Faustus.
Herra, ota vastaan tunnustusteni uhri huuliltani, jotka olet
muodostanut ja innostanut tunnustamaan Sinun nimeäsi. Paranna kaikki
minun luuni, jotta ne puhkeisivat sanomaan: Herra, kuka on Sinun
kaltaisesi? [Ps. 35, 10.]
Mitään uutta ei sekään Sinulle ilmoita, joka oman sisällisen elämänsä
Sinulle paljastaa, sillä suljettukaan sydän ei voi sulkeutua Sinun
silmältäsi, eikä vastahakoisinkaan ihminen saa kättäsi työnnetyksi
pois luotaan. Sinä kovankin sydämen pehmität, milloin tahdot,
joko laupeuden tai koston kautta, sillä mikään ei voi hehkultasi
kätkeytyä. [Ps. 19, 7.]
Niinpä siis sieluni kiittäköön Sinua rakastaaksensa Sinua, ja
tunnustakoon laupeuttasi kiittääksensä Sinua. Lakkaamatta ja
vaikenematta veisaavat kiitostasi koko luomakuntasi ja ihmishenki,
joka suun tunnustuksella puoleesi kääntyy. Sinua ylistävät kaikki
elävät olennot ja kuolleet kappaleet luontoa tutkivien suun kautta,
jotta sielumme väsähtymisestään virkoaisi ja luomiesi kappalten
kannattamana ylenisi Sinun puoleesi, joka olet ne kaikki niin
ihmeellisesti tehnyt. Sinun tykönäsi on virvoitusta ja todellista
voimaa.
Menkööt vaan menojaan ja paetkoot luotasi nuo rauhattomat ja syntiset
sielut. Sinä näet heidät kuitenkin ja hajotat varjot, joihin he
kätkeytyvät. Katso, heidänkin ympärillään on kaikki kaunista; itse he
vaan ovat häpeällisiä.
Mutta mitä vahinkoa ovat he Sinulle aikaan saaneet, tai millä ovat
he voineet tahrata Sinun kunniakasta kuninkuuttasi, joka taivaasta
alkaen aina alimpiin kappaleisiin saakka on oikea ja moitteeton?
Minne ovat he päässeet pakoon paetessaan Sinun kasvojasi? Missä
on sitä paikkaa, missä et Sinä löytäisi heitä? He ovat paenneet
päästäkseen näkemästä Sinua, joka kuitenkin näet heidät,[26]
ja törmätäkseen soaistuina Sinua vastaan, joka et ole yhtäkään
luomistasi jättänyt. Sinua vastaan törmätessään väärintekijät syystä
saavat kipua kärsiä, koskapa väistävät armokatsettasi, rimpuilevat
oikealle ohjaavaa kättäsi vastaan ja kaatuvat oman hurjuutensa
valmistamaan kuoppaan. He, näet, eivät tiedä, että Sinä, jota ei
mikään paikka voi itseensä sulkea, olet kaikkialla, ja että Sinä
yksin olet niitäkin lähellä, jotka ovat kauvas joutuneet Sinusta.
Kääntykööt siis tykösi ja etsikööt Sinua! Ethän ole Sinä silti
luomiasi heittänyt vaikka he ovat jättäneet Luojansa. Oi, kääntykööt
ja etsikööt Sinua, niin ihmeekseen löytävätkin Sinut omasta
sydämestään! Sillä Sinä olet niiden sydämissä, jotka Sinun kasvojesi
edessä tunnustavat syntinsä, heittäytyvät armosyliisi ja itkevät
helmassasi levähtäen vaivaloisista matkoistaan. Sinä hellällä kädellä
kuivaat heidän kyyneleensä. He siitä yltävät itkussaan ja kylpevät
ilonkyynelissä, koska Sinä, Herra, joka heidät olet luonut, heitä
virvoitat ja lohdutat, eikä mikään ihminen lihasta ja verestä.
Mutta missä olin minä silloin, etsiessäni Sinua? Sinähän olit
aivan edessäni, vaan minä, eksyneenä itsestänikin pois ja voimatta
itseänikään löytää, taisin vielä vähemmin löytää Sinua.
Minä tahdon Jumalani kasvojen edessä kertoa merkillisen
yhdeksännenkolmatta ikävuoteni kokemuksia.
Siihen aikaan oli Karthagoon tullut eräs Manikeolaisten piispa,
nimeltä Faustus,[27] suuri saatanan paula, johon monet tarttuivat
hänen viettelevän ja suloisen puheensa kautta. Tuota hänen
kaunopuheliaisuuttansa minäkin kyllä kiitin, mutta eroitin
kuitenkin siitä erilleen niiden asiain totuuden, joita olin
kovin halukas oppimaan. Minä en katsonut millaisella astialla,
millaisessa kieliasussa, vaan millaista tiedon ravintoa tuo
Manikeolaisten kehuma Faustus tarjosi. Huhu, näet, oli minulle
hänestä edeltäkäsin kertonut, että hän oli hyvin syvästi perehtynyt
kaikkiin kunniakkaisiin tieteisiin ja varsinkin taitava vapaissa
taiteissa.[28] Ja koska olin useita filosoofisia teoksia lukenut
ja useita heidän oppejaan muistiini kätkenyt, niin vertasin minä
muutamia niistä noihin Manikeolaisten pitkiin satuihin. Tällöin
minusta näytti paljon totuudenmukaisemmalta se, mitä edelliset olivat
lausuneet, jotka niin pitkälle pääsivät, että taisivat tiedoillaan
maailman ajanlukua arvostella vaikka tosin eivät maailman Herraa
[Viis. kirja 13, 9] ole voineet löytää. Sillä Sinä, Herra, olet
korkea, ja katselet nöyriä, mutta ylpeät tunnet kaukaa. [Ps. 138, 6.]
