Uusi elämä.
Oi Herra, minä olen Sinun palveliasi ja Sinun piikasi poika. Sinä
olet katkaissut kahleeni, Sinulle minä kannan kiitosuhria. [Ps. 116,
16-17.] Sinua kiittäköön sydämeni ja kieleni, ja kaikki minun luuni
lausukoot: Herra, kuka on Sinun kaltaisesi? [Ps. 35, 10.] Ja anna
Sinä minulle vastaus ja sano sielulleni: Minä olen Sinun pelastuksesi.
Kuka ja millainen minä olen? Ei löydy mitään pahaa, jota en minä
ole tehnyt tahi puhunut tahi ainakin tahtonut. Mutta Sinä, Herra,
olet hyvä ja armollinen; Sinä katsoit alas kuiluun, jossa kuolleena
makasin, ja ajoit ulos sydämeni syvyydestä pohjattoman turmelukseni.
Siinäpä se olikin koko kysymys: olla tahtomatta sitä, mitä minä olin
tahtonut, ja tahtoa sitä, mitä Sinä tahdoit.
Mutta missä oli minun vapaa tahtoni niin monen vuoden ajan ollut? Ja
mistä salaperäisestä syvyydestä tai korkeudesta se yht'äkkiä ilmestyi
niin että taisin taivuttaa niskani Kristuksen Jesuksen suloisen
ikeen alle ja ottaa hartioilleni Sinun keveän kuormasi, oi minun
vapahtajani ja minun lunastajani?
Yht'äkkiä oli minulle varsin helppoa ja iloista kieltäytyä
maailman turhista iloista. Ilolla nyt heitin pois semmoista, jonka
kadottamista olin tätä ennen suuresti peljännyt.
Sillä Sinä, ainoa todellinen viehätys, vieroitit mieleni niistä,
samalla kun sait minut kiintymään itseesi, joka olet -- ei kuitenkaan
lihalle ja verelle -- suloisempi kaikkea, mitä suloista löytyy
maan päällä; kirkkaampi kaikkea muuta valoa ja samalla sisemmällä
sielussani kuin kaikki, mitä siellä salaperäistä löytyy; korkeampi
kuin kaiken maailman kunnia, vaikk'ei niille, jotka itsestään korkeaa
ajattelevat.
Nyt oli sieluni vapaa niistä huolista, joita tämän maailman kunnian
ja rikkauden tavoitteleminen tuottaa, vapaa halusta rypeä synnin
liassa tyydyttämällä lihan kiihkeitä himoja, ja nyt minä hyvilläni
haastelin kuin pieni lapsi Sinulle, minun valoni, minun rikkauteni,
minun autuuteni, minun Herrani ja minun Jumalani.
Sinun kasvojesi edessä punnittuani asiaa päätin minä, ett'en minä
äkkiä meluten katkaisisi opetustointani, vaan että hiljaa huomaamatta
vetäytyisin pois laverruksien markkinoilta, jott'eivät nuorukaiset,
joilla on tutkintoaineenaan ei Sinun lakisi, eikä Sinun rauhasi, vaan
mielettömiä valheita ja torilla ratkaistavia oikeusjuttuja, enää
saisi ostaa minun suuni kaupasta aseita hurjaan elämöimiseensä.
Sopivasti kyllä ei ollut enää kuin jokunen päivä siksi kun
viininkorjuulupa piti alkaa; minä niinmuodoin päätin kestää
paikallani siihen saakka, voidakseni sitten lain mukaisesti virastani
erota ja säilyä vapaana ihmisorjuudesta pysymällä siinä vapaudessa,
johon Sinä kerran olet minut ostanut.
Sinun rakkautesi oli lävistänyt sydämemme ja me kannoimme sanasi
nuolia syvällä sielussamme. Sinun palvelijoittesi esimerkit, jotka
olivat olleet kuin mustat, sammuneet ja kuolleet hiilet, ja jotka
Sinä puhaltamalla olit palamaan saanut ja henkiin herättänyt, ne nyt
ajatustemme pesään koottuina polttivat ja kuluttivat meistä pois
uneliaisuuden, joka uhkasi meidät kadotukseen upottaa. Ne sytyttivät
meissä voimakkaan tulen, jota vastaansanojien kavalat kielet eivät
mitenkään saaneet sammumaan; se päinvastoin vastaansanomisesta yltyi
korkeammalle loimuamaan.
