Lapsuuden aika.
Suuri olet Sinä, Herra, ja sangen ylistettävä; suuri Sinun voimasi ja
määrätön Sinun viisautesi!
Sinua tahtoo kiittää ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi, hän,
joka aina kantaa rinnassansa kuolevaisuuttansa, tuota syyllisyytensä
todistusta, todistusta siitä että Sinä olet ylpeitä vastaan. Ja
kuitenkin tahtoo Sinua kiittää ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi.
Sinä innostat meitä niin että ilomielin voimme Sinua kiittää, sillä
Sinä olet luonut meidät elämään Sinussa, ja levoton on sydämemme,
kunnes se saa levon Sinussa.[1]
Suo, Herra, minun ymmärtää, kumpi on tapahtuva ensin: Sinua
avuksihuutaminen vai kiittäminen, Sinua tunteminen vai
avuksihuutaminen.
Mutta kuka voi Sinua avuksihuutaa, joka ei Sinua tunne? -- Sillä joka
ei Sinua tunne, hän voi Sinua avuksihuutaa pitäen Sinua toisellaisena
kuin Sinä olet. Vai sitäkö varten Sinua avuksihuudetaan, että Sinua
päästäisiin tuntemaan?
Mutta kuinka he Häntä avuksensa huutavat, johon eivät ole uskoneet?
Kuinka he uskovat Häneen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he
kuulevat, ell'ei heille saarnata? [Rom. 10, 14.] Herraa saavat
kiittää ne, jotka Häntä etsivät. [Ps. 22, 27.] Sillä jotka Häntä
etsivät, ne Hänet löytävät, ja jotka Hänet löytävät, ne saavat Häntä
kiittää.[2]
Minä tahdon etsiä Sinua, Herra, avuksihuutaen Sinua, ja minä tahdon
avuksihuutaa Sinua uskoen, sillä Sinusta on saarnattu meille. Sinua
avuksihuutamaan saattaa minua minun uskoni, jonka Sinä itse minussa
vaikutit ihmiseksi tulleen Poikasi ihmisystävällisen käytöksen ja
saarnaamisen kautta.
Mutta kuinka voin minä avuksihuutaa minun Jumalaani, Jumalaani ja
Herraani, koska aivan omaan olentooni Hänet kutsun avuksihuutaissani
Häntä.[3]
Mitä paikkaa olisikaan minussa sellaista, johon voisi sisälle astua
minun Jumalani, Jumala, joka on tehnyt taivaan ja maan? Onko, näet,
Herra, minun Jumalani, mitään minussa, mikä voisi Sinut itseensä
sulkea? Sulkevatko taivas ja maakaan, jotka olet tehnyt, ja joiden
kera minutkin teit, itseensä Sinut? Vai sulkeeko kaikki mikä vain
olemassa on Sinut itseensä, koskapa ei mitään ole olemassa ilman
Sinua? Koska siis minäkin olen olemassa, miksi pyydän Sinua sydämeeni
tulemaan, vaikka en olisi olemassakaan, ell'et Sinä olisi minussa?
Minä tosin en ole vielä tuonelassa, mutta kuitenkin Sinä sielläkin
olet. Sillä jos minä astuisin alas tuonelaan, niin Sinä siellä olet.
[Ps. 139, 8.] En siis olisi olemassa, minun Jumalani, ei hituistakaan
minusta olisi olemassa, ell'et Sinä olisi minussa.
Vai eikö pikemmin ole niin, ett'en olisi olemassa, ell'en olisi
Sinussa, josta, jonka kautta, ja jota varten kaikki ovat olemassa?
[Rom. 11, 36.] Niinkin on, Herra, niinkin on. Miten voisin Sinua
sisälleni kutsua, kun Sinussa olen? Tai miten voisit minuun tulla?
Sillä kunne voisin astua ulomma taivasta ja maata, jotta sieltä voisi
minuun tulla minun Jumalani, joka on sanonut: Minä täytän taivaan ja
maan. [Jerem. 23, 24.]
Mitä olet siis, minun Jumalani? Mitä olet muuta kuin Herra Jumala?
Sillä kuka on Herra paitsi Herra? Tai kuka Jumala paitsi meidän
Jumalamme? [Ps. 18, 32.] Sinä olet korkein, parhain, voimallisin,
laupein ja vanhurskain kaikista. Sinä olet salaperäisin ja tutuin
samalla kertaa, lempein ja uljain. Sinä aina pysyt paikallasi ja
olet kuitenkin saavuttamaton. Sinä olet muuttumaton ja kuitenkin
kaikkea muutat. Olematta itse milloinkaan vanha tai uusi Sinä kaikkea
uudistat ja vanhennat kopeat niin ett'eivät sitä huomaakaan. Sinä
olet aina toimessa ja kuitenkin aina levossa, aina kokoamassa, vaikka
et koskaan ole puutteessa. Sinä kannat, täytät ja suojaat; luot,
ylläpidät ja täydelliseksi teet. Sinä etsit, vaikka et ole mitään
vailla. Sinä rakastat samalla palavasti ja puhtaasti; olet intoa
täynnä ja kuitenkin huoleton. Sinä kadut tuntematta tunnon tuskaa;
Sinä vihastut ollen samalla tyyni. Sinä muutat toimenpiteitäsi,
vaan et päätöstäsi. Sinä korjaat kadonneen, kun hänet löydät, ja
kuitenkaan et ole mitään koskaan kadottanut. Sinä et ole koskaan
puutteessa ja iloitset kuitenkin voitosta; Sinä vaadit korkoja
olematta koskaan ahne. Sinulle olemme maksuvelvollisia että saisit
velkoa; ja kuitenkin -- kellä on mitään, mikä ei ole Sinun omaasi?
Sinä annat velaksi, vaikka et ole kellekään velassa; Sinä annat
anteeksi velkoja kadottamatta mitään.
