Ystävät.
Missä lymyilit minulta ja mihin olit poistunut, Sinä, minun toivoni
hamasta nuoruudestani? [Ps. 71, 5.] Olithan Sinä minut luonut ja
eroittanut maan eläimistä ja taivaan linnuista. Olithan Sinä antanut
minulle enempi ymmärrystä kuin heille. Ja kuitenkin kuljeskelin
minä pimeyden poluilla ja niljakoilla teillä. Minä etsiskelin Sinua
ulkopuolelta itseäni, enkä löytänyt Jumalaa, joka on sydämessäni.
Minä vaivuin meren syvyyteen, sorruin epäuskon suohon, ja epäilin
tokko onkaan totuus ensinkään löydettävissä.
Jo oli hurskaudessaan urhoollinen äitini tullut luokseni matkustaen
yli maiden ja merien tavatakseen minua ja ollen Sinuun luottaen
kaikissa vaaroissakin huoleton. Jopa hän vaarojen uhatessa merellä
lohdutti merimiehiäkin, joilta tavallisesti äkkinäiset merillä
kulkijat peljästyessään saavat lohdutusta. Hän näet, vakuutti heille,
että onnellisesti pääsisivät perille, koska Sinä olit hänelle näyssä
tämän luvannut.
Hän tapasi minut hyvin vaaranalaisessa tilassa, koska epäilin tokko
totuus onkaan löydettävissä. Mutta kun minä hänelle ilmoitin en enää
olevani manikeolainen vaikk'ei vielä oikeauskoinen kristittykään, ei
hän siitä ylön suuresti ilostunut, kuten tapahtuu kun kuulee jotain
odottamatonta ilosanomaa -- olihan hän niin järkkymättömän varmasti
uskonut palajavani tuosta kurjuudesta. Olihan hän minua itkenyt kuin
kuollutta ja kantanut minua ajatustensa paareilla luoksesi, jotta
olisit sanonut tämänkin lesken pojalle "Nuorukainen, minä sanon
sinulle nouse ylös", herättänyt hänet kuolleista, antanut hänelle
uudelleen puhetaidon ja jättänyt hänet jälleen hänen äidillensä.
[Luk. 7, 14-15.]
Sentähden ei hänen sydämensä ylön rajusti ilosta sykähdellyt
kuullessaan, että olin valheesta irtaantunut, vaikk'en vielä
ollutkaan totuutta saavuttanut, ja että niinmuodoin jo sen verran
siitä, mitä hän jokapäivä oli kyynelin rukoillut, oli toteutunut.
Päinvastoin hän ollen varma siitä, että Sinä lupauksesi mukaan
täyttäisit kaikki hänen pyyntönsä, senkin mikä vielä oli täyttämättä,
sangen levollisesti ja luottavasti vastasi minulle olevansa lujasti
siinä uskossa, että hän ennen muuttoaan tästä elämästä on näkevä
minut oikeauskoisena kristittynä.
Näin hän puhui minulle; mutta Sinua kaiken laupeuden lähde, hän
rukouksin ja runsain kyynelin pyysi joutuisammin antamaan apuasi
ja valaisemaan pimeyteni. Hän kävi yhä ahkerammin seurakunnan
kokouksissa ja imi sanat Ambrosiuksen suusta ikäänkuin lähteestä,
joka kuohuu ijankaikkiseen elämään. [Joh, 4, 14.] Hän rakasti
Ambrosiusta kuten Jumalan enkeliä konsana, sillä hän tiesi, että minä
hänen kauttaan olin joutunut tuohon epävarmuuden ja häälyväisyyden
tilaan, josta minun täytyi murtautua läpi voidakseni taudista
terveeksi toipua. Hän kyllä näki vielä uhkaavamman vaaran olevan
edessä päin, sellaisen jännittävän hetken, jota lääkärit kutsuvat
käännekohdaksi taudissa, mutta hän oli ennakolta varma, että olin
siitä onnellisesti suoriutuva.
Nyt en enää huokaillen rukoillut apuasi, mieleni kääntyi
tutkimuksiin, ja levottomana halusin niistä keskustella muiden kanssa.
Ambrosiusta pidin minä maailman tavallisen arvostelun mukaan
onnellisena miehenä, koska niin ylhäiset ihmiset häntä kunnioittivat;
hänen aviottomuuttansa vain ajattelin tuskalliseksi. Kuinka ihana
toivo häntä elähytti, kuinka kovaa taistelua hänen oli käytävä
kiusauksia vastaan pyrkiessään ylevään puhtauteen, ja mistä hän
lohtua sai vastoinkäymisissä, sitä en osannut arvata, enkä ollut
sellaista koskaan kokenut.
