Manikeolaisuus.
Minä tulin Karthagoon, missä kaikkialla kuhisi ympärilläni
häpeällisten rakkausseikkailijain sekasortoinen joukko. En vielä
rakastanut, mutta rakastaminen oli minulle rakasta ja minä syvempää
rakkautta kaihoten vihasin itseäni siitä, että muka liian vähän
rakastin. Minä rakastuneena rakastamiseen etsin itselleni kultaa,
vaan vihasin näissä asioissa kulkea sitä turvallista tietä, jolla ei
ole himojen pauloja.
Vaikka minulla oli sisällinen nälkä hengellisen ravinnon puutteessa,
joka olet Sinä itse, minun Jumalani, niin en minä kuitenkaan tuntenut
tuota nälkää, vaan olin ilman katoomattoman ruoan kaipuuta, en siitä
syystä että olisin siitä jo ravituksi tullut, vaan koska se minua
tympästytti -- ja sitä enemmän, kuta enemmän sitä tarvitsin.
Asiain näin ollen ei ollut sielullani hyvä olla, ja se syöksyi
vaikkakin haavoja kärsien pois Sinun luotasi haluten joutua kurjaan
rappiotilaan sekaantumalla huoruudessa sellaisten kanssa, joista oli
vaan aistillista nautintoa. Tosin eivät sellaisetkaan olisi voineet
minussa rakkautta sytyttää, jos ei heilläkin olisi ollut sielua.
Rakastaa ja rakastettuna olla oli minulle suloista, varsinkin jos
rakastetun ruumiistakin sain nautintoa.
Ystävyyden puhtoisen lähteen minä siis himon saastaisuudella
samensin, ja hornan himojen synkein pilvin pimitin sen
kirkkaan pinnan. Ja kuitenkin kaikesta inhottavuudestani ja
kunniattomuudestani huolimatta olin minä suuressa turhamaisuudessani
olevinani hienosti sivistynyt.
Minä syöksähdinkin rakkauden syleilyyn halutessani kietoutua sen
lankoihin. Minun Jumalani, minun armahtajani, kuinka paljolla
sapella oletkaan sekoittanut tuota suloista nautintoani! Ja kuinka
hyvä olitkaan sitä tehdessäsi! Kun, näet, löysin rakastetun, joka
myös minua rakasti, jouduin minä salaa nautinnon paulaan, ja juuri
iloitessani tulin minä sidotuksi tuskaa tuottavilla siteillä,
jotta minua kahleissa olevaa sitten saisi lyödä mustasukkaisuuden,
luulevaisuuden, pelvon, vihan ja riitojen hehkuvilla, rautaisilla
raipoilla.
Teaatterinäytelmät ollen täynnä oman kurjuuteni kuvia ja täynnä
sytykettä himoni tulelle tempasivat minut mukaansa. Miksi tahtookaan
ihminen katsellessa surullisia ja traagillisia näytelmiä kärsiä
tuskaa, jota ei hän kuitenkaan omassa elämässään tahtoisi kärsiä? Ja
kuitenkin katsoja tahtoo kärsiä näytelmien tuottamaa tuskaa, jopa on
tuo tuska hänen nautintonsa!
Eikö tämä ole surkuteltavaa mielettömyyttä?! Sillä kuta enemmän
itsekukin sairastaa tuollaisia intohimoja, sitä enemmän hän
niistä nauttii näyttämöllä. Tavallisesti kuitenkin sitä kutsutaan
kurjuudeksi, kun itse sellaisista kärsii, kurjuuden säälimiseksi
taas, kun sitä kärsii niiden kärsimyksistä, jotka tuollaisista
kärsivät. Vaan minkä arvoista mahtaa sääliminen olla, kun säälitään
sellaista, joka on olemassa vaan mielikuvituksessa ja näyttämöllä?!
Eihän, näet, katsojaa kutsuta tulemaan avuksi, vaan häntä ainoastaan
kehoitetaan tuntemaan tuskaa; ja hän suosii sellaista harhakuvien
näyttelijää sitä enemmän, kuta enemmän tämä hänessä aikaan saa
tuskan tunnetta. Ja jos noita ihmisten kovia kohtaloita, ollen joko
kovin kaukaisen muinaisuuden tapahtumia tai kovin epätodellisia,
niin näytellään, ett'ei katsoja niistä tunne tuskaa, niin menee hän
kyllästyneenä ja moittien kesken pois, mutta, jos hän tuntee tuskaa,
pysyy hän paikoillaan jännitettynä ja itkee ilosta.
Rakastetaanko siis tuskiakin? Varmasti tahtoo jokainen ihminen
iloita. Mutta vaikk'ei ketään haluta olla itse kurjana, haluttanee
ehkä silti toisen kurjuutta sääliä. Ja koska ei tämä taida tuskatta
tapahtua, niin lienee se ainoa syy, jonka tähden tuskia rakastetaan.