Sinä lähestyt vaan särkyneitä sydämiä [Ps. 34, 19], etkä ole ylpeäin
löydettävissä, vaikkapa rohkealla tiedonhalullaan laskevat taivaan
tähtiä ja hiekan jyväsiä, mittaavat taivaan avaruuksia ja piirtävät
tähtien ratoja. He, näet, tutkivat noita asioita järjen avulla, jonka
Sinä olet heille antanut. Monia keksinnöitä he ovatkin tehneet ja
ovat valokappalten, auringon ja kuun, pimenemisistä useita vuosia
edeltä käsin ilmoittaneet minä päivänä, minä tuntina, ja kuinka
suurina tulisivat tapahtumaan; eivätkä he ole pettyneet laskuissaan,
vaan niin on tapahtunut kuin he ennakolta ilmoittivat. Ovatpa he
vielä kirjoittaneet muistoon tutkimalla löytämiään luonnonlakeja,
joita luetaan vielä tänäpäivänä, ja joiden mukaan ennakolta
määrätään, minä vuonna, minä vuoden kuukautena, minä päivänä kuussa
ja minä tuntina päivästä sekä kuinka suurelta osaltaan aurinko tai
kuu on pimenevä, ja sen mukaan kuin on ennakolta ilmoitettu tapahtuu.
Tätä oppimattomat ihmiset ihmettelevät ja hämmästyvät, oppineet taas
tästä pöyhkeilevät ja paisuvat. Ja vaikka he niin kauvan ennakolta
huomaavat auringonpimennystä, joka on tulossa, eivät he huomaa
pimenemistä omassa itsessään, joka parasta-aikaa on tapahtumassa,
kun he tuossa jumalattomassa ylpeydessään poistuen valopiiristäsi
pimenemistään pimenevät.
He, näet, eivät hurskaalla mielellä tutki, mistä ovat saaneet järjen,
jonka avulla noita asioita tutkivat. Havaitessaan, että Sinä olet
heidät luonut ja tehnyt, eivät he jättäydy Sinulle, että Sinä saisit
luomiasi suojella. He eivät tapa omaa kasvattamaansa vanhaa ihmistä,
eivätkä kuoleta ylpeitä ajatuksiaan, joilla kohoavat korkealle kuten
taivaan linnut, eivät uteliaisuuttansa, jolla kuljeskelevat syvyyden
salaisia teitä kuten kalat meressä, eivätkä himojansa, joissa
hekumoivat hillittömästi kuten kedon karja, jotta Sinä, Jumala,
kuluttavana tulena saisit hävittää heidän maalliset kuolettavat
huolensa ja luoda heidät uudelleen kuolemattomiksi.
Mutta he eivät tunne Sanaasi, jonka kautta olet tehnyt kaiken, mitä
he laskevat, itse laskijat, aistimen, jolla he näkevät kappaleita,
joita laskevat, ja järjen, jolla laskevat. He eivät tunne, ett'ei
viisaudellasi ole määrää. [Ps. 147, 5.] Ainosyntyinen itse on meille
tehty viisaudeksi, vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi [1 Kor. 1, 30.],
on luettu meidän joukkoomme ja on maksanut keisarille veroa. Mutta
he eivät tunne tätä tietä, jolla voisivat astua alas oman kunniansa
kukkuloilta Hänen jalkainsa juureen ja Hänen kauttaan taas nousta
Hänen tykönsä. Tätä tietä eivät he tunne, vaan luulevat olevansa
korkeat ja loistavat kuin taivaan tähdet. Mutta kas! he ovatkin
romahtaneet alas maan päälle ja heidän järjetön sydämensä on
pimentynyt. [Rom. 1, 21.]
Paljon totta he ovat luomakunnasta lausuneet, mutta totuuden
ydintä, luomakunnan taideteoksen luojaa, he eivät hurskain tuntein
etsi, eivätkä niin ollen löydäkkään. Tai jos löytävätkin, eivät he
kuitenkaan kunnioita Häntä kuten Jumalaa. Ovatpa sokeudessaan vielä
totuutesi vallan valheeksi kääntäneet; ovat katoomattoman Jumalan
kunnian muuttaneet katoovaisten olentojen kuvan kaltaiseksi, ja
palvelevat luotuja enempi kuin Luojaa. [Rom. 1, 23, 25.]
Kuitenkin kätkin minä mieleeni useita heidän luomakunnasta lausumiaan
totuuksia. Ja niiden järkevyys tuli minulle aivan ilmeiseksi
laskujen, ajankulun säännöllisyyden ja tähtien näkyväisten
todistusten kautta.
Niitä vertasin minä Manin samoista asioista kirjoittamiin tavattoman
moniin ja suunnattoman hulluihin lausuntoihin. Mutta näistä
en minä löytänyt järkevää selitystä en päivänseisauksiin tai
päiväntasauksiin, en auringon- ja kuun-pimenemisiin, enkä mihinkään
muuhun sellaiseen, jota olin maailmallisen viisauden kirjoista
oppinut. Näihin kuitenkin käskettiin minua uskomaan, vaikk'ei Mani
ollut mitenkään kumonnut noita laskujen ja omien silmieni näkemän
todeksi vahvistamia mielipiteitä, ja vaikka nämä ja nuo olivat jotain
aivan toista.
Tokkohan kenkään noiden asiain tietämisellä saavuttaa Sinun suosiosi,
oi Herra, totuuden Jumala? Ei, onneton on se ihminen, joka nämät
kaikki tietää, mutta ei tunne Sinua; autuas sitä vastoin se, joka
Sinua tuntee, vaikk'ei hän noista mitään tietäisikään. Joka taas
tuntee sekä Sinua että noita asioita, ei ole noiden tuntemisella sen
autuaampi, vaan yksistään Sinussa on hän autuas, jos hän tuntien
Sinua myös kunnioittaa ja kiittää Sinua Jumalana, eikä ajattele
turhan tyhjää itsestään.
Paremmalla puolella on se, joka tietää omistavansa puun, ja kiittää
Sinua sen tuottamasta hyödystä, vaikk'ei tiedä kuinka monta
kyynärää korkea se on tai kuin laajalle se leveydelleen ulottuu,
kuin hän, joka sitä mittaa ja lukee kaikki sen oksat omistamatta
sitä kuitenkaan ja tuntematta ja rakastamatta sen Luojaa. Niin myös
on uskovainen ihminen, jonka oma koko maailma rikkauksineen on,
hän kun omaamatta mitään kuitenkin omistaa kaikki [2 Kor. 6, 10]
riippumalla Sinussa, jota kaikki kappaleet palvelevat, epäilemättä
Otavan radastakin tietämättömänä onnellisempi kuin se, joka mittaa
taivaan, laskee tähdet ja punnitsee luonnonvoimat, mutta ei välitä
vähääkään Sinusta, joka olet kaikki järjestänyt mittoineen, lukuineen
ja painoineen. [Viis. kirj. 11, 22.]