Mutta ei hänkään tiennyt, kuinka minun mieleni kuohui, ja mihin
kuiluun olin vaarassa vajota. Sillä valitettavasti en voinut mielin
määrin häneltä kysellä, mitä tahdoin. Suuret ihmisjoukot, jotka
työtaakan alle uupuessaan tulivat saamaan häneltä apua, sulkivat
minut pois hänen seurastaan niin ett'ei hän voinut minua kuulla eikä
puhutella. Sen varsin vähäisen ajan, jolloin hän ei ollut heidän
seurassaan, käytti hän virkistääkseen ruumistaan tarpeellisella
ravinnolla ja sieluansa lukemisella.
Kovin halusin ja toivoin että hän jonakin joutohetkenä levottoman
mieleni tyynnyttäisi, mutta sitä hetkeä ei kuulunutkaan.
Herran päivänä minä aina kuulin hänen julkisesti julistavan totuuden
sanaa, ja yhä enemmän ja enemmän tulin minä vakuutetuksi siitä, että
kaikki nuo kavalien parjausten paulat, joita petturit ovat pyhiä
kirjoja vastaan virittäneet, voidaan ratkoa.
Hengelliset lapsesi, jotka armosta olet kirkon piirissä uudesti
synnyttänyt, eivät -- kuten nyt tulin huomaamaan -- Jumalan
kaltaisuutta ihmisessä, jonka olet kuvaksesi luonut sillä tapaa
käsittäneet, että olisivat uskoneet ja ajatelleet Sinulla olevan
ihmisruumiin muodot. Tosin oli aavistukseni siitä, millainen
henkiolento oikeastaan mahtaa olla, hyvin heikko ja himmeä, mutta
kuitenkin oli iloni siitä, että en ollutkaan noin monta vuotta umpeen
kiivaillut oikeata uskoa, vaan ainoastaan lihallisten ajatusten
arveluja vastaan, niin voimakas, että se nosti punan poskilleni. Vaan
siinäpä juuri röyhkeyteni ja jumalattomuuteni osottautui, kun en
käynyt oikean uskon laadusta tutkimalla selvää ottamaan, vaan rupesin
sitä pelkkien arvelujen nojalla syyttämään.
Nyt olisin uskon kautta voinut tulla parannetuksi niin että
henkeni kirkkaammin katsein olisi kyennyt katsomaan ijäti pysyvää,
erehtymätöntä totuuttasi.
Mutta minun sieluni laita oli kuin sen ihmisen, joka jouduttuaan
kärsimään huonon lääkärin käsissä, pelkää jättäytyä hyvänkin
lääkärin hoitoon. Yksin uskon kautta oli se parannettavissa, mutta
se kieltäytyi uskomasta, jotta ei joutuisi väärään uskoon. Se koitti
kiskoutua irti käsistäsi, joilla olet uskon parantavat lääkkeet
valmistanut, ja vuodattanut ne kaiken maailman tautien yli ja antanut
niille niin suuren vaikutusvoiman.
Sitten olet Sinä, Herra, sangen pehmoisin ja lauhkein käsin sivellyt
ja vähitellen parantanut sydäntäni. Miettiessäni, näet, kuinka
äärettömän paljon sellaista uskon, jota en ole ollut näkemässä;
kuinka monta tapahtumaa esimerkiksi kansojen historiassa, joissa en
ole mukana ollut, ja kuinka monta tietoa maista ja kaupungeista,
joita en ole nähnyt, totena pidän; kuinka paljon uskon ystäviä,
lääkäreitä ja monemmoisia ihmisiä, joita uskomatta emme voisi
aikoihin tulla tässä elämässä; vihdoin miettiessäni kuinka
järkkymättömän lujasti olen vakuutettu siitä, ketkä ovat vanhempani,
josta minulla kuitenkin on vain muilta kuulemani mukaan tietoa, tulin
minä siihen vakaumukseen, että ne, jotka uskovat kirjojasi, joille
niin suuren vaikutusvoiman melkein kaikissa maailman kansoissa olet
antanut, eivät ole moitittavia, vaan päinvastoin ne, jotka eivät
niitä usko, ja että ei ole syytä niitä kuulla, jotka sanovat: "Mistä
sinä sen tiedät, että nuo kirjat ovat ainoan todellisen ja totisen
Jumalan hengen vaikutuksesta syntyneet ja ihmiskunnalle annetut?"
Sepä juuri oli minusta varsin uskottavaa. Kaikki nuo keskenään
kiistelevien filosoofien vihollismieliset ja ilkeät kyselemiset,
joita olin lukenut, eivät, näet, olleet saaneet minua vietellyksi
hetkeksikään epäilemään olemassaoloasi ja huolenpitoasi meistä.
Olkoonpa että uskoni oli milloin voimakkaampi, milloin heikompi,
olkoonpa että en ymmärtänyt, mitä ajatella olemuksestasi, tai mitä
tietä tykösi tullaan tai palataan, sitä sittenkin aina uskoin, että
Sinä olet olemassa ja pidät huolta meistä.
