Ylioppilasvuodet.
Minä tahdon muistella ennen tekemiäni inhottavia tekoja, lihan töitä,
joilla olen sieluni saastuttanut -- ei rakkaudesta niihin, vaan
rakastaakseni Sinua, minun Jumalani. Sinun rakkautesi sytyttämästä
rakkaudesta kuljen aatoksissani uudelleen katkerin mielin
häpeällisimpiä teitäni, että tulisit minulle viehättäväksi Sinä,
jonka viehätys ei vaihdu, vaan tuottaa onnea ja turvallisuutta, Sinä
joka minua yhteen kokoilet siitä hajaannustilasta, jossa olen tullut
kappaleiksi paloitelluksi, käännyttyäni pois Sinusta ainoasta ja
kadottuani moninaisiin.
Muinoin nuoruudessani, näet, sytyin himosta saada ravita itseäni
hornan henkien nautinnoilla, ja minä rohkenin antaa sieluni villiytyä
rakkausseikkailuissa, joita ehtimiseen pimeydessä harjoitin. Minun
kasvoni kuihtuivat, minä olin Sinun silmissäsi kuin mätänevä, vaikka
itselleni kyllä kelpasin ja myös ihmisille halusin kelvata.
En muusta mistään nauttinut kuin siitä että saisin rakastaa ja olla
rakastettuna. Mutta en pysynyt ystävyyden kannalla, mi puhtoisin
säikein sieluja toisiinsa liittää, vaan sumupilviä henki lihallisen
himoni suo ja versovan miehekkyyteni lähdesuoni, ja ne pilviin
peittivät ja pimittivät sydämeni, ett'ei enää eroittunut rakkauden
puhtoinen liekki himon saastaisesta synkeydestä. Kumpikin toisiinsa
sekaantuneena kiehui ja kuohui, ja raastoi mua nuorta vastustukseen
voimatonta kautta himojen kuilujen ja upotteli paheiden pyörteisiin.
Sinun vihasi oli purkaantunut minun päälleni -- aivan tietämättäni.
Olin mykistynyt kuolevaisuuteni, tuon ylpeyteni rangaistuksen,
kahleiden kalskeesta. Minä juoksin yhä kauemmas Sinusta -- ja Sinä
salleit sen. Haureelliset himot sydämessäni kiehuivat ja kuohuivat ja
ajelivat minua sinne ja tänne -- vaan sinä vaikenit.
Oi miksi niin myöhään tulit ilokseni?! Silloin Sinä vaikenit, ja minä
juoksin kauvas, kauvas pois Sinusta yhä uudelleen kylvämään pelkkää
tuskan siementä, sillä ylpeyteni tähden sain kärsiä nöyryytyksiä
ja voimia kuluttavaa levottomuutta. Oi jos joku olisi kuormaani
keventänyt, ja uutuuksien pian haihtuvat viehätykset hyödykseni
kääntänyt, ja raja-aitoja niiden viehättävyydelle asettanut, niin
että nuoruuteni ryöppyävä virta, joka ei muutoin tyyntyä malttanut,
olisi tyrskynsä tyynnyttänyt avioliiton rantaa vastaan. Mutta minä
kurja kuohuin kuin meri ja kulkien virran mukana jätin Sinut.
Minä poljin kaikki käskysi -- kuitenkaan välttämättä ruoskaasi.
Ken kuolevaisista voisikaan sitä?! Sillä Sinä olit aina luonani
laupiaasti kurittaen minua ja valaen katkerinta tuskaa kaikkiin
luvattomiin nautintoihini, jotta etsisin huvitusta tuskatonta, ja
jotta voimatta sitä mistään muualta löytää löytäisin Sinut, Herra,
Sinut ainoastaan, joka luot kipua käskyysi, ja lyöt parantaaksesi, ja
kuoletat, ett'emme kuoleutuisi Sinusta.
