Ystävän kuolema.
Noiden yhdeksän vuoden kuluessa, yhdeksännestätoista kahdeksanteen
kolmatta ikävuoteeni, me eksyksissä kuljimme ja eksytimme muita
moninaisilla himoilla. Julkisesti tapahtui se niin kutsuttujen
vapaiden taiteiden kautta ja salaisesti uskonnon petollisella
varjolla. Milloin ylpeinä kopeilimme, milloin taikauskoisina
vapisimme, aina vaan ollen täynnä tyhjyyttä. Toisaalta tavoittelimme
kansan suosion tyhjän päiväistä kunniaa, kättenpaukutuksia
näyttämöllä, kilpalaulajan pian kuihtuvaa kunnia-seppelettä,
näytelmiä narrimaisuuksineen ja hillittömien himojen tyydytystä.
Toisaalta taas etsimme itsellemme puhdistusta kaikesta tuosta
tahrasta kantamalla noille niin kutsutuille valituille ja pyhille
ruokia, jotta he niistä meille vatsassansa valmistaisivat enkeleitä
ja jumalia meitä vapauttamaan.[22]
Tuollaista minä tavoittelin ja toimittelin ystävieni kanssa, jotka
minun kauttani ja minun kanssani olivat harhaan joutuneet. Pilkatkoot
vaan minua nuo röyhkeät, joita et ole vielä, minun Jumalani,
saanut masennetuksi ja särjetyksi heidän terveydekseen. Minä
kuitenkin Sinun kasvojesi edessä ja Sinulle ylistykseksi tunnustan
häpeälliset tekoni. Suo minun, minä rukoilen, oi suo minun nyt
muistissani läpikäydä entisiä synnin harharetkiäni, ja kantaa Sinulle
riemu-uhria. Sillä enhän ole Sinutta sen parempi kuin kadotukseen
viettelijä! Ja eihän ole hyvin laitani muulloin kuin Sinun maitoasi
imiessäni tai nauttiessani Sinua, joka olet turmeltumaton ravinto!
Ja kenessä ihmisessä on itsessään vähääkään ihmisyyttä?! Pilkatkoot
vaan meitä nuo miehuulliset ja mahtavat, mutta me heikot ja köyhät
tahdomme Sinun nimeäsi tunnustaa.
Noina vuosina opetin minä puhujataitoa ja myyskentelin oman himoni
voittamana voittoisaa sanasukkeluutta. Tahdoin kuitenkin -- Sinä sen
tiedät, Herra -- mieluummin itselleni hyviä oppilaita, semmoisia
hyviä, näet, jotka tässä matoisessa maailmassa hyvistä käyvät, ja
minä tahtomatta pettää opetin heille petollisia juonia, että he niitä
käyttäisivät, ei syyttömiä vastaan, vaan syyllisen puolustamiseksi,
joskus kun siihen näytti syytä olevan.
Sinä, Jumala, näit, kaukaa uskoni olevan lipumassa limaisella
tiellä ja vain heikosti tuikkivan paksun savun keskeltä. Mutta
tätä tämmöistä uskoa minä kuitenkin opetustointani harjoittaessani
tarjoilin oppilailleni, jotka rakastivat turhuutta ja etsivät
valhetta, minun ollessa tässä heidän toverinaan.
Näinä vuosina oli minulla kulta, jonka kanssa en elänyt laillisessa
avioliitossa; häälyvä, hillitön himoni vain oli hänet vainullaan
käsiinsä saanut. Kuitenkin oli minulla tuo yksi, ja olin hänelle
uskollinen kuten aviokumppanille ainakin. Sittenkin sain minä hänen
kauttaan omassa elämässäni kokea kuinka suuri on erotus säännöllisen,
lasten siittämisen tarkoituksessa solmitun, avioliiton ja
intohimoisen rakkauden aikaansaaman, mielivaltaisen yhtymän välillä,
jonka synnyttämä vastenmielinen sikiö vasta vähitellen ja väkisin
valloittaa itselleen vanhempiensa rakkauden.
Noina vuosina, jolloin ensi kerran aloin syntymäkaupungissani
opettaa, olin minä hankkinut itselleni ystävän, joka, ollen
oppitoverini ja ikäiseni ja kukoistaen kerallani parhaassa nuoruuden
kukoistuksessa, oli minulle hyvin rakas. Rinnallani oli hän
poikana kasvanut; yhdessä olimme koulua käyneet, yhdessä olimme
leikkiä lyöneet. Silloin ei hän vielä ollut niin hyvä ystävä kuin
myöhemmin, eikä sitten myöhemminkään ollut ystävyytemme sellaista
kuin todellinen ystävyys on. Todellista ystävyyttä on, näet,
ainoastaan se, minkä Sinä solmit niiden välille, jotka riippuvat
Sinussa Rakkaudella, mikä on vuodatettu sydämeemme pyhän Hengen
kautta, joka meille annettu on. [Rom. 5, 5.] Kuitenkin oli se
yhtäläisten opintojen vaikuttaman innostuksen sytyttämänä sangen
suloista. Sillä oikeasta uskostakin, mikä ei vielä ollut niin aivan
syvälle nuorukaiseen juurtunut, olin minä hänet eksyttänyt pois
taikauskoisiin ja turmiollisiin satuihin, niihin, joiden tähden
äitini oli minusta huolissaan.
Hänen sielunsa jo harhaili yhdessä minun sieluni keralla, eikä voinut
sieluni tyytyä ilman häntä.
Mutta katso! Sinä joka takaa ajaen uhkaat niitä, jotka Sinua
pakenevat, Sinä sekä koston Jumala että laupeuden lähde, Sinä
palautat meitä luoksesi ihmeellisiä teitä. Ja katso! Sinä tempasit
toverini tästä elämästä, kun tuskin vuoden ajan oli kestänyt
ystävyytemme, joka oli minulle suloista yli kaiken muun, mikä
sulostutti silloista elämääni.