Koska niinmuodoin olemme liian heikot selkeillä järkisyillä
löytääksemme totuutta, ja koska meidän siitä syystä on turvauduttava
pyhien kirjojen uskottavuuteen aloin minä uskoa, että Sinä olet
nuo niin mainiot, niin voimallista totuuden vakaumusta uhkuvat
ja niin vaikutusvoimaiset kirjat juuri sitä varten yli maan
piirin levittänyt, että Sinua uskottaisiin ja Sinua niiden kautta
etsittäisiin.
Sen, mikä noissa kirjoissa järjettömyytensä kautta oli minua
loukannut, panin minä nyt, -- kun monet kohdat niissä kuulemieni
selitysten mukaan tuntuivat uskottavilta -- pyhien asiain
salaperäisyyden laskuun. Ja ne olivat nuo kirjat mielestäni sitä
enemmän kunnioitettavia ja pyhimmän uskon arvoisia, kun ne samalla
tarjoutuvat kaikkien luettavaksi ja samalla tallettavat suuriarvoiset
salaisuutensa niitä varten, joilla on syvempää käsitystä, kun ne
samalla puhuvat kaikille mitä yksinkertaisimmilla sanoilla ja mitä
jokapäiväisimmillä puheenparsilla ja samalla vireillä pitävät niiden
mielenkiintoa, jotka ovat syvämietteisiä tutkijoita. Täten ne, näet,
kokoilevat kaikkia rakastavaan helmaansa ja johtavat joitakuita
harvoja ahtaampien porttien läpi salattuun yhteyteen kanssasi;
kuitenkin on noita harvojakin paljoa enemmän olemassa kuin niitä
olisi, jos nuo kirjat eivät niin suurella kunnialla ja arvokkuudella
esiintyisi, eivätkä pyhällä yksinkertaisuudellaan sulkisi suuret
kansanjoukot helmaansa.
Näitä asioita minä mietin ja Sinä olit luonani; minä lähetin sydämeni
huokaukset Sinun puoleesi ja Sinä kuulit minua. Minä horjuin sinne
tänne -- ja kuitenkin Sinä ohjasit minua; minä kuljin maailman
laveata tietä, vaan Sinä et minua käsistäsi laskenut.
Minä himoitsin kunniaa, rahaa ja avioelämän nautintoja, ja jouduin
siten Sinun pilkattavaksesi. Minä kärsin, näet, noita himoja
palvellessani mitä tuskallisinta kipua ja tässä Sinä tarkoitit
parastani, Sinä kun et suonut minulle iloa mistään muusta kuin
Sinusta.
Katso sydäntäni Herra, koskapa itse olet tahtonut minua tätä
muistelemaan ja tunnustamaan. Nyt sieluni kiintyköön Sinuun, joka
olet sen kuoleman kovista siteistä kirvoittanut. Kuinka kurja
olikaan. Ja Sinä hivelit kirveleviä haavojani, että kaiken muun
hylkäisin ja kääntyisin Sinun puoleesi, joka olet kaikkein korkein,
ja jota paitsi kaikki muu ei olisikaan olemassa, ja että puoleesi
kääntyen tulisin parannetuksi.
Kuinka ihmeellisesti saitkaan minut kurjuuttani tuntemaan
tuona päivänä, jolloin valmistelin ylistyspuhetta keisari
Walentinianukselle! Tuossa puheessa minun täytyi paljon valhetella ja
sillä minun kuitenkin piti saavuttaa niiden suosiota, jotka tiesivät
minun valehtelevan! Sydämeni puhkui tuosta tuskasta ja kiehui
kuluttavien ajatusten kuumeessa.
Kävellessäni näinä päivinä erään Milanon luona sijaitsevan kylän
läpi huomasin minä erään köyhän kerjäläisen, joka ollen hienossa
hutikassa laski leikkiä ja oli iloisella päällä. Silloin minä
huokasin ja rupesin mukanani oleville ystävilleni puhelemaan monista
hullutuksiemme tuottamista tuskista. Mitä tarkoittivat kaikki nuo
yrityksemme, joissa silloin vaivaa näin kuljettaessani himojen
haavoittamana onnettomuuteni kuormaa, joka matkan varrella aina
suuremmaksi kasvoi? Mitäpä muuta halusimme kuin päästä huolettoman
iloisiksi! Ja tässä oli tuo kerjäläinen edellämme ennättänyt
päämäärään, jota me ehkä emme koskaan tulevaisuudessakaan tulisi
saavuttamaan. Minkä hän muutamilla kerjäämillään kolikoilla oli
saavuttanut, sitä minä vaivaloisia, mutkaisia kiertoteitä kulkien
tavoittelin, nimittäin sitä iloa jota ajan siivin pois kiitävä onni
tuottaa.
Tosin oli hänen ilonsa varsin turhaa, mutta minä kunniaa himoitessani
tavoittelin vielä paljoa turhempaa. Hän oli kuitenkin todellisesti
iloinen, minä tuskaa täynnä; hän huoleton, minä pelonalainen.
