heille uudesta halustansa ja päätöksestänsä, kertoivat
kuinka tämä tahto oli heissä syntynyt ja vakaantunut, ja pyysivät,
ett'eivät toverit panisi sitä pahaksi, että he kieltäytyvät enää
seuraamasta heitä. Toverit itkivät kehnouttansa voimatta kuitenkaan
irtaantua vanhasta elämästä, toivottivat ystävillensä onnea,
sulkeutuivat heidän esirukouksiinsa ja palasivat sydän maailmaan
kiintyneenä hoviin. Nämä taas sydän kiintyneenä taivaaseen jäivät
tuohon pieneen mökkiin. He olivat molemmat kihloissa, ja kun heidän
morsiamensa saivat kuulla heidän olostansa erakon mökissä, niin hekin
vihkivät Herralle neitsyytensä.
Näin kertoi Pontitianus, ja hänen kertoessa käänsit Sinä minut omien
silmieni eteen. Minä olin näet, ikäänkuin heittäytynyt oman selkäni
taa päästäkseni näkemästä kurjuuttani, mutta nyt Sinä asetit minut
kasvojeni eteen, jotta minä näkisin kuinka ruma ja kiero, kuinka
likainen ja saastainen ja kuinka sairas minä olin.
Minä näin sen ja kauhistuin pääsemättä kuitenkaan itseäni pakoon.
Kun minä yritin luoda katseeni poispäin, kertoi hän kertomistaan
ja Sinä taas käänsit kuvani eteeni ja painoit sen aivan silmieni
sisälle, että minun väkisinkin täytyisi huomata ja vihata syntiäni.
Nyt tunsinkin syntini, mutta minä tekeydyin paremmaksi; minä suljin
silmäni ja unohdin, millainen minä olin.
Kuta palavammin noita molempia rakastin, jotka pyhän liikutuksen
vallassa olivat antautuneet kokonaan Sinulle, sitä kamalammin vihasin
itseäni noiden rinnalla.
Kuinka pitkä aika olikaan kulunut -- kokonaista 12 vuotta --
sittenkun Ciceron Hortensius oli minussa sytyttänyt totuuden ikävää.
Mutta minä silloin siirsin tuonnemma maallisen onnen hylkäämisen,
maailmallisten siteiden katkaisemisen ja totuuden ehdottoman
noudattamisen. Ja kuitenkin olisi ei ainoastaan totuuden löytäminen,
vaan pelkkä totuuden etsiminenkin ollut verrattomasti paljon
ihanampaa kuin kaiken maailman aarteiden ja valtakuntien omistaminen,
kuin kaikki ruumiilliset nautinnot vaikka niitä olisi valunut virtana
joka puolella.
Voi kurjan kurjaa nuoruuden aikaani! Olin kyllä nuoruuteni
alkuaikoina rukoillut itselleni puhtautta kuitenkin näin sanoen:
"Herra, anna minulle puhdas ja siveä sydän -- ei kuitenkaan nyt
kohta." Sillä minä pelkäsin kovin että Sinä mahdollisesti olisit
kuullut minua kohta ja olisit minua kohta parantanut pahoista
himoista, joita sairastin, ja joita mieluummin olisin tahtonut vain
vähän kurittaa kuin kokonaan kuolettaa. Minä kuljin laveata tietä
jumalattomassa taikauskossa, en tosin levollisella omallatunnolla,
mutta valiten sen sittenkin edellä kaikkea sitä, jota en hurskaalla
mielellä ottanut etsiäkseni, vaan vihollismielisenä vastustin.
Minä uskottelin itselleni että minä päivästä päivään lykkäsin
irtautumistani maailmasta ja ehdotonta antautumistani Sinulle vain
siitä syystä, ett'ei minulla ollut mitään varmaa päämäärää mihin
olisin voinut suunnata askeleeni. Mutta nyt oli se päivä tullut,
jolloin kaikki minulle paljastettiin, jolloin omatuntoni minulle
soimaten huusi: "Missä ovat nyt kauniit sanasi? Etkö sanonut vain
sen aikaa tahtovasi tuota turhan hyörinän taakkaa kantaa, kun olet
epätietoinen totuudesta. Nyt olet täysin tietoinen totuudesta ja
kuitenkin yhä olet kantamassa hartioillasi tuota taakkaa, taakkaa
jonka monet muut hartioiltaan heitettyään ovat päässeet kuin siivin
kohoamaan korkeuteen, monet semmoiset jotka eivät väsyksiin saakka
ole miettineet ja tutkineet ja kymmenen vuotta, vieläpä pitemmänkin
ajan päänsä puhki ajatelleet."
