Plotinos.
Pahasti ja kelvottomasti vietetty nuoruuden aikani oli mennyt
menojaan ja minä tulin miehuuden ikään. Mutta sitä myöten kuin
minulle ikää karttui, sitä myöten myös turhamielisyyteni kasvoi.
Vaikka en osannut muunlaista olentoa kuin silmin nähtävää ajatella,
en minä kuitenkaan enää Sinua ajatellut ihmismuodossa olevaksi. Aina
siitä lähtien, kun aloin vähin viisaustieteen luentoja kuunnella,
minä sellaista väärää käsitystä kartoin.
Mutta millaiseksi nyt piti Sinua ajatella, siitä en ollut selvillä.
Minä ihminen, vieläpä vain ihmiskääpiö, koetin ajatuksillani
käsittää Sinua, kaikkivaltiasta, ainoata ja todellista Jumalaa. Ja
kuitenkin olin minä kaikesta sydämestäni vakuutettu siitä, että Sinä,
katoomaton, turmeltumaton ja muuttumaton olet olemassa -- vaikka en
ymmärtänyt mistä ja millä tapaa olin tuon vakuutuksen saanut.
Kiihkeästi huusi sydämeni kaikkia noita mielikuvituksen luomia
harhakuvia vastaan ja minä koetin yhdellä iskulla poistaa mielestäni
nuo epäpuhtaat mielikuvat, jotka eivät ensinkään jättäneet minua
rauhaan. Mutta tuskin olin saanut ne näkyvistäni, kun jo taas
kerääntyivät suurin joukoin silmäini eteen ja pimittivät näköni.
Minä niinmuodoin ajattelin, että Sinä katoomaton, turmeltumaton ja
muuttumaton olet -- ei ihmisruumiin muodossa -- mutta kuitenkin
jossain äärellisessä muodossa joko tämän maailman avaruudessa tahi
sen ulkopuolella äärettömyydessä.
Sillä jos koetin ajatella jotain kokonaan paikasta riippumatonta,
niin näkyi se minusta olevan aivan olematonta, vielä tyhjempää kuin
tyhjä paikka, jossa ei ole minkäänlaista esinettä.
Paksuun sumuun peittyneenä niin etten omaa olemustanikaan saanut
nähdyksi pidin minä aivan olemattomana kaikkea, mikä ei ole
paikallisesti määrättyä tai ainakin määrättävissä.
Siitä, mitä minä silmilläni näin, muodostin minä mielikuvia, mutta
sitä en minä huomannut, että tuo kyky, jolla mielikuvia muodostin,
ei ollut mitään paikallista, ja kuitenkin jotain aivan todellista ja
suurta.
Niin ajattelin minä Sinunkin, Sinä minun elämäni elo, äärettömän
suurena ulottuvan äärettömille aloille ja tunkeutuvan läpi koko
maailman rakennuksen jopa sen ulkopuolelle halki rajattoman
äärettömyyden, joten maa ja taivas ja kaikki kappaleet Sinusta saavat
täyttämyksensä ja rajansa, joka itse et mihinkään rajoihin mahdu.
Niinkuin ei maan päällinen ilma ensinkään voi ehkäistä auringon valoa
tunkeutumasta lävitsensä, vaan se tunkee läpi ilman, ei hajoittamalla
eikä halkomalla vaan täyttämällä sen kokonaan, niin ajattelin minä
Sinun voivan kulkea läpi taivaan, ilman ja meren jopa maankin ja
tunkea läpi sen kaikkien sekä suurimpien että pienimpien kappalten
ollaksesi kaikkialla läsnä hallitsemassa kaikkia luotujasi sekä
sisällisesti että ulkonaisesti salaisella voimanvaikutuksella.
Noin minä arvelin, kun en toisin osannut ajatella -- mutta se olikin
väärin.
Jos, näet, niin olisi, niin sulkisi suurempi kappale suuremman osan
Sinusta itseensä, vähempi vähemmän osan. Ja niin ollen olisit Sinä
kappaleittain läsnä maailman kappaleissa, suurissa suurin osin,
pienissä pienin osin. Vaan sellaistahan ei ole olosi maailmassa.
Mutta Sinä et ollut vielä valaissut pimeyttäni.
Minä tunsin kyllä Herran, tosi Jumalamme, joka on luonut ruumiimme ja
sielumme ja kaikki kappaleet ja olennot, sellaiseksi, jota ei voida
vahingoittaa eikä kukistaa, joka ei muutu eikä järky. Mutta pahan
alkusyytä en ollut vielä selville saanut.
Mutta olipa pahan alkusyynä mikä hyvänsä, ymmärsin minä sitä täytyvän
etsiä niin, että se ei saisi minua pitämään muuttumatonta Jumalaa
muuttuvaisena joskin sillä olettamuksella pääsisin itse olemasta tuo
etsimäni pahan lähde. Sentähden minä sitä vapaasti etsin, ollen varma
siitä, että manikeolaisten oppi, jota kaikesta sydämestä kartoin, oli
väärää, koskapa huomasin heidän pahan syytä etsiessään olevan täynnä
pahuutta uskoessaan mieluummin, että Sinä voit kärsiä pahaa, kuin
että he itse tekevät pahaa.
Minä koetin käsittää, mitä kuulin, että nimittäin vapaa tahto on
pahan teon alkusyynä, että Sinä syystä annat meidän kärsiä; mutta
en minä kyennyt sitä selvästi käsittämään. Niin minä yrittäessäni
ajatuksen terävyydellä nousta syvyydestä vajosin uudelleen, ja
yritettyäni moneen kertaan vajosin yhä uudelleen ja uudelleen.