Ja jos ken olisi minulta kysellyt, kumpaako mieluummin tahtoisin,
iloitako vai peljätä, olisin vastannut "iloita". Mutta jos taas
joku olisi kysynyt tahdoinko mieluummin olla semmoinen kuin tuo
kerjäläinen tai semmoinen kuin itse olin siihen aikaan, niin olisin
parempana pitänyt olla oma itseni niin huolien ja pelvon sortama
kuin olinkin. Ja tuon valinnan olisin minä kai tehnyt piloillani
-- ei suinkaan täydellä todella? Sillä enhän ollut velvollinen
pitämään omaa osaani kerjäläisen osaa parempana siitä syystä että
olin oppineempi kuin hän. Opistanihan ei ollut minulla iloa, vaan
sillä etsin ihmisten suosiota; en edes sillä koettanut muille
oppia hankkia, vaan ainoasti itselleni suosiota. Sentähden oletkin
kurituksesi sauvalla särkenyt minun luuni.
Pois! luotani ne, jotka sanovat sielulleni: sillä on eroa, mistä
iloitaan. Tuo kerjäläinen iloitsi humalaisen iloa, minä halusin
kunniasta iloita. Millaisesta kunniasta, Herra? Kunniasta joka
ei anna Sinulle kunniaa. Ja yhtä vähän kuin tuon juopuneen ilo
oli todellista iloa yhtä vähän tuo tavoittamani kunnia todellista
kunniaa. Se päinvastoin tahrasi sieluni kunniaa. Hän yhtenä yönä
nukkui pois pohmelonsa; minä pohmelossa menin maata ja nousin ylös ja
taas menin maata ja nousin ylös -- voi kuinka kauvan!
On sillä kyllä eroa, mistä iloitaan, sen tiedän. Uskovaisen ilo,
kun hän iloitsee toivossa, verrattomasti voittaa kaiken tuon turhan
ilon. Ja meidänkin välillämme oli silloin jotain eroa. Hän oli
epäilemättä onnellisempi minua, ei ainoastaan koska hän oli täynnä
iloa, minä täynnä huolia, vaan myöskin koska hän kauniisti pyytämällä
oli hankkinut itselleen viiniä, minä taas valehtelemalla haeskelin
kunnian korskeutta.
Tähän suuntaan minä silloin puhelin sangen paljon ystävilleni.
Ja usein tätä tehdessäni tutkin itseäni ja tulin tuntemaan
tilani pahaksi. Minä surin sitä ja kartutin siten onnettomuuteni
kaksinkertaiseksi.
Ja jos onni joskus minulle hymyili, niin minä perin tympeytyneenä en
osannut siihen tarttua, koska se muka melkein lähti lentoon, ennenkun
siitä sai kiinnikään.
Me, jotka ystävinä elimme yhdessä, valitimme noita ristiriitaisuuksia
olennossamme. Enimmin ja tuttavallisimmin minä niistä keskustelin
Alypiuksen ja Nebridiuksen kanssa.
Näistä oli Alypius kotoisin syntymäkaupungistani ja syntyisin eräästä
kaupungin korkeimmista suvuista. Hän oli ijältään minua nuorempi ja
oli ollut oppilaanani ensin kotokaupungissamme Thagastessa ja sitten
Karthagossa. Hän rakasti minua suuresti, koska olin hänen mielestään
hyvä ja oppinut, ja minä häntä jalojen avujen tähden, jotka hänessä
olivat luontaisia ja tulivat näkyviin jo varsin nuorella ijällä.
Karthagon suuri siveettömyys, mikä kevytmielisissä näytelmissä
kuohui yli äyräitten, oli kuitenkin temmannut hänet pyörteisiinsä.
Hän poloinen noissa pyörteissä pyöri ja minä samalla paikkakunnalla
julkisessa koulussa opetin puhujataitoa, mutta hän ei vielä käynyt
opetustani kuulemassa sentähden että oli eräässä asiassa riita
syntynyt minun ja hänen isänsä välillä.
Minä sain kuulla että hän sirkkusta aivan surmakseen rakasti ja olin
kovasti huolissani, että hän oli tyhjäksi tekevä tai mahdollisesti
oli jo tyhjäksi tehnyt nuo suuret toiveet, joita hänestä oli
olemassa. Mutta minulla ei ollut ei hyväntahtoisena ystävänä, eikä
opettajan oikeudella mitään tilaisuutta muistuttamaan häntä tai
saamaan hänet jollain nuhteella palautetuksi pahalta tieltään.
Minun suhteeni luulin hänen olevan samaa mieltä kuin hänen isänsäkin;
mutta niin ei ollutkaan laita. Huomioonottamatta isänsä tahtoa tässä
asiassa alkoi hän minua tervehtiä, kävi luentosalissani, kuunteli
jonkun aikaa opetustani ja meni sitten taas pois.
Minulta kuitenkin unehtui vakavasti varoittaa häntä, ett'ei hän
hurjasti hurmaantumalla tyhjänpäiväisiin näytäntöihin turmelisi hyviä
luonnonlahjojansa. Mutta Sinä, Herra, joka kaikista luoduistasi
huolta pidät, et ollut unohtanut häntä, joka oli aikoinaan oleva
pyhäkkösi esimiehenä.[38] Ja jotta aivan ilmeistä olisi, että kunnia
hänen parantumisestaan on yksin Sinun, niin paransit hänet aivan
tietämättäni minun kauttani.