Tuommoinen tuska ja kauhea häpeä minua kalvoi kaiken sen aikaa kun
Pontitianus tuota kertoi.
Kun hän oli puheensa lopettanut ja asiansa suorittanut, meni hän
pois. --
Ja minä menin itseeni. Kuinka soimasinkaan sydäntäni, kuinka
kuritinkaan sitä sanan ruoskalla saadakseni sitä suostumaan Sinun
seuraamiseesi. Se vastusti ja väitti vastaan, mutta ei se syyttömäksi
tekeytynyt, sillä kaikki puoltavat asiapaperit olivat kumotut ja
hävitetyt; jäljellä oli vain pelokas vavistus. Kuin kuolemaa kammoi
sieluni tulla vedetyksi tottumuksen aalloista, joissa se kuitenkin
oli tukehtumaisillaan ja oli joutua kuoleman saaliiksi.
Tuon ankaran oman sieluni nostattaman ristiaallokon riehuessa
sydämeni lepokammiossa minä, tuskan ilme kasvoilla ja mieli
kuohuksissa, törmäsin Alypiusta vastaan huutaen: "Miten meidän
käynee? Mitä tämä merkitsee? Etkö sinä ole sitä kuullut? Oppimattomat
nousevat ja tempaavat taivaan tykönsä ja me kaikkine oppinemme
välinpitämättöminä sille, mikä on ylevää, vain tyydytämme vatsaamme
ja himojamme. Vai onko häpeä seurata sivistymättömien hyvää
esimerkkiä? Eikö päinvastoin ole vielä suurempi häpeä, jos ollen
kykenemätön heille hyvää esimerkkiä antamaan ei edes osaa heidän
antamaansa seurata?"
Tuohon tapaan minä puhuin -- en voi niin tarkoin muistaa -- ja koko
mieleni kuohu purkaantui hänen päällensä, joka vain kuin ukkosen
iskemänä vaieten tuijotti minuun. Enhän puhunutkaan tavalliseen
tapaani -- enempi kuin sanat, jotka suustani laskin, ilmaisivat
ryppyinen otsa, kasvojen puna, hehkuvat posket ja säihkyvät silmät,
mitä sielussani liikkui.
Isännällämme oli puutarha, joka oli käytettävänämme samoin kuin koko
talokin, sillä isäntämme ei asunut tässä talossa. Sinne ajoi minut
mieleni myrsky, sinne missä ei kukaan olisi sitä kovaa taistelua,
jota kävin itseni kanssa, ehkäisemässä, kunnekka se saisi sen
päätöksen, mikä Sinulla oli tiedossa, mutta ei minulla. Terveellinen
mielen raivo oli minuun tarttunut ja noustakseni parempaan elämään
tein minä kuolemaa ollen tietoinen ainoastaan suuresta pahuudestani,
mutta ei ensinkään siitä, mitä hyvää minusta oli tuleva.
Minä menin siis puutarhaan ja Alypius seurasi minua askel askeleelta.
Hänen läsnäolonsa näet, ei häirinnyt hiljaista yksinäisyyttäni. Ja
kuinka olisikaan hän voinut jättää minut ihka yksinäni sellaisessa
mielentilassa?