Tämä tuskan tunne on ystävyyden lähteestä lähtenyt. Vaan minne
se menee? Minne se juoksee? Eikö se juokse ikäänkuin kiehuvaan
pikivirtaan, joka pinnalle nostaa häijyjen himojen valtavia kuohuja?
Eikö se sellaiseksi lopulta muutu, kun se kerran pois poikenneena
taivaallisesta kirkkaasta alkulähteestään on lähtenyt omaa suuntaansa
kulkemaan?
En ole nytkään ilman sääliväisyyden tunnetta. Mutta silloin
teaatterissa iloitsin minä rakastavien kanssa, heidän nauttiessa
toinen toisensa häpeällisistä töistä, vaikkakin he niitä tekivät
vaan mielikuvituksessa, näytelmään kuuluvina. Kun he taas kadottivat
toisensa, niin minä ikäänkuin säälien surin heidän kanssaan; ja
kuitenkin kumpikin minua huvitti. Nyt sitä vastoin enempi säälin
sitä, joka iloitsee häpeällisiä töitä tehdessään, kuin sitä joka on
sellaista kovaa kokenut, että on täytynyt kieltäytyä turmiollisesta
huvista ja on kadottanut kurjan onnen.
Tämä on varmaan todellisempaa sääliväisyyttä -- siihen kun ei
sekaannu iloa toisen tuskasta. Sillä vaikkakin rakkaus velvoittaa
hyväksymään sitä, joka tuntee tuskaa sääliessään kurjaa, niin
kuitenkin se, joka on todella sääliväinen soisi mieluummin ei
ensinkään olevan olemassa sitä, joka tuon säälin tuskan aiheuttaa.
Sillä jos olisi olemassa pahansuopaa hyvänsuopaisuutta -- mikä on
mahdotonta -- niin voisi sekin, joka todellisesti ja vilpittömästi
säälii, toivoa kurjien olemassa oloa saadakseen heitä sääliä.
Niinmuodoin on jotain tuskaa, joka on hyväksyttävää, ei mitään, joka
on rakastettavaa.
Mutta minä kurja silloin rakastin tuntea tuskaa, ja ha'in tuskan
tunteelle virikettä näytelmistä, joissa näyttelijät tuntematta
itse mitään tuskaa esittivät toisten tuskia. Ja näyttelijän
esitys miellytti minua sitä enemmän, ja veti minua puoleensa sitä
voimallisemmin, kuta vuolaammin se sai kyyneleeni vuotamaan. Mutta
eihän tuo ihmeteltävää ollutkaan, koska minä onneton laumastasi
eksynyt ja vartioimiseesi suuttunut lammas olin saastutettu
häpeällisestä synnin spitaalitaudista. Siitä myös johtui haluni
tuskien tuntemiseen -- joiden en kuitenkaan mitenkään olisi suonut
syöpyvän syvemmälle sisälleni. En, näet, halunnut sellaisia
tuskia kokea, jollaisia halusin näytelmänä katsella vain siinä
tarkoituksessa, että karmisi pintaani.
Ja kuitenkin ne vaikuttivat samoin kuin jos ruumista kynsin
raavitaan: polttavia paiseita, tarttuvaista märkää ja kauhistavaa
kyllästymistä.
Sellaista oli elämäni. Vaan tokkopa se olikaan mitään elämän
arvoista, oi minun Jumalani?
Mutta loitompana kuitenkin liiteli ylt'ympärilläni Sinun uskollinen
laupeutesi! Millaiseen törkeyteen takerruinkaan ja tahraannuin!
Minä noudatin uteliaisuutta, joka ei pyhääkään pilkalta säästänyt,
ja se vajotti minut, jätettyäni Sinut, ylön syvälle epäuskoon ja
epävakaiseen pahojen henkien palvelemiseen, joille minä uhriksi
kannoin minun pahat tekoni. Tästä kaikesta Sinä kuitenkin minua
armollisesti kuritit.
Huonojen toverien seurassa minä silloin alaikäisenä lueskelin
kirjoja kaunopuheisuudesta, sillä minä halusin kaunopuhujana loistaa
muita etevämpänä. Tavanmukaisessa järjestyksessä opiskellen olin
ennättänyt erääseen Ciceron kirjaan, joka sisältää kehoituksen
filosofian tutkimiseen, ja kutsutaan "Kehoittaja" eli latinankielellä
"Hortensius". Oi kuinka kiihkeä ja palava halu minulla oli,
minun Jumalani, saada lentää kuin siivin ylös näistä maallisista
olosuhteista Sinun tykösi. Minä en käsittänyt toimenpiteitäsi minun
suhteeni, sillä Sinun tykönäsi on viisaus. Mutta rakkautta viisauteen
kutsutaan kreikankielellä "filosofia", ja sitä rakkautta sytytti
minussa tuo mainittu kirja, johon olin ihastunut ei vain siinä
käytettyjen lausetapojen, vaan paljoa enemmän siinä lausuttujen
totuuksien tähden. Varsinkin viehätyin minä tähän kohtaan tuossa
kirjassa: Minun ei pitäisi rakastaa, etsiä, tavoitella, hyväksyä tahi
hyväillä ei tätä eikä tuota lahkoa, vaan itse viisautta esiintyipä se
missä paikassa tai muodossa tahansa, ja minä kovasti kiihotuin tuosta
kirjasta ja sytyin innostuksen tulesta hehkumaan.