Kun, näet, eräänä päivänä tapani mukaan istuin kateederissa, oppilaat
edessäni, tuli hän, tervehti, istuutui ja kuunteli tarkkaavasti
käsittelynalaista ainetta. Sattumalta minä selittääkseni käsillä
olevaa kirjaa ja saadakseni esitykseni luotettavammaksi ja
selvemmäksi otin sirkusnäytännöt ja niiden hurmaantuneet katsojat
esimerkiksi ja laskettelin niistä purevaa pilkkaa.
En silloin vähääkään -- Sinä sen tiedät, Herra -- ajatellut
Alypiuksen parantamista tuosta turmiollisesta taudista. Mutta
hän työnsi sanojeni terän omaan sydämeensä luullen varmasti
tarkoittaneeni yksin häntä. Ja mistä joku toinen olisi ottanut
aihetta suuttuakseen minuun, otti tämä kunnioitettava nuorukainen
suuttuakseen itseensä ja rupesi minua vain palavammin rakastamaan.
Sinä valmistit sydämestäni ja kielestäni hehkuvat hiilet, niillä
jälleen sytyttääksesi tuohon toivorikkaaseen sieluun, joka jo oli
sammumaisillaan, pyhän innon tulta ja parantaaksesi sen. Olkoon
kiittämättä sinua se, joka ei laupeuttasi käsitä; mutta minä tahdon
sitä sydämeni syvyydestä julistaa.
Siitä hetkestä ponnistihe hän ylös siitä liejusta, johon oli
vajoutunut, ylös sen kurjan himon syleilystä, joka hänen silmänsä
sokaisi. Päättäväisellä itsensäkieltämisellä hän kavahti ylös
suruttomuuden unesta ja puisti lian päältään, eikä enää mennyt
sirkukseen.
Sitten hän hankki isältään luvan saada ruveta vakinaiseksi
oppilaakseni; hänen isänsä, näet, ei enää jaksanut panna vastaan,
vaan mukaantui ja myöntyi. Nyt hän alkoi uudelleen kuunnella
luentojani ja heti joutui saman taikauskon paulaan mihin minä itse
olin joutunut. Sillä häntä miellytti Manikeolaisten osoittama itsensä
kieltäminen, jota hän luuli todelliseksi ja vilpittömäksi. Mutta se
olikin vain ulkokultaisuutta ja petosta, ja se pauloihinsa kietoi
sellaisia jaloja henkiä, jotka pystymättä vielä avuja syvemmältä
tutkimaan olivat herkästi petettävissä pelkällä avujen varjolla ja
kuorella.
Alypius oli oikeustiedettä oppiakseen mennyt edelläni Roomaan.
Siellä joutui hän gladiaattorinäytäntöjä katsellessaan -- niin
uskomattomalta kuin se tuntuukin -- uskomattoman suuren kiihkon ja
eksytyksen valtaan.
Hän oli jo inholla kääntynyt pois sellaisista huvituksista.
Mutta nyt jotkut hänen ystävänsä ja opintotoverinsa palatessaan
reippaina aamiaiselta tapasivat hänet tiellä ja veivät hänet hänen
vastaväitteistään ja vastustelemisestaan huolimatta tuttavallisuuden
väkipakolla amfiteaatteriin. Se tapahtui julmien, veristen
näytäntöjen päivänä.
Alypius kehui: "Vaikka ruumiini sinne viettekin ja siellä
kiinnipidätte, niin ettepä kuitenkaan saa sieluani ja silmiäni noihin
näytännöihin kiintymään. Niinpä saapuvillakin ollen tulen olemaan
poissa ja siten olen voittava teidät ja näytännöt."
Tämän kuultuaan he kuitenkin veivät hänet mukaansa, varmaankin juuri
haluten selville saada voisiko hän kehumisensa täytäntöön panna.
Kun oli perille tultu ja istuuduttu sinne, missä tilaa oli, paloi
kamala kiihko kaikissa suonissa. Alypius sulkien silmänsä kieltäytyi
antamasta sydämensä suostumusta sellaisiin hirvittävyyksiin. Jospa
olisi hän voinut korvansakin tukkia! Sillä eräässä taistelun
kohtauksessa, kun kaiken kansan mahtava huuto kajahti häntä vastaan,
voitti hänet uteliaisuus. Hän aukaisi silmänsä muka valmisna
halveksimalla voittamaan sitä, mitä saisi nähdäksensä olipa se mitä
hyvänsä. Mutta samassa saikin hän sieluunsa vielä hirveämmän haavan
kuin se, mikä ammotti tuon taistelijan ruumiissa.