Ja mitä sittenkään olen tällä kaikella saanut sanotuksi Sinusta,
minun Jumalani, minun elämäni, minun pyhä sulouteni? Tai mitä saa
kukaan toinenkaan sanotuksi Sinusta? Sittenkin -- voi niitä, jotka
eivät Sinusta mitään hiisku! Sillä he ovat suulaita mykkiä.
Ken suo minulle levon Sinussa? Ken suo minulle sen onnen, että
tulisit sydämeeni ja viihdyttäisit sen niin että unohtaisin kaiken
kurjuuteni ja syleilisin Sinua kuin ainoaa hyvääni? Mitä olet Sinä
minulle?
Ole armollinen, että voisin puhua? Mitä olen minä Sinulle, kun käsket
minua rakastamaan Sinua, ja vihastut minuun ja uhkaat minua ikuisilla
vaivoilla, joll'en sitä tee? Eikö olla Sinua rakastamatta ole vaivaa
kyllä? Voi minua!
Laupeutesi tähden sano minulle, Herra, minun Jumalani, mitä olet
minulle! Sano minun sielulleni: Minä olen sinun pelastuksesi. [Ps.
35, 3.] Sano se oikein kuuluvasti.
Katso, sydämeni korvat ovat puoleesi käännettyinä, Herra. Avaa ne
ja sano sielulleni: Minä olen sinun pelastuksesi. Tätä ääntä kohti
tahdon juosta saavuttaakseni Sinua. Oi, älä peitä kasvojasi minulta!
Minä tahdon kuolla säästyäkseni toisesta kuolemasta ja saadakseni
nähdä kasvosi!
Ahdas on sieluni asunto. Voidaksesi siihen tulla, laajenna se.
Rappiolla se on, korjaa se. On siinä sellaista, mikä loukkaa Sinun
silmiäsi, sen tiedän ja tunnustan. Vaan kuka on puhdistava sen?
Olethan Sinä ainoa, jonka puoleen voin kääntyä rukoillen: Salaisista
synneistäni puhdista minua, Herra, ja vieraiden viettelyksistä säästä
palveliaasi. [Vertaa: Ps. 19, 13-14.] Minä uskon, sentähden minä
puhun. [2 Kor. 4, 13. Ps. 116, 10]. Sinäpä sen tiedät, Herra.
Olenhan omaa itseäni vastaan kertonut rikoksiani Sinun edessäsi,
minun Jumalani. Ja Sinä olet anteeksiantanut minun sydämeni vääryyden.
En tuomiosta riitele Sinun kanssasi, joka olet totuus. En liioin
tahdo puolustautua ja siten pettyä, sillä minun syntini ilmaisten
itsensä minut pettäisivät. En siis tuomiosta riitele kanssasi; sillä
jos Sinä, Herra, soimaat syntejä, kuka voi kestää? [Ps. 130, 3.]
Suo minun kuitenkin puhua laupeutesi tähden, minun, joka olen vaan
tomua ja tuhkaa. Suo minun puhua, sillä Sinuahan minä puhuttelen,
joka olet laupias, enkä ihmistä, joka minua nauraen pilkkaisi.
Sinäkin ehkä minulle naurat, vaan kuitenkin Sinä käännyt ja armahdat
minua.
Sitä nyt tahtoisin Sinulle sanoa, Herra, minun Jumalani, että en
tiedä, mistä olen tullut tähän tällaiseen elämään, jota en tiedä
sanoako elämäksi, joka tekee kuolemaa, vai kuolemaksi, joka on
olevinaan elämää.[4]
Sinä armossasi soit minulle maailmaan tullessani virvoituksen sen
mukaan kuin olen kuullut ruumiillisilta vanhemmiltani, isältäni josta
ja äidiltäni jossa Sinä olet minut muodostanut -- itsehän en sitä
muista.
Virvoittavalla äidin maidolla, näet, minut otettiin vastaan. Ei
äitini, eivätkä imettäjäni itse täyttäneet rintojansa, vaan Sinä
annoit minulle heidän kauttaan rintalapselle tulevan elatuksen
rikkaudestasi, jonka kaitselmuksesi mukaisesti olet kappalten
sisimpään olemukseen vajottanut. Luontaista tunnettaan noudattaen
tahtoivat, näet, imettäjäni minulle antaa, mitä he olivat Sinulta
runsain määrin saaneet, sillä se oli heille itselleen hyväksi. Näin
muodoin tulin minä saamaan tätä hyvää heiltä eli oikeammin heidän
kauttaan Sinulta. Sillä Sinultapa, Jumala, kaikki hyvät lahjat
tulevat [Jaak. l, 17] ja kaikki minun apuni tulee minun Jumalaltani.
Tämän olen kuitenkin vasta myöhemmin tullut huomaamaan, kun olen
tullut tuntemaan, että Sinä juuri näiden sekä sisäisten että
ulkonaisten lahjojesi kautta kutsut ja vedät meitä puoleesi. Silloin
en muuta osannut kuin imeä ja viihdytettäessä makeasti nukahtaa tahi
itkeä, kun minuun jotenkin sattui; en muuta mitään.
Sitten myös aloin nauraa ensin nukkuessa, sitten valvoessa. Niin on,
näet, minulle kerrottu, ja minä uskon sen, koska niin näen olevan
toistenkin rintalasten laita, sillä enhän noita asioita voi itse
muistaa.
Ja katso, vähitellen huomasin, missä olin, ja tahdoin ilmaista
toivomuksiani niille, joiden kautta ne olivat täytettävissä, vaan
en osannut. Toivomukseni olivat, näet, sisälläni, ihmiset taas
ulkopuolellani, voimatta minkään aistimen avulla sisälleni tulla.