Missä olinkaan, kuinka kaukana kuljeskelinkaan eroitettuna huoneesi
iloista, kun tuona kuudentenatoista ikävuotenani hurjat --
häpeällisten ihmisten laillistuttamat mutta Sinun lakiesi mukaan
luvattomat -- himot saivat vallan ylitseni ja minä kokonaan antauduin
niiden palvelukseen?! Omaiseni eivät huolehtineet minua hukkuvaa
pelastaa avioliiton kautta, vaan siitä oli heillä suuri huoli,
että oppisin kieltä niin hyvin kuin suinkin käyttämään ja niin
vaikuttavasti kuin mahdollista lausumaan.
Tuona vuonna keskeytyivät lukuni. Minut, näet, kutsuttiin takaisin
"Madaura"[16] nimisestä läheisimmästä kaupungista, jonne olin
asettunut tieteiden ja kaunopuheisuuden opiskelemista varten, ja
minua varustettiin pitempiaikaista oleskelua varten Karthagossa. Tämä
aiheutui isäni ylpeydestä, vaan ei suinkaan hänen varallisuudestaan,
sillä hän oli vaan köyhä pikkuporvari Thagaste-kaupungista.
Kelle näitä kerron? En Sinulle, minun Jumalani; vaan Sinun edessäsi
minä kerron näitä sukukunnalleni, ihmissukukunnalle, olkoonpa kuin
mitättömän pieni se osa siitä, joka osuu lukemaan tätä kirjaani. Ja
mitä varten? Jotta minä ja jokainen lukija ajattelisimme, millaisesta
syvyydestä meidän on huutaminen Sinun tykösi. Ja kenen korvat
ovatkaan niin nopeat kuulemaan kuin Sinun, kun ihminen sydämestä
tunnustaa syntinsä ja elää uskosta?! Kukapa ei silloin ylistänyt
isääni siitä, että hän yli varojensa kustansi pojalleen kaikkea, mitä
ikinä tämä opiskellessaan kaukana kotoa tarvitsi? Sillä useat paljon
varakkaammat kansalaiset eivät pitäneet mitään sellaista hommaa
lastensa hyväksi. Tuo sama isäni ei kuitenkaan sitä huolehtinut,
miten kasvaisin Sinun tuntemisessasi tai pysyisin siveellisesti
puhtaana, vaan ainoastaan sitä, miten perehtyisin kaunopuheisuuteen,
vaikkapa siten vieraantuisinkin Sinun palvelemisestasi, oi Jumala,
joka olet sydämeni, sinun peltosi, ainoa todellinen ja hyvä Herra.
Tuona kuudentenatoista ikävuotenani ollessani taloudellisista syistä
pakosta vapaana kaikesta koulunkäynnistä ja asetuttuani olemaan
vanhempieni kodissa kasvoivat himojen ohdakkeet yli pääni, eikä ollut
yhtään kättä niitä pois repimässä.
Päinvastoin isäni -- kun hän kerran kylvyssä huomasi minun
miehistyneen ja joutuneen nuoruuden hurjuuden aikaan -- ilmoitti sen
äidilleni, iloissaan ikäänkuin jo olisi lapsen lapsia toivossa, ja
ilosta juopuneena kuten maailma, joka nurjan ja hillittömän tahtonsa
luovuttamana unohtaa Luojansa ja rakastaa luotujasi enempi kuin Sinua.
Mutta äidissäni olit Sinä jo alkanut rakentaa temppeliäsi ja
laskea pyhän huoneesi perustusta -- isäni sitä vastoin oli vain
katekumeeni[17] ja siksikin hiljan tullut. Äitini sentähden vavahti
hurskaasta pelvosta ja kammoi joutumistani noille harhateille, joilla
ne vaeltavat, jotka kääntävät selkänsä Sinulle.