Missä on ainoatakaan ihmistä, joka voisi ylistettäviä tekojasi
kertoa, edes niitäkään, joita vain omassa elämässään on saanut kokea?!
Mitä teit Sinä silloin minulle?! Kuin tutkimatoin on Sinun
tuomioittesi syvyys?!
Hän ponnisteli kuumeen kourissa ja makasi kauvan tajuttomana kuoleman
kielissä. Ja kun ei ollut hänen paranemisestaan toivoa, niin hän
kastettiin ilman että itse siitä mitään tiesi ja ilman että minä
sitä hänelle toimitin. Päinvastoin otaksuin minä sen, minkä hän oli
minulta saanut, paremmin ylläpitävän hänen henkeään kuin tuon mikä
hänen ruumiissaan hänen tietämättään toimitettiin.
Mutta aivan toisin olikin asianlaita, sillä juuri tämän toimituksen
jälkeen hän toipui ja tuli terveeksi. Nyt hänelle ilmoitettiin, mitä
hänelle oli tehty. Ja kohta ensi tilassa kun taisin puhua hänen
kanssaan -- taisinkin tehdä sen kohta kun se hänelle itselleen oli
mahdollista, sillä minä en ensinkään poistunut hänen luotaan, ja me
riipuimme toisissamme liiankin paljon -- koetin minä laskea pilkkaa
kasteesta, jonka hän aivan ilman ymmärrystä ja tajuttomana ollessaan
oli saanut, ajatellen että hänkin yhtyisi kanssani pilkkaamaan.
Mutta hän ihmeteltävän ja odottamattoman rohkeasti vakuutti minulle,
että minun piti, jos tahdoin edelleen olla hänen ystävänsä, lakata
sellaista puhumasta hänelle. Minä hämmästyin ja hämmennyin ja kätkin
häneltä toistaiseksi kaikki ajatukseni. Katsoin, näet, että hän
kykenisi kanssani keskustelemaan mieliaineistani vasta terveeksi
tultuaan ja virkeissä voimissa ollessaan. Mutta hänet temmattiin
mielettömyyteni käsistä tullakseen suojatuksi Sinun luonasi minun
lohdutuksekseni: hän, näet, muutaman päivän perästä, kuumeen uusittua
poissa ollessani, kuoli.
Tuo suru synkistytti sydämeni, ja mihin hyvänsä katsoin, näin
minä vaan -- kuolemaa. Kaikki, mitä minulla oli ollut hänen
kanssaan yhteistä, kääntyi minulle ilman häntä ollessani kauheaksi
kidutukseksi. Kotoinen seutu tuotti minulle kipua kuin rangaistus
konsanaan ja isän koti omituista onnettomuuden tunnetta. Häntä
silmäni etsivät kaikkialla, enkä häntä kuitenkaan löytänyt mistään.
Kaikki kappaleet olivat minulle vastenmielisiä, kun ei häntä ollut
yhdessäkään niistä. Eikä kenkään voinut minulle sanoa "kyllä hän
tulee", kuten ennen hänen eläessään, kun hän oli jonnekin mennyt.
Minä olin itselleni ratkaisematon arvoitus, ja minä kysyin
sielultani: Miksi olet niin murheellinen ja saatat minun niin kovin
levottomaksi? [Ps. 42, 6] mutta en saanut mitään vastausta. Ja jos
sanoin sielulleni "toivo Jumalaan", niin ei se minua totellut --
syystä kyllä. Sillä todellisempaa ja parempaa toki oli tuo ihminen,
tuo rakkaimpani, jonka olin kadottanut, kuin se mielikuvituksen luoma
harhakuva, johon kehoitin sieluani panemaan toivonsa. Ainoastaan itku
oli minulle suloista ja se sieluani ilahutti ystäväni asemesta.
Nyt, Herra, ovat nuo asiat olleet ja menneet, ja aika on parantanut
umpeen haavani. Saanko nyt myös kuulla Sinulta, joka olet totuus,
miksi itkeminen on onnettomille suloista? Vai oletko Sinä, joka
kuitenkin olet kaikkialla läsnä, kauvaksi luotasi heittänyt meidät
onnettomuudessamme? Sinuun ei kajoa, eikä pysty muutokset, mutta me
ajelehdimme kovan onnen puuskien ajamina sinne tänne. Jos me tällöin
emme saisi Sinun kuullen itkeä ja valittaa, niin katoaisi kaikki
toivomme.
Miksi siis katkerasta elämästä poimimme huokauksia, itkua, ikävää ja
valitusta kuin olisi tämä kaikki makeaa hedelmää?
Vai sekö tässä on suloista, että toivomme Sinun kuulevan, mitä
kyynelin rukoilemme? Niin tuo toivo se juuri on rukoustemme sulous,
koskapa saamisen toivossa rukoilemme. Mutta oliko tuota suloutta
siinä tuskassa ja surussa, joka minua kalvoi surressani kadotettua
ystävääni? Eipä suinkaan! Enhän voinut toivoa hänen henkiin heräävän,
enkä sellaista rukoillutkaan itkiessäni, vaan minä ainoastaan surin
ja itkin, kun en muuta tainnut. Sillä minä olin onneton, ja olin
kadottanut iloni.
Tai ehkä itku, vaikka onkin itsessään katkeraa, tuntuu virvoittavalta
sen tyrtymyksen rinnalla, jota tunnemme niitä kohtaan, joista
niiden eläessä olemme nauttineet, ja joista niiden kuoltua kauhulla
pakenemme?
Mutta miksi tästä puhun? Eihän nyt ole sopiva aika kysellä, vaan
tehdä tunnustuksia Sinun edessäsi.
