Kun ihmiset ovat loukanneet sydäntäsi, kun heidän kovuutensa on ajanut
sinut luotaan, niin käy luonnon helmaan, kätkeydy hiljaisesti humisevan
metsän varjoon, silloin varmaankin tuskasi lievenee, haavoihisi löydät
levostuttavaa lääkettä, ja toivo, jonka luulit ainaiseksi katoavan,
rupeaa jälleen sinulle hymyilemään.
Niinä kolmena päivänä, jolloin olin matkalla, olin vielä kuin
pyörryksissä siitä äkillisestä kohtauksesta, joka minulle oli
tapahtunut. Sen vaan selvään tajusin, etten voinut pahoittaa
vanhempiani onnettomuuteni ilmoittamisella.
"Liina lapsi, oletko ollut sairaana?" kysyi äiti, kun hän kolmen viikon
poissa olon jälkeen jälleen näki minut.
"Minä en ole matkalla ensinkään maannut ja viimeisinä iltoina ennen
lähtöäni tanssimme sangen paljon", vastasin ja käänsin pois kasvoni,
sillä en voinut kestää äitini katseita.
"No, oli kaiketi sinusta ikävää erota sieltä iloisesta elämästä ja
ystävistäsi. Mutta kyllä sinulla kotonakin on hyvä olla ja tulet
jälleen iloiseksi ja terveeksi", koetti hän lohduttaa, kun huomasi
kyyneleet, jotka väkisten nousivat silmiini. Samassa tuli palvelustyttö
ja kutsui häntä karjapihaan katsomaan kipeää lammasta. Ja minä jäin
yksin sydämeni tuskan kanssa taistelemaan.
Ensimmäisenä yönä makasin jälleen kuin kuollut väsymyksestä ja
seuraavana aamuna läksin hautausmaahan. Jota lähemmäksi jouduin
Aurooran hautaa, sitä tuimemmin poltti tuskan liekki sydäntäni, sitä
rauhattomammaksi kävi mieleni, sitä kiivaammin astuin eteenpäin.
En nähnyt enkä kuullut, oliko elämää ympärilläni vai oliko kaikki
kuollutta, niinkuin ilonikin oli kuollut, Aurooran haudalle vaan paloi
mieleni. Vihdoin pääsin sinne. "Auroora"! huusin haikealla äänellä ja
heittäydyin kummulle, ja kuumat kyyneleet vierivät silmistäni nurmelle,
jonka alla eivät enää surut ja murheet mieltä paina. Itkin kuin olisin
tahtonut muuttaa surullisen mieleni vesiojaksi.
Mutta hetken päästä nostin pääni jälleen ylös ja silmäni taivasta
kohden, joka lempeästi siinti vastaani. "Jumala!" huusin ja vähäinen
hävyntunne värisytti sydäntäni, "Jumala, en tee oikein, kun annan
suruni noin masentaa mieltäni. Ja onko minulla todellakin niin
suurta surun syytä? Onko minulle todellakin tapahtunut niin suurta
onnettomuutta, kuin heikko sydämeni luulee?
"Olisinko todellakin täydellisesti onnellinen, jos täytyisi kokonaan
erota omasta suvustani, jos vieraantuisin vanhemmistani, sisaristani ja
veljistäni niin, ettei mistään voisi huomata, että olen ollut heihin
yhdistettynä? — En milloinkaan! milloinkaan! Fredrik, olen sinua
rakastanut, rakastan vieläkin, enkä sitä koskaan voi unohtaa. Mutta
sydämeni juuret ovat kiinni siinä kannossa, josta olen vesonut, etten
milloinkaan voi kokonaan erota omista ja, Jansu, sinun vanhemmistasi.
Enkä voisi lähteä niiden joukkoon, jotka häpeällä ja ylenkatseella
kohtelevat niitä ihmisiä, joiden veri juoksee minunkin suonissani.
Olen ollut tähän asti lapsi, heikko ja sokea, mutta se tuska, joka nyt
on satuttanut sydäntäni, on minut tehnyt taistelijaksi, on peitteen
temmannut silmiltäni, että olen paremmin ruvennut näkemään sitä tietä,
jota minun tulee vaeltaa. Nyt, Jumala, anna minulle voimia, minä tahdon
pysyä vahvana ja tahdon voittaa sydämeni tunteet, enkä huumautua
rakkaudesta, enkä anna kunnian ja kylmän kiillon itseäni pettää.
Jumala, anna minulle voimia ja lohduta minua!"