Se minua auttoi kohoamaan valkeuteesi, että olin yhtä varmasti
tietoinen tahtomisestani kuin elämisestäni. Jos minä jotakin tahdoin
tahi olin tahtomatta, niin olin minä ihan varmasti vakuutettu siitä,
että se olin juuri minä, joka tuota tahdoin tahi olin tahtomatta.
Ja vähän kerrassaan minulle selkeni, että juuri tuo oma tahtoni
oli alkusyy syntiini. Samalla selkeni minulle myös, että synti,
jota tietämättä ja tahtomatta tehdään, ei ole synniksi eikä syyksi
luettava, vaan on se pikemmin kärsimystä ja kuritusta, jonka
alaiseksi sinä vanhurskas vanhurskaudessasi sallit meidän joutua.[40]
Mutta taas minä kysyin: ken on minut luonut? Eikö Jumalani, joka
on ei ainoastaan hyvä, vaan itse hyvyys? Mistä niinmuodoin johtuu,
että voin tahtoa pahaa ja olla tahtomatta hyvää, joten syystä saan
kärsiä rangaistusta? Kuka on minuun istuttanut nuo katkerat kurjuuden
taimet, minuun joka kuitenkin kaikkineni olen kotoisin kaikkein
suloisimmasta olennosta, Jumalasta.
Perkelekö sen on tehnyt? Mistä sitten perkele on maailmaan tullut?
Jos hän itsekin turmeltuneen tahdon vaikutuksesta on hyvästä
enkelistä paholaiseksi muuttunut, mistä sitten häneenkin tuli tuo
paha tahto, joka teki paholaiseksi hänet, joka hyvänä pyhän Luojan
kädestä läksi?
Nämä ajatukset minua yhä uudelleen ahdistivat niin että aivan
olin tukehtua. En kuitenkaan langennut tuohon kaikkein pahimpaan
harhaoppiin, joka saa aikaan, että ei kenkään tunnusta syntiä Sinun
edessäsi, koska muka on uskottavampaa että Sinä voit suvaita pahaa
kuin että ihminen voisi tehdä pahaa.
Koska ymmärsin muuttumattoman olevan muuttuvaista parempaa, pidin
minä velvollisuutenani Sinua etsiä. Ja lähtien siitä edellytyksestä,
että Sinä olet muuttumaton, kävin minä tutkimaan, mistä paha on
kotoisin tahi oikeammin pahan aikaansaama turmeltuminen, joka ei
millään tavoin voi Sinun olemustasi vahingoittaa. Mikään ei näet,
turmelevasti voi vaikuttaa Sinuun, ei tahto, ei pakko, eikä sattuma,
koskapa itse olet Jumala; mitä Sinä tahdot on hyvää ja itse Sinä
oletkin hyvyys. Mutta mikä turmeltuu, se ei olekaan hyvää.
Sinua ei myöskään voida vastoin tahtoasi mihinkään pakottaa, koska
tahtosi ei ole voimaasi suurempi. Suurempi olisi se ainoastaan siinä
tapauksessa, että olisit Sinä itseäsi suurempi, sillä Jumalan tahto
ja Jumala voima on juuri Jumala.[41]
Mikä voi olla Sinulle äkkiarvaamatonta, joka kaikki tiedät, ja jonka
tietämättä ja tahtomatta ei mitään ole olemassa?
Mutta mitäpä enää tuosta puhuakaan kannattaa, että Jumalan olemusta
ei mikään voi turmella. Eihän Hän, joll'ei niin olisi, olisikaan
mikään Jumala.
Minä kuvittelin mielessäni maailman kaikkeuden kaikkine näkyväisine
ja näkymättömine kappaleineen ja olentoineen äärettömän suureksi ja
kuitenkin kaikilta puolilta tarkoin rajoitetuksi ja minä ajattelin
Sinun, oi Herra, läpitunkevan tuon kaikkeuden ja sulkevan sen
kokonaan itseesi ollen itse aivan rajaton.
Kuten tuo ääretön, kaikkialle ulottuva ja silmin kantamaton meri
laineillaan kantaen jotain mahtavaa sientä, jolla kuitenkin on
rajansa, sen kokonaan vedellään täyttää, niin ajattelin minä Sinun,
joka olet ääretön, täyttävän äärellisen luomakuntasi.
Ja minä sanoin sielulleni: katso, sellainen on Luoja, sellainen
luomakunta! Hyvä on Jumala ja verrattomasti paljon parempi
luotujansa, mutta hyvää on sekin, minkä Hän, joka hyvä on, on luonut.
Ja katso, kuinka herttaisesti Hän luomakuntansa olennollaan täyttää
ja syliinsä sulkee! Missä niin ollen on pahan pesä, mistä on paha
maailmaan tullut, millä keinoin luomakuntaan luikerrellut? Missä ovat
sen juuret, missä sen siemen?
Vai eikö sitä ensinkään ole olemassa? Miksi sitten pelkäisimme ja
kammoisimme olematonta? Jos tyhjää pelkäämme, on varmaankin juuri tuo
pelko, joka turhanpäite sydäntämme kalvaa ja kiduttaa, pahaa ja sitä
pahempaa kuta olemattomampaa se on, jota todella pelkäämme. Niinpä
joko on olemassa paha, jota pelkäämme, tahi on itse tuo pelko paha.