Onneton minä olin, ja onneton on jokainen, joka on ystävyyden
siteellä kytketty kuolevaisiin, sillä kadottaessaan heidät hänen
sydämensä aivan särkyy, ja silloin hän vasta oikein tuntee sen
onnettomuuden suuruuden, jonka uhriksi hän joutui, ennenkun heidät
kadottikaan. Noin oli minunkin laitani tuona aikana, ja minä itkin
kovin katkerasti ja väsyessäni oli katkeruus vuoteenani.
Minä olin onneton, ja pidin kuitenkin tuota onnetonta elämääni
ystävääni rakkaampana. Sillä toisellaiseksi olisin kyllä tahtonut
elämääni muuttaa, mutta en mitenkään sitä kadottaa, mieluummin
sittenkin ystäväni kuin sen.
Epäilin olisinko tahtonut tehdä hänen edestään, mitä Oresteen ja
Pyladeen kerrotaan tehneen -- jos lieneekään totta. He, näet,
tahtoivat toistensa kanssa kuolla, koska eläminen ilman toista oli
heistä kuolemata pahempaa.
Mutta minussa oli outo, tälle aivan vastakkainen halu syntynyt.
Minussa oli samalla kertaa mitä suurin kyllästyminen elämään ja mitä
suurin kuoleman kammo. Kuta enemmän minä häntä rakastin, sitä enemmän
minä luullakseni kuolemaa, joka oli hänet minulta ryöstänyt, vihasin
ja pelkäsin kuin katkerinta vihollista konsanaan. Ja minä luulin
sen äkisti korjaavan kaikki ihmiset pois, koska se niin oli voinut
hänellekin tehdä.
Minua ihmetytti että muut kuolevaiset jäivät eloon, vaikka hän, jota
olin rakastanut sillä tapaa kuin jos ei hän koskaan tulisi kuolemaan,
oli kuollut. Ja sitäkin enemmän minua ihmetytti, että minä, vaikka
olin toinen puoli hänestä, taisin elää hänen kuoltuaan.
Sattuvasti on joku sanonut ystävätään "sielunsa puolikkaaksi". Sillä
minä tunsin minun sieluni ja hänen sielunsa olleen yhden ainoan
sielun kahdessa ruumiissa. Ja sentähden olikin eläminen minulle
kauheaa, koska en tahtonut puolikkaana elää ja siksi kai kuolemaakin
niin pelkäsin, jotta ei hän, jota niin suuresti olin rakastanut,
kokonaan kuolisi.[24]
Noin aivan oli laitani, sen muistan. Katso sydäntäni, minun Jumalani!
Luo tätä muistellessani katseesi minuun, Sinä, minun toivoni, Sinä,
joka minun puhdistat sellaisten intohimojen saastaisuudesta ja
kirvoitat jalkani verkosta! [Ps. 25, 15.]
Voi mielettömyyttä, kun ei ymmärrä rakastaa ihmistä ihmisellisesti!
Voi tyhmää ihmistä, joka ei maltillisesti kanna ihmiselämään kuuluvia
kärsimyksiä! Semmoinen juuri olin minä. Minä kiihkoilin, huokailin,
itkin ja jouduin niin pois suunniltani, etten mistään löytänyt lepoa
enkä lohdutusta.
Minä kannoin rinnassani rikki raastettua ja verta vuotavaa sielua:
se ei tyytynyt kantajaansa, enkä minä liioin löytänyt paikkaa, mihin
olisin saanut kantamukseni lasketuksi. Ei se viihtynyt leppoisissa
lehdoissa, ei suostunut leikkeihin eikä lauluun, ei hyvältä
hajahtaviin huoneisiin, ei upeisiin aviovuoteisiin, ei lihallisen
rakkauden nautinnoihin, eipä edes kirjoihin eikä runoihin.
Kaikki minua tympästytti, jopa päivän valokin. Kaikki, mikä ei
ollut hän, oli epämieluista ja vihattavaa -- paitsi huokaukset ja
kyyneleet. Näissä, näet, yksistään oli vähän viihdytystä.
Milloin hyvänsä sieluni noista itseänsä irroitti, niin kohta suuri
kurjuuteni kuorma minua taas oli painamassa. Sinun päällesi, Herra,
olisi minun pitänyt panna kuormani ja huoleni -- sen kyllä tiesin
-- vaan sitä en voinut, enkä tahtonut tehdä -- sitä vähemmin kun ei
ajatuksillani ollut Sinussa mitään tukevaa tai lujaa pohjaa. Ethän
Sinä ensinkään ollut Jumalani, vaan sinä oli oma luomani harhakuva.
Jos yritin panna kuormani sen päälle saadakseni levähtää, niin se
tyhjässä ilmassa hoippuili ja putosi uudelleen päälleni.
Minä olin edelleenkin se onneton paikka, jossa en voinut olla, ja
josta en myöskään voinut pois päästä. Sillä kunne olisi sydämeni
päässyt sydäntäni pakoon? Kunne olisin minä päässyt itseäni pakoon?
Kunne en olisi seurannut itseni mukana?
Kuitenkin pakenin minä kotokaupungistani, sillä vähemmän sentään
etsivät silmäni häntä siellä, missä ne eivät olleet tottuneet häntä
näkemään. Ja niin minä tulin Thagasten kaupungista Karthagoon.
Ajan aallot eivät kulje kuuropäin, eivätkä ne jälkiä jättämättä
ajelehdi aistimiemme läpi; ne toimittavat ihmeteltäviä tekoja
sielussamme. Ne tulivat ja menivät päivästä päivään, ja tullen ja
mennen ne kylvivät minuun uusia mielikuvia ja uusia muistoja. Ja
vähitellen ne saivat minut entiselleni jatkamaan entisiä huvejani,
joiden tieltä tuo suruni väistyi. Mutta siitä sukeutui -- ei uusia
suruja, mutta aiheita uusiin suruihin.
