Nyt olin kotona. Minun piti ruveta toimeeni, sillä sisareni olivat jo
ikävällä odottaneet minua, että kerrankin rupeaisin heitä opettamaan.
Heidän entinen opettajansa sai äidiltä niin paljo talous- ja
ompelutyötä, ettei hän enää ehtinyt olla lasten kanssa. Niin, nyt olin
heidän joukossaan ja nyt piti minun täällä, jossa itse olin ensimmäiset
opetukset saanut, ruveta muita opettamaan. Mutta että alku aina on
hankala, sitä en heti huomannut, sillä minun piti pienten siskojeni
kanssa alussa leikkiä ja puhua enemmän kuin tehdä työtä. Olihan nyt
kesä ja meillä paljon tointa joen rannalla lepikossa ja myöskin
somassa, pienessä puutarhassa, johon äiti oli istuttanut kauniita
kukkia. Koetin sen ohella kaikin voimin unohtaa kaupungin elämää,
joka myöskin lasten tähden onnistui. Joskus vaan, kun olin yksin,
lensivät ajatukseni siihen aikaan, kun sisaren ja veljen kanssa yhdessä
elin, ja huokaus pääsi rinnastani. Enpä ollut heistä puoleen vuoteen
mitään kuullut. Mutta Jansu kirjoitti usein minulle ja usein muistin
häntä, kun kuljin niitä paikkoja, joissa lapsena olin hänen kanssaan
leikkinyt, ja sisälläkin juolahti mieleeni moni sana, jonka hän
ennen oli puhunut tai myöhempään kirjoittanut. Ja enin muistin häntä
silloin, kun siskoineni kävin hänen vanhempainsa luona ja kun hänen
isänsä kiitti sitä, että terveenä olin päässyt kaupungista. Yhteen
aikaan oli hän ollut levoton minusta, sanoi hän kerran, sillä minulla
oli niin vieraat tavat; ja viimeisinä aikoina olivat minun poskeni
olleet semmoiset, etteivät ne ensinkään häntä tyydyttäneet. Mutta nyt
alkoivat ne entiset ruusut jälleen kukoistaa ja sentähden tunsi hänen
vanha sydämensä suurta iloa. "Jospa vaan Jansuni saisi sinut nähdä",
sanoi hän lopuksi; mutta minun veljeni on niin kiusallinen, ettei
päästä häntä enää ollenkaan kotiin. Kun häneltä sitä pyydän, vastaa
hän vaan: "onhan sinulla se onni, että olet saanut poikasi pitää monta
vuotta luonasi, voit myöskin aina hyvin ylpeästi lausua: minullakin on
poika. Sillä vaikk'ei hän aina ole sinun luonasi, niin sinunhan hän
on kuitenkin. Anna sentähden veljesikin jonkun aikaa nauttia hänen
seurastaan. En voisi päivääkään tulla hänettä toimeen, saatikka sitte
viikkoja ja kuukausia. Ja kuukausia kuluisi, jos hän sinun luonasi
tulisi käymään." — Näin hän kirjoittaa joka kerran ja meidän vanhempain
täytyy tyytyä ikäväämme. Olemmehan hänelle kiitollisuudenvelassa Jansun
tähden, ja kun opinaika on kulunut loppuun, niin täytyy hänen tulla
meitä katsomaan.' Näin olivat asiat sepänväen luona.
Mäellä ei ollut minulla enää tekemistä, sillä siellä oli kokonaan uusia
ihmisiä, jotka eivät minua enää tunteneet eivätkä tarvinneet. Nuori
herra oli juuri ennen juhannusta tullut kotiin nuoren rouvansa kanssa.
Nyt he pitivät suuria vieraspitoja. Soitto ja hälinä kuului sieltä ja
komeasti puetut palvelijat ja neitsyet juoksivat kartanon pihassa kuin
kirjavat koirat, kuten sanotaan.
Eräänä päivänä piti minun mennä maitohuoneesen. Mutta kun se oli
kartanon takana, täytyi käydä kyökinportaiden ohi. Me asuimme joen
toisella puolen. Jo etäämmältä näin, että portailla seisoi joukko
palvelijoita, ja kuulin heidän puhuvan ja nauravan, vaan kun pääsin
heidän kohdalleen, vaikenivat kaikki. Ohi päästyäni, kuulin miehisen
äänen sanovan: "Hiton kaunis ja hieno tuo neiti." — "Miksi ei hän
olisi hieno, kun ei ole eläissään muuta tehnyt kuin vetelehtinyt
kaupungissa ja vaatettanut itseään ja antaa vieläkin äitinsä juosta
kuin postihevonen, olematta hänelle missään apuna. Ja tuommoinen iso
talontyttö — ai, ai, ai — ei mitään muuta — — —" Olin jo liian kaukana,
etten saanut selvää Leenan puheesta. Mutta hänen sanansa sattuivat
sydämeeni.