Mutta sittenkin, mistä on paha kotoisin? Hän, joka on paras ja
korkein hyvä, on tehnyt sellaista, joka on vähempää hyvää; kuitenkin
ovat kaikki sekä Luoja että luodut hyviä. Mistä sitten on paha tullut?
Vai oliko aine jotain pahaa, josta Jumala muodostelemalla ja
järjestelemällä hyvää loi, jättäen siihen kuitenkin jotakin, jota ei
hän hyväksi muuttanut? Mutta miksi niin -- jos niin on?
Eikö hänellä, joka on kaikkivaltias, ollut valtaa kaikkea hyväksi
muuttaa, niin ett'ei olisi mitään pahaa jäljelle jäänyt? Ja miksi
tahtoi Hän sellaisesta aineesta niitäkään tehdä? Miksi ei Hän
kaikkivaltiaana mieluummin tehnyt sitä kokonaan olemattomaksi? Eihän
se toki voinut olla olemassa vastoin hänen tahtoaan?!
Jos oli aine ikuista, miksi hän sitten niin kauvan, aivan
loppumattomia aikoja taapäin, salli sen semmoisena olla, ja vasta
niin pitkän ajan perästä näki hyväksi siitä jotakin muodostaa?
Tahi jos Hän tahtoi äkisti jotain aikoihin saada, miksi ei Hän
kaikkivaltiaana mieluummin tehnyt aineen olemattomaksi ollakseen itse
yksin kaikkea -- tosi, korkein ja loppumatoin hyvä.
Tahi jos ei Hänen, joka hyvä oli, ollut hyvä olla tekemättä jotain
hyvää, miksi ei Hän poistettuaan ja tyhjäksi tehtyään tuon pahan
aineen, laittanut sen sijalle hyvää, siitä kaikkea luodaksensa?
Eihän, näet, Hän olisikaan mikään Kaikkivaltias, jos ei Hän voisi
luoda jotain hyvää ilman aineen apua, jota ei Hän itse ole luonut.
Sellaisia ajatuksia hautoi sairas mieleni ja sydäntäni raskaasti
painoivat kuoleman pelvon ja turhan totuuden etsinnän kuolettavat
huolet. Kuitenkaan ei tänäkään aikana mennyt mielestäni seurakunnan
usko Kristukseen, Herraan ja Vapahtajaamme. Se säilyi -- joskin
monasti ryhdittömänä ja oikean opin puitteista poiketen --
sielussani, jopa syöpyi siihen päivä päivältä syvemmälle.
Tahdon tässäkin sydämeni pohjasta kiittää Sinun laupeuttasi, minun
Jumalani. Sillä ken meidät korjaa kuoleman teiltä muu kuin Sinä --
Sinä joka olet elämä, mi kuolemasta ei mitään tiedä, ja viisaus, joka
tarvitsematta itse valoa keltään, valaisee kaikki valoa kaipaavat
mielet, joka maailman hallitsee ja ohjaa kaikkea, jopa ilmassa
lentäviä lehtiä.
Vielä minä yhä tutkin pahan alkua saamatta siitä sittenkään selvää.
Kuitenkaan et Sinä sallinut vaihtelevien ajatusteni eksyttää
minua uskomasta Sinun olemassaoloasi, olentosi muuttumattomuutta,
huolenpitoasi ihmisistä ja tuomiotasi, uskomasta että Kristuksessa,
Pojassasi, meidän Herrassamme ja pyhissä seurakuntasi hyväksymissä
kirjoissa olet viitannut ihmisille autuuden tien, joka johtaa elämään
tuolla puolen kuoleman.
Tämä usko pysyi minussa järkähtämättömänä ja vahvistui lujaksi
sielussani, mutta samalla minä kiihkoisasti tutkin, mistä paha on
alkunsa saanut. Voi mitä synnytystuskia tällöin sydämessäni kärsin,
voi kuinka huokailin! Sinä, minun Jumalani, olit minua kuulemassa,
vaikk'en sitä tiennyt. Ja äänetönnä tuimasti tutkiessani olivat
sanattomat sydämeni ahdistukset äänekästä huutoa armosi puoleen.
Yksikään ihminen ei nähnyt, mitä minä kärsin, Sinä sen yksin tiesit.
Sillä vain vähän tuosta kaikesta taisi kieleni parhaimpienkaan
ystävieni korvien kuuluviin saattaa. Eihän voinut koko tuo mieleni
myrsky heidän korviensa kuuluviin tulla, kun ei siihen aika
riittänyt, eikä kieleni kyennyt.
Mutta Sinun korviisi tulivat kaikki nuo haikeat sydämeni huokaukset.
Sinä näit, mitä niin syvästi kaipasin, mutta minun silmiltäni oli se
kätketty. Sisällistä sydämen valoa minä kaipasin, mutta sokeudessani
menin minä sitä maailmasta etsimään. Sitä ei ollut missään paikassa,
ja kuitenkin minä etsin sitä näkyväisistä kappaleista sieltä ja
täältä -- löytämättä lepopaikkaa mistään. Näkyvät kappaleet eivät
suoneet minulle tyydytystä niin että olisin voinut sanoa "nyt on
kyllä, nyt on hyvin". Mutta ne eivät myöskään laskeneet minua
palaamaan sinne, missä minun olisi ollut oikein hyvä olla. Olin näet,
noiden rinnalla kovin ylhäinen, Sinun rinnallasi taas kovin alhainen.