Sentähden huidoin jäsenilläni ja huutelin äänekkäästi ilmaistakseni
siten siinä määrin kuin taisin toivomuksiani -- sillä tarkoin
totuuden mukaisesti eivät nuo merkit voineet tulkita tunteitani. Ja
kun ei minua toteltu joko siitä syystä ett'ei minua ymmärretty tahi
siitä syystä ett'ei minulle tulisi vahinkoa, niin minä suutuin siitä
että vanhemmat ihmiset eivät minua totelleet, että vapaat ihmiset
eivät minua orjamaisesti palvelleet, ja minä itkemällä kostin heille.
Sellaisia ovat rintalapset sen mukaan kuin olen tullut huomaamaan
niistä, joihin olen ollut tilaisuudessa tutustumaan. Ja sellainen
olen minäkin ollut. Sen ovat juuri nuo tietämättömät pienokaiset
ilmoittaneet minulle selkeämmin vielä kuin imettäjät kaikkine
tietoinensa.
Katso, lapsuuteni on aikaa sitten kuollut ja minä olen elossa. Mutta
Sinä Herra, joka aina elät, ja jossa ei mitään kuole, koskapa olit
olemassa ennen vuosisatain alkua ja ennen kaikkea minkä alkua ajassa
voidaan määritellä, Sinä olet olemassa ja Sinä olet Jumala ja kaiken
Herra, minkä luonut olet. Sinun tykönäsi ovat kaikkien katoavaisten
kappalten alkusyyt, kädessäsi pysyvät järkkymättöminä kaikkien
muuttuvaisten kappalten muuttumattomat perusteet ja aatoksissasi
elävät kaikkien aatteettomain ja ajallisten kappalten ikuiset aatteet.
Sano siis minulle armonkerjäläisellesi, oi Jumala, sano minulle
säälittävälle Sinä sääliväinen, oliko jo varhaisimman lapsuuteni
edellä käynyt joku loppuun kulunut ikäkausi, vai ainoastaanko se
aika, minkä vietin äitini kohdussa?
Mitä olin minä, ennenkun äitini kohdussakaan sikisin, minun
sulouteni, minun Jumalani? Olinko missään tai mitään? Ei ole minulla
ketään, joka minulle voisi noista asioista ilmoittaa; ei isäni eikä
äitini sitä voi, ei liioin muiden kokeet, eikä oma muistini.
Vai nauratko Sinä minulle, kun tuollaisia kyselen? Ja käsketkö
vaan minua sen nojalla, mitä Sinusta tiedän, Sinua kiittämään ja
ylistämään?
Minä ylistän Sinua, Herra taivaan ja maan, ja kiitän Sinua
syntymisestäni ja lapsuudestani, jota en enää muista. Sillä suothan
noissa asioissa meidän tehdä muista johtopäätöksiä itseemme nähden ja
luottaa vaimojenkin uskottavuuteen.
Minä olin siis jo silloin olemassa ja minussa oli eloa ja minä etsin
kohta imemisen heitettyäni merkkejä tehdäkseni niillä tunteitani
muille tiettäväksi. Mistä olisi tämä tällainen elävä olento, ell'ei
Sinusta, Herra? Vai tulleeko milloinkaan sitä taituria, joka osaa
itsensä tehdä?
Tahi missä juoksee lähteensuoni, josta oleminen ja eläminen vuotaisi
meihin, jos et Sinä, Herra, olisi tehnyt meitä, Sinä jolle oleminen
ja eläminen on samaa, koskapa Sinä olet samalla korkeinta olemista
ja korkeinta elämää. Sillä Sinä, olet kaikkein korkein, etkä muutu;
eikä kulu Sinussa tänäinen päivä, vaikka toiselta puolen kuluukin,
koska nuo ajanjaksotkin kaikki ovat Sinussa. Eiväthän ne näet, voisi
vaihtuakaan, joll'et Sinä niitä koossa pitäisi. Ja koska Sinun
vuotesi eivät lopu [Ps. 102, 28], ovat Sinun vuotesi ainaista "tätä
päivää". Ja kuinka monta meidän ja meidän esi-isiemme päivää onkaan
sivuuttanut Sinun "tätä päivääsi" ja saaneet siitä muotonsa ja
laatunsa? Ja yhä toiset tulevat sitä sivuuttamaan ja saamaan siitä
muotonsa ja laatunsa.
Mutta Sinä olet juuri se sama; ja kaikki hiomiset ja tulevaiset, ja
kaikki eiliset ja entiset Sinä tänään olet tekevä ja olet tehnyt.
Mitä minä siitä, jos ken ei tätä ymmärrä?! Riemuitkoon hänkin, joka
sanoo: "mitä tämä on?" Niin, riemuitkoon niinkin ollen! Suokoon hän
mieluummin sen, että hän käsittämättänsä käsittää Sinut, kuin että
hän hyvällä käsityksellään ei käsitäkkään Sinua.[5]
Varhaisimmasta lapsuudesta lähdettyäni tulin minä poikaikään
tahi oikeammin sanoen poikaikä tuli minuun ja liittyi jatkoksi
varhaisimpaan lapsuuteeni. Ei silti ole tuokaan ikäkausi olemattomiin
hävinnyt -- mihin se olisi voinut hävitä? Ja kuitenkaan ei se enää
ollut entisellään.
En ollut enää rintalapsi, joka vain sopertaa; olin puhetaitoinen
poika. Tämän minä vielä hyvin muistan, ja miten olen oppinut
puhumaan, sen olen myös jälkeenpäin huomannut.
Vanhemmat ihmiset eivät sitä minulle opettaneet sanellen jonkun
määrätyn oppisuunnitelman mukaan sanoja kuten vähän myöhemmin
kirjaimia, vaan minä koetin heille huokauksilla, vaihtelevilla
äänillä ja monenmoisilla jäsenten liikkeillä ilmaista sydämeni
toiveita, että he ne täyttäisivät.
Kun en voinutkaan kaikkea ilmaista, mitä tahdoin, enkä kaikille kuin
tahdoin, niin minä ensinnä säilytin sanojen sointuja muistissani
ymmärrykseni avulla, jonka Sinä olet minulle antanut, minun Jumalani.