"Mamma", kysyin, kun pääsin maitoaittaan, jossa äiti juuri kuori
piimää, "enkö voi sinua auttaa?"
"No, kyllä sinä aikaa myöten rupeat sitä tekemään, mutta nyt olet
vieras vielä", vastasi hän lempeästi.
"Mutta, mamma, minun täytyy ajoissa tottua siihen, muuten jään vielä
pitkäksi aikaa vieraaksi kotonani. Ole niin hyvä ja anna minun nyt heti
kuoria pari pyttyä, olenhan sitä ennenkin tehnyt."
"Kyllähän minulta saat, jos sinulla siihen niin suuri halu on." Ja
äidin johdolla kuorin puoli tusinaa pyttyjä ja sydämeni kävi sen ohessa
niin iloiseksi. "Leena", ajattelin itsekseni, "sinä soimasit minua
kateudesta, mutta olet tahtomattasi tehnyt minulle suuren hyvyyden;
sinä olet huomauttanut minua, etten ole leikkivä lapsi, vaan että minun
pitää koettaa olla äidilleni avuksi. Kiitos siitä!" — Ja siitä hetkestä
koetin jakaa työni äidin ja lasten vaiheille ja olin sangen onnellinen,
kun illalla pääsin kamariini, jonka vanhemmat olivat minulle somasti
sisustaneet.
"Mutta enkö voisi isäänikin vähän auttaa?" juolahti eräänä iltana
mieleeni. "En ole kuullut hänen valittavan, vaikka hänellä on
niin paljo kirjoittamista ja laskemista, ettei hän paljon ehdi
makaamaankaan, ja hän on kuitenkin hyvin väsynyt, kun täytyy
päiväkaudet kulkea pitkin peltoja, niittyjä ja kartanoita. Huomenna
menen hänen kamariinsa ja tiedustelen asiaa."
"Puhutteko unissanne, vai oletteko valveilla?" kysyi Emilia, lasten
entinen opettaja, joka makasi minun kanssani ja kuuli viimeiset sanani,
jotka ääneen lausuin.
"Olen valveilla", vastasin hänelle.
"Hyvä, minulla on teille sanomista."
"No, mitä?" kysyin minä.
"Rouvan kamarineitsy, Leena, käski minun sanomaan teille, että rouva
on pahoillaan siitä, ett'ette tule häntä tervehtimään, niinkuin kaikki
hänen muut palvelijansa."
"Kaikki muut palvelijat? Minä en tiedä olevani muiden kuin vanhempaini
palvelija. Voinhan kuitenkin mennä rouvaa tervehtimään, koska hän on
sitä toivonut. — Mutta kuulkaa, Emilia, teille antaisin sen neuvon,
ett'ette pitäisi Leenan kanssa suurta tuttavuutta ja että puhuisitte
hänen sanojaan niin vähän kuin suinkin, sillä Leena kääntää monen asian
pahemmaksi, kuin se todella onkaan."
"Te olette varmaankin oikeassa", sanoi Emilia, "minusta tuntuu myöskin
siltä. Minä tahtoisinkin pysyä erilläni noista palvelijoista, vaan
rouvan ompelijatar on hauska ihminen ja hänen tähtensä käyn siellä.
Mutta Leena tunkeutuu aina meidän joukkoomme ja tiedustelee kaikkea,
mitä te teette ja puhutte, että usein oikein suututtaa." — En tiedä,
mitä Emilia vielä puhui, olin väsynyt ja nukuin.
Seuraavana päivänä läksin isäni huoneesen, joka oli kokonaan toisessa
rakennuksessa työmiesten suuren tuvan päässä, ja löysin hänet
kirjoittamasta. Isällä oli kolmekymmentä miestä talon ruuassa.
"Suo anteeksi, rakas isä, että tulen sinua häiritsemään", pyysin minä.
"Se ei tee mitään, enhän saa sinua usein nähdä. Mutta nyt on sinulla
varmaan jotakin tärkeää asiaa, koska tulet minun luokseni."
"Tulen vaan kysymään, enkö voisi auttaa sinua kirjoittamisella?"
"Todella", sanoi isä, "hyvä lapsi, sitä olen ennenkin ajatellut, mutta
en ole sinua ruvennut vielä vaivaamaan."
"Isä", sanoin vesissä silmin, "sinä olet nähnyt paljon vaivaa minun
tähteni, enkä minä enää ole heikko lapsi."
Hän ei antanut minun enää puhua, suuteli minua, silitti poskiani ja
lausui: "auta sitten minua! Katso, tuossa on pieni kirja, johon renki
on merkinnyt alustalaisten työpäivät. Ne minun pitäisi joka ilta
kirjoittaa omaan, suureen kirjaani, mutta ei ole aina aikaa, ja siten
karttuu niin paljon työtä, että vihdoin se jää tekemättä. Tule, istu
tähän minun paikalleni ja jatka kirjoitusta siitä, mihin minä jäin."