Sinä tulit tosi ilokseni vasta kun alennuin alamaiseksesi, ja Sinä
panit minut alempien luontokappaltesi herraksi. Tämä oli oikea
mielenlaatuni ja tällä keskitiellä oli pelastukseni säilyäkseni Sinun
kuvanasi ja ollakseni Sinun palvelianasi ruumiini herra.
Mutta kun minä ylpeänä nousin Sinua vastaan ja painaen niskani
tiukasti kilpeni suojaan juoksin Sinua vastaan, silloin alempi
luontoni sai minussa vallan ja painoi minut maahan niin että en
saanut ensinkään tilaisuutta levähtää, enkä hengittää.
Katsellessani näytti minusta kaikki maailman kappaleet kasaantuvan ja
kokoutuvan toisiinsa ja aatoksissani kappalten kuvat tekivät samoin.
Ne asettuivat minua vastaan yrittäessäni palata Isäni tykö ikäänkuin
ilkkuen: "mihinkä matka, Sinä kelvoton ja saastainen?!" Nuo aatokset
kasvoivat haavoitetusta omastatunnostani, sillä kuten haavoitetun
paiskaat Sinä maahan ylpeän. Minä paisuneena erkanin Sinusta ja
ylpeydestä kovin pöhöttyneet kasvoni sulkivat silmäni niin ett'en
voinut nähdä.
Sinä Herra pysyt ijankaikkisesti, mutta Sinä et tahdo meihin vihastua
ijankaikkisesti. Sinä olet armahtanut tomua ja tuhkaa ja olet nähnyt
hyväksi minua muodotonta uudelleen muodostaa kuvasi kaltaisuuteen.
Sinä vaikutit sielussani sisällisen kiihoituksen niin että se ei
voinut tyytyä, ennenkun sisällisen näkemisen kautta pääsi vahvasti
Sinuun uskomaan.
Mutta silloin sai salaisesti parantava kätesi tautini väistymään, ja
häiriintynyt ja pimentynyt sieluni näkö parani terveellisten tuskien
katkeralla voiteella päivä päivältä paremmaksi.
Ensinnä tahdoit Sinä minulle näyttää, miten Sinä seisot ylpeitä
vastaan, mutta nöyrille annat armosi, ja miten laupeaasti olet
alentumisen tien ihmisille osoittanut, kun nimittäin Sana tuli
lihaksi ja asui ihmisten keskellä.
Erään äärettömästi ylpeän ihmisen kautta toimitit Sinä minulle
muutamia kreikankielestä latinaksi käännettyjä Platonilaisten[42]
teoksia.
Näissä minä luin moneen kertaan ja monilla syillä perusteltuna --
joskaan ei aivan näillä sanoilla -- seuraavaa: Alussa oli Sana ja se
Sana oli Jumala; tämä oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on sen kautta
olemuksen saanut, ja ilman sitä ei olemusta saanut yksikään, mikä
olemassa on. Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valkeus. Valkeus
paistaa pimeydessä, vaan pimeys ei sitä käsittänyt.
Ihmissielu, vaikkakin se valkeudesta todistaa, ei ole itse valkeus.
Jumalan Sana on tosi valkeus, joka valistaa jokaisen ihmisen
maailmaan tullessaan. Maailmassa Hän oli, ja maailma oli Hänen
kauttaan olemuksen saanut, ja maailma ei Häntä tuntenut. [Vertaa:
Joh. ev. 1, 1-16.]
Mutta että "Hän tuli omainsa tykö, eivätkä Hänen omansa ottaneet
Häntä vastaan, ja että Hän kaikille, jotka Hänet ottivat uskolla
vastaan, antoi voimaa Jumalan lapsiksi tulla", sitä en minä
Platonilaisten teoksista ole tutkiessani tavannut.
Senkin että "Jumalan Sana ei ole syntynyt verestä, eikä lihan
tahdosta, eikä myöskään miehen tahdosta, vaan Jumalasta" löysin
niistä. Mutta että "Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme",
sitä en niistä löytänyt.
Noissa kirjoissa oli kyllä monin paikoin ja monella tapaa lausuttuna,
että "Poika vaikka oli Isän kaltainen, ei jumalankaltaisuudestaan
kiinnipitänyt kuten saaliista". Mutta että "Hän tyhjensi itsensä,
otti orjan muodon päällensä, tuli muiden ihmisten vertaiseksi ja
löydettiin menoissa niinkuin ihminen; että Hän alensi itsensä ja
oli kuolemaan saakka kuuliainen, hamaan ristin kuolemaan asti; että
Jumala sentähden onkin Hänet korottanut ja antanut Hänelle nimen joka
kaikkia nimiä suurin on, että Jesuksen nimeen pitää kaikki polvet
kumartuman, jotka taivaassa, maan päällä ja maan alla ovat, ja kaikki
kielet pitää tunnustaman että Jesus Kristus, joka istuu Isän oikealla
kädellä kunniassa, on Herra" [Vertaa: Filip. 2, 6-11], sitä ei löydy
noissa kirjoissa.
Niissä kyllä sanotaan, että ainosyntyinen Poika, ennen kaikkia
aikoja syntyneenä ja ollen muuttumattomana koroitettu yli kaikkien
ajan vaiheiden, on yhtä ijankaikkinen kuin Sinä, ja että Hänen
täyteläisyydestään ovat sielut autuutensa ammentaneet, ja että ne
Hänen ijäti pysyvästä viisaudestaan osallisiksi tullen uudelleen
viisaiksi tulevat.