Nyt alkoi siinä syreenipensaan latvassa, joka varjosi Aurooran hautaa,
laulurastas laulaa. Käänsin katseeni sinne päin ja kuuntelin. Se
vaikeni. Mutta hautausmaan aidan takana kohisi metsä hiljaa. Nousin
haudalta, silmäilin jäähyväisiksi sitä vielä kerran ja menin pois
rautaportin kautta. Portista vei polku kiviaitaa myöten metsään. Kuljin
sitä tietä myöten hiljaa eteenpäin, kädet ristissä rinnalla. Puut
muodostivat pääni yläpuolella vihannan, tuhatkertaisen katoksen, jonka
suojassa lintuset pitivät iloaan. Olin kuin rauhan valtakunnassa, jossa
murheista ja tuskista ei tiedetä mitään. Rintani nousi ja laski ja joka
hengenvedolla tunsin suloista lohdutusta sydämessäni. Samassa kuului
ääni ikäänkuin olisi hopeakelloa soitettu maan alla. "Ai, tässähän on
meidän rakas lähteemme!" huusin ja menin äkkiä sinne. Enpä ollut sitä
nähnyt, sitte kun Jansun kanssa yhdessä kävimme sen luona, mutta se ei
ollut sillä aikaa yhtään muuttunut. Sen hopeakirkas vesi juoksi kuin
ennenkin esiin ison sammalmättään alta ja meni hyppien puunjuurikkaiden
yli ojaan, joka kätkeytyi katsojan silmältä metsän varjoon. Siinä
oli metsän katoksessa aukko, josta sininen taivas pilkisteli. — Minä
istuuduin lähteen reunalle, kumarruin sen yli ja otin molemmilla
käsilläni sen kirkasta, kylmää vettä suuhuni ja kostutin sillä
itkusta punaisia silmiäni. Sitten pyyhin kasvoni valkealla, hienolla
nenäliinallani, laskeuduin pitkäkseni ja painoin pääni sammaleesen.
Siniset ja valkeat kukanterät katsoivat minua, kuin olisivat iloinneet
seurastani, lähde lirisi ystävällisesti, metsä kohisi, taivas kaareili
sinisenä yläpuolellani, ja minä nautin koko olennollani kaikesta tästä
kauneudesta.
"Jumala, nyt näen ja tunnen selvään, että sinä rakastat minua, muuten et
olisi rikastuttanut luontoasi niin suurilla kaunistuksilla, muuten et
sillä niin suuresti lohduttaisi sydäntäni." Näin huusin kiitollisena,
taivaan puoleen katsellen. — "Jansu, rakas Jansu, kunpa sinäkin
jälleen olisit täällä, että näyttäisin sinulle kaikki, kaikki, mikä
täyttää sydämeni. Mutta — sitä en ole ansainnut. Kuinka kauan olet
saanut odottaa kirjettäni. Mutta nyt, ennenkun lähden vanhempiasi
tervehtimään, vielä tänäpäivänä, tahdon sinulle kirjoittaa ja kaikki,
kaikki. — — — Todellakaan en ymmärrä, mikä pelko minut saattoi niin
äänettömäksi sinua kohtaan. Niin, olin kokonaan vieras Liina, jota
en itsekään enää voinut tuntea, mutta minun pitää jälleen tulla
entiselleni. Heti lähden kotiin ja kirjoitan." Näin sanoen nousin ylös
ja lähdin takaisin astumaan.
Seuraavana päivänä lähti postimies kaupunkiin ja vei minulta suuren
paksun kirjeen, jota olin koko päivän, puoleen yöhön asti kirjoittanut.
Samana päivänä läksin myöskin sepänväelle vieraaksi ja oli minun siellä
niin hyvä olla, etten olisi tahtonut poiskaan tulla.
Mutta seuraava posti toi minullekin paksun kirjeen Fredrikiltä ja
Fredrikalta. Voi, ja se tuotti jälleen sydämelleni uusia, kovia
taisteluita, mutta vakavia päätöksiäni se ei enää saanut horjumaan,
niinkuin ennen Fredrikin rakastavaiset sanat. He valittivat molemmat
sitä, että minun piti heidän kodissaan saada niin paljon kärsiä.
Fredrik vakuutti vielä, että hän heti olisi matkustanut jälkeeni,
jos hän ei vielä olisi vanhempainsa käskyn alainen, ja pyysi minua
tulisin sanoin, että jäisin hänelle uskolliseksi, sillä hänen sydämensä
rakkautta ei voi kukaan, ei hänen oma äitinsäkään häneltä ottaa ja sen
hän ijäti säilyttää ainoastaan Liinan varalle, jonka kaltaista hän
ei toista maailmassa löydä. — Fredrika valitti sitä, että hänen piti
mennä Tarttoon kouluun, eikä saisi enää niin pian nähdä minua. Minä
vastasin heille heti, vakuutin, etten milloinkaan heitä unhottaisi ja
lupasin yhä edelleen rakastaa, mutta pyysin — voi, kuinka sydäntäni
pakoitti ja kuinka kyyneleeni jälleen vuotivat — että me lopettaisimme
kirjeenvaihtomme, sillä se varmaankaan ei olisi heidän äidilleen
mieluista ja että heille siitä saattaisi syntyä monta mielipahaa.
Vakuutin vielä, että tämä olisi viimeinen kirjeeni heille, lausuin
lemmen sanoja heille, kiitin heitä rakkaudestaan ja ystävyydestään ja —
heitin hyvästi.