Hän näytti minulle vielä kerran, mitä ja kuinka minun piti tekemän,
sitte lähti hän pellolle leikkaajien luo. Mutta minä kumarruin
hänen koukeroidensa yli, joista tuskin sain selvää, ja kirjoitin
iloisella mielellä eteenpäin. — Siitä päivästä kutsui isä minua usein
itseään auttamaan; vielä useimmin sitten, kun hänelle tuli kaupungin
kauppijailta tilauskirjeitä. Äitini antoi minulle myöskin yhä enemmän
työtä maitohuoneessa ja talouskamarissa. Sen ohessa olin vielä
sisarieni opettajana. Mutta he eivät olleet ensinkään tyytyväisiä
minuun ja murisivat sitä, että minä samoin kuin Emilia heti juoksin
pois heidän luotaan, kun koulutunnit olivat loppuneet. Emilia ompeli ja
paikkaili nyt enimmästi.
Muutamia päiviä sen jälkeen, kuin Emilia oli tuonut nuoren rouvan
terveiset, läksin mäelle häntä tervehtimään. Jo eteisessä huomasin,
että täällä oli paljoa komeampaa kuin ennen. Leenakin, joka ensiksi
tuli vastaani, oli paljoa hienommissa vaatteissa ja ylpeämmän näköisenä
kuin vanhan rouvan aikana. Olihan hänellä syytäkin ylpeillä. Hän oli
ollut pitkillä matkoilla ja oli monta vuotta Saksassa ollut Hilda
neidin kamarineitsyenä ja siellä paljon nähnyt ja kuullut paljon,
josta ei maalla eläjällä ole aavistustakaan. "Eikä heille osaa niin
selvään selittääkään, että sen ymmärtäisivät" — oli hän valittanut
tovereillensa.
"Ai, terve, terve, neiti", lausui hän, "teette kerrankin meidän talolle
sen kunnian, että tulette meitä katsomaan."
"Onko rouva yksin, voisinko mennä hänen luokseen?"
"No, mikä kiire teillä on? Voittehan vähäksi aikaa tulla istumaan
meidänkin kamariimme ja puhella meidän kanssamme."
"Pyytäisin saada tietää, voiko rouvan luo mennä, sentähden olen
tullutkin." Kaikeksi onneksi tuli palvelija sisään, ja odottamatta
Leenan vastausta pyysin hänen mennä kysymään rouvalta, voinko tulla
hänen luoksensa. "Heti saatte sen tietää", sanoi hän ja lähti
vierashuoneesen. Leena nauroi ja lähti pois. Palvelija tuli kohta
takaisin ja vei minut teekamariin salin ja muiden huoneiden kautta,
jotka, vaikka uudestaan sisustetut, olivat minulle vanhat tutut. Astuin
sisään ja jäin seisomaan. Edessäni, pieneen punaiseen samettisohvaan
vajonneena, istui toistensa kanaloissa sanomattoman kaunis pariskunta,
joka ei huomannut minun sisääntuloani, vaan sitä enemmän minä sitä
tarkastin. Olivatko nuo kaksi todellakin Otto ja Hilda? Nuorella
miehellä oli musta parta ja ulkomuoto kuin kreikkalaisten jumalalla
Apollolla, ja samoin oli nainen, joka hänen vieressään istui,
Juno-jumalattaren näköinen.
"Ai, Liina S.", kaikui kaunis miehenääni korvissani, ja siinä seisoi
Apollo komeine vartaloineen ja tulisine silmineen edessäni. "Terve,
Liina S.", lausui Otto von D., antaen kättä minulle vastaukseksi
tervehdykseeni. "Hyvä, että kerran tulitte meitä katsomaan ja itseänne
näyttämään. Etäämmällä olemme teidät joskus nähneet akkunasta ja
ihmetelleet teidän suuruuttanne ja kauneuttanne."
"Mutta, herra von D., olisiko minun yksin pitänyt jäädä pieneksi, kun
kaikki muut lapset ovat kasvaneet suuriksi?" Hän nauroi ja vei minut
kädestä sohvan luo.
"Tunnetteko vielä tätä naista?" kysyi hän. Sievästi sohvalla istuen
ojensi Juno minulle kätensä, sanoen:
"Eipä Liinalla ole ollut lapsesta asti niin huonoa päätä, ettei
hän muistaisi Hilda von R:n ulkomuotoa." Ja hän oli oikeassa.
Huomasin jälleen Junon kasvoilla saman kopeuden, minkä ennen pienenä
koululapsena siinä olin nähnyt.