Ja kun he sitten nimittivät jotain esinettä ja samalla sinnepäin
tekivät kädenliikkeitä, niin minä katsoin ja huomasin, että he tuolla
ääntämisellään nimittivät juuri tuota osoittamaansa esinettä.
Siten vähitellen havaitsin sanoista, jotka erilaisissa lauseissa
aina samoissa paikoissaan esiintyivät, ja joita usein kuulin, minkä
esineen merkkejä ne mikin olivat, ja julistin näiden merkkien kautta
toivomuksiani niinpian kun sain kieleni niihin tottumaan. Ja niin
pääsin minä niiden kanssa, joiden piirissä oleskelin, ajatuksia ja
mielipiteitä vaihtamaan ja astuin syvemmälle ihmiselämän myrskyiseen
seuraan, ollen riippuvainen vanhempieni vallasta ja vanhempien
ihmisten tahdosta.
Herra, minun Jumalani! Mitä kurjuutta olenkaan siellä kokenut ja
mitä pilkkaa! Minulle, näet, kun poikana ollessani oikean elämän
esikuvaksi asetettiin kuuliaisuus niitä kohtaan, jotka muistuttavat,
että pitää tässä ajassa hyötyä ja kunnostautua puhujataidossa, joka
tavoittelee ihmiskunniaa ja petollisia rikkauksia! Sitten minut
pantiin kouluun oppiakseni kirjallisuutta, jonka hyötyä minä kurja
en ymmärtänyt. Ja kuitenkin minä sain selkääni, jos olin hidas
oppimaan![6] Tätä tapaa, näet, vanhemmat ihmiset kiittivät; ja
useat tätä elämää ennen meitä eläneet ovat edellämme valmistaneet
näitä tuskallisia teitä, joita me pakotettiin kuljeskelemaan
moninkertaiseksi vaivaksi ja tuskaksi meille Aadamin langenneille
lapsille.
Mutta Herra, me löysimme myös rukoilevia ihmisiä. Heiltä opimme me
ymmärtämään, -- sen verran kuin ihminen voi -- että Sinä olet joku
suuri henki, joka olematta aistimillamme havaittavissa kuulet ja
autat meitä.
Jo poikana aloin minä avuksihuutaa Sinua, minun apuni ja minun
pakopaikkani; rukoillakseni Sinua katkaisin minä kieleni siteet;
ja minä pienokainen suurella innolla rukoilin, ett'en koulussa
saisi selkääni. Kun et Sinä pyyntöäni noudattanut -- onneksi
kyllä minulle -- niin vanhemmat ihmiset jopa omat vanhempani,
jotka varmaankaan eivät suoneet minulle mitäkään onnettomuutta,
nauroivat selkäsaunoilleni, jotka kuitenkin olivat silloinen suuri
ja raskas onnettomuuteni. Onko ketään, Herra, niin jalomielistä,
niin suurenmoisella rakkaudella Sinuun kiintynyttä? Onko, sanon
minä, ketään -- sillä jonkunlainen typeryyskin saa tekemään
sellaista -- niin hurskaasti Sinuun kiintynyttä, niin jalomielistä,
että hän kidutuspukkeja, kidutuskynsiä[7] ja muita tämän tapaisia
kidutuskoneita, joista pelastusta Sinulta suurella pelvolla
rukoillaan yli koko maan piirin, niin vähänpätöisiksi arvaa että hän
nauraen pilkkaa niitä, jotka sellaisia kauheasti kammoksuvat, samoin
kuin meidän vanhempamme nauroivat meille, kun opettajat meitä poikia
patukoilla pieksivät. Teen tämän vertailun, sillä emmepä me näitä
sen vähemmän pelänneet kuin he noita, emmekä sen vähemmän rukoilleet
näistä päästäksemme kuin hekään noista.
Kuitenkin olemme me syntiä tehneet, kun vähemmän kirjoitimme,
vähemmän luimme, vähemmän luettua ajattelimme kuin meiltä vaadittiin.
Sillä eipä puuttunut meiltä muistia, eikä ymmärrystä, koska Sinä,
Herra, olit näitä meille tuohon ikään nähden kyllin suonut. Mutta
leikkiminen ja vehkeileminen huvitti meitä ja siitä meitä rankaisivat
ne, jotka itse juuri sellaista tekivät; vaan aikuisten vehkeilyjähän
kutsutaankin asioimisiksi. Poikien vehkeilemistä taas, vaikka onkin
samaa, rankaisevat aikuiset aivan säälimättä.
Tokkopa kuitenkaan kenkään ymmärtäväinen tuomari voisi hyväksyä,
että minulle annettiin selkään siitä, että poikana leikin pallolla,
josta oli se haitta, että vähemmin sukkelaan opin tieteitä, joilla
sitten vanhempana pidin paljon pahempaa peliä. Tai oliko hän, joka
minulle selkään antoi, yhtään sen parempi kuin minä, koskapa hän
tohtoritoverinsa voittamana jossain pahaisessa sanakiistassa joutui
kateudesta ja vihasta pois suunniltaan paljon enemmän kuin minä
leikkitoverini voittaessa minut pallokiistassa.
Ja kuitenkin tein minä syntiä Sinua vastaan, Herra Jumala, joka olet
kaikkien luotujen kappalten luoja ja järjestäjä, joka et syntejä
ole luonut, vaan ainoastaan panet niille määrän.[8] Herra, minun
Jumalani, minä tein syntiä rikkoessani vanhempieni ja opettajieni
määräyksiä vastaan. Sillä minä olisin voinut jälkeenpäin hyvin
käyttää tieteitä, joita omaiseni tahtoivat, että minä oppisin hyvällä
tai pahalla. En myöskään ollut tottelematon siitä syystä, että
tahdoin valita parempaa, vaan huvittelemisen halusta ja rakkaudesta
kilpailuissa saataviin kunniakkaisiin voittoihin. Minä halusin syöpyä
korvineni haaveellisiin satuihin, jotka saivat korvanikin himosta
palamaan yhä tulisemmin. Silmistäni, näet, jo aikaa sitten hehkui yhä
kiihkeämpi ja kiihkeämpi halu saada aikuisten näytelmiä ja huvituksia
katsoa.