Mutta siitä ei niissä mitään puhuta, että Hän määräämällä ajallansa
on jumalattomien edestä kuollut [Rom. 5, 6], ja että Sinä et
ainokaista Poikaasi armahtanut [Rom. 8, 32], vaan olet Hänet meidän
kaikkein edestä lunastuksen hinnaksi antanut. Sillä sen olet Sinä
viisailta kätkenyt ja yksinkertaisille ilmoittanut, jotta Hänen
tykönsä tulisivat työtätekeväiset ja raskautetut saamaan Häneltä
virvoitusta. Sillä Hän on lempeä ja nöyrä sydämestä, Hän ohjaa
nöyrät oikealla tiellä ja opettaa lempeille tiensä, sillä Hän huomaa
nöyrtymisemme ja vaivannäkömme ja anteeksi antaa syntimme.
Mutta ne, jotka rikkiviisauden kukkuloilla kulkevat, eivät kuule
Häntä, joka sanoo: Oppikaa minusta, sillä minä olen lempeä ja nöyrä
sydämestä ja te löydätte levon teidän sielullenne. [Matt. 11, 29.] Ja
kun he tuntien Jumalaa, eivät Häntä ylistä ja kiitä kuten Jumalaa,
ovat he tyhmistyneet ajatuksissansa ja heidän tyhmä sydämensä on
pimennyt. Koska he itsensä viisaaksi luulivat, niin he ovat tyhmäksi
tulleet. [Rom. 1, 21-22.]
Tämän kautta kehoitettuna palaamaan itseeni astuin minä sieluni
sisimpään Sinun johdollasi, ja Sinun avullasi löysinkin tien sinne.
Minä astuin sisälle ja korkealla, henkeni näköpiiriä ja ajatuskykyäni
paljon korkeammalla, näin minä muuttumattoman valon. Ei se ollut
tavallista, ruumiillisin silmin nähtävää valoa, eikä samanlaatuista
suurempaakaan valoa joka kirkastumistaan kirkastuen olisi
häikäisevällä valollaan kaikki valloittanut. Ei -- se oli jotain
aivan tykkänään toista kuin nuot kaikki.
Ei se ollut ymmärrykseni yläpuolella kuin öljy veden päällä, ei
myöskään kuin taivas yli maan. Se oli minua verrattomasti paljon
korkeampi, koska se itse oli minut luonut, ja minä sitä verrattomasti
paljon halvempi, koska olen sen luoma.
Joka tuntee totuuden, hän tuntee tuon valon, ja joka tuntee valon,
hän tuntee ijäisyyden -- rakkaus tuntee sen.
Oi ikuinen totuus, oi tosi rakkaus ja rakas ijäisyys! Sinäpä olet
minun Jumalani, Sinua minä ikävöin päivin ja öin!
Kun Sinut ensikerran opin tuntemaan, silloin otit minut kouluusi,
oppiakseni pitämään sitä todellisena, jota näen, mutta itseäni
kykenemättömänä sitä näkemään.
Heikkonäköisenä vetäydyin minä taapäin, kun Sinä kohdistit
voimalliset säteesi minuun; minä vapisin rakkaudesta ja pelvosta.
Minä huomasin olevani kaukana Sinusta, niin kaukana, ett'ei minussa
ollut vähääkään Sinun kaltaisuuttasi, mutta samassa minä ikäänkuin
kuulin korkeudesta Sinun äänesi: "Minä olen väkevien ruoka, vahvistu,
niin saat minua syödä. Mutta en minä ole muuttuva sinuksi, kuten
ruoka muuttuu lihaksi sinussa, vaan sinä olet muuttuva minuksi."
Minä opin tuntemaan, että Sinä kuritat ihmistä synnin tähden, ja
että olet antanut sieluni repeentyä kuin hämähäkinverkon. Ja minä
sanoin: Tokko onkaan totuutta olemassa, kun ei ole sitä näkyväisyyden
piirissä, eikä äärettömässä avaruudessa? Silloin Sinä kaukaa minulle
huusit: Minä juuri olen se, minä, joka olen se, mikä minä olen.
Minä kuulin sen aivan kuin olisi se omassa sydämessäni kaikunut,
eikä nyt ollut enää epäilyksellä sijaa. Pikemmin olisin epäillyt
omaa elämistäni kuin totuuden olemassa oloa, joka luomisen töistä
tunnetaan.
Minä nyt käänsin tutkivan katseeni kaikkiin luotuihin kappaleisiin,
jotka ovat Sinua alhaisempia, ja minä huomasin niiden olemisen
olevan ei olemisen täydellisyyttä, mutta ei myöskään kokonaan
olemattomuutta. Onhan niillä olemista, koska ovat Sinusta kotoisin;
mutta on olemattomuuttakin, koska eivät ole Sinun olemustasi. Sillä
se vain on todellista olevaista, mikä muuttumattomana pysyy.
Jumalassa riippuen on minun hyvä ollakseni, sillä en voi itsessäni
pysyväinen olla vaan ainoastaan Hänessä. Mutta Hän on pysyväinen
itsessään ja uudistaa kaikki. Ja Hän on Herra minun Jumalani, koska
Hän ei minun avujani kaipaa.
