Meidän rouvamme oli jo moniaita viikkoja ollut sairaana ja
opettajaneiti hänen hoitajanaan. Aioin juuri mennä katsomaan heitä,
vaan samassa tuli rakas neiti vastaani ja sanoi: "Rakas Liina, kuinka
et ole käynyt meitä katsomassa. Rouva ikävöi sinua suuresti ja laittoi
sinua hakemaan." — "Minä aioin juuri tulla mäelle", vastasin ja lähdin
hänen kanssaan.
Siitä hetkestä kävin siellä joka päivä ja istuin monta tuntia rouvan
vuoteen vieressä, kohensin päänalusta, annoin hänelle juoda, taikka
puhuin heille molemmille elämästäni kaupungissa, taikka luin jonkun
kauniin kertomuksen. Rouva tahtoi niin mielellään kuulla ääntäni,
joka hänelle muistutti onnellisempia aikoja, ettei hän huomannutkaan
lukemiseni puutteita.
Lupa-aika oli kulunut. Olin jo heittänyt sepänväen hyvästi ja seisoin
nyt rouvan vuoteen vieressä, lausuen hänellekin jäähyväiset. "Liina,
kallis lapseni", sanoi rakas rouva, ottaen minun molemmat käteni
omiinsa, "Liina, kiitän sinua vieläkin kaikesta ilosta, jonka tässä
maatessanikin olet minulle tuottanut. Jos et enää näkisi minua täällä
maailmassa, niin pidä kuitenkin minua ja Aurooraa mielessäsi!" Hetken
ääneti oltuaan, sanoi hän: "vienkö Aurooralle terveisiä?"
Polviani vapisutti, lankesin hänen vuoteensa viereen, suutelin hänen
kättänsä ja nyyhkytin siinä. Hän lausui vielä muutamia sanoja, joista
en saanut selvää, suuteli otsaani, ja tunsin siinä pari kuumaa kyyneltä.
Parin kuukauden kuluttua sainkin opettajaneidiltä mustalla sinetillä
suljetun kirjeen, joka toi viimeiset terveiset kuolleelta rouvaltani.
Neitikin lausui minulle siinä jäähyväiset, sillä hän lähti toiseen
perheesen lapsia opettamaan. — Ja vielä kolmannenkin tiedon sain siinä
kirjeessä. Rouvan viimeinen ilo ennen kuolemaansa oli se, että hän sai
antaa siunauksensa poikansa Oton ja Hildan kihlaukseen.
Raskaalta tuntui se vuosi, jonka vielä kaupungissa vietin. Minun nuori
henkeni sai taistella kuin urhoollinen sotamies. Jos ei Jansu olisi
lähettänyt osanottavaisia kirjeitään, olisin tuskin voinut kestää
vihollisteni teräviä nuolia ja vahvuutta. — Fredrikiltä tuli vielä
muutamia palavia kirjeitä, jotka rukouksilla ja houkutuksilla kokivat
käännyttää minua entiselle tielleni. Mutta minun täytyi uudestaan
uhrata oman rakkauteni kansani rakkaudelle. Olivathan silmäni nyt
auenneet ja Jansun johdolla näin ja kuulin yhä selvemmin, kuinka
surkea, kuinka halveksittu se asema oli, jossa minä, virolainen lapsi,
olin saksalaisten silmissä. Sillä ainoastaan se, mikä minuun oli
tarttunut heistä itsestään, löysi armon heidän edessään, mutta kaikki,
minkä olin saanut perinnöksi vanhemmiltani, pisti heidän silmiinsä ja
joutui naurun ja ylenkatseen alaiseksi.
Koulussakin suretti moni asia mieltäni ja antoi minun tuntea, että
olin vieras vierasten joukossa. Ikäväksi kävi minulle moni tunti
sentähden, että minun aina täytyi kuulla Saksan ja muiden maailman
kansojen suurista miehistä ja heidän teoistaan, enkä sanaakaan
virolaisten muinaisesta elämästä, jota sydämeni yhä enemmin ja enemmin
rupesi ikävöimään. Usein nousi myöskin vihan puna, ei enää häpeän,
poskilleni. Kerrankin kuulin, kuinka eräs opettaja suuttui lapseen,
joka huomaamatta Saksan kielen rinnalla lausui virolaisen sanan. Hän
sanoi paheksuvansa sitä, että vanhemmat sallivat lasten ensimmäisinä
vuosinaan puhua sitä kieltä, joka sotkee kaikki muut kielet ja tekee
haittaa hänen äidinkielelleen. Eräänä päivänä huomasin myöskin, kuinka
vähän saksalainen pappikaan, joka opetti meidän koulussamme uskontoa,
seurasi oppinsa nöyrää ja rakastavaa mieltä. Sattui joskus niin, että
vieras arvaamatta tuli kouluun kysymään jotakin paikkaa. Opettajat
eivät myöskään panneet pahakseen tätä vähäistä häiriötä, vaan neuvoivat
ihmisiä tielle, taikka käskivät jonkun koululapsen mennä portaille
sitä tekemään. Niinpä eräässä tunnissa tuli saksalainen mies kysymään
tietä ja opettaja käski lapsen mennä sitä neuvomaan. Neljännestunnin
kuluttua aukeni jälleen ovi ja pitkä, solakka mies mustassa, pitkässä,
vaskinappisessa nutussa astui sisään. "Päivää, kunnioitettavat saksat!"
tervehti hän kumartaen ja pyysi: "voitteko olla niin hyviä ja osoittaa
tohtorin asunnon minulle?" — "Pois, pois! etkö sinä, lurjus, näe,
että tässä on koulu?" ärjyi opettaja sinisen punaisena. Mies kumarsi,
hyvästi lausuen ja pyytäen anteeksi erehdyksensä ja lähti pois. Mutta
minä nousin hehkuvin poskin istuimeltani ja pyysin: "Herra pastori,
olkaa hyvä ja antakaa minun neuvoa tämä mies tohtorin luo, niinkuin
Maria Wernerkin neuvoi äsken!" "Menkää", sanoi opettaja lyhyesti, ja
minä läksin.
Ei minun asunnossanikaan enää ollut niin hupaista ja sydämellistä kuin
ennen. Fredrika, Anette ja Julia olivat poissa ja heidän sijaansa oli
tullut kolme vierasta, jotka usein nauroivat talonpoikain tyhmyyttä ja
köyhyyttä.
Mutta minun pitkä aikani kaupungissa loppui vihdoinkin. Keväällä luin
siellä vielä, mutta juhannuksena heitin minäkin, niinkuin Anna ja
moni muu ennen minua, koulun ja ihmiset hyvästi ja olin kiitollisella
mielellä kaikesta siitä hyvästä, jota seitsemän vuoden kuluessa olin
saanut siellä nauttia. Etenkin kiitin rouva G:ta kaikesta lempeästä
huolenpidostaan, ja ikävällä erosin hänestä ja monesta muusta hyvästä
ihmisestä.
Olin kyllä saanut niin paljon opetusta, että olisin voinut suorittaa
naisten opettajatutkinnon, mutta koska en tahtonut lähteä Tarttoon,
jossa T:n sisarukset olivat, pyysin vanhempiani viemään minut ilman
sitä kotiin. Siihen he suostuivat, sillä siten säästyi heille suuret
kustannukset.