Ainoastaan se seikka laimensi kiihkoani, ettei Kristuksen nimeä siinä
mainittu. Sillä Sinun armollisen kaitselmuksesi mukaan, oi Herra, oli
minun hento sydämeni tämän, minun vapahtajani, Sinun poikasi, nimen
jo ennakolta äidin maidossa sisälleen särpinyt ja syvälle itseensä
kätkenyt, jonkatähden ei mikään, mikä puuttui tuota nimeä, olkoon se
kuin oppinutta, kaunista ja totuudenmukaista tahansa minua kokonaan
mukaansa temmannut.
Sentähden päätin minä kääntää huomioni pyhään kirjaan nähdäkseni,
millainen se on. Ja katso! minä huomasin sen sellaiseksi, jota eivät
korkeaoppiset kopeat käsitä, eivätkä tajua poika pahaisetkaan; joka
on aluksi matalata astua, mutta tuonnemma tultaessa korkeaa, ja
lopuksi katoo salaisuuksien pilvien taakse.
Mutta minulle oli mahdotonta astua siihen sisälle tai taivuttaa
niskaani käydäkseni sen askelissa. En, näet, ensi kerran käydessäni
käsiksi tuohon pyhään kirjaan ajatellut sillä tapaa siitä kuin nyt
tätä kirjoittaessani, vaan se näytti minusta niin arvottomalta,
ett'ei sitä kävisi vertaaminenkaan Ciceron arvokkaisiin kirjoihin.
Minä, näet, paisuneena välttelin sen kohtuullisuutta; ja ajatusteni
terävyydellä en kuitenkaan kyennyt tunkemaan syvemmälle sen
sisältöön. Ja kuitenkin oli juuri tuo kirja omiansa kasvamaan
kasvavien poikien keralla; vaan minulle oli vastenmielistä olla
pahaisena poikana, ja ylpeydestä paisuneena luulin olevani suuri.
Sentähden jouduin minä ihmisten joukkoon, jotka olivat ylpeyden
hulluutta, lihan himoja ja laverruksia täynnä.[19]
"Totuus, totuus" he hokivat usein kyllä minulle, vaan totuutta ei
milloinkaan ollut heissä. Perättömiä he puhuivat ei ainoastaan
Sinusta, joka olet todellinen totuus, vaan myös noista tämän maailman
alkuaineista, Sinun luomistasi.
Oi totuus, totuus! kuinka sydämellisesti sieluni syvimmästä
syvyydestä ikävöitsin Sinua juuri silloin kun nuo ihmiset ehtimiseen
lavertelivat minulle Sinusta ainoastaan sanoilla ja monilla,
suunnattoman suurilla kirjoilla.
Nepä olivat vaan vateja, joissa minulle Sinua isoavalle, Sinun
asemestasi syötäväksi kannettiin aurinko ja kuu, nuo kauniit luomasi;
vaan kuitenkin olivat ne luomiasi -- eikä niistäkään ensimäisiä
ja etevimpiä -- etkä Sinä itse. Sillä edellä noita ruumiillisia,
olkootpa kuin loistavia ja taivaallisia, käyvät hengelliset luomasi.
Vaan minä en noita ensimäisiä ja etevimpiäkään luomiasi isonnut.
Sinua itseäsi, joka olet muuttumaton totuus, ja jossa ei hetkeksikään
pimeys ja valkeus vaihetu [Jaak. 1, 17], minä isosin ja janosin.
Ja kuitenkin yhä eteeni kannettiin loistavia fantasiakuvia!
Parempi sittenkin olisi ollut rakastaa tuota aurinkoa, jonka edes
todellisesti näemme silmäimme edessä, kuin noita harhakuvia, jotka
aiheutuvat siitä että silmä pettää.
Mutta Sinä, minun rakkauteni, jonka helmaan minä heikkona heittäydyn
väkeväksi tullakseni, et sisälly niihin, joita näemme, olkootpa
vaikka taivaalla, etkä niihin, joita emme siellä näe, sillä Sinä olet
ne luonut, etkä luomistasikaan kappaleista pidä niitä korkeimpina.
Kuinka aivan toista oletkaan siis kuin nuot mielikuvitukseni
olemattomista kappaleista luomat harhakuvat! Todellisempia kuin nämät
ovat todellisten kappalten aiheuttamat mielikuvat ja todellisempia
kuin mielikuvat ovat itse kappaleet. Mutta Sinä et kuulu
kappaleisiin, etkä sisälly sieluunkaan, joka on ruumiin elo. Niinpä
olet parempaa kuin ruumiin elo, ja todellisempi kuin ruumis. Niin,
Sinä olet sielujen elo, kaikkien elollisten elo, elollinen, jolla on
itsessäsi elämä; Sinä olet muuttumaton elämä, ja minunkin sieluni
elämä.