"Olkaa niin hyvä ja istukaa," pyysi Otto von D., työntäen minulle
pehmeän nojatuolin — "ja kertokaa meille hiukan omasta elämästänne!"
"Voi, rakas Otto", sanoi rouva, "näethän sinä, että minä vielä olen
aamupuvussani, ja pian sattuu meille tulemaan vieras päivälliselle.
Sentähden pitää minun ajoissa pukeutua. Liina ei suinkaan siitä
pahastu, etten voi häntä tänäpäivänä kauan pitää luonani. Voihan hän
tulla toisen kerran, kun minulla on enemmän aikaa."
Nuori mies ei puhunut hänelle mitään. Kun olin vastannut hänelle
muutamiin kylmiin kysymyksiin kaupungin elämästäni, heitin hyvästi ja
läksin kotiin. — "Ei, sanoin itsekseni, tähän taloon en voi enää tulla
entisen ystävällisyyden sijaan käy täällä nyt kylmä, kolkko tuuli
vastaan ja tuntuu pahalta."
"Liina, Liina, tule, katso, kuinka paljo leikkikaluja pappa antoi
meille!" huusivat pienet veljet minulle kotiin päästyäni, ottivat
kädestäni kiinni ja veivät isän kamariin. Isä oli siellä pitkänään
vuoteellaan ja poltti piippua, mutta hänen kamarinsa lattia oli
peitetty puupalasilla.
"Katso, Liina, tässä on lattia täynnä pulikoita, joista voimme rakentaa
suuret huoneet ja aitat!" huusivat pikkupojat.
"No rakentakaa, mitä osaatte", sanoin ja läksin tervehtimään isää, jota
en ollut tänäpäivänä vielä nähnyt. Hän pani pois piippunsa ja veti
minut vuoteensa viereen istumaan.
"Kuinka sinun kävi mäellä? Otettiinko sinut ystävällisesti vastaan!"
kysyi hän.
"Voi", vastasin minä, "entiset ajat ovat olleet ja menneet! Eipä ole
siellä enää vanhaa rouvaa ja opettajatarta!" ja kyyneleet tunkeutuivat
väkisten silmiini.
"Niin, Liina", sanoi hän siihen, "vanhaa, kallista rouvaa tosin ei ole
enää, mutta minä toivon, että meillä nyt tulee olemaan parempi herra
kuin rouvan holhojat olivat."
"Olivatko he sitten niin pahoja ihmisiä?" kysyin minä.
"Pahoja? Heillä oli tuo vanha herrasmiesten katsantotapa, joka piti
talonpoikia orjuuden tilassa", sanoi isä surullisena. Samassa tulivat
pikkuveljet luokseni ja pyysivät minun tulla rakentamaan heille taloa.
Minä seurasin heitä. Isä nousi vuoteeltaan ja meni jälleen ulos.
* * * * *
Päivä kului toisensa jälkeen ahkerassa työssä, eikä mitään
erinomaisempaa tapahtunut, ja kului vihdoinkin "ikävä talvi", niinkuin
sitä nimitin, tietämättä itsekään minkätähden. Kevät oli jälleen
käsissä, sydämeni virkosi uuteen elämään, kun jälleen sain nauttia sen
loistoa, lauhkeita tuulia ja linnunlaulua. Minulla tosin ei ollut aikaa
juosta kedoilla ja lepikossa, mutta kevään kauneus ympäröi kuitenkin
minua ja oli minulle rakas kuin vanha ystävä, joka minulle ennenkin
oli tuottanut niin paljo iloa. Mutta tämä aika ei ollut nytkään
pitkäikäinen, vaan lensi tuulen siivillä eteenpäin. Juhannus-aatto oli
käsissä.
"Tulkaa kuitenkin Juhannuskokolle", houkutteli Emilia. Kokko oli
laitettu kauniille paikalle hautausmaan viereiseen metsään.
"Mene pois", sanoi äiti, ja minä panin ruusunpunaisen leninkini päälle
ruskean nutun, hienon, punaisen silkkiliinan päähäni ja läksin.
Tiellä yhdyimme mäen neitosiin ja palvelijoihin ja me kävimme yhdessä
kokolle asti. Mutta siellä erosin heistä, sillä olin mieluisammin
yksin omine ajatuksineni kuin kuuntelin heidän halpaa nauruansa, joka
oli minulle vastenmielistä. Leena kertoi pilajuttuja kaikellaisista
asioista, joka ihastutti hänen seuralaisiaan, mutta nosti punan minun
poskilleni. Huomasin suuren koivun vähän matkan päässä tulesta, läksin
sen alle ja nojauduin siihen. Sieltä katselin tulen liekkiä, joka kuin
suuri, punainen kieli nousi savun keskeltä tummaa taivasta kohti.