Voi minua! joka rohkenen siitä puhua, että Sinä, minun Jumalani
lakkasit puhumasta minulle, vaikka minä itse juoksin sinusta yhä
kauvemmas pois. Näinköhän Sinä lakkasit silloinkaan puhumasta
minulle? Kenenkä muun kuin Sinun olivat myöskin sanat, jotka äitini,
Sinun uskovaisesi kautta kajahutit korvissani? Eikä yksikään
niistä sittenkään päässyt tunkeutumaan sydämeeni niin että olisin
noudattanut niitä. Muistan vieläkin kuinka äitini kahdenkesken
ollessamme sanomattomasti huolissaan varoitti, ett'en salavuoteutta
harjoittaisi, varsinkaan ei kenenkään aviovaimon kanssa.
Mutta nuo varoitukset minä pidin akkamaisina, jonka tähden en
punastumatta olisi voinut niitä totella. Kuitenkin olivat ne Sinun
antamiasi, vaikk'en sitä ymmärtänyt. Minä luulin Sinun vaikenevan ja
hänen puhuvan -- ja kuitenkaan et Sinä lakannut puhumasta juuri hänen
kauttaan. Ja minä, tuon Sinun piikasi poika ja Sinun palveliasi,
halveksin Sinua hänessä -- tietämättäni.
Ja minä kuljin suin päin kadotukseen sellaisella sokeudella, että
minä ikäisteni joukossa häpesin tekojeni vähempää häpeällisyyttä
kuullessani heidän kehuen kertovan häpeällisiä tekojansa ja
kerskaavan sitä enemmän kuta enemmän häpeällisiä ne olivat; ja
minunkin teki mieleni tehdä yhtä häpeällisiä tekoja ei ainoastaan
noiden tekojen, vaan myös kiitoksen himosta.
Mikä muu ansaitsee moitetta kuin rikos? Mutta minä rupesin
rikollisemmaksi, ett'en joutuisi moitteen alaiseksi. Ja milloin en
syyllisyydessä voinut vertoja vetää turmeltuneille tovereilleni,
valehtelin minä tehneeni sellaista, jota en ollut tehnyt, ett'en
näyttäisi raukkamaisemmalta siitä syystä, että olin viattomampi,
ja ett'ei minua pidettäisi halvemmassa arvossa sentähden että olin
puhtaampi.
Varkautta varmasti rankaisee Sinun lakisi, oi Herra, ja myös
ihmissydämiin kirjoitettu laki, jota ei jumalattomuuskaan saa
hävitetyksi. Sillä mikä varas kärsii hyväntahtoisesti toista varasta?
Niin ei tee varakaskaan sitäkään kohtaan, joka puutteen pakosta
on varastanut. Kuitenkin olen minä tahtonut varastaa, ja olenkin
varastanut, ei minkään tarpeen tai puutteen pakottamana, vaan halusta
halveksua oikeutta ja lihottaa vääryyttä. Varastin, näet, sellaista,
jota minulla oli runsain määrin itselläni, vieläpä paljoa parempaa
laadultaan. En myöskään tahtonut varastaa sen tavaran tähden, jota
varastaessani tavoittelin, vaan itse varastamisen tähden.
Oli päärynäpuu viiniviljelyksemme läheisyydessä, jonka oksat
notkuivat hedelmistä, jotka eivät muodoltaan, eivätkä maultaan olleet
houkuttelevia. Pudistamaan ja ryöväämään puti puhtaaksi tätä puuta
retkeilimme me, peräti pahantapaiset nuorukaiset, sydänyönä, ajan
turmiollisen tavan mukaan pidettyämme siihen asti ilveilyjä kaduilla.
Me kannoimme sieltä mukanamme suuria kantamuksia hedelmiä ei
syödäksemme, vaan heittääksemme sioille. -- Ja jos jonkun verran
niitä söimme niin tapahtui se vaan sentähden, että se ollen luvatonta
oli mieluista. Katsos sellainen on sydämeni, oi minun Jumalani! Ja
sen ollessa syvimmässä kadotuksen kuopassa olet Sinä sitä armahtanut!