Missä siis olitkaan silloin minuun nähden, ja kuinka kaukana, kun
minä kuljeskelin kaukana Sinusta, saamatta syödäkseni rapaakaan,
jolla sikoja syötin?![20] Kuinka paljoa paremmat ovatkaan
kieliniekkain sanan saivarrukset ja runoilijain sadut kuin nuo
petolliset paulat! Lausuessani runoa lentävästä Medeasta,[21] en sitä
todeksi väittänyt, enkä liioin todeksi uskonut kuullessani muiden
sitä lausuvan. Mutta noita asioita olen todella uskonut. Voi, voi,
kuinka olenkaan askel askeleelta voinut vajota aivan alas hornan
syvyyteen!
Minähän totuutta kaivaten kiihkeästi työtä tein, kun minä Sinua,
minun Jumalani -- tunnustan sen Sinulle, joka olet minua armahtanut
silloin, kun en vielä Sinua tunnustanut -- kun minä Sinua etsin
ei järkeni, eikä omantuntoni mukaan, joilla tahdoit minua eläimiä
etevämmäksi kohottaa, vaan lihallisen mieleni mukaan.
Mutta Sinä olit minun sisintä olemustani sisempi, ja korkeampi
korkeinta lentoani. Minä törmäsin Salomonin sananlaskuissa mainittuun
hurjaan ja hulluun vaimoon, joka istuu tuolilla porttikäytävässä ja
sanoo: Haukatkaa haluisesti kiellettyä leipää, juokaa varkain-vietyä
vettä, sillä se on suloista. [Salom. Sanani. 9, 17.] Tämä sai minut
mukaansa vietellyksi, sillä hän tapasi minut Sinusta vieraantuneena,
silmät lihan himoista palavina, ja sisukseni märehtien sitä, mitä
silmien kautta olin niellyt.
En muusta todella olevaisesta tiennyt, ja minut saatiin melkein
lapsellisilla viisastelemisilla suostumaan tyhmiin petkuttajiin,
heidän kysellessä: "Mistä on paha kotoisin? Onko Jumala rajoitetussa
ruumiillisessa muodossa, ja onko hänellä hiukset ja kynnet? Ovatko
ne vanhurskaiksi arvattavat, jotka samalla kertaa pitävät useampia
vaimoja, tappavat ihmisiä, ja uhraavat eläinuhreja?"
Perehtymättömänä näihin asioihin minä peräti hämmennyin niin että
poistuessani totuudesta luulin sitä lähestyväni. Minä en, näet,
tiennyt pahan olevan hyvän sortumista ja vähentymistä yhä vähemmäksi,
kunnekka ei siitä ole merkkiäkään jäljellä. Miten olisinkaan sitä
huomannut minä, jonka silmäin näkö oli suunnattuna vaan ruumiiseen,
ja hengellinen näkö mielikuvituksen harhakuviin?
Minä en tiennyt, että Jumala on henki, jolla ei ole pituudelle eikä
leveydelle ulottuvia jäseniä, tai ruumista, joka ottaa tilaa ja
painaa. Sillä ruumis osissaan on vähempi kuin kokonaisuudessaan,
ja jos oletettaisiinkin se äärettömän suureksi, niin joku sen osa
kuitenkin määrätyn välimatkan rajoittamana varmasti olisi pienempi
kuin ääretön, eikä tuo ruumis olisikaan kokonaisuudessaan kaikkialla
kuten henki, kuten Jumala on.
Ja mikä meissä on se Jumalan kaltaisuus, jonka tähden raamattu
syystä sanoo meidän luoduksi Jumalan kuvaksi, sitä en minä vähääkään
aavistanut.
En myöskään tuntenut sitä todellista sisällistä vanhurskautta,
joka ei arvostele tottumuksen lain mukaan, vaan kaikkivaltiaan
Jumalan erehtymättömästi oikean lain mukaan, jonka mukaan kaikkien
paikkakuntien ja aikojen tavat tulee muodostua jonkun verran
erilaisiksi kunkin paikkakunnan ja ajan eri luonteen mukaan, samalla
kun se itse kaikkialla ja aina pysyy samana, eikä ole yhtä siellä,
toista täällä, eikä milloin mitäkin.
Tämän lain mukaan olivat Aabraham, Iisak, Jaakob, Mooses ja Daavid,
joita kaikkia Jumala on kehunut, vanhurskaita. Taitamattomat kyllä,
jotka inhimillisen päivän mukaan arvostelevat ja kaikkia ihmiskunnan
tapoja omain yksipuolisten tapainsa mukaan mittaavat, arvostelevat
heitä syntisiksi.