Kun kuitenkin oli nimesi tähden, jonka pyhyys on kautta koko maailman
tunnettu, olemassa sellaisiakin, jotka olivat valmiit päätöstämme
ylistämään, niin saattoi näyttää kerskaukselta oitis, läheistä
lupa-aikaa odottamatta, erota kaikkien nähden toimitettavasta
julkisesta virasta. Jos nyt kuitenkin olisin niin tehnyt ja kääntänyt
kaikkien kuulijaini huomion puoleeni, niin olisivat he, jotka
varsin hyvin tiesivät kuinka lähellä oli viininkorjuulupa, saaneet
aihetta puhua minusta kaikenlaista ja väittää, että olen tällä vaan
tahtonut näkyä suureksi mieheksi. Mitä hyvää siitä olisi ollut, että
minun vaikuttimistani noin olisi puhuttu ja huhuttu? Niinhän hyvä
päätöksemme vain olisi joutunut pilkan alaiseksi.
Jo kesän kuluessa olivat keuhkoni työstä vaivaantuneet niin että olin
kovin hengästynyt ja tunsin pistoksia rinnassani. Myös ääneni käheys
minua vaivasi ja vaikeutti puhujana esiintymistäni. Olin sentähden
levottomuudella ajatellut että minun ehkä ainakin toistaiseksi
täytyisi lakkauttaa toimeni.
Nyt sitä vastoin minä iloitsin siitä, että Sinä, minun Jumalani, olit
antanut minulle paremman syyn erota virastani kokonaan. Tässä ilossa
minä kestin tuon väliajan. Sitä oli noin kaksikymmentä päivää, mutta
minä ne miehuullisesti ja kärsivällisesti kestin. Kärsivällisyyttä
siinä todella kysyttiin, sillä nyt ei ollut enää himo keventämässä
työnkuormaa kuten ennen.
Ehkä joku Sinun palvelioistasi, minun veljistäni, sanonee, että
olen siinä syntiä tehnyt, kun hetkenkään enää istuin valheen
opetustuolissa, sittenkun sydämeni oli sitoutunut Sinua palvelemaan.
En sitä kielläkään. Mutta olethan Sinä, kaikkein armollisin Herra,
tämänkin kaikkien muiden kauhistavien ja surkuteltavien syntieni
keralla pyhässä kasteen vedessä poispessyt ja anteeksiantanut.
Verecundus ystävällisesti pyysi meitä olemaan hänen maatilallaan,
siksi kun pääsisimme Milanosta lähtemään. Siellä hänen rauhaisassa
maatalossaan, peltojen ja niittyjen keskellä me kaukana maailman
hyörinästä saimme levähtää Sinussa. Sinä, Herra, joka olet
uskollinen lupauksissasi, olet maksava Verecundukselle palkan hänen
meille osoittamastaan rakkaudesta. Sinä olet antava hänen levähtää
paratiisin ijäti viheriöitsevillä niityillä, sillä Sinä olet
anteeksiantanut hänen maan päällä tekemät syntinsä.
Nebridius iloitsi kanssamme, sillä hän oli harras totuuden etsijä,
vaikkakaan hän ei vielä ollut kristitty, eikä ollut osallinen kirkon
pyhistä sakramenteista.
Vihdoin viimeinkin loppui odotusaika. Kuinka pitkältä ja ikävältä
olikaan se tuntunut meistä, jotka ikävöimme joutilaisuutta ja
vapautta voidaksemme kaikesta sydämestä veisata: Minun sydämeni
lausuu Sinulle: Minä olen etsinyt kasvojasi -- Sinun kasvojasi,
Herra, tahdon minä etsiä.
Sitten tuli tuo odotettu päivä, jolloin todella pääsin irti
opettajatoimestani, josta mieleni jo tätä ennen oli irtaantunut.
Nyt se tapahtui -- ja nyt pääsi kieleni samoin kuin sydämenikin
valloilleen. Ystävieni keralla minä tuolla maatilalla Sinua riemuiten
ylistin.
Sillä minä kirjoitin useita kirjoja, jotka tosin olivat tarkoitetut
Sinun palvelukseesi, mutta jotka kuitenkin vielä huokuivat äsken
jättämäni koulun ylpeätä henkeä, samoin kuin juoksijakin on
hengästyksissään juuri kun hän lopettaa juoksunsa levähtääksensä.
Näitä teoksiani ovat seuraavat: "Keskusteluja läsnäolevien kanssa"
ja "Keskusteluja oman itseni kanssa Jumalan kasvojen edessä" sekä
"Kirjeeni poissa olevalle Nebridius-ystävälleni".
Milloin riittänee minulle aikaa mainitakseni kaikkea sitä hyvyyttä,
jota Sinä meitä kohtaan osoitit tuona aikana, varsinkin kun minun on
riennettävä toisia vielä suurempia armotöitäsi kertomaan?
Minulle on mieluista muistella, miten Sinä, Herra, sisällisillä
pistimillä kokonaan lannistit korskean luontoni, miten Sinä teit
sydämeeni tasaisen tien alentamalla ajatusteni vuoret ja kukkulat,
oikaisemalla mutkat ja silittämällä epätasaiset paikat.