Ne, jotka tämmöisiä toimeenpanevat, ovat etumaisina arvossa ja
kunniassa, niin että melkein kaikki tätä tointa toivoisivat
pienokaisilleen. Ja kuitenkin he mielellään sallivat pienokaisiaan
ruoskittavan, jos nämä sellaisten näytelmien tähden laiminlyövät
opinnoitaan, joiden avulla heidän pitäisi tulla kykeneviksi tuohon
toimeen! Katso, Herra, tuota kaikkea laupiaasti, ja vapahda meidät,
jotka sinua avuksemme huudamme. Vapahda myös ne, jotka eivät
vielä Sinua avuksi huuda, jotta he Sinua avuksi huutaisivat ja
vapautetuiksi tulisivat.
Jo poikana olin minä kuullut ijankaikkisesta elämästä, joka on meille
luvattu sen kautta, että Herra meidän Jumalamme alensi itsensä ja
alas astui meidän kopeiden luo. Ja minut merkittiin Hänen ristinsä
merkillä ja suolattiin Hänen suolallansa[9] jo kohta tultuani äitini
kohdusta, joka niin lujasti toivoi Sinuun.
Sinä olet nähnyt, Herra, kuinka minä vielä poikana ollessani
äkillisistä vatsavaivoista sain kuumeen ja olin kuolemaisillani. Sinä
olet nähnyt, minun Jumalani, koska jo silloin olit minun suojelijani,
millä innolla ja uskalluksella pyysin Kristuksesi, minun Jumalani ja
Herrani asettamaa kastetta hurskaalta äidiltäni ja meidän kaikkien
yhteiseltä äidiltä seurakunnaltasi. Säikähdyksissään ruumiillinen
äitini, joka hurskassydämisenä piti kalliimpana asiana sieluni
autuuden, jo kiirehti vihkimistäni pelastavaisten sakramenttien
salaisuuksiin, tullakseni siten uskon kautta Kristukseen pestyksi
synneistäni. Mutta minä paraninkin pian, ja nyt siirrettiin
puhdistukseni ikäänkuin olisi se tarpeellista ollut, että minä
eteenkinpäin tahraantuisin synneillä, jos eläisin, koska, näet, tuon
puhdistuksen jälkeen syyllisyys itsensä tahraamisesta synneillä
olisi ollut suurempi ja vaarallisempi. Semmoinen usko oli minulla,
semmoinen äidilläni ja koko huoneväellämme paitsi isälläni, joka ei
vielä uskonut Kristukseen. Mutta hän ei kuitenkaan tehnyt hurskaan
äitini oikeutta minuun turhaksi, eikä tahtonut heikentää uskoani
Kristukseen.
Äitini huolehti, että Sinä, minun Jumalani, olisit minulle enempi
isänä kuin hän. Sinä autoitkin äitiäni voittamaan miehensä, jota hän,
vaikka olikin miestään parempi, palveli, sillä tässäkin hän palveli
Sinua, joka sellaista käsket.
Minä pyydän Sinua, minun Jumalani -- tahtoisin sen tietää jos
soisit -- sanomaan, missä aikomuksessa kasteeni siirrettiin. Oliko
se minulle hyväksi, että ohjaksia höllitettiin ja sain suuremman
vapauden synnin tekoon? Vai eikö niitä höllitetty? Kaikuuhan vieläkin
kaikkialla korvissamme joka miehen suusta: "Anna hänen olla,
tehköön hän mitä tahtoo, sillä eihän hän vielä ole kastettu." Mutta
emmehän, kun ruumiillinen terveys on kysymyksessä, sano: "Olkoon
sillään, saakoon hän vielä enemmän haavoja, sillä ei häntä vielä
ole parannettu." Kuinka paljon parempi olisikaan minulle ollut,
että kohta olisin tullut parannetuksi, ja että oman ja omaisteni
huolenpidon kautta uudelleen pelastettu sieluni olisi tullut
suojatuksi Sinun suojassasi, joka olit sen pelastanutkin! Tosin
paljon parempi!
Vaan kuinka monet ja kuinka suuret kiusausten tulvat olivatkaan
uhkaamassa minua poikaijästä päästyäni! Nuo arvasi jo silloin
äitiarmaani, ja tahtoi mieluummin niille alttiiksi antaa pelkän
maallisen ihmisen, josta uusi vasta myöhemmin oli muodostuva, kuin
itse Jumalan kuvan.
Kuitenkin juuri poikaijässä, jolloin muka ei minusta niin ollut
pelkoa, kuin nuoruuden ijässä, minä jouduin kiusaukseen, sillä
lukemista minä en rakastanut ja lukupakkoa minä vihasin. Mutta minua
kuitenkin pakotettiin lukemaan, ja se oli minulle hyväksi, vaikk'en
minä lukiessani hyvää tehnyt, koska ainoastaan pakosta lueskelin.
Mutta kenkään ei vastahakoisena tee hyvää, vaikkakin se, mitä hän
tekee, on hyvää. Eivätkä hekään hyvin tehneet, jotka minua tuohon
pakottivat; vaan se tuli minulle hyväksi Sinun sallimastasi, minun
Jumalani. He, näet, pakottaessaan minua opiskelemaan, eivät muuta
silmällä pitäneet kuin että saisin tyydytetyksi himoja, jotka
kuitenkin ollen mahdottomat tyydyttää, aina himoitsevat rikkauden
tyhjyyttä ja häpeällistä kunniaa.