Me istuuduimme niin kauvas talosta kuin mahdollista. Minä kauhistuin
hengessä, minä olin täynnä suuttumusta itseeni siitä, ett'en käynyt
tekemään sovintoa ja rauhaa Sinun kanssasi minun Jumalani, vaikka
juuri sitä koko olentoni haikeasti halusi ja pyysi ja kiittäen ja
ylistäen sitä korotti taivaaseen saakka. Ja tuohon tilaan päästäkseni
en kuitenkaan tarvinnut en laivoja, vaunuja, enkä jalkojakaan, eikä
tiekään sinne ollut niinkään pitkä kuin tuolta talosta tänne meidän
istumasijallemme. Sillä mennä ja saapuakin Sinun tykösi ei ole
muuta kuin _tahtoa_ mennä tykösi, mutta tahtoa sitä ehdottomasti ja
kokonansa, ei puolinaisesti niin että, kääntyy sinne ja tänne, miten
milloinkin sattuu ja että samalla kun tahtoo nousta ja lähteä samalla
tahtoo jäädäkin, joten taistellen omaa itseään vastaan sortuu.
Mieleni ollessa noin kaikkea päättäväisyyttä ja toimintakykyä vailla
olen minä kuitenkin ruumiillani monenmoista toimittanut, jota ihmiset
eivät aina, vaikka tahtoisivatkin, voi toimittaa, jos nimittäin ovat
raajarikkoisia tai vangittuina, lopen väsyneitä tai jollain muulla
tavalla kykenemättömiä. Kun minä raastoin tukkaani, löin otsaani,
puristin molemmin käsin polveani, tein minä sitä, koska minä niin
tahdoin. Mutta minä olisin voinut tätä vain tahtoa, voimatta sitä
teossa täyttää, jos nimittäin jäseneni taudin jäykistäminä eivät
olisi totelleet.
Tuota kaikkea minä tein, eikä siinä tahtominen ja tekeminen yhteen
käynyt. Mutta sitä en minä tehnyt, jota minä niin paljon innokkaammin
ja palavammin halusin, ja jota olisin voinut tehdä kohta kun vaan
tahdoin, järkkymättömästi ja hellittämättömästi tahdoin. Tässä, näet,
on tahtominen samaa kuin taitaminen, jopa samaa kuin tekeminen;
ja sittenkään en minä sitä tehnyt. Ruumis kyllä herkästi totteli
sielun heikointakin tahdon ilmausta pannen oitis jäsenet liikkeelle
täyttämään sielun vähimpiäkin toivomuksia, mutta sielu ei tuota omaa,
ylevää tahtoansa suostunut täyttämään, vaikk'ei siihen olisi tarvittu
kuin hyvää tahtoa vaan.
Tämähän on kummallista -- mistä tämä johtuu? Miksi niin on
asianlaita? Suo armosi loistaa, jotta voisin kysyä voivatko
mahdollisesti ihmisten salaperäiset rangaistustuomiot ja Aadamin
lasten synkeimmät synninsurut tähän vastauksen antaa.
Mistä johtuu tämä kummallinen ilmiö? Ja miksi on se olemassa? Sielu
käskee ruumista ja tämä tottelee oitis. Sielu käskee omaa itseänsä
ja saa tottelemattomuutta osaksensa. Sielu käskee käden liikkua ja
tämä tottelee niin herkästi, että käskyn antaminen ja noudattaminen
tuskin on eroitettavissa; ja kuitenkin sielu on sielullista ja käsi
ruumiillista. Mutta kun sielu käskee sielua tahtomaan, niin ei se
tottele, vaikka se nyt itse on käskemässä, eikä joku toinen. Tämähän
on peräti kummallista -- miksi niin on? Sielu antaa itsellensä käskyn
tahtomaan, eikä se käskisikään, joll'ei jo tahtoisi, ja kuitenkaan ei
käsky tule täytetyksi.
Vaan siinäpä se on syy: sielu ei olekaan kaikesta sydämestään
tahtonut, eikä niinmuodoin kaikesta sydämestä käskenytkään. Sillä
siinä määrin sielu käskee kuin se tahtoo, ja siinä määrin kuin ei
sen käskyä totella ei se ole tahtonutkaan; tahtohan, näet, itse on
käskemässä, tahtomaan juuri sitä, mitä se itse tahtoo, eikä kukaan
muu. Kun ei tahto täydellisesti tahdo, mitä se käskee, niin ei se
myöskään saa käskyänsä toteutumaan. Jos taas tahto olisi täydellinen,
niin ei tarvittaisi käskyä tahtomaan, sillä se olisi jo olemassa,
mitä käskyllä tahdottaisiin aikoihin saada.