Minulle selkeni, että se, mikä on turmeluksen alaista, on jossain
määrin hyvää.[43] Sillä jos se olisi täysin hyvää, niin ei se
turmeltuisikaan; täysin hyvään, näet, ei turmelus pysty, siinä taas,
mikä ei ole ensinkään hyvää, ei ole mitään turmeltavaakaan. On aivan
varmaa, että se, mikä turmeltuu, kadottaa jotain hyvyydestään, mutta
jos joku kaiken hyvyytensä kadottaisi, niin ei sitä enää olisi
olemassakaan. Sillä jos se semmoisena yhä olisi olemassa voimatta
enää turmeltua, niin olisi se olemassa entistä parempana, koska se
tästä puoleen säilyisi turmeltumatonna. Mutta voidaanko kummempaa
väittää kuin että se mikä on kaiken hyvyytensä kadottanut on tullut
entistä paremmaksi?! Siispä: Se mikä kaiken hyvyytensä kadottaa,
lakkaa olemasta. Toiselta puolen taas: Niinkauvan kun jotakin on
olemassa, on se hyvää. Siispä kaikki, mikä olemassa on, on hyvää.
Siispä paha, jonka alkuperää olin tutkinut, ei ole mitään olemassa
olevaista; sillä jos se olisi olemassa, niin olisi se hyvää. Sen
täytyisi niinmuodoin olla olemukseltaan joko turmeltumatonta, s.o.
ehdottomasti hyvää, tahi turmeltuvaa, jossa voidakseen turmeltua
täytyy olla jotakin hyvää.
Niinpä sain selville ja tulin ymmärtämään, että Sinä olet luonut
kaikki hyväksi, ja että ei ole mitään olemassa, mikä ei ole
olemustaan Sinulta saanut. Sinä et ole kaikkia samanlaisiksi tehnyt;
sentähden on kullakin olemuksensa sen mukaan millaiseksi Sinä sen
teit. Kappaleet ovat yksitellen hyviä ja kaikki yhteensä sangen
hyvää, sillä meidän Jumalamme on tehnyt kaikki sangen hyväksi.
Ei ole olemassa mitään pahaa, joka olisi pahaksi Sinulle ja koko
luomakunnallesi. Sillä ei ole olemassa mitään, joka voisi siihen
tunkeutua ja sille antamasi järjestyksen rikkoa.
Tosin toiset kappaleet maailmassa näyttävät olevan pahoja, koska
eivät toisiin sovellu; mutta kyllä löytyy taas semmoisiakin, joiden
kanssa nämäkin sulavat sopusointuun, joten nämäkin ovat hyviä jopa
itsessäänkin hyviä.
On nurjaa pitää jotain luomakunnassasi vastenmielisenä. Nurja
oli minunkin mieleni, kun monet luoduistasi olivat minulle
vastenmielisiä. Mutta kun en rohjennut sanoa Jumalaani
vastenmieliseksi, niin en myöntänyt minkään, mikä oli minulle
vastenmielistä, olevan Sinun luomasi. Siten jouduin olettamaan kahta
olemusta, enkä saanut mielen rauhaa, enkä osannut puhua paikalleen.
Kun vihdoin siitä harhaluulosta palaannuin, tekasin minä itselleni
kaikkialle halki äärettömien avaruuksien ulottuvan Jumalan ja
luulottelin sitä Sinuksi. Minä sijoitin sen sydämeeni, joka siten
taas tuli kirotuksi epäjumalan temppeliksi.
Sitten Sinä tietämättäni painoit pääni helmaasi ja suljit silmäni,
ett'en näkisi harhakuvia kuten houraileva, ja niin kuumeinen kiihkoni
vähitellen asettui ja nurja mieleni nukahti syvään uneen. Ja minä
heräsin Sinussa ja näin Sinut toisessa merkityksessä äärettömänä, ja
tämä näkö ei ollutkaan lihallisen mielen luoma.
Minä katselin uudelleen kaikkea ja huomasin kaiken olevan Sinulle
kiitollisuuden velassa olemassaolostaan ja Sinun olevan kaiken
määränä ja mittana -- ei paikallisesti vaan siten että Sinä totuutesi
voimalla kaikkea kannatat. Kaikki on totta mikäli se olemassa on, se
vain on petosta uskoa olemattomia.
Minä näin että kaikki kappaleet ovat laatuunsa nähden oikealla
paikallaan ja oikealla ajallaan olemassa, ja että Sinä, joka yksin
olet ikuinen, et vasta määräämättömän pitkien aikojen perästä ole
alkanut toimia, koskapa ei mitkään ajanjaksot, ei menneet, eikä
tulevaiset, tekisi menoaan ja tuloaan, joll'et Sinä olisi aina
toimimassa pysyen samalla aina samana.
Minä olen kokemuksesta tullut tietämään, että ei ole ihmettelemistä,
jos leipä, mikä terveelle on makeaa, on sille vaivaksi, jolla on
sairas kitalaki, ja jos valo on sairaille silmille vihattavaa, vaikka
se terveille on suloista. Niin myös vanhurskautesi on vastenmielistä
syntisille --.
Minä tutkin, mitä synti on, löytämättä pahaa olentoa; minä löysin
vain nurjan tahdon, joka Sinusta, korkeimmasta olennosta, poistuen
suostuu siihen, mikä on alhaista ja halpaa, joka panee alttiiksi
sielunsa sisäisen kauneuden ja hurmaantuneena nauttii maailman
ulkonaisesta loistosta.