Ja hän lankesi onnettomammin vielä kuin tuo taistelija, jonka
kaatuessa nostettiin tuo suuri huuto, joka tunki läpi hänen korvansa
ja sai hänet aukaisemaan silmänsä. Nyt hänen pikemmin rohkea kuin
kestävä sielunsa joutui iskuille alttiiksi ja kärsi auttamattomasti
tappion, varsinkin koska oli heikontunut luottaessaan itseensä, eikä
Sinuun.
Sillä samassa kun hän näki, imi hän verenhimon itseensä ja voimatta
kääntyä pois iski katseensa yhä syvempään näkemäänsä hirveään kuvaan.
Aivan huomaamatta hän hurmaantui tuosta verisestä huvituksesta ja
rupesi nauttimaan rikoksellisesta kilpataistelusta. Hän ei ollut enää
se, mikä tullessaan, vaan yksi siitä joukosta, johon oli joutunut;
niiden todellinen kumppani, jotka olivat hänet mukaansa temmanneet.
Entä sitten? Hän katseli, huusi, innostui ja vei sieltä mukaansa
hurjan himon, joka kiihotti häntä tulemaan uudelleen. Niin, hän tuli
uudelleen, ei ainoastaan niiden keralla, jotka hänet olivat ensi
kerralla sinne vieneet, vaan myöskin ilman heitä, jopa muita mukanaan
kuljettaen.
Ja sellaisesta kurjuudesta olet Sinä kuitenkin hänet voimallisella
ja laupiaalla kädelläsi nostanut ja opettanut häntä luottamaan ei
itseensä, vaan Sinuun. Vaan se tapahtui vasta pitkän, pitkän ajan
kuluttua.
Tämän miehen minä tapasin Roomassa ja hän kiintyi minuun mitä
lujimmilla siteillä. Milanoonkin hän matkusti kanssani saadakseen
eteenkinpäin olla seurassani ja käytännössä harjaantuakseen
lakitieteessä, jota hän oli opiskellut enempi vanhempainsa tahdosta
kuin omasta halustaan.
Kolmasti oli hän apumiehenä oikeudessa osoittanut sellaista
rehellisyyttä, että se kaikkia muita ihmetytti. Mutta hän sitäkin
enemmän ihmetteli, että he taisivat pitää kultaa viattomuutta
parempana. Hänen kunnollisuutensa joutui kovalle koetukselle himon
houkutellessa sydäntä ja pelon puristaessa rintaa.
Hän oli jonkun aikaa Italian valtiovarain rahastonhoitajan
apulaisena. Samaan aikaan oli siellä eräs sangen mahtava senaattori,
jota monet, ollen hänelle kiitollisuuden velassa liehakoitsivat,
monet myös pelvosta kumartelivat. Hän tahtoi -- kuten mahtavien tapa
on -- pitää itselleen luvallisena sellaistakin, joka oli vastoin
selvää lakia.
Alypius asettui häntä vastustamaan. Hän halveksien hylkäsi kaikki
palkinnot, joita hänelle tarjottiin, ja pelotonna uhmaili kaikkia
uhkauksia. Kaikki ihmettelivät hänen tavatonta rohkeuttaan, kun ei
hän sellaista monen monista sekä hyödyllisistä että vahingollisista
toimistaan varsin kuuluisaa miestä halunnut ystäväkseen, eikä häntä
vihamiehenä peljännyt.
Sellainen oli Alypius, silloinen ystäväni, joka kanssani puolelta ja
toiselta tuumaili, millaista elämäntapaa olisi noudatettava.
Myös Nebridius oli jättänyt kotipaikkansa lähellä Karthagoa ja itse
Karthagon, missä hän tuon tuostakin kävi, jättänyt isältä perityn
kukoistavan maakartanon, kotonsa ja oman äitinsä ja tullut Milanoon
ainoastaan siitä syystä, että saisi elää kanssani palavassa totuuden
ja viisauden tutkimisessa. Yhdessä me tuskia kärsimme, yhdessä
ajelehdimme sinne ja tänne. Palavasti hän etsi autuaallista elämää ja
tutki suurella terävyydellä vaikeimpia kysymyksiä.
Kolme meitä oli nälkäistä; me valittelimme nälkäämme toinen
toisillemme ja odotimme, että Sinä antaisit meille ruuan ajallansa.
[Ps. 145, 15.] Mutta kun Sinä laupeudessasi annoit meidän
yrityksistämme yhä uudelleen niittää katkeria kokemuksia ja me
tutkistelimme, missä tarkoituksessa me saimme sellaista kokea, niin
oli vastassamme synkkä pimeys.
Me käännyimme taas huokaillen toisaanne ja ho'imme usein ja
katkerasti "kuinka kauvan on tätä jatkuva?" Ja kuitenkaan emme
voineet noita yrityksiämme heittää, sillä vielä ei ollut meille
koittanut mitään taattua valoa, jota olisimme voineet seurata.
