IX.

Seuraavana aamuna herätti meitä kaunis laulu huoneemme oven takana ja

heti sen jälkeen tuli näkyviimme enkelinkaltainen olento, jolla oli

punoittavat posket ja kullankeltaiset kiharat, ja lensi ojennetuin

käsin Fredrikaa suutelemaan. "Alma, Alma, jokos sinä, veitikka, olet

kotona!" sai Fredrika huudahtaneeksi. Mutta minä en ymmärtänyt, olinko

hereillä, vai näinkö unta — olihan tuo lapsi Aurooran, minun kalliin

ystävävainajani, näköinen! Nousin vuoteelle istuilleni ja kädet

ristissä peitteen päällä kiintyivät silmäni tuohon enkelin kuvaan,

ikäänkuin en olisi tahtonut häntä päästää näkyvistäni.

"Vieläkö te makasitte, vai säikähdittekö meidän tulostamme?" kysyi

pehmeä ääni hiljaa vieressäni ja, ikäänkuin unesta heräten, huomasin

kauniin, lempeän näköisen naisen seisovan vuoteeni luona ja pelolla

katselevan minua.

"Oi, ei", vastasin värisevin äänin ja kyynelsilmin. "Fredrikan sisar on

erään lapsen näköinen, jota minä paljon, paljon rakastin, vaan joka jo

aikoja sitten on taivaassa!"

"Niin, sen kyllä ymmärrän, kuinka tuommoinen tapaus voi hämmästyttää ja

liikuttaa sydäntä", sanoi neiti Junge, joka oli kumartunut vuoteeni yli

ja otti minun käteni omiinsa. Kiitos Jumalan, että hän juuri niin teki

ja puhui, eikä yhtään kylmemmästi, muuten, en olisikaan hänestä heti

niin paljon pitänyt kuin nyt.

Kun neiti Junge oli vetänyt ylös akkunaverhot, joiden läpi ei aurinko

päässyt huoneesen paistamaan, ja Alma myöskin minua tuli tervehtimään,

näin heti, että hänellä oli toiset silmät, nenä ja suu kuin Aurooralla

ja kävin jälleen levollisemmaksi, vaikk'en iloiseksi. — Silloin huusi

Fredrikin ääni oven takana: "Hyvää huomenta, kuinka olette maanneet?"

"Sangen hyvin!" vastasi hänelle Fredrika. — "Minä olen hänen kanssaan

saman katon alla, hän tulee aamusta iltaan olemaan kanssani!" lensi

iloinen ajatus sydämeni läpi ja entiset surut olivat kerrassa kadonneet.

Neiti Junge ja Alma lähtivät pois kamarista ja me puimme äkkiä

päällemme. — Äitini piti huolta siitä, että minulla aina oli hyvät ja

somat vaatteet, ja oli tätä käyntiä varten teettänyt vielä muutamia

uusia pukuja, ettei minun vaatteiden puolesta tarvinnut olla Fredrikaa

huonompi, niin kuin hän sanoi. — Kun olimme vaatteissa, menimme toisten

joukkoon, jotka meitä jo kahvipöydän ääressä odottivat.

Niin, nyt oli meillä ne päivät käsissä, joista Fredrikan kanssa

olimme iloisella toivolla puhuneet. Eivätkä meidän toiveemme turhaan

rauenneet. Meidän ympärillämme oli niin paljo loistoa ja kauneutta,

niin paljo ihastusta ja iloa herättäviä asioita, että minä alussa olin

kuin hurmautunut kaikesta; mutta pian totuin siihen ja täytyi tunnustaa

itselleni, etten siitä asti, kuin Aurooran kanssa olin yhdessä, ollut

niin iloinen kuin nyt.

Fredrikan tuttavat tulivat häntä tervehtimään ja me kävimme heidän

luonaan ja joka paikassa meitä kohdeltiin hyvin ystävällisesti. Joka

paikassa jouduimme nuorten naisten ja miesten seuraan ja tanssimme,

leikimme ja iloisia lauluja lauloimme — joka paikassa oli Fredrik minun

rinnallani. Hän ei tosin vierasten ja vanhempainsa, etenkin äitinsä,

läsnäollessa niin paljon seurustellut minun kanssani, mutta kuitenkin

huomasin, että hän enin minua näki ja kuuli. Fredrika oli aina yhtä

ystävällinen kohtaani, neiti Junge sangen sydämellinen, lempeä ja hyvä,

ja pikku Alma tuli luokseni ja puhui lupa-aikansa iloista. Myöskin

kauppias T. oli minulle sangen ystävällinen, syleili meitä Fredrikan

kanssa ja lausui muutamia kiittäviä sanoja. Ainoastaan rouva T. ei

minua paljo huomannut ja hänen läheisyydessään tunsin, että olin siellä

vieras. Muuten tuntui, kuin olisin jo kauvan asunut siellä. Olihan se

Fredrikin koti.