Sillä miten olisi tuo suru niin hillittömästi ja niin peräti syvälle
päässyt minuun tunkeutumaan, ell'en olisi rakastaessani kuolevaista
kuin kuolematonta, ikäänkuin vuodattanut sieluni hiekkaan?
Parhaiten sai minua toipumaan ja virkistymään jäljelle jääneiden
ystävieni lohdutukset, joiden kanssa rakastin sitä, mikä minulle
Sinun asemestasi oli rakasta, nimittäin tuota Manikeolaista
suunnatonta satua ja pitkää valhetta, joka kutkuttaen korviamme ja
kiihottaen intohimojamme sai meidät uskottomiksi Sinulle ja turmeli
mielemme.
Tuo satu ei minulta joutanut kuolon unhotukseen, vaikka yksi
ystävistäni kuoli. Oli paljon muuta, mikä enemmän ihastutti sieluani
ystävien seurassa: yhteiset milloin vakavat, milloin leikilliset
keskustelut, keskinäinen hyväntahtoisuus, hauskojen kirjojen
lukeminen yhdessä, pila- ja juhlapuheet, joilla toisiamme pistelimme
tai kunnioitimme.
Niinkuin ihminen ei rupea itse kanssansa riitelemään joskin hänen
mielipiteensä muuttuvat; niin emme mekään keskenämme riitaantuneet
joskin joskus olimme eri mieltä, vaan päinvastoin oli tuo
sangen harvinainen erimielisyys pelkkää höystettä tavalliselle
yksimielisyydelle.
Me milloin opetimme toisiamme, milloin opimme toisistamme.
Poissaolevaa katkerasti kaivattiin, tulijaa ilolla tervehdittiin.
Rakastavien sydänten osoittaessa hellyyttä toisilleen hymyilevin
huulin, ystävällisin sanoin ja silmäyksin sekä tuhansien mitä
ystävällisimpien liikkeiden kautta sulatettiin sielut kuin tulessa
toisiinsa ja monesta muodostui yksi.
Tämmöinen käytös ystävien kesken on rakastettavaa, niin
rakastettavaa, että ihminen omassatunnossaan tuntee itsensä
syylliseksi jos hän tälläistä rakkautta ja vastarakkautta jollain
lihallisella tavalla palkitsee tyytymättä pelkkiin ystävyyden
osoituksiin.
Siitä myös tuo musta murhe ja synkkä suru johtuu jonkun kuollessa.
Siitä syystä sydän verta vuotaa suloisuuden vaihduttua katkeruudeksi.
Sentähden sukeuu vainajien sammuneesta elämästä eläville kuolemaa.
Onnellinen se, joka Sinua rakastaa, ja ystävää Sinussa, ja vihamiestä
Sinun tähtesi! Hän yksin on kadottamatta yhtään ystävää, joka kaikkia
rakastaa Hänessä, joka on katoamaton. Ja ken on tuommoinen paitsi
meidän Jumalamme, Jumala, joka on tehnyt taivaan ja maan, ja ne
täyttää [1 Mos. 2, 4. Jer. 23, 24], koskapa hän onkin ne täyttämällä
tehnyt.
Sinä et keltään mene karkuun, ell'ei hän itse luotasi karkaa. Ja
minne menee, kunne pakenee se, joka luotasi karkaa? Rakkautesi
helmasta vihasi liekkiin! Sillä missä voi hän sitä välttää että laki
kohdistuu häneen rangaistuksena hänen pahoista töistään? Sinun lakisi
on totuus [Ps. 119, 43], ja totuus olet Sinä itse.
Sinä voiman Jumala, käännä meitä, ja anna kasvojesi paistaa, niin
me pelastetuiksi tulemme. [Ps. 80, 4.] Sillä minne ikinä ihmissielu
kääntyy muuanne paitsi Sinun tykösi, kietoutuu hän suruihin, olkoonpa
että hän kietoutuisikin niiden kauniiden kappalten pauloihin, joita
on ulkopuolella Sinua ja häntä itseään.
Mutta noitakaan ei olisi olemassa, ell'eivät olisi Sinusta alkunsa
saaneet. Ne syntyvät ja kuolevat -- syntyessä ne alkavat olemistansa,
ne kasvavat kehittyäksensä täyteen mittaan ja täyteen mittaan päästyä
ne vanhenevat ja kuolevat -- kaikki eivät ehdi vanhaksikaan, mutta
kaikki ne kuolevat. Siispä ne syntyessään ja pyrkiessään olemassa
oloon, sitä nopeammin jouduttavat olemattomuuttansa, kuta nopeammin
ne kasvavat ollakseen jotakin; sellainen on heidän luontonsa laatu.
Sen verran vaan olet olemista heille antanut, koska ovat osia
kokonaisuudesta, mikä aina vaan on muodostumassa, mutta valmiina ei
milloinkaan. Alinomaa vaihtuen, syntyen ja kuollen ne muodostavat
kaikkeuden, josta ovat osia.
Ylistäköön Sinua minun sieluni kaikkien näiden kappalten johdosta,
Jumala, Sinä kaikkeuden Luoja, vaan älköön niihin kiintykö
aistillisen rakkauden hehkulla. Ne, näet, ovat katoovat kunne aina
aikain alusta ovat kadonneet: olemattomuuteensa. Ne rikki raastavat
sielun turmiollisella ikävällä; sillä se tahtoisi niin mielellään
olla levossa ja levähtää juuri niissä, joita rakastaa. Mutta niissä
ei löydy lepopaikkaa -- eiväthän ne itsekään pysy paikoillaan, vaan
katoavat. Ken taitaa niitä havainnollaan seurata tai käsittää? Hidas
on, näet, havainto, koska se ruumiillisin aistimin tapahtuu, ja
hitaus niinmuodoin kuuluu sen luontoon. Havainto riittää toisiin
asioihin, joita varten se luotukin on, vaan se ei riitä pidättämään
kappaleita, jotka ovat kulkemassa määrätystä alkupäästä määrättyä
loppupäätä kohden. Sillä Sinun sanastasi, jonka kautta ne luodaan,
kuuluu niille "tästä ja tähän asti".