Minä ihmettelin, että minä jo Sinua rakastin, enkä harhakuvaa Sinun
asemastasi. Minä en kuitenkaan päättävästi pyrkinyt iloitsemaan
Jumalassani, vaan milloin yleni mieleni ihanuutesi puoleen, milloin
oma painolakini, nuo lihalliset totutut tapani veti minut alas
luotasi ja minä vaivuin huokaillen entiseen tilaani.
Sinä kuitenkin yhä säilyit mielessäni, enkä minä vähääkään epäillyt
jonkun olevan olemassa, jossa minun pitäisi kiinni riippua, pidin
vain itseni liian heikkona voidakseni Sinussa riippua. Sillä
kuolevainen ruumis raskaana painaa sielua ja maallinen asunto vetää
alas mielen, joka kyllä paljoa ylevää miettii ja mielii. Minä olin
varmasti vakuutettu, että "Sinun näkymätön olentosi, ikuinen voimasi
ja jumaluutesi maailman luomisesta asti tajutaan, kun luomiasi
kappaleita tutkitaan." [Rom. 1, 20.]
Tutkiessani, näet, miksi taivaallisten tai maallisten kappalten
kauneuden kauniiksi tunnustin, ja mikä minulle oli mittakaavana
lausuessani muuttelevaisista kappaleista järkähtymättömän arvostelun,
"tämä pitää olla näin, tuo ei saa olla noin", löysin minä muuttelevaa
mieltäni paljoa korkeammalla muuttumattoman ja todella ikuisen
totuuden.
Nyt olin luomistasi kappaleista tutkimalla tullut tuntemaan
näkymättömän olentosi, mutta minä en jaksanut näköäni tuohon
kiinnittää. Heikkoudessani ponnahtaen takasin vaivuin taas
totuttuihin tapoihini. Muuta en saanut mukaani viedyksi kuin suloisen
muiston, hyvänhajuisten ruokien kaipuun, joita en vielä kyennyt
syömään.
Minä tuumin, miten saisin itselleni hankituksi tuon voiman, joka
kykenee Sinua ravinnokseen ottamaan. Mutta turhaa oli kaikki, kunnes
sain aivan omakseni omistaa välimiehen Jumalan ja ihmisten välillä,
ihmisen Kristuksen Jeesuksen, joka on Jumala, korotettu yli kaiken,
siunattu ijankaikkisesti, ja joka sanoo: Minä olen tie, totuus ja
elämä, ei tule kenkään Isän tykö muutoin kuin minun kauttani. [Joh.
ev. 14, 6.]
Silloin, näet, en nöyränä lähestynyt nöyrää Herraani Jeesusta, enkä
ymmärtänyt, mitä meillä on opittavaa Hänen itsensä alentamisesta.
Sillä Sanasi, tuo ikuinen totuus, joka on korkealle koroitettu yli
ylimpienkin luotujesi, nostaa tykönsä vain ne, jotka alentuvat
Hänelle alamaisiksi. Kuitenkin on Hän täällä alhaalla savimajastamme
itselleen halvan huoneen rakentanut kukistaaksensa kopeat heidän
korkeuksistansa ja vetääksensä heidät puoleensa, parantaaksensa
heitä pöyhkeydestänsä ja ravitaksensa heidän rakkauttansa, jotta
he eivät itseensä luottavina syöksyisi yhä kauemma eteenpäin, vaan
heikoksi murtuisivat nähdessään Jumaluuden heikoksi alentuneena,
pukeutuneena meidän kuolevaisten pukuun jalkainsa juuressa, ja jotta
he masentuneina maahan vaipuisivat Hänen eteensä ja Hän nousisi heitä
nostamaan ja virvoittamaan.
Saatuani lukemistani Platonilaisten kirjoista yllykettä etsimään
henkistä totuutta tulin minä luomiasi tutkimalla tuntemaan
näkymättömän olemuksesi. Sieltä ajettuna takaisin omaan olentooni
huomasin minä, mitä en pimitetyn mieleni tähden ollut saanut
nähdyksi, että nimittäin Sinä varmasti olet olemassa, että Sinä olet
ääretön olematta mihinkään äärelliseen tai äärettömään paikkaan
sijoitettuna, ja että Sinä olet totinen pysyen aina samana,
muuttumatta, vaihtumatta milloinkaan vähääkään. Kaiken muun päätin
minä olevan Sinusta kotoisin, enkä tuota johtopäätöstä tehdäkseni
tarvinnut mitään muuta todistusta kuin tuon ainoan järkähtämättömän
lujan: kaikkeuden olemassa olon.
Tuosta kaikesta olin varmasti vakuutettu, mutta kuitenkin olin liian
heikko Sinusta ravintoa saadakseni.
Minä puhelin kuin mikäkin kokenut mies, ja kuitenkaan en olisi ollut
kokenut vaan kadotettu, ell'en Kristuksessa Vapahtajassamme olisi
etsinyt tietäsi.
Minä tahdoin jo kuulua viisasten joukkoon, vaikka olin aivan
kypsynyt saamaan rangaistustani, mutta minäpä en itkenyt, vaan
vieläpä pöyhkeilin tiedoistani. Missä oli tuo rakkaus, joka rakentuu
nöyryyden perustukselle, joka on Kristus Jeesus? Mutta miten olisivat
nuo kirjat voineet sitä minulle opettaa?