Mutta eikö tämä ole yhtä hullua kuin jos asevarustukseen tottumaton,
joka ei tiedä mikä kappale kuhunkin jäseneen kuuluu ja soveltuu,
tahtoessaan peittää päätä sääryksellä tai panna kypärää jalkaan,
murisisi siitä, ett'eivät sopivasti mukaannu paikkaansa? Tai eikö ole
kuin jos joku nähdessään jonkun orjan tekevän semmoista, jota ei sovi
juomanlaskian tehdä, tai nähdessään takapihalla tapahtuvan sellaista,
jota ei sallita pöydän ääressä, paheksuisi sitä, ett'ei samassa
talossa ja samassa perheessä anneta samat tehtävät ja oikeudet
kaikille ja kaikkialla?
Juuri samalla tapaa menettelevät ne, jotka kuullessaan tuommoisena
aikana jotain olleen vanhurskaille luvallista, mikä ei enää tänä
aikana ole sellaisille luvallista, pahastuvat. Ja samalla tapaa
ne, jotka paheksuvat, että Jumala aikojen olosuhteiden mukaan
käskee toiselle toista ja toiselle toista, vaikka kumpikin samaa
vanhurskautta pitäisi palvella.
Onko siis vanhurskaus vaihtelevaa ja muuttelevaa? Ei suinkaan. Vaan
aikakaudet, joita se on pantu hallitsemaan, ovat muuttelevaisia --
sillä nehän ovat aikaa.
Ihmiset taas, joiden elämä on niin lyhyt maan päällä, eivät huomaa
entisaikain heille tuntemattomien ja nykyajan heille tuttujen
tapojen, eivätkä vierasten kansojen tuntemattomien ja oman kansan
tuttujen tapojen keskinäistä yhteyttä. Mutta mikä mihinkin saman
ruumiin jäseneen, mikä mihinkin saman päivän eri hetkeen, mikä
millekin kappaleelle tai henkilölle samassa talossa soveltuu, sen
he helposti huomaavat. Edellisessä tapauksessa he moninaisuuteen
loukkaantuvat, jälkimäisessä taas siihen mukaantuvat.
Näitä asioita en silloin ymmärtänyt, enkä huomannut; vaikkakin ne
joka suunnalta sattuivat silmiini, en niitä nähnyt.
Sepittäessäni runoja ei sopinut minun panna mitä runojalkaa tahansa
mihin tahansa, vaan toiseen runomittaan toista ja toiseen toista
runojalkaa, eikä samankaan säkeen joka kohtaan samaa jalkaa. Ja
kuitenkaan ei runoustaide, jonka avulla runoja sepittelin, käsittänyt
vaan sitä tai tätä ja milloin mitäkin runomittaa, vaan kaikki
runomitat samalla kertaa.
Mutta minä en vaan älynnyt vanhurskauteen, jota hyvät ja hurskaat
ihmiset palvelevat, paljon korkeammalla ja jalommalla tavalla
sisältyvän kaikki, mitä Jumala on käskenyt. En liioin älynnyt, ett'ei
se mistään kohdasta muutu, vaikk'ei se eri aikoina annakaan samalla
kertaa kaikkia määräyksiään, vaan kunakin aikana määrää sellaista
kuin silloin sopii.
Minä sokea moitin hurskaita isiä ei ainoastaan siitä, miten he
Jumalan käskyn ja vaikutuksen mukaan nykyisyyden olosuhteissa
käyttäytyivät, vaan myös sen johdosta, mitä he Jumalan ilmoituksen
mukaan tulevista tapahtumista julistivat.
Mutta tokkopa milloinkaan tai missään on pidetty vääränä rakastaa
Jumalaa kaikesta sydämestään, kaikesta sielustaan ja kaikesta
mielestään tai rakastaa lähimmäistään niinkuin itseään?
Samoin rikokset luontoa vastaan, jommoiset Sodomalaisten synnit
olivat, ovat kaikkialla ja aina halveksittavia ja rangaistavia.
Jos kaikki kansat semmoista tekisivät, niin olisivat he myös kaikki
samaan rikokseen syyllisiä Jumalallisen lain mukaan; sillä ei Jumalan
luoma ihmisluonto salli ihmisen niin käyttäytyä. Itse se yhteys, mikä
meillä tulee olla Jumalan kanssa, näet, rikotaan, kun Hänen luomansa
luonto saastutetaan luonnottomalla himolla.
Ne rikokset taas, joilla rikotaan ihmisten tapoja vastaan, ovat
tapojen ollessa erilaiset, vältettävät vaan siitä syystä, ett'ei
jonkun valtion tai kansan tapa, joka tottumuksen tai lain kautta
on vakaantunut, tulisi loukatuksi jonkun oman maan kansalaisen tai
jonkun muukalaisen himon kautta.
Sillä rumahan on jokaisessa kappaleessa semmoinen pala, mikä ei
sovellu kokonaisuuteen. Mitä hyvänsä Jumala käskee vaikka kenen lakia
tai tapaa vastaan, _on se tehtävä_, vaikka ei sitä milloinkaan olisi
siellä ennen tehty; jos sen tekemistä on jonkun aikaa laiminlyöty, on
se uudistettava ja jos ei siihen ole ennen ryhdyttykään, on siihen
nyt ryhdyttävä.