Nuo yhdeksän vuotta melkein umpeen, joiden kuluessa minä levottomalla
mielellä kuuntelin Manikeolaisten opetuksia, odotin minä tuota
Faustusta tulevaksi -- vaikkakin sain häntä kaivata kovin kauvan.
Muut, näet, heistä, joiden seuraan olin sattumalta joutunut, ja
jotka tuollaisissa aineissa tekemiini kysymyksiin eivät voineet
vastata, vakuuttivat minulle, että kun hän tulee ja käy kanssani
keskustelemaan, niin nämä kaikki ja mahdollisesti esiintyvät
vaikeammatkin kysymykset helposti ratkaistaisiin ja selvitettäisiin
ihka selväksi.
Kun hän nyt tuli, opin minä hänessä tuntemaan miellyttävän ja
sulosanaisen miehen, joka samoja asioita, mitkä noilla toisillakin
oli tavallisena puheaineena, saneli ja lateli ainoastaan somemmilla
sanoilla. Mutta eihän janoani voinut sammuttaa kallisarvoisinkaan
malja tai mitä sievin tarjoilija! Sellaistahan korvani jo olivat
kyllältä saaneet!
Mitä hän puhui, ei ollut mielestäni silti parempaa, vaikka se oli
sanamuodoltaan kauniimpaa, eikä sen todempaa, vaikkakin se valituin
sanoin esitettiin. Ei liioin hän minusta tuntunut viisaalta mieheltä,
vaikka kasvon ilmeet olivat puhuvia ja puhe koristeltua. Mutta ne,
jotka olivat häntä minulle suositelleet, eivät olleet hyviä asian
arvostelijoita, ja koska hän heitä puheellaan huvitti oli hän heidän
mielestään ymmärtäväinen ja viisas.
Olen tullut tuntemaan toisenlaisiakin ihmisiä, jotka totuuttakin
epäilevin korvin kuuntelevat, eivätkä tahdo siihen tyytyä, jos se
hyvin sievistetyin ja kovin runsain sanoin esitetään. Mutta minua
olit Sinä, minun Jumalani, jo silloin ihmeellisellä ja salaisella
tavalla opettanut. Sen tähden uskon minä, että Sinä olit minua
opettanut, koska oppimani on totta, ja koska ei ole toista totuuden
opettajaa paitsi Sinä, ilmestyipä hän missä- tahi mistätahansa.
Minä olin siis Sinulta oppinut, ett'ei pidä mitäkään puhetta totena
pitää sentähden että se kaunopuheliaasti esitetään, eikä mitään
vääränä sentähden että sanat kömpelöiltä kuuluvat. Ja päinvastoin
taas ei pidä mitään pitää totena sentähden että se raaoilla sanoilla
ilmoitetaan, eikä mitään puhetta vääränä sentähden että se esitetään
loistavasti. Viisauden ja tyhmyyden laita on aivan samoin kuin
terveellisten ja epäterveellisten ruokien: kumpaakin voidaan sekä
kaunistetuin että kaunistelemattomin sanoin esittää, kuten noita
kumpiakin ruokia voidaan tarjoella sekä hienoissa että halvoissa
astioissa.
Haluni, joka pani minut tuota miestä niin kauvan odottamaan, sai
niinmuodoin jonkun verran tyydytystä sen kautta, että hän ainettaan
esitti elävästi ja taiteellisesti sattuvin sanoin, joita helposti
hänestä herui ajatusten pukimeksi. Minä olin ihastuksissa monen
muun keralla, vieläpä muita enemmän kiitin ja ylistin häntä. Mutta
se minua vaivasi, kun en kuulijoita ollessa koolla paljon saanut
tilaisuutta hänelle esittää ja hänen kanssaan jakaa tutkistelemusteni
tuottamia huolia tuttavallisen kanssapuheen ja vuorokeskustelun
kautta.
Kun viimeinkin sain sopivan hetken ja tilaisuutta vuorokeskusteluun,
käänsin minä ystävieni keralla hänen huomionsa puoleeni, esittämällä
muutamia aatteita, jotka minusta olivat mieltä kiinnittäviä. Silloin
minä oitis huomasin hänet mieheksi, joka ei vähääkään taida vapaita
taiteita, paitsi kielioppia tavallisen määrän. Hän oli lukenut
vaan muutamia Tullius Ciceron[29] puheita, aniharvoja Senecan[30]
kirjoja, jonkun verran runoja ja oman lahkonsa teoksia senverran kuin
niitä oli olemassa sujuvalla Latinan kielellä. Näiden tietojensa
ohessa oli hänellä jokapäiväinen tilaisuus harjoitella puheiden
pitämistä. Tämän kautta saavutti hän kaunopuheliaisuuden, joka tuli
sitä viehättävämmäksi ja viettelevämmäksi kun se oli hyvin sovitettu
kuulijain käsityskannan mukaan, eikä liioin puuttunut luontaista
sukkeluutta.
Onhan asia niin kuin sitä tässä muistelen, Herra minun Jumalani,
Sinä omantuntoni tuomari? Sinun eteesi lasken minä sydämeni ja
muistoni, Sinun eteesi, joka minua silloin kuljetit kaitselmuksesi
käsittämättömän salaisuuden mukaan ja jo silloin käänsit häpeälliset
erehdykseni kasvojeni eteen, jotta niitä tulisin näkemään ja
vihaamaan.