Vaikein oli ollakseni murheella muistellessani kuinka pitkä aika oli
jo kulunut sitte yhdeksännentoista ikävuoteni, jolloin aloin hehkua
halusta etsiä totuutta ja päätin totuuden löydettyäni hyljätä kaikki
tyhjänpäiväisten himojen turhat toiveet ja mielettömät valheet. Ja
nyt? --
Nyt oli minulla kolmaskymmenes ikävuosi käymässä ja yhä olin
takertuneena samaan likaan, olin ahmimassa hetken haihtuvia ja
vain hetkeksi huolia haihduttavia iloja. Ja minä sanoin yhäti
lohdutuksekseni: huomenna minä sen varmaankin löydän, huomenna
on totuus minulle kirkkaana koittava, enkä enää ole laskeva sitä
käsistäni. Faustus tulee pian, ja on selvittävä kaikki.
Oi, te suuret Akadeemikot! Eikö siis olekaan mitään varmaa elämän
päämäärää löydettävissä? Niinpä etsikäämme yhä uutterammin ja
älkäämme epäilyksen valtaan vaipuko!
Jo on suuri toivo koittanut: kirkonusko ei opetakkaan sellaista
mielettömyyttä, kuin me luulimme, ja josta me sitä ilman syytä
syytimme. Kirkon oppineet pitävät aivan vääränä luulla Jumalan olevan
ihmisruumiin muotojen rajoittaman. Ja mekö vielä sittenkin yhä
epäilisimme kolkuttaa saadaksemme muunkin kaiken meille avatuksi?
Mutta ennen puolta päivää anastavat oppilaat aikamme. Mitä muuna
aikana teemme? Miksi emme tuota ainoata tarpeellista etsi? Vaan
milloin me sitte kävisimme tervehtimässä ylhäisiä ystäviämme, joiden
apua tarvitsemme? Milloin valmistautuisimme luennoille, joista
oppilaat maksavat? Milloin saisimme itsellemme virkistystä ja
sielullemme huolien huojennusta?
Menkööt matkoihinsa nämät kaikki? Heittäkäämme luotamme nämä turhat
ja tyhjät kappaleet! Kootkaamme kaiken voimamme yksin totuuden
tutkimiseen!
Elämä on kurjaa ja kuolema tietymätön. Jos se meidät äkisti
yllättäisi, millainen olisi lähtömme täältä? Missä voisimme oppia,
mitä täällä olemme laiminlyöneet? Eikö pikemmin olisi meidän
korvattava laiminlyömisemme kärsimällä ansaittu rangaistus?
Entä jos kuolema tehdessään ihmisen tajuttomaksi onkin kaikkien
pyrintöjemme loppu? Niin, sekin kysymys on mahdollinen. Mutta olkoon
kaukana sellainen olettamus.
Tyhjän- tai turhanpäite ei kristillisen uskon vaikutusvalta ulotu
niin mahtavan korkeana kautta koko maailman. Ei ikinä tekisi Jumala
niin suuria ja niin erinomaisia tekoja hyväksemme, jos ruumiin
kuollessa sielun elämäkin lakkaisi. Mutta miksi siis vitkastelemme
jättää maalliset toiveet, ja käydä kaikin voimin Jumalaa ja
autuaallista elämää etsimään?
Mutta varro: ovathan maallisetkin kappaleet, mieluisia. Niiden
viehätysvoima ei olekaan vähäinen. Ei ole helppoa lakata niitä
tavoittelemasta koska joutuu häpeän alaiseksi, jos niitten
tavoittelemiseen jälleen takertuu.
Huomaappas kuinka helposti käy saavuttaminen jotain kunniapaikkaa.
Ja mitä enempää toivoisimmekaan tässä elämässä? Meillä on ylhäisiä
ystäviä riittävästi apunamme saadaksemme -- jos sen eteen yksinomaa
ja päättävästi puuhaamme -- vaikkapa tilanhoitajantoimen. On myös
saatavissa aviovaimo -- jotenkin varakas tietysti, ett'ei hän ylön
suuresti menoillaan rasittaisi -- ja sehän voisi olla kohtuullisten
pyyteiden päämäärä. Ovathan monet jalot ja varsin mallikelpoiset
miehet naimisissa ollen antautuneet viisauden tutkimiseen.
Sellaiset aatokset täyttivät sieluni, vaihtelivat kuin tuulet ja
repivät ja raastoivat rintaani. Ajat vierivät ja minä yhä jätin
kääntymättä Herran puoleen. Minä lykkäsin elämisen Sinussa päivästä
päivään, mutta itsekkäisyydessä kuolemista minä jatkoin jokapäivä.
Minä ikävöin autuaallista elämää, mutta ollen pyhää ja korkeaa oli
se samalla mielestäni pelottavaa. Minä sitä pakenin -- ja kuitenkin
etsin. Minä luulin joutuvani kovin suureen kurjuuteen, jos en saisi
nauttia naisen rakkaudesta. Minä en tullut ajatelleeksi -- koska en
ollut sellaista kokenut -- että Sinä laupeudessasi voit sellaisista
heikkouksista päästää.