Mutta Sinä, joka olet päämme hiuksetkin lukenut [Matt. 10, 30],
käänsit hyväkseni kaikkien erehdykset, jotka minua opiskelemaan
pakottivat. Omaa erehdystäni taas, etten tahtonut opiskella, käänsit
rangaistukseksi minulle, jonka kurin minä kyllä hyvin ansaitsin, minä
vähäläntä poika ja suuri syntinen samalla. Niinmuodoin Sinä niiden
kautta, jotka eivät hyvin tehneet, teit hyvin minulle, ja omista
synneistäni Sinä minulle vanhurskaudessa kostit. Sillä niin Sinä olet
säätänyt, ja niin se on, että rangaistukseksi itselleen on jokainen
hillitön henki.
Mutta miksi Kreikan opinnoita vihasin, joihin minua jo pienokaisena
totuteltiin, sitä en vieläkään ole täysin selville saanut. Latinan
opinnoita taas rakastin, en tosin niitä, joita alkeisopettajat
opettavat, vaan niitä, joita niin kutsutut kieliopettajat opettavat.
Sillä noita alkeisopinnoita, joiden avulla opitaan kirjoittamaan ja
laskemaan, pidin taakkana ja rangaistuksena yhtä hyvin kuin kaikkia
Kreikan opinnoita.[10]
Mutta mistä tämäkin johtui, ell'ei elämän syntisyydestä ja
tyhjyydestä, ell'ei siitä että minä olin liha ja häälyväinen ja
katoovainen henki? [Ps. 78, 39.] Sillä varmaankin nuo alkeisopinnot
ollen luotettavammat (niiden kauttahan opin, minkä vieläkin osaan,
nimittäin lukea mitä kirjoitusta hyvänsä, ja kirjoittaa mitä hyvänsä
haluan) olivat paremmatkin kuin ne opinnot, joilla minua pakotettiin
muistissa pitämään en tiedä minkä Aeneaan harharetkiä unohtaen
samalla omat harhailemiseni, ja itkemään Didon kuolemaa, joka
onnettoman rakkauden tähden itsensä tappoi,[11] samalla kuin minä
kurjista kurjin voin kuivin silmin kestää sen, että minä itse näihin
opintoihin upoten kuoleuduin pois Sinusta, Jumalani, minun elämäni.
Sillä mikä on kurjempaa kuin se kurja, joka ei omasta kurjuudestaan
kärsi, joka itkee Didoa, joka kuoli onnettomasta rakkaudesta
Aeneaaseen, mutta ei itke omaa kuolemistansa rakkauden puutteesta
Sinua kohtaan, Jumala, minun sydämeni valo, Sinä sisimmän sieluni
leipä, mieltäni tuoreuttava voima ja ajatusteni ehtymätön lähde.
En sinua rakastanut, vaan tein huoruuden syntiä vieraantumalla kauvas
Sinusta. Ja huorintekijälle kaikui kaikkialla: "hyvä, hyvä!" Sillä
tämän maailman ystävyys on huoruus Sinua vastaan. [Jak. 4, 4.] Ja tuo
"hyvä, hyvä" huudetaan, jotta se häpeäisi, joka on toista mieltä.
Tätä en minä itkenyt, vaan minä itkin Didon sammunutta elämää, joka
sai surmansa miekalla, samalla kuin minä itse seuraten alimpien
luotujesi viettejä, hylkäsin Sinut ja alennuin maan multaan minä maan
mato.
Ja jos minua olisi estetty tuommoista lukemasta, olisin tuskastunut
-- koska en kestänyt lukea sitä, mikä minulle tunnon tuskaa tuotti.
Sellaista mielettömyyttä pidetään kunniakkaampana ja hyödykkäämpänä
opintoaineena, kuin nuo, joiden avulla olen oppinut lukemaan ja
kirjoittamaan.
Miksi siis Kreikan kirjallisuutta vihasin, vaikka se samallaista
sisältää kuin latinalainenkin? Sillä Homeroskin[12] on taitava
kutomaan tuollaisia satuja ja on lumoova lavertelija. Ja kuitenkin
oli minusta poikana hänen teoksissaan katkera maku. Ja luulenpa että
Virgiliuksen[13] teokset samoin maistuvat katkerilta kreikkalaisille
pojille, jos he sillä tapaa pakotetaan niitä oppimaan kuin minä tuota
Homerosta. Vaikeus, näet, perinpohjin oppia vierasta kieltä ikäänkuin
sapella sekoitti satumaisten kertomusten kaikki kreikkalaiset
suloudet. En, näet, vielä ymmärtänyt yhtään kreikkalaista sanaa, ja
kuitenkin minua julmilla pelotuksilla ja rangaistuksilla ankarasti
vaadittiin oppimaan.
Tosin oli aika, jolloin en latinalaistakaan sanaa osannut (ollessani
rintalapsi); mutta tämän äidinkieleni olen kuitenkin oppinut ilman
mitään pelotusta tai kidutusta, vieläpä imettäjien hyväillessä ja
muidenkin suositellessa minua hymyilevin kasvoin, mairittelevin
sanoin ja iloisin leikein. Olen toki tämän oppinut ilman vaatijain
rangaistustaakkaa, oman sydämeni pakottaessa minut ajatuksia sanoiksi
luomaan.
Tästä kyllin selviää, että vapaa opinhalu on voimallisempi saamaan
ihmiset oppimaan kuin pelotuksia käyttävä pakotus. Mutta tuon
vapauden juoksun tämä pakko kahlehtii lakiesi uomaan, o Jumala,
Sinun lakiesi, olivatpa niitä julistamassa maisterit patukoineen
tai marttyyrit kärsimyksineen, lakiesi, jotka taitavasti sekottaen
sulovapauteen terveellistä katkeruutta, palauttavat meidät luoksesi,
turmiollisesta suloisuudesta, joka sai meidät sinusta luopumaan.
Kuule, Herra, minun rukoukseni, ett'ei nääntyisi minun sieluni Sinun
kurituksestasi, ja ett'en väsähtäisi ylistämästä Sinun laupeuttasi.