Minä olisin kyllä kovin halunnut tietää olivatko tähtitieteelliset
laskelmat, joita olin muualla lukenut, manikeolaisiin verraten
parempia, vai olivatko manikeolaisissa teoksissa löytyvät laskelmat
yhtä arvokkaita. Mutta minä en enää uskonut Faustuksen voivan
tuota asiaa tieteellisellä tarkkuudella selvitellä. Kun kuitenkin
esitin sen hänen punnittavakseen ja vastattavakseen, niin hän
varsin vaatimattomana ei rohjennut ottaa tuota vaikeaa tehtävää
suorittaaksensa. Sillä hän tiesi olevansa siihen kykenemätön, eikä
hävennyt sitä tunnustaa.
Monet lavertelijat, jotka minulle koettivat vaikeimpia asioita
opettaa osaamatta oikeastaan sanoa niin mitään, olivat jo minua
kiduttaneet. Mutta hän ei ollut niitä miehiä. Hänellä oli sydän
jotenkin paikallaan; tosin ei hän ollut oikeassa suhteessa
Sinuun, mutta ei hän myöskään itsestään liikaa pitänyt. Hän ei
ollut tietämätön omasta tietämättömyydestään, eikä tahtonut
ajattelemattomasti antautuen väittelyyn joutua sellaiseen ahdinkoon,
että eteneminen olisi mahdoton ja palajaminen tukalaa.
Tästäkin syystä hän miellytti minua enempi kuin muut. Sillä sellainen
itsensä voittaminen, että oman huonoutensa tunnustaa, on kauniimpaa
kuin se tieto, jota halusin. Ja yhtä vaatimattomaksi minä hänet
huomasin muissakin vaikeammissa ja korkeammissa kysymyksissä.
Noin laimeni harrastukseni manikeolaiseen kirjallisuuteen. Ja koska
tuo mainehikas mies oli osoittautunut monissa mielenkiintoani
herättäneissä kysymyksissä niin vähän tietäväksi, niin sitä vähemmän
minä toivoin heidän muilta opettajiltaan.
Mutta koska hänellä oli palava halu oppia niitä tieteitä, joita minä
jo silloin puhujana opetin Karthagon nuorisolle, niin rupesin minä
hänen kanssaan yhdessä asumaan ja yhdessä lukemaan osittain semmoista
mitä hän halusi kuulla, osittain semmoista minkä minä katsoin olevan
sellaiselle kyvylle sopivaa lukemista.
Muutoin minun yritykseni tuossa lahkossa edemmä edistyä kokonaan
raukesi tuon miehen opittuani tuntemaan. Minä vaan siitä syystä en
kokonaan eronnut heistä, ett'en tuntenut mitään sen parempaa. Minä
koetin edelleen pysyä tyytyväisenä siinä sekasorrossa, johon olin
-- tiesi mitenkä -- joutunut, mutta ainoastaan kunnekka ilmestyisi
jotain parempaa valittavakseni.
Niinpä alkoi taas sama Faustus, joka oli monille kuoleman paulaksi,
tietämättään ja tahtomattaan irroittaa minua niistä siteistä, joihin
hän itse oli minut kietonut.
Sillä Sinä, minun Jumalani, et kaitselmuksesi salaperäisyydessäkään
toimiessasi laskenut sieluani käsistäsi. Äitini sydänverestä ja hänen
yötä ja päivää valuvista kyyneleistään valmistettiin Sinulle uhri
minun puolestani. Ihmeellisesti ja salaperäisesti olet Sinä toiminut
minun hyväkseni. Niin, Sinä, minun Jumalani sen olet tehnyt. Sillä
Herra se on, joka ohjaa ihmisen askeleet niin, että hän saostuu
Herran teihin. Ja mikä muu meitä voisikaan autuuteen kuljettaa kuin
Sinun kätesi, joka yksin voi omia luomiaan virvoittaa?
Sinä sen sait aikaan, että suostuin kehoitukseen lähteä Roomaan,
missä oli paremmat toiveet sen aineen opettamiseen nähden, jota
olin Karthagossa opettanut. En tahdo jättää kasvojesi edessä
tunnustamatta, mistä syystä suostuin tuohon kehoitukseen, koska
tämäkin panee miettimään ja tunnustamaan, että Sinä meitä hylkiöitä
heität syvimpään syvyyteen, mutta Sinä myös meitä joka hetki ja joka
puolelta laupeudellasi ympäröit.
Suurempi palkka ja korkeampi arvo, jota ystäväni minulle siellä
osakseni lupailivat, eivät herättäneet minussa halua muuttamaan
Roomaan -- vaikka kyllä sellainenkin siihen aikaan viehätti sieluani.
Päinvastoin oli suurin ja melkein ainoa vaikutin muuttamiseeni se,
että olin kuullut opiskelevan nuorison olevan siellä hiljaisempaa
ja pysyvän ankaramman ja paremmin järjestetyn kurin kautta
aisoissa. He eivät -- niin sanottiin -- syöksyneet häikäilemättä
ja suinpäin sellaisen opettajan luentosaliin, jota eivät ensinkään
käyneet kuulemassa; eipä heitä ensinkään laskettu sisäänkään ilman
asianomaisen opettajan lupaa.
Karthagossa sitävastoin on opiskelevan nuorison vallattomuus
häpeällistä ja hillitöntä. Häpeemättömästi he syöksyvät sisään ja
hurjina kuin jos oisivat mieltä vailla hämmentävät sitä järjestystä,
minkä kukin opettaja oppilailleen heidän omaksi hyödykseen on
säätänyt. Ihmeellistä kyllä he välittämättä mistään mitään tekevät
rikoksia, joista joutuisivat lakien rangaistaviksi, ell'eivät
olisi tavan suojeluksen alaisia. Tässä he osoittautuvat sitäkin
kurjemmiksi, koska tekevät aivan kuin luvallisena sellaista, mikä
ei koskaan Sinun ikuisten lakiesi mukaan tule olemaan luvallista.
Ja he luulevat rankaisematta tätä tekevänsä, vaikka juuri noissa
teoissa ilmenevä soaistus on rangaistusta, ja vaikka se mitä saavat
kärsiä on verrattomasti paljon pahempaa kuin se mitä tekevät. Niin
muodoin tulin minä pakoitetuksi opettajana toisissa suvaitsemaan
tapoja sellaisia, joita en opiskellessani tahtonut omikseni
omaksua. Sentähden päätin mieluummin lähteä sinne, missä kaikkien
asiantuntevien ilmoituksen mukaan ei sellaista tapahtunut.