Älä ole turhamainen, sieluni, äläkä anna sydämesi korvan huumaantua
turhamaisuutesi tuoksinasta. Kuule sinäkin, kun itse olennollinen
Sana sinua huutaa luoksensa palajamaan! Hänessä on häiriintymättömän
levon paikka, missä ei rakkaus lopu ketään kohtaan, joka ei itse sitä
lopeta.
Kaikki ympärilläsi vaihtuu: toisia menee ja toisia tulee, ja niin
maan kaikkeus kaikkine kappaleinensa pysyy koossa.
Enkö minä ole läsnä olevainen Jumala, sanoo Herra, enkä semmoinen
Jumala, joka kaukana on? [Jer. 23, 23.] Hänehen siis, sieluni,
rakenna pysyväinen majasi; hukkaan uuvutettua itsesi maailman
harhakuvia tavoitellessa usko Hänelle, mitä ikinä sinulla Hänestä
on. Usko totuudelle, mitä ikinä sinussa on totuudesta, etkä
niitäkään ole kadottava, vaan mikä sinussa on lahoa on uudelleen
kukoistava, kaikki tautisi on parantuva, ja mikä sinussa on
sijoiltaan pois on korjaantuva, uudistuva ja uudelleen sulaantuva
olentoosi. Huikenteleva luontosi ei ole vetävä sinua alas syvyyteen,
vaan on seisova ryhdikkäänä ja kukistumattomana kanssasi aina
järkähtämättömässä ja kukistumattomassa Jumalassa.
Jos kauniit kappaleet ovat sinulle mieluiset, niin kiitä Jumalaa ja
suuntaa rakkautesi niistä niiden tekijään, ett'et näiden sinulle
mieluisten kappalten kautta itse tulisi epämieluisaksi Herralle.
Jos ihmissielut tuntuvat rakastettavilta, niin rakastettakoon niitä
Jumalassa. Sillä itsessään ovat nekin muuttuvaisia, vaan Häneen
kiinnitettyinä ovat ne pysyväisiä -- muuanne mennen hukkuvat. Hänessä
niinmuodoin niitä rakastettakoon.
Ja tempaa Hänen tykönsä kanssasi niin monta kuin suinkin saat,
ja sano heille: "Häntä, Häntä rakastakaamme!" Hänpä kaikki nämä
on tehnyt, eikä hän ole kaukana näistä. Ei, näet, Hän ole nämät
tehtyänsä poistunut, vaan Hänestä ja Hänessä ne ovat.
Katso, missä Hän on? Missä on tuo suloinen totuus? Hän on syvimmässä
sydämen sopukassa; mutta sydän on eksynyt hänestä pois. Oi palatkaa
te harhailijat sydämenne sisimpään ja liittykää lujasti Häneen, joka
teidät on luonut! Seisokaa Hänen kanssaan, niin te voitte seisoa.
Levähtäkää Hänessä, niin te saatte lepoa! Minne jouduttekaan, kun
menette raivaamattomille teille? Minne jouduttekaan? Hyvä, jota
rakastatte, on Hänestä kotoisin, mutta se on hyvää ja suloista vaan
siinä määrin kuin se suuntaa mielemme Häneen. Vaan katkeraksi se
kääntyy aivan oikeuden mukaisesti, jos unohtaen Luojan rakastamme
mitä hyvänsä Hänen luomaansa.
Miksi te tahdotte yhä eteenpäin, yhä eteenpäin astua vaikeita ja
työläitä teitä? Ei ole lepoa löydettävissä siellä, mistä sitä
etsitte. Etsikää sitä mitä olette etsimässä, vaan siellä ei sitä ole,
mistä te etsitte. Autuasta elämää te etsitte kuoleman maasta -- ei
sitä siellä ole löydettävissä. Kuinka, näet, autuasta elämää olisi
siellä, missä ei ole elämää ensinkään?
Mutta meidän oma elämämme onkin alasastunut tänne maan päälle ja on
jo kuolemaamme kantanut ja sen tappanut elämänsä yltäkylläisyydellä.
Voimakkaasti kuin ukkosen jyrinällä on Hän meille huutanut, että
me täältä palaisimme hänen tykönsä siihen pyhäkköön, mistä Hän on
ilmestynyt luoksemme. Hän ensin meni neitsyeen kohtuun, missä Hänen
kanssaan avioliittoon yhtyi ihmisluonto, tuo kuolevainen liha, jotta
se Hänen elämäänsä kadottaisi kuolevaisuutensa. Ja Hän sieltä astui
ulos kuin sulho morsiuskammiosta ja riemuitsi kuin sankari, joka
rientää sankaritöihinsä. [Ps. 19, 6.]
Eipä Hän hitain askelin astunut, vaan juoksujalassa Hän läksi sanoin
ja töin, kuolemallaan ja elämällään, astumalla alas tuonelaan ja
astumalla ylös taivaaseen huutamaan meille että palaisimme Hänen
luokseen. Hän on poistunut silmäimme näkymöstä, että me palaisimme
sydämemme sisimpään ja löytäisimme Hänet sieltä. Hän on poistunut,
ja katso! täällä Hän on kuitenkin. Ei Hän tahtonut kauvan olla
kanssamme, eikä Hän kuitenkaan ole jättänyt meitä. Hän on mennyt
pois sinne, mistä Hän ei milloinkaan ole poistunutkaan, koska Hänen
kauttaan on maailma tehty. [Joh. 1, 10.]
Hän oli täällä maailmassa ja tuli tähän maailmaan syntisiä
pelastamaan [1 Tim. 1, 15]; Hänelle tunnustan minä syntini, niin hän
parantaa sieluni, sillä minä tein syntiä Häntä vastaan. [Ps. 41, 5.]