Kuinka innokkaasti yhdyinkään ylistämään Sinua, lukiessani Daavidin
psalmeja, noita uskoa uhkuvia virsiä ja hurskaan mielen tunnelmia,
joissa ei ole vähääkään ylpeyden henkeä!
Sinun syvintä rakkauttasi en kuitenkaan vielä tuntenut, koska olin
vasta katekumeeni kuten Alypiuskin, jonka kanssa yhdessä elelin
maaelämän hiljaisuudessa. Myös äitini liittyi meihin eriämättömästi
naisellisella olennollaan, miehekkäällä uskollaan, levollisuudellaan
mikä on vanhoille ominainen, äidillisellä hellyydellään ja
kristillisellä hurskaudellaan.
Kuinka innokkaasti yhdyinkään ylistykseesi lukiessani psalmeja!
Kuinka suuren rakkauden ne sielussani sytyttivät Sinua kohtaan! Minä
paloin innosta saada niitä julistaa, jos mahdollista koko maailmalla,
jotta kukistuisi ihmiskunnan ylpeys. Mutta veisataanhan niitä
kaikkialla maailmassa, ja eihän kukaan voi hehkultasi kätkeytyä.
Sydämeni oli täynnä voimakasta ja katkeraa vihaa Manikeolaisia
kohtaan, mutta samalla minä myös tunsin sääliä heitä kohtaan,
koska he eivät tunteneet näitä jumalallisia salaisuuksia, näitä
taivaallisia lääkkeitä, ja koska he mielettömän uhkamielisinä
hylkäsivät sen vastamyrkyn, joka olisi voinut heitä parantaa.[56]
Minä olisin suonut, että he jonkun kerran olisivat olleet
tietämättäni saapuvilla näkemässä ja kuulemassa minua, kun minä tuona
joutoaikanani luin neljättä psalmia. Kyllä varmaan olisi heidän
täytynyt silmieni säihkystä ja ääneni painosta huomata, kuinka
voimallisesti minuun vaikuttivat nuo psalmin sanat: Kun minä huusin,
niin Sinä kuulit minua, minun vanhurskauteni Jumala. Sinä minua
hädässäni lohdutit. Ole minulle armollinen ja kuule rukoukseni.
Minä vapisin pelvosta, mutta samalla minä myös hehkuin Sinun
laupeutesi sytyttämästä toivosta ja ilosta. Ja kaikkia noita tunteita
tulkitsivat silmäni ja ääneni, lukiessani noita Sinun Henkesi meille
lausumia sanoja: Te uljaat miehet, kuinka kauvan pitää minun kunniani
pilkattaman? Miksi te rakastatte turhuutta ja tavoittelette valhetta?
Olinhan minäkin turhuutta rakastanut ja valhetta tavoitellut.
Nyt minä sen kuulin ja kauhistuin; sillä minä tunsin että minäkin
olin yksi niitä, joita nämät sanat tarkoittivat. Sillä olivathan ne
mielikuvitukseni luomat harhakuvat, joita olin totuutena pitänyt,
sulaa turhuutta ja valhetta. Nämä muistot täyttivät sydämeni tuskalla
ja minä valitin haikeasti ja katkerasti.
Jospa olisivat nuo valitushuutoni kuuluneet niiden korviin,
jotka vielä tänäpäivänä rakastavat turhuutta ja tavoittelevat
valhetta. Ehkäpä se olisi vaikuttanut heissä niin voimallisen
mielenliikutuksen, että heidän olisi täytynyt oksentaa ulos
itsestänsä tuon tuommoisen; sitten olisivat he kääntyneet rukoillen
Sinun puoleesi ja Sinä olisit kuullut heidän rukouksensa, koska hän,
joka todella edestämme kuoli, on edesvastaajanamme tykönäsi.
Edelleen minä luin: Vihastukaa, älkääkä syntiä tehkö. Kuinka
tulinkaan liikutetuksi tätä lukiessani! Olinhan jo oppinut vihaamaan
itseäni entisen elämäni tähden, ja nyt oli tämä sana minua
kannustamassa, ett'en vast'edes syntiä tekisi!
Nyt en enää mistään itseni ulkopuolella olevasta esineestä tyydytystä
hakenut, enkä sitä ruumiillisin silmin etsinyt näkyväisestä
auringosta.[57] Sillä jotka tämän maailman moninaisista kappaleista
ilonsa hakevat, he piankin häviävät ja haihtuvat noihin näkyväisiin,
katoavaisiin kappaleisiin, he janoisin mielin tavoittelevat niiden
haihtuvia varjokuvia.
Oi jospa he janostaan aivan nääntyisivät niin että rukoillen
pyytäisivät: Kuka meille näyttää, mistä saisi jotain virvoittavaa?!