Metsäkin seisoi nyt kuin musta seinä tulen ympärillä. Katsoin, enkä
kuullut metsän armasta kohinaa, sillä sen ääntä hämmensi tuli, joka nyt
oli isäntänä, ja ihmiset, jotka sen ympärillä istuivat tai kävelivät,
taikka hyppivät torven soidessa.
Kauhea ikävä valtasi äkkiä sydämeni. Kiersin käsivarteni puun
ympärille, painoin itseni sitä vastaan ja kuumat kyyneleet vierivät
silmistäni. Oi, olen yksin, yksin! minulla on hirmuisen ikävä! Kaikilla
muilla on seuraa, mutta minulla ei ole ketään! valitin ajatuksissani.
Noiden ihmisten iloa katselen kaukaa hyvällä mielellä, mutta heidän
seuransa peloittaa minua — he eivät suvaitsisikaan minua keskuudessaan,
enkä voi sietää palvelijain pilapuheita, jotka heitä huvittavat.
Kauppiasten ja porvarien seurasta taas, jotka myöskin olivat siellä,
erottaa minua heidän suuri ylpeytensä. Niin, tuo ylpeys, joka nyt jo on
tuottanut sydämelleni niin suurta tuskaa ja taistelua! Mutta tuo ylpeys
on minutkin tehnyt niin ylpeäksi, että ennen istuisin köyhän, sokean
kerjäläisen kanssa tien vieressä kuin kuuntelisin saksalaistuneen
ihmisen ystävyydentarjousta. Sillä nyt tiedän, että ihmistä tulee
kunnioittaa oman, itsenäisen luonteensa tähden, eikä arvostella minkään
ulkonaisen edun vuoksi. — Oi, rakkaat vanhemmat, te olette kyllä hyvät,
mutta teidänkin seurassanne on — sitä en saata enää salata — minulla
ikävä! Työ, ahkera työ ja sydämen rakkaus yhdistävät meidät toisiimme,
mutta meidän katsantotapamme ovat kokonaan erilaiset! Voi, jos en
milloinkaan olisi joutunut kaupunkiin kouluun! Jos olisin pysynyt
nukkuneena niinkuin kaikki virolaisuus ympärilläni! — "Jansu, Jansu,
kuinka voit niin hirmuisen kauan viipyä poissa?" huusin mielessäni
ja painoin kasvoni koivun runkoa vastaan ja sydämeni löi kuin
suonenvedossa. — — —
"Liina!"
Mikä ääni se oli, joka niin suloisesti mainitsi nimeäni? Minä
kuuntelin, mutta en liikkunut paikoiltani. "Liina!" vielä toisen
kerran, ja kuin salama käännyin sinne päin. Kaksi suurta silmää loisti
minun silmiini.
"Jansu!" — — — Voimakas ääni herätti minut viimeisestä
hämmästyksestäni, nostin pääni jälleen ylös, vaan ei enää kylmästä
koivunrungosta, vaan Jansun rinnoilta. — "Jansu, suljetko minut
todellakin syliisi, vai onko tämä unennäköä?" kysyin pelokkaasti, mutta
myöskin ihastuksella.
"Liina, minun Liinani, olen todellakin kerran päässyt sinun luoksesi!
Et voi arvata, kuinka suuresti olen sinua ikävöinyt. Mutta nyt en enää
eroa sinusta, sillä ilman sinutta en voi elää. Liina, sano minulle,
voitko puoleksikaan rakastaa minua niin paljon kuin minä sinua.
Tahdotko ainiaaksi yhdistyä minun kanssani?" — Minä painoin kasvoni
uudestaan hänen rintaansa vastaan. — "Liina, sinä et puhu mitään, sinä
rakastat vielä Fredrikiä!" Ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Minä katsoin
hänen silmiinsä ja sanoin selvällä äänellä:
"Jansu, sinun seurassasi vaan katoaa minulta kaikki ikävät ja huolet,
sinun kanssasi vaan olen täydellisesti onnellinen." — — — Suun
antaminen yhdisti sielun sieluun.
"Liina, sano minulle vielä, että olet minun morsiameni. Minä tahdon
selvään kuulla sen sinun suustasi." Minä täytin hänen tahtonsa.
Tämän jälkeen kysyi hän minulta, miksi olin itkenyt. Minä kerroin
hänelle kaikki. Hän surkutteli, hän painoi minut uudestaan rintaansa
vastaan, suuteli minua yhä uudestaan ja minä vakuutin, ett'en enää
milloinkaan tuntisi semmoista ikävää. — Sitte kertoi hän, kysymykseeni,
että hän heti tutkintonsa suoritettuaan oli matkustanut Pietarista,
ehtinyt päivänlaskunaikana kotiin ja, tervehdittyään vanhempiaan,
kiirehtinyt minun luokseni.