Oi ihmislapset, kuinka kauvan te vielä tahdotte kantaa syntien
raskauttamaa sydäntä?! Ettekö elämänkään astuttua alas luoksenne
tahdo nousta elämään?!
Vaan minnepä te voisitte kohota, jotka jo niin korkealla olette, että
taivaaseen saakka korotatte päänne? Oi astukaa alas, että voisitte
kohota Jumalan tykö! Sillä korottautumalla häntä vastaan te olette
noin syvälle langenneet.
Kehoita siis sinä heitä itkemään itkun laaksossa! Siten olet sinä
tempaava heitä kanssasi Jumalan luo, sillä sinä puhut heille näitä
Hänen Henkensä vaikutuksesta, palaen puhtaan rakkauden tulesta.
Näitä asioita en silloin ymmärtänyt; minä rakastin ala-arvoista
kaunista ja kuljin kohti kadotuksen syvyyttä. Mutta ystävilleni
minä hoin: "Emmehän me rakasta mitään muuta kuin kaunista? Ja mitä
on kauneus? Eiköhän se ole juuri se, millä ne kappaleet, joita
rakastamme, meitä vetää ja viehättää puoleensa? Sillä ell'ei niillä
olisi kaunista muotoa, eivät ne millään muotoa voisi meitä viehättää".
Havaintoja tehdessäni tulin huomaamaan, että toiset kappaleet
näyttävät kauniilta, koska muodostavat jonkunmoisen kokonaisuuden, ja
että toiset taas tuntuvat sopusuhtaisilta, koska hyvin sopivat toinen
toisiinsa kuten joku ruumiin jäsen koko ruumiin rakennukseen tai
kenkä jalkaan tai muuta sellaista.
Tämä havainto kumpuellen kuin lähteen silmä sisimmästä sydämmestäni
täytti koko sieluni, ja niin minä tulin kirjoittaneeksi kaksi- tai
kolmikirjaisen teoksen "Kauneudesta ja Sopusuhtaisuudesta".
Mutta mikähän saattoi minut, Herra, minun Jumalani, omistamaan
nämä kirjat eräälle Hierius nimiselle roomalaiselle puhujalle.
Minä en tuota miestä mieskohtaisesti tuntenut, mutta minä rakastin
häntä sen suuren maineen tähden, mikä hänellä oli opistaan, ja
koska olin kuullut muutamia hänen lausumiaan sanoja, jotka minua
suuresti miellyttivät. Vaan eniten pidin minä hänestä siitä syystä,
että muutkin pitivät hänestä ja kantoivat ympäri hänen kiitostaan
hämmästyneinä siitä, että tämä syyrialainen mies, joka ensin oli
oppinut puhujataitoa kreikankielellä, sittemmin oli kehittynyt
ihmeteltäväksi puhujaksi latinankielellä, ja oli viisaustieteeseen
kuuluvien asiain mitä tarkin tuntija.
Häntä kehuttiin ja rakastettiin, vaikka oli pitkän matkan takana.
Pudonneeko tuo rakkaus kiittäjän huulilta kuulijan sydämeen? Ei
suinkaan. Toisesta rakastavasta henkilöstä syttyy toinen rakkauteen.
Silloin vain, näet, rakastetaan kehuttua henkilöä, jos on uskottavaa,
että se, joka häntä kehuu tekee sen vilpittömästä ja rakastavasta
sydämestä.
Niinpä minä silloin rakastin ihmisiä sen mukaan kuin ihmiset heitä
arvostelivat, eikä sen mukaan kuin Sinä erehtymätön heitä arvostelet.
Mutta miksi tuo Hierius miellytti minua toisella tapaa kuin jalo
kilpa-ajaja tai kansansuosion saavuttanut mainehikas eläintaistelija?
Miksi oli tämä minun mieltymykseni mielestäni niin aivan toista ja
niin arvokasta, että toivotin itselleni edellisen kunniaa, vaan en
jälkimäisen? Sitä kunniaa ja suosiota en osakseni tahtonut mikä
noille näyttelijöille omistetaan, vaikka itsekin heitä ylistin ja
suosin. Mieluummin tahdoin minä salassa pysyä kuin tuollatapaa
kuuluisaksi tulla, mieluummin vihattuna olla kuin tuolla tapaa
suosittuna. Ken voi arvon mukaan lajitella noita erilaisia ja
vastakkaisia rakkauden tunteita samassa sielussa? Miksi toisessa
sellaista rakastan, jota oikeastaan vihaan, koskapa sitä inholla
itsestäni työntäisin pois -- ja kuitenkin olemme kumpikin ihmisiä?
Hyvää hevosta voi ihminen rakastaa tahtomatta -- sittenkään jos se
mahdollistakin olisi -- olla hevonen. Mutta samaa ei käy sanominen
näyttelijästä, joka on samaa luontoa kuin mekin. Rakastanko
niinmuodoin nähdä toista sellaisessa tilassa, johon en itse tahtoisi
surmaksenikaan joutua?
Tutkimaton syvyys on tuo ihminen. Mutta Sinä, Herra, olet lukenut
hänen hiuskarvansa, eikä yksikään niistä putoa hänen päästään
ilman Sinun sallimustasi. Vieläpä hänen sydämensä taipumukset ja
liikkeetkin Sinä tunnet vaikka se onkin vaikeampaa kuin lukea hänen
päänsä hiukset. Mutta tuo puhuja, jota rakastin, oli senlaatuinen
mies, että halusin olla hänen kaltaisensa. Siten eksyin ylpeydessäni
ja ajelehdin joka tuulen ajamana -- ollen sittenkin ohjauksesi
alaisena, joskin aivan salaisesti.