Oi jospa me silloin voisimme sanoa ja he kuulla: Ilmestynyt on
meille, Herra, Sinun kasvojesi valkeus. Sillä emme me ole se valkeus,
joka ihmisiä valistaa, vaan Sinun valkeutesi koittaa meissä, jotta
me, jotka muinoin olimme pimeys, nyt olisimme valkeus Sinussa.
Oi jospa he olisivat voineet nähdä tuota sisäistä, ijäistä valoa!
Nyt olin saanut sitä maistaa, ja sydäntäni kivisti, etten voinut
sitä heille näyttää, kun he maailmaa himoitsevine silmineen tulivat
tyköni ja sanoivat: Kuka meille näyttää, mistä saisi jotain
virvoittavaa? Sillä nyt kun sydämessäni kannoin vihaa itseäni
vastaan, saatuani piston sydämeeni, nyt kun olin vanhan ihmiseni
kuolettanut ja uhrannut alttarillasi ja ajattelin Sinun apuasi
toivoen uudistumistani uudeksi ihmiseksi, nyt olit Sinä tullut
minulle suloiseksi ja täyttänyt sydämeni ilolla. Minä huudahdin
ilosta lukiessani tätä samaa raamatusta, jota sydämessänikin tunsin.
En tosiaankaan enää olisi tahtonut saada maallista omaisuuttani
kartutetuksi moninkertaiseksi, kuluttaakseni tuota katoavaista ja
kuluakseni itse sen kuluttavasta voimasta. Sillä joskin toisilla on
viljaa ja viiniä yltäkyllä, niin olihan minulla Sinussa, Sinä ainoa
ijankaikkinen ja muuttumaton, toisenlaista viljaa, viiniä ja öljyä.
Seuraavaa värssyä[58] lukiessani minä kaikesta sydämestäni huudahdin:
Oi autuutta saada nukahtaa ja levähtää, saada levähtää rauhassa,
levähtää siinä, mikä aina on samaa! Ken voi meiltä sitä estää, kun
sana seisoo vahvana: Kuolema on nielty voitossa? [1 Kor. 15, 54.]
Olethan Sinä itse se ijäti sama ja muuttumaton. Sinussa nautitaan
syvää rauhaa ja unohdetaan kaikki vaivat. Sillä Sinua ainoastaan
tavoitella, eikä kaikenlaista muuta, se on luontoni laki, jonka Sinä,
Herra, yksin olet minuun istuttanut, eikä kenkään muu.
Minä luin ja minä paloin innostuksen tulesta ja pyhästä kiivaudesta
niitä vastaan, jotka pyhää raamattua halveksuvat. Mutta minä en
tiennyt mitä tehdä noille mykille kuolleille, joiden joukossa minä
itse olin ollut yksi niitä pahimpia, aivan kuin turmiollinen rutto,
ja raivonnut sokeudessani kuin äkäinen haukkuva koira noita pyhiä
kirjoja vastaan, jotka ovat täynnä taivaan makeata hunajaa ja Sinun
valkeutesi valoa.
Kun se aika läheni, jolloin minun piti ilmoittautua kastettavaksi,
palasimme me maalta Milanoon. Myös poikani Adeodatuksen, tuon syntini
lapsen, otimme me mukaamme. Sinä olit suonut hänen hyvin kasvaa
viisaudessa. Sillä vaikka hän ei ollut vielä täyttä viittätoista
vuotta, niin hän kuitenkin hengen etevyydessä oli edellä monia
arvokkaita ja oppineita miehiä.
Sinun lahjojasi, Herra, minä kasvojesi edessä kehun, Sinun, joka
olet kaikkeuden Luoja ja saat meidän epämuodostumatkin kauniiksi
muodostetuksi. Minulla tuossa pojassa ei ollut muuta osaa kuin
rikokseni, joka hänen maailmaan syntymisensä aiheutti. Sinä yksin sen
sydämellemme laskit, että poika olisi kasvatettava kurituksessa ja
Herran nuhteessa. Sinun lahjojasi minä kehun kasvojesi edessä.
Olen teokseeni "Opettajasta"[59] kirjoittanut poikani kanssa
pitämiäni vuorokeskusteluja. Sinä tiedät, että kaikki
keskustelukumppanini siellä esiintyvät ajatukset todella ovat tuon
kuudentoista vuotiaan omia. Olen monta vielä paljon ihmeellisempää
seikkaa hänessä havainnut. Minä monta kertaa peljästyin hänen
henkistä etevyyttänsä. Ken muu taiteilijoista kaikista paitsi Sinä
kykenee sellaista ihmeteosta luomaan?!
Äkkiä Sinä hänet tempasit pois maan päältä, ja nyt minä saan häntä
huoletonna muistella, kun ei ole minulla mitään pelkoa ei hänen
nuoruudestaan, eikä miehuudestaan, eikä koko hänen elämästään.