"Mutta, Jansu, ihmiset ovat jo kaikki lähteneet pois ja
Juhannuskokkokin alkaa sammua, meidän täytyy myöskin lähteä kotiin, jos
emme tahdo odottaa sadetta."
"Sinä olet oikeassa", sanoi hän, minä pistin käteni hänen kainaloonsa
ja me tulimme kotiin. Salamaa löi ja ukkonen kuului, mutta meillä oli
niin paljo puhumista, ettemme sitä juuri huomanneetkaan. Pääsimme
kuitenkin kuivina kotiin.
Jansun vanhemmille oli aika kotona käynyt pitkäksi, he tulivat meille
ja siellä odottivat minun vanhempaini kanssa meitä. Suurella ilolla
he ottivat meidät vastaan, ja kuinka suuri vanhan seppä-isän ihastus
oli, kun hän kuuli meidän liittomme, sitä ei voi sanoin selittää.
Hän painoi meitä rintaansa vastaan ja sanoi pojalleen: "Jansu, minä
olen sinulle perinnöksi koettanut rakkaasti suojella Liinaa kuin
kalleinta aarrettani, sillä tiesin, että sydämesi oli häneen kiintynyt
lapsuudesta asti. — Ja, Liina, kysyi hän minulta, eikö minun Jaanini
— nyt nimitti hän Jansua ensimmäisen kerran näin — eikö minun Jaanini
käsivarsi voi kantaa sinua elämän tiellä? Eikö hän, kun hän tuossa
solakkana seisoo, ole sinun mieleisesi?" — Isän ylpeys ilmaantui hänen
sanoissaan. Jansun suuruuden ja kauneuden huomasin minäkin nyt vasta,
ja ylpeys kohotti minunkin rintaani. Että minun piti saada semmoinen
mies!
"Isä, hän on kauniimpi kuin Apollo", sanoin minä, ymmärsi isä sen
taikka ei. — Hänen äitinsäkin ilo oli suuri; mutta minun vanhempieni
iloon sekaantui salainen mielipaha.
"Niin pian pitää meidän erota rakkaasta apulaisestamme", sanoi isä
värisevin äänin ja äiti käänsi kasvonsa pois meistä. Minä heittäydyin
hänen syliinsä. Me syleilimme toisiamme ja meidän kyyneleemme vuotivat.
"Tulkaa katsomaan, kuinka päivä nousee taas kirkkaana!" huusi seppä-isä.
Jansu tuli minun luokseni, otti minut äitini sylistä omaan kainaloonsa
ja vei akkunan luo. "Katso Liina", sanoi hän, että kaikki kuulivat,
"yöllinen rajuilma ja pimeys ovat niin kadonneet, ettei yhtään pilveä
ole jäänyt, ja päivä tulee hehkuvin poskin huoneestaan, kuin onnellinen
morsian! Katso, niin pitää kerran virolaisten vapaus ja elinvoima
nouseman. Ja mekin yhdistymme, voidaksemme paremmin työtämme tehdä,
sillä helppoa se työ ei tule olemaan. Siinä mies usein taistelussa
väsyy ja naisen suloinen rakkaus häntä silloin virkistää ja lääkitsee
hänen sydämensä haavat."
"Jumala siunatkoon teidän liittonne!" sanoivat molemmat isät kuin
yhdestä suusta, pannen kätensä meidän päämme päälle.
Loppulause.
"Kuule, äiti, joku tulee ajaen!" — "Niin, se on meidän rakas isämme,
se on isä, minä näen jo Vaskan!" Näin huusivat minun seitsenvuotias
Annani ja kaksitoistavuotias Arturi ja juoksivat isäänsä vastaan.
Hän tuli eräästä maanviljelyskokouksesta. Minä jäin odottamaan
portaille, joka nyt oli kaunistettu koivuilla ja kukkaseppeleillä
ja johon illallispöytä oli valmistettu. Sieltä tulivat he myöskin
kohta, koivukäytävästä, esille ja ajoivat viheriäksi maalatusta
portista sisään. Arturi, joka oli kuin toinen Jansu, istui kaksin
reisin ystävänsä, Vaskan, seljässä. Anna taas, valkoisissa vaatteissa,
juhannuskukista ja harakankelloista tehty seppele mustilla kiharoilla,
oli rakkaan isänsä vieressä. Suurella ruohoisella pihalla, jonka
keskellä iso tammi hiljaa kohisee, pysähtyy kallein tavarakuormani
portaiden eteen. Jaani astuu kärryiltä, panee lapset maahan. Minä käyn
hänen luoksensa ja hän suutelee minua.