Mutta mistä minä sen tiedän, ja kuinka voin sitä varmasti vakuuttaa
Sinulle, että häntä rakastin enempi kehujiltaan saamansa suosion
tähden kuin noiden ominaisuuksien itsensä tähden, joiden johdosta
häntä kehuttiin? Sillä jos nuo samat ihmiset olisivatkin moittineet
häntä, eivätkä kiittäneet, ja jos olisivat samoja kertomiansa asioita
hänestä kertoneet, mutta moittimalla, niin en olisi syttynyt enkä
yltynyt häntä rakastamaan. Ja varmastikaan ei silti asianhaarat,
eikä itse mieskään tuosta olisi miksikään muuttunut, vaan ainoastaan
kertojain mieliala olisi ollut toisenlainen.
Katso, noin heikkona, hervottomana maassa makaa se sielu, joka
ei vielä ole kiertynyt kiinni totuuden tukevaan puuhun! Niinkuin
tuulenpuuska huulilta tempaa ja kuljettaa pois noita sanoiksi
puhjenneita sydämen aatoksia niin tuo sielukin liehuu, vääntyy ja
kääntyy edestakaisin; valo häneltä peittyy pilviin, eikä häntä
valaise totuuden paiste. Ja katso! se on kuitenkin aivan silmäimme
edessä.
Minusta olisi ollut jotain suuremmoista, jos puheeni ja opintoni
tulokset olisivat tulleet Hieriukselle tunnetuiksi. Jos hän olisi
hyväksynyt ne, olisin minä vielä enemmän paisunut; jos taas ei olisi
hyväksynyt olisi turhamainen, häälyvä sydämeni loukkaantunut. Ja
vaikkei ollutkaan ketään minua kiittämässä, niin minä tuota "kaunista
ja sopusuhtaista", josta olin hänelle kirjoittanut, suurella
mielihyvällä mielessäni haudoin katsellen ja ihaillen sitä tutkivan
henkeni silmillä.
Mutta suuremmoisen taiteesi liikkuvaa ja luovaa henkeä en minä vielä
tuntenut, oi Kaikkivaltias, joka yksin teet ihmeteltävää. Minun
sieluni tarkasteli kaikkia kappalten muotoja ja minä määrittelin
ja lajittelin kauniiksi sitä, mikä on sitä itse kauttaan, ja
sopusuhtaiseksi sitä, mikä sopivasti mukautuu johonkin muuhun. Ja
tämän totuuden minä vahvistin esimerkeillä kappalten maailmasta.
Sitten käännyin minä myös sielun olemusta tutkimaan. Mutta se väärä
luulo, mikä minulla oli henkiolennoista, esti minua näkemästä
totuutta. Totuus kyllä ominaisella voimallaan iski vasten silmiäni,
mutta minä käänsin vapisevan mieleni pois ruumiittomasta olennosta
kappaleisiin, joilla on ääriviivoja ja värejä, ja joita voi käsin
koetella. Kun en sellaista voinut sielussa havaita, en luullut
ensinkään voivani sieluni olemassa oloa havaita.
Kunnollisuudesta johtuvaa rauhaa minä rakastin, ja vihasin
rikollisuudesta johtuvaa ristiriitaa, ja minä kiinnitin huomioni
edellisen yhteyteen ja jälkimäisen hajanaisuuteen. Tuossa yhteydessä
luulin minä järjellisen hengen, luonnon ja korkeimman hyvän olemuksen
löytyvän; tuossa hajanaisuudessa taas luulin järjettömän elämän ja
korkeamman pahan olemuksen löytyvän, olemuksen, mikä ei ollutkaan
vain olemusta, vaan myös elämää, olematta kuitenkaan kotoisin
Sinusta, josta kaikki ovat olemuksensa saaneet. Edellistä minä
kutsuin "Monadiksi", ajatellen sitä henkiolennoksi ilman sukupuolta,
jälkimäistä taas "Dyadiksi", joka ollen kaksoisolento saa aikaan
vihasta johtuvat rikokset ja himosta johtuvat häpeälliset teot.
Tietämättömyydessäni noin tyhmästi puhuin, sillä minä en ollut vielä
tullut sitä tietämään, enkä ollut vielä sitä oppinut, ett'ei ole
olemassa mitään pahaa alkuolentoa, ja ett'ei meidän henkemme ole
korkein ja muuttumatoin hyvä. Sillä kuten rikoksellinen mieliala
aiheuttaa rikoksia ja kuten saastainen sielun tunnelma synnyttää
häpeällisiä tekoja, niin myös joudumme me erehdysten ja väärien
luulojen valtaan, jos järkemme eksyy. Niin juuri oli minun käynyt,
kun en tiennyt, että järkemme valo on valaistava toisella valolla
ollaksensa osallinen totuudesta, koska ei se itse ole totuuden lähde.
Sillä Sinä, Herra, minun Jumalani, valaiset minun kynttiläni; Sinä
valaiset minun pimeyteni. [Ps. 18, 29.] Ja Sinun täyteläisyydestäsi
olemme kaikki saaneet. [Joh. 1, 16.] Sillä Sinä olet tosi valkeus,
joka valaiset jokaista ihmistä hänen maailmaan tullessa. [Joh. 1, 9.]
Sinussa ei ole muutosta, eikä pimeys ja valkeus Sinussa vaihtele.
[Jaak 1, 17.]
Sinun luoksesi minä pyrin päästäkseni, mutta Sinä työnsit minut
luotasi maistamaan kuolemaa, sillä Sinä seisot ylpeitä vastaan. Mutta
mikä voi olla suurempaa ylpeyttä kuin olla piintynyt sellaiseen
mielipiteeseen, että minä luonnostani olen samaa kuin Sinä? Kävihän
pyrkimyksestäni tulla viisaaksi kuin myös siveellisestä taistelustani
tullakseni paremmaksi selvästi ilmi, että olen muuttuvainen. Mutta
minä tohdin mieluummin pitää Sinua muuttuvaisena kuin myöntää, etten
minä ole sitä, mitä Sinä olet. Sentähden Sinä työnsit minut takaisin
masentaaksesi uppiniskaisuuttani.