Sillä laupeudessasi olet Sinä minut pelastanut pahimmiltakin
synninpoluilta, että tulisit Sinä minulle suloiseksi yli kaikkien
viehätysten, joiden pauloihin olin kietoutunut ja että minä
rakastaisin Sinua kaikesta voimasta ja pitelisin kädestäsi koko
sydämestäni. Ja niin Sinä elämäni loppuun saakka pelastaisit minut
kaikista kiusauksista.
Niinpä Herra, minun kuninkaani ja minun Jumalani, Sinua palvelkoon
kaikki, mitä ikinä olen hyvää poikana oppinut. Sinua palvelkoon,
mitä puhun ja kirjoitan, luen ja lasken. Sillä turhia opiskellessani
annoit siinä Sinä minulle oivaa oppia. Ja syntisen ihastukseni
turhuuden olet Sinä minulle anteeksi antanut. Olen, näet, kaiken
tämän ohessa oppinut koko joukon hyvääkin -- jota kuitenkin ilman
joutaviakin olisi voinut oppia, mikä olisikin turvallinen opintie
poikien käydä.
Mutta voi sinua, ihmistavan virta! Ken voi sinua vastustaa? Milloin
viimeinkin kuivunet? Kuinka kauan yhä vyörytät Eevan poikia suureen,
pelottavaan mereen, jonka yli tuskin pääsevät onnellisesti nekään,
jotka ovat seurakunta-arkkiin astuneet.
Salli minun, minun Jumalani, myös sanoa jotakin siitä, miten
ymmärrystäni, Sinun antamaasi lahjaa olen mielettömissä teoissa
kuluttanut. Minä sain tehtävän, joka minussa synnytti kovaa kiihkoa,
koska minulla sen täyttämisestä oli toivottavana kiitosta ja kunniaa
tai pelättävänä rangaistusta ja häpeää. Minun piti nimittäin lausua
Junon sanoja, jotka hän lausui vihoissaan ja tuskissaan siitä että ei
voinut Teukrien kuningasta Italiasta karkoittaa[14] -- joita sanoja
en koskaan ollut kuullut Junon lausuvan.
Meidän piti kertoessamme seurata runollisten kuvausten juoksua ja
lausua suorasanaisesti sitä, mitä runoilija oli runosäkein lausunut.
Ja se sai lausumisestaan parhaat kiitokset, joka sai kuvattavan
henkilön vihan ja tuskan tunteen sattuvimmin kasvoissaan kuvastumaan
ja joka myös osasi ajatukset mukavasti sanoiksi pukea.
Mitä hyvää minulla nyt siitä oli, oi minun tosi elämäni, minun
Jumalani, että minulle edellä useita ikäisiäni ja tovereitani "hyvä,
hyvä" huudettiin? Eikö tuo kaikki ole tyhjää kuin savu ja tuuli?
Eikö todellakaan ollut mitään muuta, jossa ymmärrykseni ja kieleni
olisi voinut tulla harjoitetuksi? Jos Sinun kiitoksesi, Herra, jota
raamatut huokuu, olisi saanut nostaa nuorekkaan sydämeni ylöspäin,
niin ei se olisi joutunut ilmassa lentelevien pahojen henkien
ryöstösaaliiksi. Sillä kyllä monella tapaa uhrataan langenneille
enkeleille.
Vaan mitäpä ihmetellä sitä, että jouduin tuollaisiin turhuuksiin ja
kuljeskelin kaukana Sinusta, minun Jumalani, kun minulle esikuvaksi
pantiin sellaiset ihmiset, jotka joutuivat pois suunniltaan, jos
he kertoessaan jotakuta tekoansa, mikä ei ollut paha, tekivät
itsensä syypääksi murteellisuuteen tai kieliopilliseen virheeseen,
mutta kopeilivat kiitoksesta, minkä saivat siitä että kertoivat
virheettömästi, hyvässä järjestyksessä, laajasti ja kauniisti
siveettömiä tekojaan!
Tämmöistä Sinä näet, Herra, ja vaikenet. Sillä Sinä olet
pitkämielinen, laupias ja totinen. Oletkohan vastaisuudessakin aina
vaiti?
Nytkin jo Sinä tästä syvimmästä syvyydestä pelastat sielun, joka
etsii Sinua ja janoaa virvotustasi sanoen sydämestään: Minä olen
etsinyt Sinun kasvojasi, Herra, Sinun kasvojasi tahdon minä etsiä.
[Ps. 27, 8.]
Sillä kaukana kasvoistasi on se, joka vaeltaa himojen pimeydessä. Ei,
näet, käymällä mitatut matkat poistuta pois Sinun luotasi tai palauta
luoksesi.
Tai onko todella tuo nuorempi poikasi pyytänyt hevosia, vaunuja
ja laivoja, tai onko hän näkyvin siivin lentänyt tai jalkaisin
astuskellut hävittääksensä irstaisuudessa tuolla kaukaisella maalla
omaisuuden, jonka Sinä olit hänelle lähtiessään antanut?
Suloinen isä olit antaessasi hänelle hänen osuutensa, suloisempi
vielä tuota palaavaa kurjaa kohtaan.
Niinpä himojen huumauksessa eläminen on vaeltamista pimeydessä, on
kaukana kasvojesi valkeudesta olemista.
Oi Jumala, katso tapasi mukaan laupiaasti, kuinka ihmisten lapset
tunnontarkasti noudattavat kirjainten ääntämisessä ja tavujen
muodostamisessa edellisiltä polvilta saamiansa sääntöjä, mutta
laiminlyövät noudattaa Sinulta saamiansa autuuden ikuisia lakeja.
Niinpä paheksutaan ihmistä, joka erehdyksestä vastoin kieliopin
sääntöä lausuu ilman ensimäisen tavun loppuhenkäystä "iminen", eikä
"ihminen", enempi kuin sitä, joka rikkoen Sinun käskysi vihaa toista
ihmistä, vaikka itsekin on ihminen.