Mutta varmaankin tahdoit Sinä, että minä, ennenkun olin pyhiä
kirjojasi tutkinut, syventyisin noihin teoksiin, jotta syvälle
muistooni painuisi, minkä vaikutuksen olin niistä saanut. Ja jotta
sittemmin kirjojesi kuritettua minua ja kätesi parannettua haavani
selkeästi näkisin ja eroittaisin, kuinka suuri ero on filosoofien
arvelujen ja uskovien tunnustusten välillä, niiden välillä, jotka
tietävät, minne on mentävä, tietämättä mitä tietä, ja tien välillä,
joka vie autuaalliseen kotiin, aivan sinne asumaan eikä vain sitä
näkemään.
Sillä jos minua ensin olisi opastettu pyhään raamattuun ja olisin
siihen perehtyen saanut maistaa kuinka suloinen Sinä olet, ja olisin
sitten saanut nuo kirjat käsiini, niin olisivat ne ehkä paiskanneet
minut pois hurskauden tukevalta perustukselta. Tai jos olisin
kestänyt saamassani terveellisessä opissa olisin ehkä luullut sitä
voitavan saada yksin noitakin kirjoja lukemalla.
Minä niinmuodoin kävin sangen kiihkeästi pyhiin kirjoihisi käsiksi,
varsinkin apostoli Paavalin kirjeisiin. Ja ne kysymykset, joissa nämä
kirjeet olivat mielestäni olleet keskenään ristiriitaisia ja vastoin
lain ja profeettain todistuksia, raukesivat aivan kokonaan. Minä
löysin kaikissa pyhissä kirjoissa yhden yhtenäisen leiman ja sydämeni
oppi siitä riemusta sykkien iloitsemaan.
Minä havaitsin, että kaikki ne totuudet, jotka olin noista teoksista
lukenut, ne myös näissä pyhissä kirjoissa mainittiin, mutta Sinun
armosi kiitokseksi, jotta ei kenkään näkevä näöstään ja näkemästään
kerskailisi ikäänkuin ei se olisikaan lahjaa. Sillä mitä on
ihmisellä, jota ei hän saanut ole? Myös filosoofit teoksissaan
kehoittavat meitä tarkkaavasti etsimään Sinua, joka aina pysyt
samana, mutta Sinä raamattujen kautta meitä parannat niin että myös
voimme Sinut omaksemme omistaa. Ja sille, joka on liian likinäköinen
voidakseen Sinua huomata, näyttää raamattu tien, jota käyden hän
pääsee Sinua näkemään ja omistamaan.
Sillä jos suostunkin Jumalan lakiin sisällisen ihmisen puolesta,
kuinka voin toista jäsenissäni olevaa lakia väistää, joka sotii
mieleni lakia vastaan ja tekee minut jäsenissäni olevan lain
vangiksi? [Rom. 7, 22-24.]
Sillä Sinä, Herra, olet vanhurskas, mutta me olemme syntiä tehneet
ja pahoin tehneet Sinun edessäsi, me olemme olleet jumalattomat ja
Sinun kätesi lepää raskaana päällämme. Syystä olemme jätetyt hänen
valtaansa, joka alusta alkaen on ollut synnintekiä ja murhamies,
sillä hän joka ei pysynyt totuudessasi on saanut meidän tahtomme
taivutetuksi oman tahtonsa tapaiseksi.
Mitä pitää kurjan ihmisen tekemän? Ken on päästävä hänet tästä
kuoleman ruumiista? Yksin armosi Jesuksessa Kristuksessa, meidän
Herrassamme, jonka tämän maailman päämies on tappanut löytämättä
Hänessä mitään kuoleman syytä. Ja niin on käsikirjoitus, joka
todisti meitä vastaan, tyhjäksi tehty. [Kol. 2, 14.] Sitä ei löydy
filosoofein teoksissa.
Ei niissä löydy hurskauden tuntomerkkejä: katumuksen kyyneleitä,
Sinulle mieluista uhria s.o. murheellista henkeä ja ahdistettua ja
särjettyä sydäntä, kansan pelastusta, morsianta, Jumalan valtakuntaa,
Pyhän Hengen panttia, lunastuksemme maljaa.
Ei niissä veisaa kenkään: Kuule, Jumala, minun huutoni: ota vaari
minun rukouksestani. Maan äärestä minä huudan Sinun tykös, koska
minun sydämeni näännyksissä on: vie minua siis korkealle kalliolle.
[Ps. 61, 2-3.]
Ei niissä kukaan kuule Häntä, joka huutaa: Tulkaa minun tyköni
kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut. He häpeävät ottaa
Häneltä oppia, joka on lempeä ja nöyrä sydämestä -- sen olet Sinä
kätkenyt viisailta ja toimeliailta ja ilmoittanut pienille.
Toista on metsäiseltä kunnaalta nähdä rauhan kotomaata, löytämättä
tietä sinne ja turhaan pyrkien sinne läpi tiettömien maiden, missä
riveistä poistuneet luopiot ja heidän päämiehensä jalopeura ja
lohikäärme ovat väijymässä ja ahdistamassa, toista olla kulkemassa
sinne vievällä tiellä, joka taivaallisen päällikön toimesta on
turvalliseksi tehty, ja jolla eivät taivaallisesta sotajoukosta
luopuneet ole väijymässä, sillä ne sitä kammoovat kuin kuolemaa.
Nämä ajatukset ihmeen voimallisesti valtasivat mieleni lukiessani
"vähintä apostoleistasi" ja minä pyhällä pelvolla tutkin tekojasi.