Mutta itse asiassa Sinä, minun toivoni ja minun osani elävien maassa
[Ps, 142, 6], sait sieluni pelastukseksi aikaan maallisen majani
muuton. Sinä minua pistimillä pakoitit Karthagosta poistumaan ja
houkutit Roomaan lähtemään kuvailemalla minulle kaikkia siellä
tarjona olevia huvituksia. Kummankin teit Sinä ihmisten kautta,
jotka rakastivat elämää, joka ei ollut kuolemaa parempaa. He, näet,
toiset tekivät mielettömiä tekoja, toiset taas turhuutta lupasivat.
Ja suunnittaaksesi askeleeni jälleen oikealle käytit Sinä salaa
hyväksesi sekä heissä että minussa olevaa kieroutta. He, näet, jotka
täällä rauhaani häiritsivät, olivat saastaisen raivon sokaisemat,
ja toiset, jotka minua muuanne houkuttelivat, rakastivat maailman
turhuutta. Minä taas, joka täällä todellista kehnoutta inhosin,
tavoittelin tuolta toisaalta petollista onnea.
Sinä, Jumala, Sinä täysin tiedät, mikä aiheutti täältä lähtemiseni
ja sinne muuttamiseni. Mutta Sinä et sitä minulle ilmoittanut, etkä
äidilleni, joka katkerasti itki lähtiessäni ja saattoi minua meren
rannalle saakka. Hän väkivaltaisesti piteli minusta kiinni saadakseen
minut palautetuksi takaisin tai päästäkseen mukaani matkustamaan,
mutta minä petin hänet teeskennellen, ett'en muka tahtonut heittää
ystävääni, joka vasta suotuisen tuulen tultua pääsisi pois
purjehtimaan. Minä valehtelin äidilleni, sellaiselle äiti-kullalle!
-- ja pääsin hänen käsistään.
Tämänkin olet Sinä minulle armollisesti anteeksiantanut; olet minua
varjellut, ett'en meren vesiin hukkunut, minä kelvoton, joka olin
täynnä kirottua saastaa; olet minua johdattanut armovedellesi,
jotta tulisin siinä puhdistetuksi synneistäni ja kuivuisivat
äitini silmistä kyynelvirrat, joilla hän maata kostutti joka päivä
rukoillessaan Sinua puolestani.
Kun hän kerrassaan kieltäytyi palaamasta ilman minua, sain minä
hänet töin tuskin taivutetuksi olemaan sen yötä eräässä aivan
lähellä laivaamme olevassa paikassa,[31] joka oli pyhitetty autuaan
Cyprianon[32] muistolle. Mutta sinä yönä matkustin minä salaa pois;
hän taas jäi jäljelle rukoilemaan ja itkemään.
Mitähän hän rukoili Sinulta, minun Jumalani, noin runsain kyynelin?
Varmaankin ett'et laskisi minua purjehtimaan pois.
Mutta Sinä korkealle yli ihmisjärjen käyvän viisautesi mukaan ja
noudattaen hänen sisintä kaipuutaan et kuullut, mitä hän sillä kertaa
pyysi, täyttääksesi sen sijaan hänen alituiset rukouksensa.
Tuuli puhalsi ja täytti purjeemme, ja ranta katosi näkyvistämme.
Mutta tuolla rannalla seisoi aamulla varhain äitini kuin mielettömänä
surusta, ja täytti valituksilla ja huokauksilla Sinun korvasi. Sinä
et vaan sellaisista näyttänyt välittävän, koska himojeni avustamana
tempasit minut pois siten lopettaaksesi nuo samaiset himot, ja
ruoskiaksesi hänen lihallista kaipaustansa tuskien hyvin ansaitulla
vitsalla. Hän, näet, äitien tavoin -- mutta vielä paljoa enemmän
kuin monet muut äidit -- piti siitä, että olin hänen luonaan, eikä
hän ensinkään tiennyt, mitä iloa Sinä olit valmistava hänelle poissa
olostani. Hän ei sitä tiennyt, sentähden hän vaan itki ja ruikutti.
Noilla itsensä kiduttamisilla osoitti hän itsessänsä olevan jätettä
Eevasta, joka huokaillen etsi huokauksin synnyttämäänsä. Kuitenkin
hän syytettyään minua petoksesta ja julmuudesta kääntyi jälleen
rukoilemaan Sinua puolestani ja lähti takaisin tavallisiin toimiinsa
-- mutta minä Roomaan.
Ja katso! siellä minua vastaanotettiin ruumiillisen taudin raipoilla
ja minä olin jo menossa tuonelaan kantaen tunnollani kaikkia niitä
monia ja raskaita pahoja tekoja, joilla olin rikkonut Sinua, itseäni
ja lähimmäisiäni vastaan.
Niistä, näet, et ollut Sinä ainoatakaan anteeksiantanut Kristuksessa,
eikä ollut Hän ristillänsä sovittanut sitä vihollisuutta, mikä
syntieni kautta oli välillemme sukeutunut. Kuinkapa hän olisi
niitä sovittanut, jos hän ristinpuussa riippuessaan oli vaan
mielikuvituksen luoma harhakuva eikä todellisuutta -- ja niinhän
hänestä olin uskonut?[33] Yhtä todeton niinmuodoin kuin minusta hänen
ruumiillinen kuolemansa näytti olevan, yhtä todellinen olikin minun
hengellinen kuolemani; ja yhtä todellinen kuin oli hänen ruumiillinen
kuolemansa, yhtä todeton minun hengellinen elämäni, koska en tuota
uskonut.
Kuumeen yhä kohotessa olin jo mennä menojani ja olin mennä
kadotukseen. Sillä jos silloin olisin täältä poistunut, niin varmaan
en minnekään muuanne olisi joutunut kuin tuleen ja tuskiin, jotka
pahoilla teoillani olin Sinun lakisi järkkymättömän totuuden mukaan
ansainnut.