Vai voineeko ketään vihamielistä ihmistä ajatella turmiollisemmaksi
itse vihaa, joka yllyttää vihaan toista vastaan?! Tai tuhonneeko
kenkään toista vainoamisella pahemmin kuin omaa sydäntänsä
vihaamisella?!
Tieto kirjaimista ei varmaankaan ole syvemmälle ihmiseen istutettu
kuin tuo pahan omantunnon syytös: "Sinä teet toiselle sitä, jota et
kärsisi itsellesi tehtävän."
Kuinka oletkaan salaperäinen, Sinä ainoa suuri Jumala, joka
äänetönnä istuen korkeudessa järkähtämättömän lain mukaisesti
rankaiset sokeudella niitä, jotka suostuvat luvattomiin himoihin!
Niinpä ihminen, joka etsii kaunopuheisuuden mainetta, seistessään
inhimillisen tuomarinsa edessä suuren ihmisjoukon ympäröimänä, varoo
suurimmalla valppaudella sanomasta vahingossakaan "ihmisiä keskellä",
kun pitäisi sanoa "ihmisten keskellä", mutta vihansa vimmassa ei
haikaile hävittää ihmistä ihmisten joukosta.
Tämmöisen koulun kynnyksellä minä poika poloinen makasin, ja tällä
kilpakentällä opin minä enempi pelkäämään kielivirheiden tekemistä
kuin niiden kadehtimista, jotka eivät sellaisia tehneet.
Täten tunnustan itseni Sinun edessäsi, minun Jumalani, vialliseksi
niissä asioissa, joissa sain kiitosta heiltä, joiden suosio siihen
aikaan oli mielestäni kunniakasta elämää. Sillä minä en nähnyt, mihin
pohjattomaan häpeän kuiluun olin syösty Sinun näkyvistäsi. [Ps. 31,
23.]
Toisissa asioissa taas tuollaisissa ihmisissä herätin paheksumista
pettämällä lukemattomilla valheilla kasvattajaani,[15] opettajaani ja
vanhempiani halusta saada huvitella, nähdä pilanäytelmiä ja matkia
hullunkurisuuksia.
Ken niin ollen saattoikaan olla niin inhottava kuin minä?!
Minä myös varastelin vanhempieni kellarista ja pöydältä joko
herkuttelemisen halusta tahi ostaakseni tovereiltani heidän
näyttelemisosaansa, jonka he olivat valmiit myymään, vaikka olivat
itse yhtä huvitetut näyttelemisestä kuin minäkin. Näyttelemisessäkin
minä usein turhamaisesta etevämmyyden himosta hankin itselleni
voittoja petollisin keinoin. Mutta mistä kaikkein enimmin kävin
kärttyisäksi, mistä katkerimmin soimasin syyllistä ell'ei siitä, jota
itse tein toisille, ja joka, jos itse jouduin siihen syylliseksi,
pikemmin sai minut raivostumaan kuin vikani myöntämään?!
Tämäkö se on "lapsellista viattomuutta?" Ei ole, Herra; ei ole.
Anna anteeksi minun Jumalani! Sama syntihän se siirtyy lapsuudesta
seuraaviin myöhempiin ikävuosiin, vaikka kasvattajat ja opettajat
vaihtuvat maaherroihin ja kuninkaisiin, ja pähkinät, pallot ja
varpuspyydykset kultaan, maatiloihin ja orjiin. Samoin myös koulun
patukat aikaa myöten vaihtuvat raskaampiin rangaistuksiin.
Pois pöyhkeys! Sillä lapsen nöyryyden olet Sinä, kuninkaamme,
esikuvaksemme asettanut sanoessasi: Sellaisten on taivaan valtakunta.
[Matt. 19, 14.]
Sinulle, Herra, kaikkein ylevimmälle ja parhaimmalle, kaikkeuden
luojalle olkoon sittenkin kiitos, vaikka vain tuommoiseksi
poikapahaiseksi olisit suonut minun kasvaa. Sillä olemassa
minä olin silloinkin, elin ja ajattelin, ja säilytin itseni
vahingoittumattomana -- ilmaus siitä sangen salaperäisestä
yhteydestä, josta olin kotoisin. Sisäisellä aistilla varjelin minä
ulkonaiset aistimeni loukkaamattomina ja minä iloitsin jo totuudesta,
vaikkakin vain lyhyesti taisin vähäpätöisistä asioista ajatella.
En tahtonut tulla petetyksi, muistini oli terävä ja puheeseen
minä harjaannuin. Ystävyys oli minulle mieluista, mutta surua,
raukkamaisuutta ja typeryyttä minä kammoin. Mitä onkaan sellaisessa
olennossa muuta kuin ihmeteltävää ja ylistettävää?!
Mutta nuot kaikki ovat Jumalan lahjoja; en ole itse niitä itselleni
antanut; ne ovat hyviä, ja ne kaikki muodostavat minuuteni. Hyväpä on
Hän, joka minut on luonut, ja Hän itse on minun hyvyyteni. Häntä minä
riemuisasti kiitän kaikista jo poikana saamistani hyvistä lahjoista.
Mutta siinä juuri minä syntiä tein, että Hänen luomissaan olennoissa,
itsessäni ja muissa, etsin tyydytystä, ylevyyttä ja totuutta, enkä
Hänessä itsessään. Sentähden minä myös jouduin surujen, häiriöiden ja
erhetysten saaliiksi.
Kiitos olkoon Sinulle, minun suloni, minun kunniani, minun turvani,
minun Jumalani! Kiitos olkoon Sinulle lahjoistasi! Säilytä myös itse
ne minulle! Sillä niinpä minut itsenikin säilytät; ja niin se, mitä
olet antanut minulle, on lisääntyvä ja täydellisentyvä, ja minä itse
tulen yhteydessäsi yhä olemaan, koska yhä jatkuvan olemisenkin olet
minulle antanut.