Sillä jos on kuninkaan lupa hallitsemassaan valtakunnassa käskeä
jotakin, jota ei kukaan hänen edellään, eikä hän itse tätä ennen
ole käskenyt, ja jos on valtioyhteyden luonteen mukaista että häntä
totellaan, valtioyhteyden luonnetta vastaan taas jos ei häntä totella
-- inhimillisen yhteiskunnan peruslakejahan on että tulee totella
kuningasta -- kuinka paljoa enemmän on Jumalaa koko luomakunnan
hallitsijaa ehdottomasti toteltava kaikessa, mitä ikinä Hän käskee.
Sillä niinkuin inhimillisten valtakuntien kesken mahtavampi vaatii
heikommalta kuuliaisuutta, niin vaatii Jumala kaikilta.
Samoin vallitsee kaikissa rikoksissa sama vaikutin. Olkoonpa että
halutaan toista vahingoittaa häpäisemällä häntä tai tekemällä
vääryyttä häntä vastaan tai tekemällä kumpaakin. Olkoonpa että
joku tekee tuota kostaakseen, kuten vihamiehet tekevät toisilleen,
tai saadakseen toiselta jotain erinomaista etua, kuten tapahtuu
matkustajaa ryövättäessä. Tekipä joku tuota tahtoessaan onnettomuutta
välttääkseen kukistaa sen, jota pelkää. Tekipä joku tuota
kadehtiessaan onnettomuudessaan toista onnellisempaa tai ollen
jossain suhteen onnen suosimana kateellinen sitä kohtaan, jonka
pelkää pääsevän vertaisekseen, tai jonka jo tuskalla vertaisekseen
tuntee. Tai tekipä joku tuota tahtoen vaan toisen onnettomuudesta
nauttia kuten ne tekevät, jotka katselevat kilpataistelijoita, ja
ne, jotka nauraen pilkkaavat toisia ihmisiä olivatpa keitä hyvänsä.
Sama moitittava vaikutin on kuitenkin näissä kaikissa rikoksellisissa
teoissa: halu toista vahingoittaa.
Näissä teoissa ilmenee synti. Ja syntiä siittää lihan himo, silmäin
pyyntö ja koreilemisen halu; joko yksi tai kaksi näistä tai kaikki
kolme samalla kertaa. Tällä syntisellä elämällä rikotaan kolmea ja
seitsemää käskyäsi vastaan, tuota kymmenien käskyjesi kymmenkielistä
psalttaria vastaan, oi Jumala, Sinä kaikkein korkein ja suloisin!
Vaan millä Sinua voidaan häväistä, johon ei mikään tahra tartu?!
Millä Sinua vastaan voidaan rikkoa, joka et mistään vahinkoa kärsi?
Tosin nuo teot eivät satu Sinuun, mutta ne koituvat ihmiseen
itseensä. Ja sinä rankaiset ihmistä synneistä, koska hän syntiä
tehdessään Sinua vastaan samalla tekee vääryyttä omaa sieluansa
vastaan. Ja synti petollisesti ilmi-antaa tekijänsä tekipä hän
syntiä luonnottomaksi turmellen luontoansa, jonka Sinä olet tehnyt
ja järjestänyt, joko luvallisten asiain kohtuuttomalla käyttämisellä
tai käyttämällä himosta palavana luvattomia asioita vastoin luonnon
järjestystä.
Myös joutuu ihminen syylliseksi raivotessaan ajatuksin tai sanoin
Sinua vastaan ja potkiessaan tutkainta vastaan, ja myös jos hän
suuttuneena murrettuaan inhimillisen yhteiskunnan liitokset röyhkeänä
iloitsee hajoitetuista siteistä ja katkotuista kahleista, tuntien
sydämessään nautintoa.
Näin käypi kun Sinut hyljätään, joka olet kaiken elämän lähde, joka
olet kaikkeuden luoja ja hallitsija, ja kun ihminen irroittaen
ylpeänä itsensä Sinusta rakastaa vaan niitä näitä, katoovaisia
kappaleita.
Sentähden nöyrtyneinä ja katuvina palaamme Sinun tykösi, ja Sinä
puhdistat meitä pahoista tottumuksista ja olet meille armollinen
tunnustaessamme syntimme.
Sinä kuulet vankien huokaukset, ja irroitat kahleemme, joihin itse
olemme itsemme kytkeneet, jos emme enää töyttää Sinua vastaan
valheellisen vapauden sarvilla ahnehtien -- jopa uhalla kadottaa
kaikkea omaisuuttamme -- saada enempää ja rakastaen enempi omaa
maallista parastamme kuin Sinua, jolta kaikille kaikkea hyvää vuotaa.
Vaan häpeällisten, rikoksellisten ja niin monen monien sopimattomien
tekojen joukossa on myös niiden syntejä, jotka jo ovat hyvään päin
kehittymässä. Näitä oikeat arvostelijat täydellisyyden ohjeen mukaan
moittivat, mutta samalla kehuvat kuten vihannoivaa laihoakin hedelmän
toivossa.