"Liina", sanoo hän, istuen viheriäiselle penkille ja ottaa minut
syliinsä. "Kuinka suurella ikävällä odotin tätä päivää 15 vuotta
sitten, joka niin lempeästi yhdisti meidät, ja siitä olen suuressa
kiitollisuuden velassa Jumalalle. Sillä jos sinä et olisi näinä
viitenätoista vuotena ollut minun apunani, et olisi ottanut osaa
töihini, pyrintöihini ja toimituksiini, et olisi neuvonut ja
lohduttanut minua, niin ei olisi voimani kestänyt, enkä olisi
aina pysynyt niin vakavana, kuin nyt. Sillä aina, missä hyvä asia
kohottaa päätänsä, siinä on niin paljo kateutta, suvaitsemattomuutta
ja pahuutta vastassa, että rohkeus ja totuuden tunto pitää olla
suuri ja horjumatoin, jos siinä jaksaa iloisesti ja toivoen pyrkiä
eteenpäin. Kyllä tuntee sydämeni iloa, kun katson ympärilleni ja näen
maanviljelys-, kirjallisuus- ja lauluja opettajaseurat, jotka jo ovat
elossa, ja luen sanomalehtiä omalla kielelläni. Mutta pian sekaantuvat
jälleen nämä ilot epäilyksiin. Kuinka paljon voivat meidän pienet
seuramme uhrata kansan sivistyksen hyväksi, kun suuret maksut heitä
kaikkia rasittavat? Mitä auttaa meidän Aleksanteri-koulumme, jonka me
kymmenvuotisen, kovan taistelun jälkeen kohta saamme toimeen, kun siinä
koulutetut nuoret miehet eivät kuitenkaan saa mitään valtionvirkaa."
"Rakas Jaani, tänäpäivänä ennen puoltapäivää olin lasten kanssa
Linnun väen luona vieraisilla. Minä tapasin siellä perheenmiehen ja
perheennaisen koivuilla ja kukilla kaunistetussa tuvassa, puhtaaksi
pestyn pöydän ääressä istumassa ison, kirkkaan akkunan luona. He
kuuntelivat mielihalulla 'Saaremaa onupoja’n' kirjoituksia, joita
luki heidän vanhin poikansa Kaarlo. Hän on käynyt kihlakunnan koulun
läpi ja luki niin hyvällä äänenpainolla, että minun täytyi ihmetellä.
Pöydällä oli vielä muutamia muitakin kirjoja, niiden joukossa C.R.
Jacobsonin kolme isänmaan puhetta, Väinämöisen kanteleen kielet,
Viljandin laulaja ja myöskin 'Eesti postimees'. Minä istuin myös heidän
joukkoonsa ja kuuntelin myös hyvillä mielin. Lapset leikkivät heidän
pienempien lastensa kanssa omenatarhassa. Annettiin meille sen jälkeen
myös kauniisti katetussa pöydässä munaruokaa ja paksua viilipiimää
syödä. Mutta ennenkuin me lähdimme, täytyi minun vielä kuulla, kuinka
sinua joka haaralla kiitettiin. Perheenmies tunnusti liikutuksella,
että hän vasta siitä asti on ruvennut oikeen elämään, kun sinä ostit
tämän kartanon ja myit talonpojille heidän arentimaansa kohtuulliseen
hintaan, josta he joka vuosi maksavat arentia niin paljon, kuin heidän
sisääntulonsa kannattaa, etteivät velkaannu. Ainoastaan siten he ovat
päässeet suuresta köyhyydestään, johon olivat vajonneet. Ja siten
voivat he saavuttaa ihmisarvonsa."
"Rakas Liina, varmaankaan ei voinut Linnun emäntä unhottaa, kuinka sinä
olet opettanut hänelle huoneiden puhdistusta ja kaikenlaisia muitakin
hyviä tapoja, joita hän nyt koettaa omaistensa hyväksi toteuttaa. Mutta
se on aina sinun tapasi, että muistat vaan ne kiitokset, jotka minun
osakseni tulevat, mutta annat omat hyvät työsi mennä yhdestä korvasta
sisään, toisesta ulos", nuhteli Jaani minua hymyillen.
"Ei", väitin minä, "minun sydämeni ei pysy kylmänä näitä kuullessani,
vaan tunnen suurta iloa, jos huomaan, että minäkin olen voinut tehdä
jotakin hyvää kansani eduksi. Mutta sen kuitenkin aina muistan, etten
ole suuria saanut aikaan."
"Rakas Liina, elä unhota sitä, mitä jo ennen olen sinulle sanonut,
että sinä, kun olet minun tukenani ollut, olet myös kansallesi paljon
hyvää tehnyt. Mies parkoja, joilta puuttuu sellaiset tukeet! Milloinka
alkavat myös naisemme vapautua orjuuden ikeestä? Oi, Liina, puhu
tovereillesi, huuda, ehkä kuulee vielä joku heistä, jotka oman kansansa
keskuudesta ovat sekaantuneet saksalaisiin."