Hänet, joka hengellisessä elämässä olikin meidän ikäisemme ja oli
kuten me itsekin kasvatettava Sinun opissasi, olimme me seuraamme
ottaneet. Me tulimme kastetuiksi ja nyt katosi meistä kaikki pelko
entisestä elämästämme.
Minä en noina päivinä koskaan saanut kylläkseni tuosta ihmeen
suloisesta langennutta ihmiskuntaa koskevan pelastuspäätöksesi
tutkimisesta. Kuinka vuolaasti vuotivatkaan kyyneleeni laulettaessa
pyhiä lauluja Sinun kunniaksesi! Kuinka värisikään sieluni syvästä
liikutuksesta kun virsien ja hengellisten laulujen suloiset säveleet
kajahtelivat kirkkosi pyhissä holvissa. Säveleet aaltoilivat
korviini, ne valoivat totuutta sydämeeni, hurskaat tunteet täyttivät
mieleni ja vuolaasti vuotivat kyyneleeni ja -- minun oli niin hyvä
ollakseni.
Sinä joka saat aikaan, että ihmiset yksimielisinä yhdessä
asuvat, Sinä meidänkin seuraamme toimitit erään nuoren
miehen kotokaupungistamme nimeltä Evodius. Hän oli palvellut
valtionrahatoimikamarissa, mutta oli jo ennen meitä kääntynyt ja
kastettu ja jättämällä maallisen toimensa valmistautunut Sinua
palvelemaan.
Nyt me olimme yhdessä ja me aioimme vastaisuudessakin asua yhdessä
pyhää päätöstämme toimeenpannaksemme. Me kyselimme paikkaa, missä
parhaiten saisimme Sinua rauhassa palvella, ja läksimme yhdessä
paluumatkalle Afrikaan.
Mutta kun me olimme päässeet Ostiaan[60] Tiber-joen varrelle kuoli
minun äitini. Päivä, jolloin hänen piti tästä elämästä eritä,
teki tuloaan, mutta Sinä sen yksin tiesit. Sinun salaperäisestä
sallimuksestasi me seisoimme itseksemme hän ja minä puutarhaan
päin olevan ikkunan luona talossa, jossa me asuimme ollessamme
hiljaisessa Ostiassa lepäilemässä pitkällisen matkan vaivoista ja
valmistautumassa tulevalle merimatkalle.
Me siinä seistessämme pidimme keskenämme herttaista vuoropuhelua.
Unohtaen ne kuin takana ovat ja tavoittaen niitä kuin edessäpäin
ovat [Filip. 3, 13] me Sinun kasvojesi edessä, joka olet totuus,
arvailimme millaista mahtaa pyhien ijankaikkinen elämä olla, se
elämä jota ei silmä ole nähnyt, eikä korva kuullut, eikä yksikään
ihmissydän tuntenut. [1 Kor. 2, 9.] Me janoisina kurotimme huulemme
sen veden puoleen, joka vuotaa Sinusta, joka olet elämän lähde sangen
syvä, voidaksemme sitä juomalla sen verran kuin jaksoimme käsittää
niin paljon kuin mahdollista noin kovin korkeita asioita.
Jouduttuamme puheessamme siihen, että kirkkaimmankin päiväpaisteen
aiheuttamaa ruumiillisten aistimien ihastusta ei voida verrata, eikä
mainitakaan tuon ijankaikkisen elämän suloisuuden rinnalla, me yhä
tulisemmalla innolla aatoksessamme kotouduimme kohti tuota elämää
nousten askel askeleelta yli koko aistillisen maailman yli taivaan
aurinkoineen, kuineen ja tähtineen, jotka maan päälle paistavat.
Sitäkin korkeammalle me kotouduimme, me nimittäin sielumme syvyydessä
tutkimalla, tunnustamalla ja ihailemalla Sinun tekojasi johduimme
puhumaan sieluistamme.
Niistä me siirryimme siihen maahan jonka hedelmällisyydellä ei ole
mitään määrää eikä loppua, ja jonka viljavilla totuuden vainioilla
Sinä ruokit Israeliasi ijankaiken. Siellä onkin kaikella elämänsä
Hänessä, joka on viisas, jonka kautta kaikki ovat tehdyt, jotka ovat
olleet olemassa ja tulevat olemassa olemaan, ollen itse luomaton ja
muuttumaton, sama nykyisyydessä, entisyydessä ja tulevaisuudessa.
Niin, Hänessähän ei mitään menneisyyttä eikä tulevaisuutta olekaan;
Hänessä, joka iankaikkinen on, on vain nykyisyyttä; mutta menneisyys
ja tulevaisuus on katoavaista.