Tehdään joskus semmoisiakin tekoja, jotka aivan näyttävät
häpeällisiltä tai rikoksellisilta, eivätkä kuitenkaan ole syntejä.
Sillä ne eivät loukkaa Herran meidän Jumalamme kunniaa, eikä
inhimillisen seuraelämän tapoja.
Monet teot niinmuodoin, jotka näyttävät ihmisistä moitittavilta, ovat
Sinun todistuksesi mukaan hyväksyttäviä; ja monet ihmisten kiittämät
teot ovat Sinun todistuksesi mukaan tuomittavia. Sillä useinkin on
teko näköjään niin aivan toista, ja toista tekijän mielenlaatu ja
hetken salaiset vaikuttimet.
Mutta kun Sinä äkisti käsket jotakin tavatonta ja odottamatonta,
sellaistakin jota joskus ennen olet kieltänyt, ja vaikka käskysi syyn
toistaiseksi salaisit, ja vaikkakin olisi tuo muutamien ihmisten
seuratapoja vastaan, ken epäilisi onko käskyäsi toteltava -- jos
muutoin seurakunta, joka sinua palvelee, on vanhurskas?
Autuaat tosiaan ne, jotka tietävät Sinun käskystäsi toimivansa! Sillä
kaikki palvelijaisi toimet tarkoittavat joko osoittaa, mitä nykyaika
vaatii, tai julistaa tulevia tapahtumia.
Ymmärtämättä näitä asioita minä pilkkasin noita pyhiä palvelijoitasi
ja profeettojasi. Ja mitä sain minä aikaan pilkatessani heitä muuta
kuin että itse jouduin pilkanalaiseksi Sinun edessäsi?!
Minä huomaamatta ja vähitellen jouduin niin pitkälle noihin
Manikeolaisten hullutuksiin, että luulin viikunoita puusta
poimittaessa viikunan ja puun, joka sen on äidillisesti synnyttänyt,
itkevän maitoisia kyyneleitä. Mutta jos vieraan ja rikoksellisen
käden puusta pudotettua viikunan, joku pyhistä tuon viikunan söisi
ja sisuksissaan sulattaisi, niin hänestä muka tulisi huokaillessaan
rukouksissa ollessaan tai röystäillessään, hengittimien kautta ulos
enkeleitä jopa kappaleita Jumalastakin. Nuo korkeimman ja todellisen
Jumalan kappaleet olisivat muka olleet tuossa hedelmässä vangittuina,
ell'eivät olisi valitut pyhät hampaillaan ja vatsallaan niitä
irroittaneet.
Ja minä kurja luulin velvollisuudeksi osoittaa enempi sääliväisyyttä
maan hedelmiä kuin ihmisiä kohtaan, joita varten ne ovat kasvamassa.
Sillä jos nälkäiselle kerjäläiselle, joka ei ollut Manikeolainen,
annettiin tuo pyhä pala, niin oli se muka samassa kuin kirottu ja
tuomittava raskaimman rangaistuksen ansainneeksi.
Mutta Sinä ojensit kätesi korkeudesta [Ps. 144, 7], ja vedit sieluni
tästä synkeästä syvyydestä. Sillä Sinuun uskova äitini itki minua
kasvojesi edessä enempi vielä kuin äitien on tapana itkeä kuolleita
lapsiaan haudalla. Hän, näet, Sinulta saamansa uskon ja Hengen kautta
näki minut kuolleeksi.
Sinä kuulit häntä, Herra. Sinä et halveksinut hänen kyyneleitään,
jotka valuen alas kasvoilta kostuttivat maata hänen silmäinpä alla
joka paikassa, missä hän rukoili. Niin, Sinä kuulit häntä.
Sillä mistä muualta kuin Sinulta tuli tuo uni, jolla Sinä häntä niin
lohdutit, että hän taas soi minun elää hänen kodissaan ja aterioida
hänen kanssaan saman pöydän ääressä? Tätä hän jo oli ruvennut
minulta kieltämään tahtoen vastustaa ja inhota Jumalaa pilkkaavia
harhaoppejani.
Hän unta nähdessään oli seisovinaan jollakin puisella tasapinnalla,
ja häntä lähestyi nuorukainen loistavissa vaatteissa, hilpeänä ja
nauraen. Mutta hän itse seisoi suruisena ja murheen murtamana. Kun
tämä oli häneltä kysynyt hänen murheensa ja jokapäiväisten itkujensa
syytä -- neuvoakseen, kuten tuollaisissa tapauksissa tavallista
on, eikä saadakseen neuvoa -- ja kun hän oli vastannut olevansa
huolissaan minun hukkumisestani, niin oli tämä käskenyt häntä olemaan
siitä asiasta huoleton ja muistuttanut, että hänen pitäisi tarkata,
jotta hän huomaisi minunkin olevan siellä, missä hänkin. Ja kun
hän sitä tarkkasi, huomasi hän minun seisovan vieressään samalla
tasapinnalla.