Ei se niinmuodoin kummallista olekaan toiselta puolen tahtoa,
toiselta puolen olla tahtomatta; se on sielun sairautta, kun sielu
totuuden kohottamana ja tottumuksen alaspainamana ei kykene kokonansa
nousemaan. Ja niinmuodoin on olemassa kaksi tahtoa, koska kumpikaan
ei ole kokonaisuus, ja koska toisella on, mitä toiselta puuttuu.
Kun minä pidin tutkintoa itseni kanssa tahdoinko minä nyt Jumalaa
palvella kuten olin jo niin kauvan aikonut, niin se olin minä, juuri
minä, joka sitä sekä tahdoin että olin tahtomatta.
Koko sydämelläni en minä tahtonut, koko sydämelläni en myöskään ollut
tahtomatta. Minä niinmuodoin olin taistelussa ja ristiriidassa itseni
kanssa.
Tuolla tapaa minä sairastin ja kidutin itseäni syyttämällä kovemmin
kuin koskaan ennen itseäni. Minä vääntelin ja kääntelin itseäni
kahleissani, jotta ne kerrankin kokonaan katkeisivat; höltyneet ne,
näet, kyllä jo olivat, vaan pitelivät kuitenkin vielä. Sinä, Herra,
samalla ankarana ja laupeaana työnsit sydämeni sisimpään pelvon ja
häpeän kaksinkertaisen pistimen, ett'en taas veltostuisi ja jättäisi
kokonaan katkaisematta sitä vähäistä, heikkoa, jäljelle jäänyttä
kahletta, joten se uudelleen olisi voinut vahvistua ja sitoa minut
lujemmin.
Minä sanoin itsekseni: nyt on se tapahtuva -- kohta, kohta! Ja sitä
sanoessani kävin jo päätöstä tekemään. Melkein sen jo tein, ja
kuitenkaan en sitä tehnyt. En tosin solunut entiselle sijalleni,
mutta minä seisahduin juuri lähelle matkan päätä päästyäni ja
hengitin syvään. Minä ponnistin vielä kerran voimiani ja pääsin
hivenen lähemmäksi -- ja nyt vielä vähän, niin kohta, kohta ulotun ja
saan siitä kiinni. Mutta sittenkään en ulottunut, enkä saanut kiinni,
koska yhä vielä kammoin kuolla kuolemalle ja elää elämälle. Yhä vielä
oli paha, johon olin piintynyt, voimallisempi kuin hyvä, johon olin
aivan harjaantumaton.
Kuta lähemmä läheni tuo tärkeä hetki, jolloin minun piti toiseksi
muuttua, sitä suurempaa pelkoa se minussa herätti. En kuitenkaan
taantunut asemaltani, enkä kääntynyt pois suunnastani, vaan häälyin
epätietoisuudessa.
Perin mitättömät ja turhanpäiväiset kappaleet, nuo vanhat ystäväni,
nykivät minua lihani liepeestä ja kuiskasivat korvaani: "Aiotko
todella meidät jättää? Oletko ajatellut, että sinun siitä hetkestä
lähtien ja aina ijankaikkisesti on oltava ilman meitä, ja että siitä
hetkestä lähtien 'moni asia' on oleva sinulle luvatonta?" Ja mitä
kaikkea he kuvailivatkaan minulle tuolla sanallaan 'moni asia!' Oi
mitä kaikkea kuvailivatkaan, minun Jumalani! Torjukoon armosi pois
palveliastasi kaikki nuo likaiset ja häpeälliset mielikuvat!
En enää kuullut noita pahojen henkien ääniä kuin aivan hiljaa
entiseen verraten. Ne eivät julkisesti astuneetkaan tielleni
vastaväitteitään tekemään, vaan supisivat vaan selkäni takaa ja
nykivät salaa vaatteeni liepeestä saadaksensa minua, joka olin
kääntänyt heille selkäni, katsomaan taakseni. Kuitenkin ne saivat
viivytetyksi minua, joka muutoinkin olin epäröivällä kannalla,
irroittamasta itseni niistä ja kiiruhtamasta yli rajan sinne, jonne
olin kutsuttu, varsinkin kun voimakas tottumus samalla sanoi minulle:
"Luuletko todella voivasi ilman noita aikoihin tulla?"