Näin puhuessamme ja ikävöidessämme ijäistä elämää me hetkisen saimme
sitä maistella innosta sykkivin sydämin. Me huokaillen sanomattomilla
huokauksilla maistoimme Hengen uutisia. Mutta meidän täytyi taaksemme
jättää tuo hengen uutisten kimppu ja palata puhumaan suullamme,
joka lakkaamatta sanoja synnyttää ja valmistaa. Sillä eipä meidän
sanamme, eikä mikään ole sellaista kuin Sinun sanasi, meidän Herramme
olennollinen sana, joka aina pysyy sinä kuin se on vanhenematta
milloinkaan.
Me edelleen puhuimme ijankaikkisesta elämästä ja äskeisestä
kokemuksestamme: Miten lihan levottomat pyyteet lakkaavat, miten
mielikuvat maasta, vedestä ja ilmasta häipyvät pois, miten
taivaankappaleetkin kaikki katoavat näköpiiristä, miten sielukin on
kuin olemattomissa kohoutuessaan ajattelemasta itseään, miten kaikki
unet ja näyt, kaikki sanat ja merkit, sanalla sanoen kaikki, mikä on
muuttuvaista ja katoavaista, on meille kuin aivan olematonta.
Sillä sanovathan kaikki nämä kappaleet jokaiselle, kun vaan
niiden kieltä ymmärtää: Me emme ole itseämme tehneet, vaan Hän,
joka ijankaikkinen on, on meidät tehnyt. Tämän sanottuaan ne taas
vaikenevat ja kääntyvät tarkkaavaisuudella kuuntelemaan Häntä, joka
ne on tehnyt, ja joka yksin puhuu.
Hän ei puhu noiden kappalten kautta, ei ihmiskielellä, ei enkelien
äänillä ei ukkosen jyrinällä, ei arvoituksilla, eikä vertauksilla,
vaan ilman noita kappaleita, joissa me Häntä rakastamme, Hän meille
välittömästi puhuu niin että me selvästi kuulemme Hänen äänensä
hetkinä sellaisina, jolloin me kuten tänäkin hetkenä kohotamme
henkemme korkeuteen ja aatoksen nopeudella tapailemme ijankaikkista
viisautta, joka yhäti samana kaikkeutta vallitsee. Jos nyt tätä oloa
jatkuisi, jos kaikki ala-arvoiset näyt katoaisivat, jos tämä ainoa
näky katsojansa tempaisi mukaansa ja iloihinsa upottaisi ja sulkisi
niin että elämämme aina olisi sellaista kuin se oli tuona hetkenä,
jolloin me haltioissamme huokailimme, eikö silloin olisi kohtaamme
toteutunut tuo sana: Mene Sinun Herrasi iloon? [Matt. 25, 21.] Vai
milloin on tämä tapahtuva? Eikös silloin kun tämä sana toteen käypi:
Me emme kaikki nukahda kuolon uneen mutta kaikki me muutetaan ajan
rahdussa, silmänräpäyksessä. [1 Kor. 15, 51]
Näin minä puhuin ja hän vastasi minulle: "Poikani, minulle ei enää
löydy tämän maan päällä mitään iloa. Mitä on minulla enää täällä
tekemistä, miksi olen minä enää täällä, kun ei kuitenkaan minulla
enää ole mitään toivomista tässä maailmassa? Yhtä olen minä toivonut
ja sentähden kaikin voimin elämässä pysytellyt, olen toivonut
näkeväni sinut kristittynä, kirkon uskovana poikana, ennenkun tästä
elämästä erkanen. Herra on suuresta armostaan antanut minulle
yli senkin kuin olen pyytänyt, kun näen sinun ylönkatsoen pelkän
maallisen onnen antautuneen Hänen palvelukseensa. Mitä niinmuodoin on
minulla enää täällä tekemistä?"
En muista enää, mitä minä tuohon vastasin. Tuskin oli viisi päivää
kulunut, kun hän sairastui kuumetautiin.
Taudin aikana tapahtui kerran että hän heikkoudesta hetkeksi kadotti
tajuntansa. Me astuimme nopeaan hänen vuoteensa ääreen, veljeni ja
minä. Mutta tajunta palasi pian, ja kun hän näki meidät seisomassa
vuoteen ääressä, eikä kohta älynnyt, miten oli laitansa, kysyi hän
hämmästyneenä "missä minä olen?" Samassa huomasi hän suuren surun
kuvastuvan kasvoissamme ja jatkoi: "Haudatkaa äitinne tänne, minä
pyydän."
Minä vaikenin ja taistelin kyynelten kanssa. Mutta veljeni lausui
jotain, jolla hän ilmaisi toivovansa, että ei äiti toki tarvitsisi
vieraassa maassa kuolla, vaan saisi isänmaansa povessa suotuisamman
haudan. Silloin kuvastui tuskaa hänen kasvoissansa ja hän katseellaan
nuhteli häntä sellaisesta joutavasta ajatuksesta ja puheesta ja hän
suruisena kääntyi minun puoleeni ja sanoi: "Katso, mitä hän puhuu!"