Äitini ei taudistani eikä kuolonvaarastani mitään tiennyt, mutta
rukoili kuitenkin puolestani vaikka kaukanakin minusta. Sinä
kaikkialla oleva kuulit hänen rukouksensa siellä, missä hän oli,
ja armahdit minua siellä, missä minä olin. Minä sain takaisin
ruumiillisen terveyteni vaikka vielä olin hengellisesti kovin
sairas: sydän täynnä pyhyyden pilkkaa. En, näet, tuossa suuressa
hengenvaarassakaan kaivannut kastettasi.
Parempi olin sittenkin poikana, jolloin sitä hurskaalta äidiltäni
pyysin kuten jo olen tässä kirjassa muistellut ja tunnustanut.
Mutta nyt olin häpeällisessä pahuudessa kasvanut ja varttunut ja
minä mielettömänä pilkkasin niitä parannuskeinoja, joita Sinä olit
säätänyt, joka et ollut laskenut minua kaksinkertaiseen kuolemaan,
sekä ajalliseen että ijankaikkiseen.
Jos tuo kamala kuolema olisi minua kohdannut ja noin hirveä haava
olisi isketty äitini sydämeen, ei se varmaankaan koskaan olisi
parantunut. En voi, näet, kyllin kauniisti kuvata kuinka ylevää
rakkautta hän tunsi minua kohtaan, ja kuinka paljon suuremmassa
ahdistuksessa hän oli synnytellessään minua hengelliseen elämään kuin
synnyttäessään minua ruumiillisesti.
Mihin olivat nyt nuo hänen hartaat, lukuisat ja lakkaamattomat
rukouksensa joutuneet? Eipä muuanne mihinkään kuin Sinun tykösi.
Vai olisitko Sinä laupeuden Jumala, voinut hyljätä sitä ahdistettua
ja nöyryytettyä sydäntä, mikä tällä puhtaalla ja itsekieltäymystä
harjoittavalla leskellä oli, joka antoi niin runsaasti almuja, joka
auttoi ja palveli pyhiäsi, joka ei yhtenäkään päivänä heittänyt
kantamatta uhria alttarillesi, eikä jättänyt milloinkaan kahdesti
päivässä, aamuin ja illoin, tulematta huoneeseesi, ei turhia
tarinoita ja ämmäin juttuja kuullaksensa, vaan saadaksensa kuulla
Sinua sanastasi ja jotta Sinä kuulisit hänen rukouksiansa? Hänenkö
kyyneleitään olisit Sinä voinut halpana pitää ja hyljätä, kyyneleitä,
joilla hän ei pyytänyt kultaa eikä hopeaa, tai mitään muuta
muuttuvaista ja katoavaa tavaraa, vaan yksinomaan poikansa sielun
pelastusta? Ja Sinäkö olisit voinut hänet auttamatta heittää, joka
itse olit hänet armosta sellaiseksi tehnyt? Ei suinkaan, Herra!
Päinvastoin, Sinä olit häntä aivan lähellä, kuulit hänen
rukouksiansa ja teit sen mukaan kuin jo ennakolta olit päättänyt.
Olkoon se kaukana, että olisit häntä pettänyt noilla näyilläsi
ja vastauksillasi -- joista jo olen toisia maininnut, toisia
mainitsematta jättänyt -- joita hän kantoi uskollisessa sydämessään,
ja joihin hän aina vetosi kuten Sinua velvoittaviin sitoumuksiin.
Sillä laupeutesi on todella niin ääretön, että Sinä katsot arvosi
mukaiseksi alentua lupaustesi kautta niiden velalliseksi, joiden
kaikki velat Sinä anteeksiannat.
Niinmuodoin annoit Sinä minun toipua tuosta taudista ja teit piikasi
pojan terveeksi, toistaiseksi ruumiin puolesta, mutta antaaksesi
vastaisuudessa hänelle paremman ja taatumman terveyden.
Minä liityin nyt Roomassakin noiden manikeolaisten pyhien seuraan,
jotka ollen itse petettyjä pettävät muitakin. Isäntänikin, jonka
huoneessa olin sairastellut ja terveeksi toipunut, kuului niin
kutsuttuihin "kuulijoihin". En kuitenkaan seurustellut yksistään
näiden kanssa, vaan myös niin kutsuttujen "valittujen kanssa".
Sillä vielä olin minä sitä mieltä, että me emme itse syntiä tee,
vaan joku salaperäinen luonnonvoima meissä. Ja minun ylpeyttäni
kutkutti saada olla ilman syytä ja saada jotakin pahaa tehtyäni
olla tunnustamatta sitä tehneeni. Sinä olit muka kyllä valmis
parantamaan sieluani ilman synnintunnustustakin, vaikka Sinua vastaan
olin syntiä tehnyt. Niinpä kyllä! Oli niin mukavaa ja mieluista
itseäni syyttömäksi julistaa ja syyttää jotain vierasta tuntematonta
olennossani, oli se sitten mitä hyvänsä, kunhan ei vaan ollut minä
itse.
Itse asiassa oli kuitenkin koko olentoni tuohon syyhyn osallisena,
vaikka jumalattomuudessani olin olentoni omaksi vahingokseni kahtia
paloitellut. Syntini olikin sitä parantumattomampi, kun en itseäni
syntiseksi luullutkaan. Ja sentähden oli rikokseni niin kirottua, kun
mieluummin tahdoin Sinua sielussani kukistaa omaksi vahingokseni,
kuin kukistua itse Sinun kauttasi autuudekseni.