Kaupungin alla juoksi joki, ja kun kauppias T:llä oli kaksi kaunista

venhettä, kävimme myös soutelemassa, joka minusta oli hyvin hupaista.

Myöskin metsässä kävimme suuressa seurassa. Kerran oli siellä

sanomattoman hupaista. Fredrik oli tovereineen etsinyt erään kauniin

paikan ja pystyttänyt sinne teltan. Se oli laakso korkearantaisen

joen varrella. Laakson keskellä kohosi pieni mäki, joka oli kuin

kumoonkaadettu, iso kello. Laaksossa ja mäenrinteellä kasvoi sirkeitä

koivuja ja tuuheita pihlajoita. Mäen ja korkean rannan välillä oli

valkea teltta pöytineen ja penkkineen ja sen harjalla liehui viheriän

ja punaisen kirjava lippu ikäänkuin olisi se tietänyt olevansa siinä

nuorison ilon merkiksi. Mäen toisella puolen virtasi joki, hyppien

suurempain ja pienempäin kivien yli, laulaen omaa virttänsä. Joen

takana toisella rannalla lainehti vihanta ruisvainio ja lauhkea tuuli

kantoi siitä lähtevää suloista tuoksua lähiseutuun.

Rouva T. oli toimittanut monenlaista syötävää ja juotavaa. Hän teetätti

valkean joen rannalle ja laitatti sokolaatia, jota joimme teltassa

makuisan kakun kanssa.

Iltapäivällä, jolloin aurinko ei enää niin kuumasti paistanut, läksimme

kulkuun suuressa joukossa, parikymmentä nuorta jalkaisin, vanhemmat

ajaen. Menimme parin virstan päässä olevalle mäelle, jossa kasvoi paljo

tammi-, saarni-, kuusi- ja myöskin päärynäpuita. Mäen alla juoksi joki

ja etäämmältä siinti pieni järvi puiden välistä. Merkillisin asia

mäelle oli kuitenkin vanhan linnan rauniot, jonka keskellä kasvoi

viheriäisiä pensaita ja metsähumaloita.

Kun ehdimme mäen huipulle, oli jo teltta valmiiksi pystytetty, ja

vanhemmat ihmiset, jotka olivat tulleet hevosilla, istuivat ruohossa

ja joivat sokolaatia nauraen ja leikkiä laskien. Teltassa oli pöydälle

asetettu kaikellaisia makeisia ja hedelmiä, joita nuoret miehet

tarjosivat ja joista jokainen otti, mitä halutti. Sitte ruvettiin

leikkimään. Kaikellaiset juoksu- ja hyppyleikit vaihtelivat ja ilo

kävi yhä suuremmaksi. Iloinen mieli valtasi minutkin kokonaan. Luonnon

kauneus ympärilläni ja elämän ilo sisässäni tekivät minut kaikista

vallattomimmaksi, niin että kaikissa leikeissä olin ensimmäisenä.

Vihdoin kävi niin, että kun jotakin uutta kisaa alotettiin, niin

"Liina" ja "Liina" kaikui jokaisen suusta.

Mutta kun ruoho kasteesta kävi märäksi, kokoonnuimme kukkulalle,

teltan ääreen ja istuimme tammien alle peitteille, joita rouva T. oli

leväyttänyt ruohon päälle. Jos äsken ilonhuudot kaikuivat läpi metsän,

niin yhtä elävä oli nyt keskustelu. Neliääninen laulukin kuului nyt

viiden ylioppilaan suusta ja kaikui illan hiljaisuudessa takaisin joen

toiselta puolelta. Laulajien joukossa oli myös ylioppilas R., joka

totisemman ja miehekkäämmän olentonsa puolesta erosi toisista. Hän

oli jo pari kertaa lähestynyt minua ja koettanut aloittaa vakavampaa

keskustelua, vaan minä olin sen aina seoittanut iloisella tuulellani.