Sanokoon nyt sydämeni Sinulle, mitä se silloin halusi: olla paha
ilman aikojaan, olla paha vain paha ollakseen.
Ilettävää se oli tuo pahuus -- mutta minä rakastin sitä. Minä
rakastin hukkumistani, minä rakastin lankeemistani; ei sitä tilaa,
johon lankeemuksen kautta jouduin, vaan itse lankeemusta. Voi
häpeällistä sieluani, joka syöksihe taivaastasi kadotettujen kuoppaan
tavoitellessa itse häpeällistä tekoa, eikä mitään etua häpeällisen
teon kautta!
Kauniit kappaleet miellyttävät: kulta, hopea ja kaikki muut
sellaiset. Tuntoaistimeen vaikuttavat sulavat ruumiin muodot sangen
voimallisesti, ja muutkin aistimet kukin makunsa mukaan mieltyvät
kappalten eri muodostuksiin.
Ajallisella kunnialla ja hallitus- ja isäntävallalla on
viehätyksensä, josta syystä ei kenkään tahtoisikaan orjana olla.
Tällä ajallisella elämällämmekin on viehätyksensä, se kun on
itsessään johonkin määrin kaunista ja on sopusoinnussa kaiken sen
kanssa, mitä kaunista löytyy maan päällä. Myös ystävyys, joka
hellyyden siteillä ihmisiä toisiinsa liittää, on suloista.
Kuitenkin kaikki nämät ja muut samanlaatuiset seikat aiheuttavat
syntejä, kun ylenmäärin ihastumalla tuommoiseen, mikä on
vähäpätöisempää hyvää, unhotetaan se, mikä on parempaa ja korkeinta
hyvää, nimittäin Sinä, Herra, meidän Jumalamme joka kaikki olet
tehnyt ja jossa vanhurskaat iloitsevat.
Sentähden kysyttäessä, mikä on aiheuttanut jonkun rikoksen, ei
tavallisesti pidetä vastausta uskottavana, ell'ei siitä ilmene
syynä olleen halu saavuttaa jotakin tuollaista hyvää, jota
vähäpätöisemmäksi hyväksi sanomme, tai pelko sitä kadottaa. Joku on
tehnyt miestapon. Miksi? Hän oli -- niin arvellaan -- rakastunut
murhatun puolisoon tai taloon, tai tahtoi hän ryöstöllä hankkia
itselleen elatuksensa, tai pelkäsi hän murhatun kautta kadottavansa
jotakin sellaista, tai paloi hän himosta kostaa kärsimäänsä
vääryyttä. Olisiko hän tehnyt miestapon ilman syytä, vain tappamisen
halusta? Kuka voisi sitä uskoa?
Ja nyt, Herra, minun Jumalani, kysyn minä, mitä viehättävää
oli mielestäni tuossa varkaudessa? Eihän siinä näytä mitään
viehättävää olevan: ei sellaista viehättävää kuin on kohtuudessa
ja järkevyydessä, ei sellaistakaan kuin on ihmisen ajatuskyvyssä,
muistissa ja aistimissa ja koko eloisassa elämässä. Eihän ole
sillä sellaista viehätystä kuin on tähtien loisteella, jotka kukin
kohdaltaan kaunistavat taivaan kantta, ei sellaista kuin on maalla
ja merellä kaikkine elävine olioineen, jotka syntyen ja kuollen
lakkaamatta vaihtuvat.
Ei ole sillä edes sellaistakaan viehätyksen muotoa ja varjoa kuin
on harhaan vievillä synneillä. Niinpä ylpeys tavoittelee ylevyyden
tapaista, koska Sinä, Jumala, yksin olet kaikista ylevin. Kunnianhimo
hakee vaan mainetta ja kunniaa, koska Sinä yksin olet kunnioitettava
yli kaiken ja kautta kaikkien aikojen. Esivallan edustajat tahtovat
ankaruudella herättää pelkoa; mutta kuka muu on peljättävä kuin Sinä
Jumala yksin? Sillä milloin, missä, minne ja kenen kautta voisi
niitäkään käsistäsi riistää?