Sitten hän pyysi meitä kumpaakin: "Pankaa vaan tämä ruumiini mihin
hyvänsä, älköön tuommoinen turha huoli teitä vaivatko. Yhtä vain minä
teiltä pyydän, että te, missä ikinä lienettekin, Herran alttarin
ääressä aina minua muistelette."
Tämän sanottuaan niin hyvin kuin taudilta taisi hän vaikeni ja taudin
tuskat yhä yltyivät.
Yhdeksäntenä päivänä hänen sairastumisestaan lukien, hänen
ollessa viidenkymmenenkuuden vuoden ijässä -- minä olin silloin
kolmenkymmenen kolmen vanha -- hänen hurskas, puhdas sielunsa pääsi
kuoleman ruumiista irtaantumaan.[61]
Minä suljin hänen silmänsä, suru valtasi sydämeni, ja minä kovin
taistelin kyynelten kanssa.
Kun hän oli viimeisen henkäyksen vetänyt, niin puhkesi Adeodatus
äänekkäisiin valitushuutoihin, mutta tyyntyi kuitenkin, kun me
vakavasti vaadimme häntä olemaan hiljaa. Samoin täytyi minun
tukahuttaa ja tyynnyttää omankin lapsen kaipausta tuntevan sydämeni
surua, joka pojan parkaistessa oli aivan purkaantua kyyneliin ja
valituksiin. Me tunsimmekin kaikki sen varsin hyvin, että tämän
kuolinvuoteen ääressä ei äänekäs valitus, itku ja parku ollut
ensinkään paikallaan. Tuolla tapaa valitettakoon tuskaista kuolemaa,
tuolla tapaa valittakoot ne, jotka eivät usko elämää kuoleman
jälkeen. Mutta hänhän kuoli aivan helposti ja hänhän eli vielä
kuoltuaankin. Kuinka olisimme vähääkään voineet epäillä hänen
elämistään yhä vielä, joka oli ollut niin puhdas ja niin vahva
uskossaan!
Mutta kun minä olin yksin, eikä kukaan ollut minua kuulemassa,
rukoilin minä kyynelin Sinulta lohdutusta tuskaani ja sain vaivoin
kyyneleeni pidätetyksi. En vielä saanut sieluani irti kiskotuksi
katkeran surun käsistä, kuitenkin panin minä maata ja aamun tullen
oli suruni jo hiljaisempaa. Kun vielä olin yksinäni vuoteellani
viruen, muistuivat mieleeni seuraavat säkeet eräästä palveliasi
Ambrosiuksen virrestä:
Oi, suuri Luoja, Kaikkivaltias!
Maan kaiken hallitset Sä sanallas.
Sä valon paistaa annat päivin,
Meit' uneen viihdytät taas öisin.
Sä sielun, ruumiin väsyneen
Suot päästä lepoon, uneen herttaiseen;
Niin jäsenet taas työhön pystyvät,
Ja surun synkät pilvet lientyvät.
Siitä hetkestä aloin taas muistella äitiäni samoin tuntein kuin
ennenkin. Minä muistelin hänen lujaa luottamustaan Sinuun ja
hänen hellää osanottavaisuuttaan meitä kohtaan. Tuota hellyyttä
en enää koskaan osakseni saisi! Sydämeni oli niin surusta raskas
muistellessani äitini ja omaa kohtaloani, ja minun täytyi
keventääkseni sydäntäni itkeä -- itkeä haikeasti ja hillittömästi.
Hajanaisia kappaleita 10:stä ja 12:sta kirjasta.
Loppu.
Myöhään minä Sinuun rakastuin, oi kauneus, Sinä joka ammoisista
ajoista olet ollut olemassa ja kuitenkin ijankaiken pysyt uutena. Voi
kuinka myöhään Sinuun rakastuin!
Sinä olit kyllä minussa, mutta minä harhailin maailmassa etsien Sinua
sieltä, ja minä heittäydyin nurjana ja hurjana ihanaan maailmaan,
jonka Sinä olet luonut. Sinä olit kyllä minun rinnallani, mutta minä
en ollut Sinun rinnallasi. Maailman ihanuus vieroitti minut Sinusta,
vaikk'ei sitä olisi olemassakaan, ell'ei se olisi Sinussa.
Sinä kutsuit niin hellästi, Sinä huusit niin voimakkaasti, ja Sinä
sait minun kuuronkin kuulemaan. Sinä tulisena hehkuit ja kirkkaasti
paistoit, Sinä annoit minulle sokealle näköni jälleen. Sinä
levitit suloista tuoksua ympärillesi, ja minä hengitin sitä täysin
siemauksin, ja nyt minun sydämeni sykkii Sinulle yksin. Saatuani
maistaa Sinun ruokaasi minä sitä yhäti isoan ja janoan. Sinä kosketit
minua ja hehkuvana rakkaudesta kurotin minä käsiäni Sinun puoleesi
saavuttaakseni Sinun rauhasi.