Tuo kuitenkin korvissani kuului varsin laimealta ja heikolta. Sillä
sieltä, minnepäin olin kasvoni kääntänyt ja minne vapisevanakin
koetin kiirehtiä, ilmestyi tuo puhdas, ihana siveys, joka ilossaankin
aina on arvokas, eikä hillitön. Se hellästi ja vakavasti kutsui
minua tulemaan, tulemaan ihan arvelematta. Se ojensi pyhät kätensä
tavoittaaksensa minua ja sulkeaksensa minut syliinsä.
Ja se katsoi minuun rohkaisevasti hymyillen ikäänkuin sanoen:
"Sinäkö, sinäkö todella et kykenisi siihen, mihin lapsukaiset ja
naiset kykenevät? Kykenevätkö he siihen omasta voimastaan, eikö
päinvastoin Herran Jumalan voimassa? Herra Jumala on minut heille
uskonut. Miksi siis sinä koetat omin voiminesi seisoa ja vapiset
ja horjut? Heittäydy Hänen varaansa; älä pelkää, ei hän laske
sinua lankeemaan. Jättäydy Hänelle aivan turvallisena. Hän ojentaa
käsivartensa ottaaksensa vastaan sinua ja parantaaksensa sinua."
Minä kovasti häpeästä punastuin, kun vast'ikään olin kuunnellut
noita joutavia laverruksia ja yhä vielä vitkastelin ja häälyin
epätietoisena. Ja taas olin minä kuulevinani siveyden sanovan
minulle: "Sulje korvasi kuulemasta noita jäseniäsi maan päällä,
jotta ne kuolisivat. Ne kyllä lupailevat sinulle iloja, mutta iloja,
jotka Herran Jumalan lain mukaan ovat luvattomia". -- Tämä taistelu
sydämessäni oli taistelua toisen ja toisen minuuteni välillä.
Alypius, joka hiljaa vierelläni istui, odotti äänettömänä, miten tämä
tavaton mielen kuohuni oli päättyvä.
Kun nyt syvällinen tutkistelemus oli olentoni salaperäisestä
syvyydestä kohottanut ja koonnut kaiken kurjuuteni sieluni
silmäin eteen, niin puhkesi ankara myrsky tuoden mukanaan runsaan
kyynelsateen.
Saadakseni vapaasti vuodattaa kyyneleitäni ja ilmoille laskea
valitukseni nousin minä ja poistuin Alypiuksen luota. Sillä
yksinäisyys soi minulle sopivamman tilaisuuden itkemiseen.
Niinmuodoin poistuin siksi kauvas, ett'ei hänenkään läsnäolonsa
vaivannut minua. Hän huomasikin, millainen oli tilani, sillä ääneni,
kun jotain hänelle koetin sopertaa, oli tukehtua itkuun. Sentähden
hän, kun minä nousin, jäi paikoilleen istumaan kovin hämmästyneenä.
Minä heittäydyin, tietämättä mitä tein, erään viikunapuun alle,
ja annoin kyyneleeni vapaasti vuotaa Sinulle otolliseksi uhriksi.
Ja minä puhuin tähän tapaan, joskaan ei aivan näillä sanoilla:
"Oi Herra, kuinka kauvan, kuinka kauvan voit niin armottomasti
vihaa kantaa? Älä toki muistele entisiä pahoja tekojamme!" [Ps.
79: 5, 8.] Sillä vielä tunsin minä olevani niiden siteissä. Minä
ääneen vaikeroin: "Kuinka kauvan? Kuinka kauvan? Huomenna -- ja
taas huomenna! Miksi ei nyt kohta tällä hetkellä tehdä loppu minun
häpeästäni?!"
Noin minä vaikeroin ja itkin kovin katkeria katumuksen kyyneliä.
Mutta silloin -- silloin kuulin minä naapuritalosta lasten ääniä,
jotka ikäänkuin laulamalla lausuivat "ota ja lue -- ota ja
lue!" Aivan samana hetkenä kirkastuivat kasvoni ja minä vaivasin
ajatuksiani minkä voin muistaakseni jos mahdollista onko lapsilla
tapana jossain leikissä laulaen lausua jotain tuontapaista; mutta
en voinut ensinkään muistaa koskaan kuulleeni mitään sellaista.