Ehtimiseen vaadittiin minua menemään naimisiin. Minä kosinkin yhtä
tyttöä ja sain hänen suostumuksensa. Äitini varsinkin oli tässä
asiassa ahkerassa puuhassa, koska hän toivoi, että minä avioliittoon
mentyäni tulisin autuaaksi tekevässä kasteessa pestyksi synneistäni.
Mutta tyttö, jota olin kosinut, olikin melkein kaksi vuotta laillista
naimaikää nuorempi. Ja koska hän oli mielittyni ja valittuni, enkä
toista tahtonut, niin täytyi minun jäädä odottamaan, kunnes hän voisi
vaimokseni tulla.
Sillä välin kasvoi kasvamistaan syntieni kuorma. Nainen, jonka kanssa
olin siihen saakka yhdessä elänyt, temmattiin sivultani, koska
hän oli esteeksi avioliitolleni. Häneen olin kaikesta sydämestäni
kiintynyt, ja sentähden nyt särjetty ja haavoitettu sydämeni verta
vuoti.
Hän jätti meidän yhteisen poikamme minun luokseni ja palasi Afrikaan.
Lähtiessään antoi hän Sinulle pyhän lupauksen, ett'ei hän enää
pitäisi yhteyttä kenenkään miehen kanssa.
Mutta minä kurja en kyennyt siihen mihin tuo vaimo! Minä en
rakastanut avioelämää, vaan olin lihallisen himon orjana, ja
sentähden minä olin liian kärsimätön odottaakseni morsianta kaksi
vuotta. Minä rupesin pitämään lihallista yhteyttä erään toisen naisen
kanssa, vaikka en ollut hänen kanssaan avioliitossa. Näin minä
jatkuvan tottumuksen turvissa ylläpidin sieluni tautia ja kuljetin
sen täydessä voimassaan mukaani avioelämän pyhään piiriin.
Mutta haava, mikä ensimäisestä kullasta erotessani sydämeeni oli
syntynyt, ei silti parantunut, vaan rupesi tuon peräti kovan tuskan
tulen jäleltä märkänemään. Suruni oli hiljaisempaa, mutta samalla
haikeampaa.
Sinulle olkoon kiitos, Sinulle olkoon kunnia, Sinä kaiken laupeuden
lähde! Minä kävin yhä kurjemmaksi ja Sinä lähenit minua yhä
lähemmäksi. Jo olit aivan vieressäni, temmataksesi minut oikealla
käsivarrellasi ylös loasta ja pestäksesi minut puhtaaksi -- mutta
minä en siitä mitään tiennyt.
Mikään muu ei minua pidättänyt vielä syvemmälle lihallisten himojen
syvyyteen heittäytymästä kuin kuoleman ja tulevan tuomion pelko, jota
en koskaan saanut rinnastani riistetyksi, joskin ajatukseni siitä
olivat eri aikoina erilaiset.
Minä väittelin ystävieni Alypiuksen ja Nebridiuksen kanssa siitä,
minkä lopun hyvät ja pahat ihmiset saavat. Minä sanoin, että olisin
suostunut antamaan Epikurokselle[39] voiton palmun, joll'en olisi
varmasti vakuutettu, että kuoleman jälkeen sielut vielä elävät ja
saavat kukin ansaitun palkkansa, jota seikkaa ei Epikuros ottanut
uskoaksensa.
Minä kysyin, miksi emme olisi onnellisia, jos vaan kuolemattomat
olisimme ja saisimme elää alinomaisissa lihallisissa nautinnoissa
tarvitsematta pelätä niitä kadottavamme? Mitä muuta voisimmekaan
pyytää?
Minä en käsittänyt, että oma kurjuuteni, syvä lankeemukseni ja suuri
sokeuteni esti minua katsomasta siveellisen puhtauden kirkasta valoa
ja näkemästä kuinka ihanaa on rakkaus, joka puhtaana lihallisista
intohimoista kiintyy vain sielun kauneuteen. En sitäkään miettinyt,
minä kurja, mistä lähteestä minulle vuoti se armo, että sain noita
saastaisia ajatuksia suloisessa rauhassa ystävieni kanssa vaihtaa.
Niin saastunut kuin olikin sieluni uidessa alinomaisessa lihallisten
himojen aallokossa, en voinut ilman ystäviäni olla onnellinen. Heitä
minä kuten ystäviä ainakin rakastin puhtaalla sydämellä ja he samoin
minua.
Oi mutkikkaita teitä! Voi rohkeaa sielua, joka hylkää Sinut ja luulee
jotakin parempaa saavansa! Kääntyköön hän minne tahansa, niin paha on
hänen olla. Sillä yksin Sinussa on todellista lepoa.
Sinä oletkin meitä aivan lähellä, Sinä päästät meidät irti surkeain
erehdystemme pauloista ja luot meihin uuden elämän Sinussa. Sinä
lohdutat meitä sanoen: Joutuin eteenpäin! Minä olen teitä kantava,
minä olen teitä saattava, minä olen vievä teidät lepoon.