Irstailijat tahtovat hyväilyllä herättää rakkautta; vaan eipä ole
mitään Sinun rakkautesi vertaista, eikä ole mitään terveellisempää
rakastettavaa kuin Sinun totuutesi, joka kauneudessa ja kirkkaudessa
verrattomasti voittaa kaiken muun.
Uteliaisuus tekeytyy tiedonhaluksi, koska Sinä olet kaikkitietävä.
Tietämättömyyskin ja tyhmyys kääriytyy vilpittömyyden ja viattomuuden
vaippaan, koska ei ole ketään eikä mitään niin vilpitöntä kuin Sinä.
Mitä oisi niin viatonta kuin Sinä? Sillä pahojakaan et vainoa Sinä,
vaan heidän omat tekonsa. Laiska teeskentelee levollisuutta, mutta
missä on taattua lepoa paitsi Herrassa?
Ylöllisyys tahtoo itselleen varallisuuden ja rikkauden nimeä;
mutta Sinähän kaikki täytät, Sinä joka olet häviämättömän sulouden
tyhjentymätön aarreaitta. Tuhlaavaisuus käy anteliaisuuden nimellä
ja varjolla, vaan Sinä olet kaikkien hyvien lahjojen sanomattoman
aulis antaja. Ahneus tahtoo omistaa paljon, vaan Sinä omistat kaikki.
Kateus riitelee etevämmyydestä, mutta ken on niin etevä kuin Sinä?
Viha hakee kostoa, vaan ken on kostaessaan niin vanhurskas kuin Sinä?
Kuka voi Sinusta eroittaa sitä, jota Sinä rakastat? Juuri Sinun
tykönäsihän on taattua turvallisuutta! Sureva kuihtuu murehtiessaan
sellaisen kadottamista, jota hän on ihaillut ja halunnut, koska ei
tahtoisi olla Sinua huonompi, jolta ei mitään voida pois ottaa.
Noin sielu tekee huorin[18] kääntyessään pois Sinusta, ja hakiessaan
ulkopuolelta Sinua sellaista, mikä puhtaana ja kirkkaana on
löydettävissä ainoastaan palattaessa Sinun tykösi. Nurinpäisesti
matkivat Sinua kaikki, jotka Sinusta kauvas erkanevat ja nousevat
Sinua vastaan. Vaan silläkin tapaa matkiessaan Sinua julistavat he
Sinun olevan kaiken luonnon Luojan, eikä niin muodoin olevan mitään
paikkaa, missä kokonaan voisi Sinua väistää.
Mikä siis tuossa varkaudessa minua viehätti? Ja missä tarkoituksessa
olen minä vaikkakin rikoksellisesti ja nurinpäisesti matkinut Sinua?
Tekiköhän mieleni edes petoksella tehdä lakiasi vastaan, kun en sitä
voimallani saanut tehdyksi, jotta siten tekemällä rankaisematta
luvatonta saisin pitää jotain kaikkivaltaisuutesi varjon kaltaista ja
vankinakin käyttää hivenen vapautta?
Siinäpä tein kuten palvelija, joka pakenee Herraansa ja tavoittelee
hänen varjoaan! Voi mitä mädännäisyyttä! Voi mikä elämän irvikuva,
ja mikä kuoleman kammottava kuilu! Taisiko todella se, mikä oli
luvatonta, olla mieluista vaan sen tähden, että se oli luvatonta?
Millä voisin Herralle palkita sitä, ett'ei sieluni näitäkään
muistellessa tarvitse peljätä? Minä tahdon rakastaa Sinua, Herra, ja
kiittää ja ylistää Sinun nimeäsi, koska niin suuret synnit ja niin
häpeälliset teot olet minulle anteeksi antanut.