Minä en enää ensinkään toivonut tuosta väärästä opista mitään
hyödytystä sielulleni. Ja kun vaan paremman puutteessa olin
päättänyt siihen toistaiseksi tyytyä, niin minä yhä hellemmin
ja välinpitämättömämmin pitelin siitä kiinni. Niinpä tuli sekin
ajatus mieleeni, että nuo filosoofit, jotka Akademikoiksi[34]
kutsutaan, ovat olleet muita viisaampia, koska väittävät kaikkea
pitävän epäillä ja vakuuttavat ihmisen ei voivan mitään totuutta
käsittää. Näin yleisesti heistä ajatellaan, ja tämä näytti
minustakin aivan epäämättömästi olevan heidän kantansa, vaikka en
vielä käsittänyt heidän tarkoitustaan. Ja minä jo julkisesti koetin
mainittua isäntääni estää liiallisesta luottamuksestaan niihin
tarumaisuuksiin, joita manikeolaisissa kirjoissa vilisee. Kuitenkin
oli ystävyyteni heitä kohtaan likeisempää kuin muita kohtaan, jotka
eivät tuohon lahkoon kuuluneet. En tosin heitä puolustanut entisellä
kiihkoisuudella, vaan kuitenkin tuttavuuteni heidän kanssaan -- heitä
on salassa Roomassa enemmänkin -- teki minut laiskemmaksi muuta
etsimään, varsinkin kun en luullut totuuden, josta he olivat minut
vieroittaneet, olevan löydettävissä Sinun seurakunnassasi, oi taivaan
ja maan Herra, kaikkein näkyväisten ja näkymättömäni Luoja!
Minusta näytti mahdottomalta saada kumotuksi manikeolaisten raamatun
kirjoja vastaan tekemiä muistutuksia. Kuitenkin oli minulla joskus
varsin suuri halu saada jonkun mainittuihin kirjoihin hyvin
perehtyneen henkilön kanssa keskustella niistä tarkoin yksityiskohtia
myöten ja päästä selville sellaisen henkilön mielipiteistä.
Sillä jo Karthagossa ollessani oli eräs Helpidius niminen mies,
joka julkisesti puhui ja väitteli Manikeolaisia vastaan, alkanut
puheillaan herättää huomiotani. Hän, näet, raamatun kirjoista
esitti sellaisia totuuksia, joita oli varsin vaikea kumota, ja
Manikeolaisten niitä vastaan tekemät vastaväitteet tuntuivat minusta
heikoilta.
Niitä eivät he mielellään julkisesti suurelle yleisölle esittäneet,
vaan meille lahkoon kuuluville salaisissa kokouksissa kyllä. Tällöin
he sanoivat noiden uuden testamentin kirjojen olleen sellaisten
tuntemattomien henkilöiden väärentämiä, jotka ovat tahtoneet
juutalaisten lakia sekoittaa kristilliseen uskoon, mutta eivät he
itsekään tuoneet esille toisia väärentämättömiä raamatun kirjoja.
Mutta minä olin aivan kuin tiukkoihin moninkertaisiin siteihin
kuristua ajatellessani kaikkia kappaleita ruumiillisiksi. Noiden
suurten kappalten painon alla minä läähätin pääsemättä hengittämään
Sinun totuutesi raitista ja puhdasta ilmaa.
Nyt minä aloin suurella ahkeruudella opettaa puhujataitoa Roomassa
-- jota varten olinkin sinne tullut. Minä ensi aluksi kokoilin vaan
muutamia oppilaita luokseni, mutta pian aloin minä heidän kauttaan
tutuksi tulla. Vaan katso -- pian huomasin saavani Roomassa osakseni
toisia kärsimyksiä, joita minun ei tarvinnut Afrikassa kärsiä.
Minä kyllä havaitsin todeksi, ett'ei täällä tapahtunut sellaisia
turmeltuneiden nuorukaisten harjoittamia hurjan siveettömiä tekoja.
"Mutta äkkiä -- niin sanottiin -- useat nuorukaiset yhteisen
sopimuksen mukaan jättävät opettajalle palkan maksamatta ja kääntyvät
toisen opettajan puoleen, osottautuen siten ilkeiksi lupauksen
rikkojiksi ja niin rahaa rakastaviksi että vanhurskautta rahan edestä
myyvät". Näitäkin vihasi sydämeni, mutta ei puhtaista vaikuttimista.
Minä, näet, ehkä enempi vihasin heitä sen johdosta, että tiesin
joutuvani heidän kauttaan kärsimään, kuin siitä syystä että tekivät
sellaista, joka on jokaiselle sopimatonta.
Varmaan kyllä ovat sellaiset häpeällisiä huorintekijöitä. He
huorintekevät Sinua vastaan rakastamalla kevytmielistä ajanviettoa
ja inhaa voittoa, mikä tahraa jokaista siihen kajoavaa kättä,
halailemalla katoovaista maailmaa ja halveksumalla Sinua, joka pysyen
muuttumattomana armossa huudat pois pakenevia lapsiasi palaamaan ja
annat jokaiselle, joka palaa luoksesi, anteeksi hänen uskottomuutensa
suuren synnin.
Nytkin vihaan sellaisia ilkeitä ja nurjia ihmisiä, vaikka toiselta
puolen rakastankin heitä, koska mahdollisesti voivat korjaantua
niin että pitävät oppimaansa oppia rahaa parempana, ja Sinua oppia
parempana, joka olet totuus ja häviämättömän hyvän ja puhtaimman
rauhan runsas lähde. Mutta silloin oli haluttomuuteni kärsiä heidän
minua itseäni vastaan kohdistettua pahuuttaan suurempi kuin haluni
saada heistä hyviä ihmisiä Sinulle iloksi ja kunniaksi.
Tuli sitten jonkun ajan perästä Milanosta sana Rooman prefektille,
että hän tuohon kaupunkiin hankkisi ja valtion kustannuksella
lähettäisi jonkun puhujataidon opettajan. Minä pyysin että silloinen
prefekti Symmakus -- jos hän kokeet suoritettuani hyväksyisi minut
virkaan -- lähettäisi minut sinne. Viranhakemuksessani käytin
hyväkseni Manikeolaisten tyhjistä mielikuvituksista hurmaantuneiden
ihmisten suosituksia, ihmisten, joista päästäkseni sinne matkustin --
aavistamatta sitä silloin itse yhtä vähän kuin hekään.
Minä tulin Milanoon piispa Ambrosiuksen,[35] Sinun hartaan
palveliasi, luo. Hän oli yksi niitä, joilla siihen aikaan oli
suurin maine kautta koko maailman. Hän puheissaan jakoi innokkaasti
kansallesi sanasi mehevää viljaa, ilahuttavaa öljyä ja hurmaavaa
viiniä, joka ei kuitenkaan päihdytä.