Minä olin kuuden- tai seitsemänkolmatta vuoden vanha, kun minä
kirjoitin nuo kirjat. Päässäni silloin pyöri kaikellaisia
mielikuvituksen luomia ruumiillisia muodostuksia ja ne surisivat
sydämeni korvissa, estäen minua kuulemasta sisäisempää olennossani
soivaa säveltäsi, oi suloinen totuus. Minä tahdoin samalla pysyä
lujana mielipiteessäni "kauneudesta ja sopusuhtaisuudesta" ja
kuulla Sinua ja "iloita suuresti yljän äänestä" [Joh. 3, 29], mutta
minä en sitä voinut. Harhaoppini huutavat äänet tempasivat minut
ulkomaailmaan, ja minä ylpeyteni painon alla vaivuin alimpaan
syvyyteen. Sinä et antanut minun kuulla iloa ja riemua, että luuni
olisivat ihastuneet, sillä ne eivät vielä olleet särkyneitä eli
nöyrtyneitä. [Ps. 51, 10.]
Mitä minua näin ollen hyödytti, että tuskin kaksikymmenvuotiaana
taisin itsekseni ilman neuvomata lukea ja ymmärtää Aristoteleen
"Kymmenen kategoriaa" nimistä teosta, joka sattumalta oli joutunut
käsiini?[25]
Ja mitä minua ollessani mitä kurjin häpeällisten himojen orja
hyödytti, että minä yksikseni luin kaikkia teoksia niin kutsutuista
vapaista taiteista ja myös ymmärsin kaikki, mitkä vaan luettavakseni
sain.
Minä iloitsin näistä teoksista ymmärtämättä, mistä se oli kotoisin,
mikä niissä on totta ja varmaa. Sillä minä olin kääntänyt selkäni
valoon päin ja kasvoni kohti valon valaisemia kappaleita, joten
kasvonikin, joilla minun piti noita katsella, olivat varjon peittämät.
Mitä kaikkea olen rhetoriikasta, geometriiasta, musiikista ja
arithmetiikasta ilman suurempia vaikeuksia ja ilman yhdenkään ihmisen
neuvomista oppinut, sen Sinä, Herra minun Jumalani, tiedät, koska
nopea käsitys ja terävä arvostelukyky ovat nekin Sinun lahjojasi.
Mutta minä en niistä kantanut Sinulle kiitosuhria.
Sentähden ne tulivat minulle, ei hyödyksi, vaan yhä suuremmaksi
vahingoksi; sillä vaan se oli minulle huolena, miten voisin tuon
suuren osan omaisuudestani omassa vallassani pitää. En säästänyt
miehekkäisyyttäni Sinun palvelukseesi, vaan minä matkustin pois
Sinun luotasi kaukaiseen maahan hävittämään omaisuuttani haureuden
himoissa. Mitä hyödytti minua hyvä omaisuus, kun en sitä hyvin
käyttänyt? Ahkerat ja sangen lahjakkaatkin miehet noita taiteita
hyvin vaikeasti ymmärsivät, ell'en minä heille niitä selittänyt, ja
se oli heistä kaikkein etevin, joka selitystäni jaksoi jotakuinkin
seurata, mutta sittenkään en tuntenut velvollisuudekseni sinua
kiittää ja palvella.
Vaan mitäpä tuo kaikki minua hyödytti kun kuitenkin luulin, että
Sinä, Herra Jumala, Sinä totuus, muka olet loistava, suunnattoman
suuri kappale, ja minä palanen tuosta kappaleesta? Voi ääretöntä
hullutusta! Noin oli kuitenkin laitani!
En häpeä, minun Jumalani, Sinun kasvojesi edessä tunnustaa Sinun
laupeuttasi minua kohtaan ja Sinua avuksi huutaa, koskapa en silloin
hävennyt ihmisten kuullen syytää Sinua vastaan häväistys- ja
haukkumasanoja.
Mitä hyödyttikään minua, että nopealla käsityskyvylläni helposti
suoriuduin noista opinnoista, ja että niin monet himmeät kirjat sain
selville ilman mitään ihmisopetuksen apua, kun kuitenkin hurskauden
opissa harhailin niin rumasti ja häpeällisesti, että pyhääkin
raiskasin häpeemättömästi? Tai oliko Sinun pienoisillasi mitään
haittaa tuosta hitaammasta ymmärryksestänsä, kun he eivät poikenneet
kauvas Sinusta, ja niin kirkkosi pesässä rauhassa saivat untuvat
ylleen ja vahvistivat terveellisen uskon ravinnolla rakkauden siipiä
lentokykyisiksi?
Oi Herra, meidän Jumalamme, Sinun siipiesi turvaan me tahdomme
turvamme panna! Peitä Sinä meitä ja kanna meitä! Sinä oletkin
kantava pienoisiasi, kantava meitä, kunnes harmaiksi tulemme. Sillä
ainoastaan kun Sinä olet väkevyytemme, olemme me väkevät; mutta jos
väkevyytemme on omaamme, niin on se sulaa heikkoutta.
Sinussa on ainainen autuutemme; jos Sinusta poispäin käännymme, niin
suinpäin syöksymme onnettomuuteen. Me tahdomme jo kääntyä tykösi,
Herra, ett'et Sinä kerran käännyttäisi meitä pois tyköäsi. Sillä
Sinun tykönäsi on täydellinen autuutemme ilman mitään vajavuutta --
Sinä itse oletkin autuutemme.
Koska me Sinun tyköäsi olemme poistuneet, emme myöskään pelkää meiltä
puuttuvan tykönäsi paikkaa palatessamme. Eihän meidän poissa ollessa
ole silti kotimme sortunut, Sinä ijankaikkinen.