Nyt seisoi hän aivan lähellä minua ja puhui erään vanhemman naisen

kanssa linnan raunioista, jotka puiden takaa kohosivat edessämme.

Raunioiden ja meidän välillemme oli kokoontunut iso joukko talonpoikia,

jotka katselivat meitä, mutta kaikki lakittomin päin, sillä olihan

heidän nuori kartanon herransakin meidän joukossamme. Pian oli kaikkein

huomio kääntynyt ylioppilas R:n puoleen, joka tulisin sanoin puhui,

kuinka satoja vuosia takaperin "meidän esi-isämme" tässä paikassa

oli pitänyt vuodattaa vertansa raakoja pakanoita vastaan, ennenkun

he nämä olivat saaneet valtansa alle. "Tämä on historian multaa",

huusi hän viimein, "historian pyhää multaa, jota me nyt tallaamme. Ja

siitä, että nyt voimme olla niin iloiset, saamme kiittää voimakkaita

esi-isiämme!" — "Katsokaa", huusi nyt Fredrik, osoittaen talonpoikia,

jotka seisoivat lakittomin päin meidän edessämme, "tuossa seisoo tuo

raaka pakanasuku; eläköön meidän voimakkaiden esi-isäimme muisto!"

"Hurraa!" huusi nyt koko seurue ja talonpoikainkin seassa heitti

moni lakkinsa ilmaan ja huusi "hurraa!" yhteen ääneen. Palvelija toi

juomia, ja kun jokaisella oli lasinsa, kohosi uusi "hurraa" illan

tyyneyteen ja kaikui voimakkaasti metsästä takaisin. Ylioppilas R. ja

Fredrik olivat laseineen ensimmäiseksi tulleet minun luokseni. Minusta

tuntui, kuin olisivat neulat pistäneet sydäntäni, mutta en sittenkään

kaatanut juotavaani maahan, vaan minunkin lasini kilisi yhdessä heidän

kanssansa. Nyt alkoivat laulajat erään voimakkaan laulun, jonka

hiljattain saksalainen säveltäjä oli sepittänyt:

"Dir möcht' ich diese Lieder weihen,

Geliebtes, deutsches Vaterland,

Denn Dir, dem neuerstanden, freien,

Ist all mein Sehnen zugewandt.

Doch Heldenblut ist Dir geflossen,

Dir sang der Jugend schönste Zier

Nach solchen Opfern diese Lieder!"

Värisevin äänin lopettivat laulajat laulunsa, josta voi nähdä, kuinka

sydämen pohjasta he olivat laulaneet. Luulin, että koko seura nousisi

ja kiittäisi heitä. Mutta samassa rupesivat kaikki suurella äänellä

nauramaan, joka minua niin hämmästytti ja oli vastenmielistä, että

tuntui, kuin olisivat vanhat Viron henget tästä laulusta heränneet ja

ärtyneet nauramaan.

Mutta kun katsoin mäen kukkulalle, jossa moniaat ylioppilaat

punssilasineen istuivat pienen pöydän ääressä, niin huomasin pian,

mistä nauru tuli. Eräs ylioppilas oli istunut keinulaudalla ja nostanut

lasinsa ylös laulun kunniaksi ja juuri ruvennut "hurraata" huutamaan,

kun samassa lauta kaatui takaapäin ja ylioppilas lasineen vieri alas

mäkeä. Mäen alla nousi hän pystyyn, otti lasin käteensä ja huusi:

"Niin, iloitkaa, toverit, me olemme molemmat, sekä lasi että minä,

ehjiksi jääneet". Koko seura rupesi uudestaan nauramaan. Ylioppilas R.

vaan pysyi totisena ja katseli kulmiaan rypistäen iloisia tovereitaan.