Samassa tulivat lapsemme tallin luota, jossa olivat katselleet Vaskan
riisumista ja talliin viemistä. He kysyivät isältään, oliko hän käynyt
katsomassa heidän rakasta isoisäänsä ja isoäitiään.
"Kävin minä. He lähettivät teille paljon terveisiä ja käskivät teitä
tulla pian heitä katsomaan, sillä heillä on teitä hyvin ikävä, kun
eivät niin pitkään aikaan ole nähneet. Myöskin vanha setä ikävöi teitä
nähdä ja tulee kohta veljensä luota tänne."
"Me ajamme sinne ja tuomme itse hänet kotiin!" huusivat molemmat lapset
yhdestä suusta.
"Ovatko terveinä kaikki?" kysyin minä, ja Jaani vastasi:
"Vanhempamme viihtyvät hyvästi omalla tilallaan. Todella ovat he siitä
asti, kun viimeisen velkansa talon hinnasta maksoivat, käyneet koko
joukon nuoremmiksi. He kiittävät myöskin sitä onnea, että voivat ostaa
maansa toistensa viereen ja että vanhoilla päivillään saivat semmoisen
onnen, jota eivät nuorena voineet toivoakkaan. Isäni kertoi vielä
minulle toivovansa, että sinun nuorin veljesi kihlaa hänen kauniin
kasvattityttärensä, joka on äidille ollut niin suurena apuna, jotta
hän, äidin kuoleman jälkeen, joutuisi rakkaan pojan kanssa naimisiin.
Sitä minäkin sydämestäni toivon. Nuorempi sisaresi, nykyinen äidin
oikea käsi, on vanhemman veljen kanssa mennyt sisaren luo vieraaksi.
Sieltä he kaikki yhdessä tulevat meille, myöskin sisar, miehineen ja
lapsineen, ja vievät meidät vanhempien luona käymään."
"Oi, kuinka hyvä, kuinka hyvä!" huusivat lapset.
"Mutta nyt olen kaikki kertonut. Vatsa vaatii ruokaa ja juusto ja voi
pöydällä näyttävät niin hyviltä, että niitä täytyy ruveta syömään",
sanoi armas Jaanini. Minä istuin hänen viereensä pöydän ääreen ja
lapset meitä vastapäätä toiselle puolelle ja rupesimme syömään, juuri
kuin aurinko meni mailleen.
Tämä kaikki tapahtui eilen juhannuspäivänä. Nyt istun varhaisesta
aamusta alkaen kirjotuspöytäni ääressä, lopettaen elämäkertani ja
täyttäen Jaanini toivon. Sen tähden:
Rakkaat Viron sisaret! Minun mieheni on yksi niitä, jotka taistelevat
vapauden puolesta, että inhimillisempi elämä alkaisi ja hengen kevät
rupeisi kukoistamaan. Kuinka paljon aikaa, voimia ja itsensä uhrausta
tämä työ vaatii, sen olen näiden viidentoista vuoden kuluessa huomannut
miehenikin toimesta. Ja olen jo kertonut hänen omilla sanoillaan, minä
apuna olen hänelle ollut hänen töissään, pyrinnöissään ja toiveissaan.
Mutta ne ovat harvassa, jotka voivat joka tilassa, joka paikassa seisoa
tukena miestensä rinnalla ja tehdä työtä yhdessä. Mutta naiset eivät
voi kartuttaa henkensä voimia toisella tiellä kuin miehetkään. Se
tie kulkee hyvien koulujen kautta vapauden helmaan, jossa ainoastaan
kaikki hyvät voimat voivat kehittyä. Sentähden, rakkaat Viron sisaret,
perustakaa myöskin tyttärillenne kouluja, niinkuin pojillennekin
kouluja toimitetaan. Hankkikaa heille kunniakkaampi kasvatus, kuin
teillä itsellänne on ollut, ettei teidän poikanne tarvitse mennä
suurinta onneaan etsimään vieraan kansan naisista, vaan löytävät
sen omien neitojensa joukosta. — Mutta kuulkaa tekin, rakkaat
sisaret, joita Saksan koulut ovat vieroittaneet omasta kansastanne!
Kuulkaa minun rukoilevaa ääntäni ja osoittakaa ystävällistä mieltä,
myötätuntoisuutta ja rakkautta ja ojentakaa kätenne Viron sisarille
ja auttakaa heitä vapautumaan pimeyden kahleista! Tulkaa takaisin ja
älkää siroittako kukkianne vieraille miehille! Ruvetkaa joka puolelta,
alhaalta ja ylhäältä, niinkuin sukukansamme suomalaiset naiset ovat
olleet tukena miesten rinnalla, miehillenne avuksi, että Vironkin kansa
nousisi kukoistukseensa, niinkuin kaikki muutkin kansat, jokainen
ajallaan, on noussut. Niin, yhdistäkäämme rakkautemme ja rientäkäämme
myöskin me eteenpäin!