Silloin tukahutin minä kyyneleeni ja nousin ylös -- minä pidin
nuo kuulemani lasten sanat jumalallisena käskynä minulle avaamaan
raamattua ja lukemaan sen luvun, joka ensinnä eteeni aukeni. Olinhan
Antoniuksestakin kuullut, että hän, kun hän kerran sattumalta joutui
erääseen paikkaan, missä evankeliumia julkiluettiin, tunsi sen
kehoituksen, jonka luetusta paikasta sai kuullaksensa, lausutuksi
itsellensä nimittäin: Mene, myy, mitä sinulla on, ja anna vaivasille,
niin saat aarteen taivaassa, ja tule ja seuraa minua. [Matt. 19, 21.]
Jumalalliselle äänelle kuuliaisena olikin hän kohta kääntynyt Sinun
puoleesi.
Syvästi liikutettuna palasin minä sille paikalle, missä Alypius
istui, ja minne noustessani olin jättänyt apostoli Paavalin
epistolat. Minä otin ne käsiini, aukasin ja luin hiljaa sen kohdan,
johon ensinnä silmäni osuivat: Ei ylensyömisessä eikä juopumisessa,
ei haureudessa eikä kammioissa, ei riidassa eikä kateudessa, vaan
pukekaat päällenne Herra Jesus Kristus ja hoitakaa ruumistanne, vaan
ei haureellisuuteen. [Rom. 13, 13-14.] En tahtonut enempää lukea,
eikä se ollut tarpeellistakaan. Sillä kohta kun sain luetuksi nuo
sanat koitti kirkas valo minun sydämessäni, joka hajoitti kaikki
epäilysten sumut, ja tuntui niin turvalliselta.
Minä laskin kirjan kiinni, pistettyäni jonkun merkin siihen kohtaan,
ja kerroin kasvot rauhallisina kaikki Alypiukselle. Silloin ilmaisi
hän mielialansa, josta ei minulla ollut mitään aavistusta, pyytämällä
saada nähdä sitä kohtaa, jota olin lukenut. Minä näytin sen hänelle
ja hän luki edelleen siitä kohdasta, johon minä olin pysähtynyt.
Sanat, jotka siinä seurasivat, olivat minulle aivan tuntemattomat ja
kuuluivat näin: Uskossa heikkoa korjatkaa. [Rom. 14, 1.]
Nämä sanat hän sovitti itseensä ja osoitti niitä minulle. Hän tuli
niiden kautta vahvistetuksi ja yhtyi ilman mitään epäilystä tai
mielen levottomuutta hyvään päätökseeni, joka oli aivan tuon hänen
jalon luonteensa mukaista, johon nähden hän jo ennestään oli minua
niin paljon edellä.
Nyt läksimme me äitini luo kertomaan hänelle kaikkea. Hänen sydämensä
täyttyi ilosta. Kun kerroimme hänelle lähemmin, miten kaikki oli
tapahtunut, iloitsi ja riemuitsi hän ja ylisti Sinua, joka teet
kaiken senkin yli kuin me ymmärrämme tahi rukoilemme. [Ef. 3, 20.]
Sillä olithan hänelle antanut minuun nähden paljoa enemmän kuin mitä
hän oli huokauksilla ja kuumilla kyynelillä rukoillut.
Sinä olit saanut minut niin kokonaan itsehesi suostumaan, ett'en enää
mitään avioyhteyttä vaimon kanssa halunnut, enkä toivonut itselleni
mitään kaikesta siitä, mitä tällä maailmalla on tarjottavaa. Nyt
seisoin minä sillä uskon tasapinnalla, jolla olit jo niin monta
vuotta sitten suonut hänen näyssä nähdä minun seisovan. Sinä olit
hänen surunsa iloksi muuttanut, ylitsevuotavaksi iloksi, jommoista
ei hän koskaan ollut itsellensä rukoillut, ja joka arvossa ja
puhtaudessa verrattomasti voitti sen ilon, jota hän oli itselleen
toivonut lapsistani ja lastenlapsistani.