Minkätähden sai hän tämän unen? Eikö sentähden, että korvasi olivat
kuulleet hänen sydämensä huokaukset?! Oi, sinä kaikkivaltias hyvä
Jumala, joka niin huolta pidät meistä jokaisesta kuin jos hänestä
ainoastaan huolta pitäisit, ja kaikista yht'aikaa kuin jos yhdestä
kerrallansa!
Ja mistä tääkin johtui? Kun, näet, hän oli kertonut minulle
unennäkönsä, koetin minä sitä niinpäin selittää, ett'ei muka hänen
tarvitsisi epäillä pääsevänsä minun kehityskannalleni. Vaan hänpä
vastasi suoraa päätä vavahtelematta: ei niin, ei minulle ole sanottu
"missä hän on, siellä sinäkin", vaan "missä sinä olet, siellä
hänkin". Minun läheinen ja petollinen selitykseni ei häntä saanut
hämmentymään; hän oitis huomasi oikean merkityksen, jota en minä
ollut huomannut ennenkun hän sen sanoi.
Minä tunnustan Sinulle, Herra, että tämä vastaus, jonka Sinä
minulle valppaan äitini kautta annoit, minua -- sen mukaan kuin
muistan -- vielä enemmän liikutti kuin itse tuo uni. Sen kautta
kuitenkin suotiin jo silloin, niin kauvan ennakolta, hurskaalle
äidilleni nykyisten huoliensa huojennukseksi iloa noin kaukaisesta
tulevaisuuden asiasta.
Sillä kului vielä melkein yhdeksän vuotta, jolla aikaa minä rypesin
hornan syvyyden liejussa ja harhaopin petollisessa pimeässä; koetin
kyllä useaan kertaan nousta, mutta syöksyin aina syvemmälle.
Sillä aikaa ei sittenkään tuo puhdassydäminen, hurskas, ja
itsensäkieltäväinen leski -- jommoisia sinä rakastat -- lakannut
kaikkina rukoushetkinään kantamasta huoliaan minusta Sinun eteesi,
ollen tosin toivossa hilpeämpi, mutta kyynelin rukoilemisessa yhtä
harras kuin ennen. Ja hänen rukouksensa nousivat kasvojesi eteen.
Ja kuitenkin laskit Sinä vielä minun vierimään ja vyörymään tuossa
synkeydessä.
Tällä välin annoit äidilleni toisenkin vastauksen, jonka muistan
-- käyn myös monien seikkojen ohi, koska riennän sellaisiin, jotka
minua enimmin vaativat tunnustuksia tekemään Sinun edessäsi, ja koska
monia en muistakaan. Niin, Sinä annoit hänelle toisen vastauksen
pappisi kautta, erään kirkon kasvattaman ja pyhiin kirjoihisi hyvin
perehtyneen piispan kautta.
Häntä pyysi äitini pitämään arvolleen sopivana keskustella kanssani,
jotta hän kumoisi harhaoppejani, ja neuvoisi minua pois pahasta
siihen, mikä hyvää on. Näin oli, näet, äidilläni tapana tehdä,
milloin vaan tapasi tuohon toimeen mielestään sopivia henkilöitä.
Mutta piispa kieltäytyi tätä tekemästä, järkevästi kyllä, kuten
jälkeenpäin olen tullut huomaamaan.
Hän, näet, vastasi, ett'en ole vielä neuvottavissa, koska olen kovin
viehättynyt tuon harhaopin uutuudesta, ja koska jo olin muutamilla
viisastelemisilla useita kokemattomia saanut kiihkomielisiksi,
kuten itse olivat hänelle ilmoittaneet. Anna hänen vaan olla --
sanoi hän -- ja rukoile paljon hänen puolestaan Herraa. Itse on hän
lukemalla kyllä huomaava, missä suhteen tuo on harhaoppia ja kuinka
suurta jumalattomuutta se on. Samalla hän myös kertoi, miten hänen
oma harhaan johdettu äitinsä oli jättänyt hänet vähäisenä poikana
Manikeolaisten haltuun, ja miten hän oli ei ainoastaan lukenut,
vaan myös jäljentänyt melkein kaikki heidän teoksensa. Mutta sitten
oli hänelle ilman että kukaan oli väittelyllä kumonnut hänen
mielipiteitään selvinnyt, kuinka vaarallinen ja kartettava tuo lahko
on. Ja hän olikin sitä sitten karttanut.
Kun hän oli tämän kaiken kertonut, ei äitini sittenkään tahtonut
tyytyä, vaan vaati yhä kiihkeämmin rukoilemalla ja runsailla
kyynelillä, että hän kävisi minua katsomassa ja keskustelemassa
kanssani.
Silloin hän kyllästyneenä ja melkein suuttuneena sanoi: "Mene ja
jätä minut rauhaan; niin totta kuin sinä elät, ei voi niin monien
kyynelien poika hukkua". Nämä sanat otti äitini vastaan aivan sen
arvoisina kuin jos olisivat suoraan taivaasta kajahtaneet. Niitä hän
usein muisteli keskustellessaan kanssani.