Sinun armosi ja laupeutesi ansioksi luen sen, että olet minun syntini
irroittanut ja sulattanut niinkuin jään. Armosi ansioksi luen senkin,
minkä verran olen ollut tekemättä pahaa. Sillä olisinhan minä voinut
tehdä vaikka mitä pahaa, minä joka rikosta semmoisenaan rakastin.
Ja kuitenkin olet Sinä kaikki minulle anteeksi antanut -- sen
tunnustan -- niin hyvin ne pahat työt, joita oman tahtoni mukaan olen
tehnyt, kuin nekin, joita Sinun sallimuksestasi en saanut tehdyksi.
Onko olemassa sitä ihmistä, joka ajatellen omaa heikkouttaan,
rohkenee omien voimiensa ansioksi lukea puhtauttaan ja viattomuuttaan
ja rakastaa Sinua vähemmin, koska muka vähemmin on tarvinnut
laupeuttasi?
Sillä se, joka seuraamalla Sinun kutsuvaa ääntäsi on välttänyt
paheet, joita hän minussa tulee tuntemaan lukiessaan näitä
muistelmiani ja tunnustuksiani, älköön minua pilkatko siitä, että
minua sairaudesta on parantanut sama lääkäri, jonka ennakkomääräyksen
kautta hän on päässyt sairastumasta tai oikeammin päässyt vähemmällä
sairastamisella. Vaan hän rakastakoon Sinua saman verran, vieläpä
enemmänkin, huomatessaan että Hän, joka minut on pelastanut niin
suuriin synnin tauteihin kuolemasta, on pelastanut hänet sellaisiin
sairastumasta.
Mitä hedelmää korjasin minä kurja muinoin noista teoista, joita
muistellessani nyt punastun? Ja mitä varsinkin tuosta varkauden
työstä, jonka itse varkauteen mieltyneenä tein? Ei niin mitään, sehän
oli itse tekokin tyhjän veroista. Päinvastoin juuri sen kautta tulin
entistä kurjemmaksi.
Ja kuitenkaan en minä, sen mukaan kuin silloista mielentilaani
muistan, olisi yksin sitä tehnyt; en ensinkään olisi sitä yksin
tehnyt. Siis minä siinä rakastin myös noiden syyllisten seuraa,
joiden kanssa yhdessä sen tein. Enkö siis rakastanut jotain muutakin
kuin vain varastamista? Eipä mitään muuta, sillä eihän tuo seurakaan
ole muuta kuin pelkkää tyhjää. Voi ystävyyttä, vihollistulta
tuhoisampaa! Voi tutkimatonta hengen harhausta! Kun, tahtomatta
ensinkään itselleen etua tai kostoa toiselle, vaan leikillään ja
piloillaan haluaa ja koettaa toiselle vahinkoa ja vaivaa tuottaa,
syystä siitä että huudettaissa "lähtekäämme", "tehkäämme niin",
hävettää jos ei ole yhtä häpeemätön kuin muutkin.
Ken voi selvittää tämän peräti monimutkaisen ja sekavan vyyhdin?
Inhottava se on; en tahdo siihen enää huomiotani kiinnittää, en tahdo
sitä katsella.
Sinua halajan, vanhurskaus ja viattomuus, joka olet niin kaunis ja
ihana kunniallisuuden loisteessa, ja annat tyydytystä, johon ei
koskaan kyllästy. Sinun luonasi on syvä rauha ja häiriintymätön
elämä. Ken saa Sinuun yhtyneheksi, hän pääsee Herransa iloon. Hänen
ei tarvitse peljätä, ja hän viihtyy sangen hyvin Hänessä, joka yksin
hyvä on.
Synnin virran viemänä loittonin minä Sinusta ja eksyin, minun
Jumalani, nuoruudessani kovin kauvas Sinun turvalliselta tieltäsi ja
sain sieluuni -- sammumattoman janon.