Sinä minua tietämättäni johdatit hänen tykönsä, jotta hän minun
tieteni ja oman tahtoni mukaisesti johdattaisi minut Sinun tykösi.
Tuo Jumalan mies otti minua isällisesti vastaan ja rakasti minua
Sinusta vieraantunutta kuten oikea piispa eli sielunpaimen ainakin.
Pian aloin minäkin häntä rakastaa, en tosin aluksi totuuden
opettajana -- totuuttahan en ensinkään uskonut olevankaan
seurakunnassasi -- vaan ihmisenä, joka oli hyväntahtoinen minua
kohtaan.
Minä kuuntelin hartaasti hänen puheitaan kansalle, en kuitenkaan
siinä tarkoituksessa kuin minun olisi pitänyt, vaan tutkiakseni
oliko hänen kaunopuheliaisuutensa maineensa veroinen ja vuotiko
hänen sanatulvansa vuolaammin tai niukemmin kuin huhu tiesi
kertoa. Senpätähden kiinnyin minä hänen sanoihinsa suurella
tarkkaavaisuudella, mutta sisältöön nähden olin välinpitämätön, jopa
sitä halveksuin. Minä miellyin hänen suloisiin puheisiinsa, jotka
olivat opettavampia kuin Faustuksen, vaikka ei niitä esitettykään
niin leikkisässä ja miellyttävässä muodossa. Mitä muutoin sisältöön
tulee, niin ei vertaamisesta puhettakaan; sillä Faustushan harhaili
Manikeolaisten petollisilla poluilla, Ambrosius taas opetti
terveellistä sanaa mitä terveellisimmällä tavalla.
Mutta kaukana on sielun terveys syntisistä sellaisista, jommoinen
minä olin istuessani kuuntelemassa noita puheita ja kuitenkin --
huomaamatta ja tietämättäni läheni parantumiseni hetki.
Minulla tosin ei ollut tarkoituksena oppia sitä, mistä hän puhui,
vaan ainoastaan saada kuulla, kuinka onnistuneesti hän puhui. Tuo
tyhjänpäiväinen harrastus oli minulla nyt vaan jäljellä, kun en enää
uskonut ihmisellä olevan mitään pääsyä Sinun luoksesi. Mutta sanojen
keralla, joita halulla kuuntelin, tulikin sieluuni niihin sisältyvät
ajatukset, joita en saanut sanoista irroitetuksi, vaikka en niistä
olisi vähääkään välittänyt. Ja samalla kun aukaisin sydämeni
vastaanottaakseni hänen kauniita sanojaan, tunkeutuivatkin sydämeni
sisimpään ne totuudet, jotka hän lausui.
Tämä tapahtui kuitenkin vain vähitellen. Ensinnä, näet, aloin
huomata, että nuokin mielipiteet olivat puolustettavissa. Minusta
oli näyttänyt tuiki mahdottomalta torjua ja kumota Manikeolaisten
katolilaista uskoa vastaan tekemiä väitteitä, mutta nyt tulin
siihen käsitykseen että tämäkin usko[31] on aivan puhtailla aseilla
puolustettavissa. Varsinkin vakaannuin tässä käsityksessä saatuani
yksityiskohtiin käypää selitystä ja kuultuani useampia kertoja vanhan
testamentin arvoituksia hyvin ratkaistavan, joissa juuri takertuen
kirjaimeen olin tehnyt uskon puolesta haaksirikon. [Vertaa 2 Kor. 3,
6. 95.]
Sittenkun useampia kohtia noista kirjoista oli minulle hengellisesti
selitetty, pidin minä jo epäilykseni hyljättävänä, ainakin tuon
epäilykseni, että ei muka ensinkään olisi mahdollista puoltaa lakia
ja profeettoja häpäisijöitä ja pilkkaajia vastaan.[37]
En kuitenkaan luullut velvollisuudekseni kääntyä katolilaiseen uskoon
vain siitä syystä, että silläkin oli oppineet puolustajansa, jotka
monilla ja vakuuttavilla syillä kumosivat kaikki vastaväitteet. Enkä
liioin pitänyt velvollisuutenani tuomita vastakkaista kantaa, joka
tähän asti oli ollut omani, koska muka kummankin puolen puoltavat
syyt painoivat saman verran. Katolilainen usko ei, näet, enää
mielestäni ollut voitetun asemassa, mutta ei myöskään silti voittajan.
Mutta sittemmin ponnistin minä kovasti sieluni voimia voidakseni
jos mahdollista joillakin kumoamattomilla todistuskappaleilla
saada Manikeolaiset kukistetuksi vääräuskoisuudestansa. Jos olisin
voinut ajatella henkiolentoa olevaksi, olisi kohta koko heidän
komea aaterakennuksensa luhistunut kokoon ja tyyten sielustani
hävinnyt -- mutta minä en sitä voinut. Yhä enemmän ja enemmän
tutkiessani näitä asioita ja vertaillessani eri mielipiteitä tulin
minä sittenkin siihen johtopäätökseen, että useampien filosoofien
lausumat mielipiteet tämän maailman rakenteesta ja koko aistimilla
havaittavasta luonnosta ovat muita paljoa todenmukaisemmat. Koska
niinmuodoin Akademikoiden tunnettuun tapaan epäilin kaikkea ja
lainehdin kaikkien opintuulten ajamana sinne tänne, katsoin minä
velvollisuudekseni poistua Manikeolaisten lahkosta. En pitänyt
oikeudenmukaisena kuulua tuohon lahkoon samaan aikaan kuin olin
kaiken suhteen epäilevällä kannalla ja pidin useita filosoofeja tuota
lahkoa parempana.
Kuitenkin kieltäydyin minä kokonaan uskomasta sieluni parantamisen
filosoofeille, koska heiltä puuttui Kristuksen autuaaksi tekevä nimi.
Niin ollen minä lopultakin päätin pysyä katekumeenina katolilaisessa
seurakunnassa, jolle vanhempani olivat minut uskoneet, kunnes
jostakin niin kirkas valo eteeni välähtäisi, että sen mukaan voisin
kulkuni suunnittaa.