Kun kerrankin olen oleva kokonaan Sinussa, niin ei mikään enää tuota
minulle tuskaa tai vaivaa. Elämää uhkuva on elämäni oleva, kun Sinä
sen kokonaan täytät. Mutta kenen Sinä olennollasi täytät, hänen
Sinä kuormista vapaaksi kirvoitat. Minä en vielä ole siihen tilaan
ennättänyt, vielä minä olen kuormaksi itselleni.
Vielä minussa ilot, joita oikeastaan olisi itkettävä, ja surut,
joista kannattaisi iloita, taistelevat keskenään, enkä tiedä kummalle
puolelle voitto kallistuu -- voi minua! Herra, armahda minua kurjaa!
Toiselta puolen taas turhat, kuolettavat surut ja puhtaat, ihanat
ilot taistelevat sydämessäni, enkä tiedä, mille puolelle voitto
kallistuu -- voi minua! Herra, armahda minua kurjaa!
En salaa Sinulta minun haavojani; olethan Sinä lääkäri ja minä
sairas, Sinä armollinen ja minä kurja syntinen!
Täytyyhän ihmisen aina olla sodassa maan päällä [Job. 7, 1]; onhan
ihmiselämä ainaista kärsimystä ja taistelua. Kuka toivoisi itselleen
vaivoja ja vaikeuksia? Sinä et pyydäkkään meiltä, että me niitä
rakastaisimme, vaan että me niitä kärsivällisesti kantaisimme.
Kenkään ei myöskään rakasta sitä, mikä hänelle kärsimystä tuottaa,
vaikka hän kärsivällisyyden avua rakastaa. Sekin, joka iloitsee
siitä, että hän voi kärsivällisesti taipua kärsimysten kuormaa
kantamaan, soisi kuitenkin mieluummin ett'ei tuota kuormaa olisi
ensinkään olemassa.
Onnettomana minä ikävöin onnea, ja onnellisena minä pelkään
onnettomuutta. Onko olemassa näiden äärimmäisyyksien välillä tilaa,
jossa ollen ihminen on ilman kärsimystä? Voi, voi, tämän maailman
onnea vastoinkäymisineen, jotka pelottavat ja kuluttavat ihmistä, ja
myötäkäymisineen, jotka iloillaan ihmisen turmelevat!
Voi, voi tämän maailman kärsimyksiä, jotka toisaalta sytyttävät
turhia onnenpyyteitä, toisaalta kovettavat ihmismielen ja tyystin
lopettavat heikon kärsivällisyyden!
Eikö siis täydy ihmisen aina lakkaamatta taistella niin kauvan kun
hän maan päällä on?
_Sinun suureen laupeuteesi yksin perustuu kaikki toivoni. Käske minua
tekemään, mitä Sinä tahdot, ja auta minua tekemään, mitä Sinä käsket_.
Oi totuus, minun sydämeni valo, karkoita kirkkaalla valollasi pimeys
minusta pois. Kun vaivuin katoavaisuuteen, silloin synkkä yö peitti
minun mieleni, ja kuitenkin tuolta synkeästä syvyydestäkin loimusi
rakkauteni liekki Sinun puoleesi. Minä kuljin eksyksiin, mutta
sittenkin muistin minä Sinua. Läpi melun ja hälinän, joka ympärilläni
pauhasi, kuului vielä hiljaa Sinun äänesi, joka minua kotia kutsui.
Ja katso! nyt minä palajan kotia, palajan polttavin, janoisin huulin
Sinun lähteellesi. En tahdo enää itse olla elämäni sisällyksenä; kun
minä sitä olin, tulin minä itselleni kuolemaksi; Sinussa tahdon minä
elää uutta elämää. Puhu Sinä minulle, Sinä itse; olen kyllä uskonut
pyhiä kirjojasi, mutta en ole useinkaan päässyt niiden salaisuuksista
selville.
Oi valoisa, ihana huone, jonka Herra on omakseen rakentanut, kuinka
rakastankaan Sinun kirkkauttasi ja paikkaa, jossa Herran kunnia asuu!
Minä olen vieras ja muukalainen, olen kulkemassa pitkää taivalta ja
minä ikävöin päästä matkani päähän. Minä tahdon pyytää Häntä, joka
sinut on rakentanut, ottamaan minua majoihinsa, sillä olenhan minäkin
Hänen tekonsa.
Minä olen kuin eksynyt, kadonnut lammas, mutta minä luotan
paimeneeni, huoneen Herraan, että Hän on minut olallaan kantava
kotia. Amen.