Minäkin olin käynyt totiseksi, mutta aivan toisista syistä kuin

ylioppilas R. Raskas kuorma painoi rintaani. En tietänyt sinä hetkenä,

mistä se tuli, mutta ilo oli kadonnut sydämestäni. Etäämpää näin,

kuinka Fredrik jakoi talonpojille ruoan ja juoman tähteitä ja he siitä

häntä alamaisesti kumarsivat. Korvissani kaikuivat vielä sanat, jotka

hän lasia kilistäessään hiljaa oli minulle lausunut: "Minä toivon, että

Liina kukoistaa maailmassa ainoataan minun tähteni!" Tiesinhän, että

Fredrik minua rakasti ja että minä myös häntä rakastin, ja se oli se

elämän ilo, joka tähän asti oli tehnyt minut onnelliseksi. Mutta tämän

onnentunteen välille oli tänäpäivänä tunkeutunut musta varjo. Ne sanat,

joilla Fredrik oli tänäpäivänä "voimakkaita esi-isiään" kunnioittanut,

osoittivat, että jos aioin vaeltaa hänen kanssaan koko elinaikani,

piti minun kokonaan saksalaistua ja saksalaisena pysyä ja vielä niin,

että tuntisin iloa oman kansani ja sukuveljeini orjuudesta. Sillä

ei yksikään kunniallinen mies ole meidän aikoinamme väliäpitämätön

valtiollisista asioista, eikä oikeaa avioelämää voi syntyä ilman hengen

yhteyttä. Olisin ehkä tällä tavoin saksalaistunut, jos en olisi Annan

kanssa kaupungissa tullut ystäväksi ja jos ei Jansu Pietarista olisi

kirjoittanut. Mutta nyt en ollut vielä niin langennut, vaikka kyllä

olin vanhempiani hävennyt ja juonut virolaisten orjuuttajain muistoksi.

Rakkaus kansaani tunkeutui sen rakkauden väliin, jota tunsin Fredrikiä

kohtaan. Se ei vielä päässyt voitolle, mutta se raskautti sydäntäni,

vaikk'en silloin vielä selvään tajunnut, mistä se tuli. Nuolet eivät

vielä kylliksi olleet haavoittaneet sydäntäni, vaan ennen pitkää

tapahtui käänne elämässäni.

Juuri kun aloin mennä kotiin, seisoi ylioppilas R. edessäni, tarjosi

minulle käsivarttaan ja sanoi: "neiti Liina, te varmaankin sallitte,

että saatan teidät kotiin. Se lupa tekisi minut sangen onnelliseksi,

sillä kun tänä päivänä innostunut, ylevä hetki rikkoontui vallattomaan

nauruun, pysyitte te yksin totisena, joka osoittaa, että meidän

henkemme ovat yksimieliset!" Minä pistin käteni hänen kainaloonsa ja

me läksimme kotiinpäin. Mutta kysyin hymyillen: "Mistä tiedätte, että

olemme yksimieliset, vaikka molemmat pysyimme totisina? Olisihan meidän

totisuus voinut syntyä kokonaan erilaisista syistä."

"Voi, elkää puhuko sillä tavalla", sanoi hän; "minä uskon, että me

olemme yhtä mieltä, ja minulta olisi hyvin ikävää, jos te itse toisin

vakuuttaisitte!"

Kun rupesin ajattelemaan näitä sanoja, seisoi Fredrik meidän luonamme

ja sanoi ylioppilas R:lle:

"Suo anteeksi, veli R., mutta tämän neidin saatan minä kotiin!"

"Onko herra Fredrik teitä, neiti, pyytänyt ennen minua?" kysyi

ylioppilas R. äkkiä, ja minun piti vastata "ei", vaikka se oli

vastenmielistä.

"Siis, veli Fredrik, elä pane pahaksi, jos en täytä tahtoasi!" lausui

ylioppilas, kääntyen Fredrikin puoleen. Fredrik ei vastannut siihen

mitään, vaan käveli äänettömänä meidän vieressämme, kunnes saavuimme

kotiin. Ei ylioppilas R:lläkään ollut enää paljo sanomista, ja minä

kiusasin itseäni, ajatellen, mikä nuo molemmat herrat teki niin

totisiksi.

Vihdoin saavuimme kaupunkiin, jolloin jokainen kääntyi kotiaan kohti.

Heti huoneisiin päästyämme, meni kukin makuusuojaansa.

Seuraavana päivänä aamiaispöydässä sanoi rouva T., että hän aikoi

huomenna toimittaa tanssijaiset, ja pyysi Fredrikiä ja Fredrikaa

toimittamaan tuttavilleen ja ystävilleen huomen-illaksi kutsumakirjeet.

Kiittäen äitiään lupasivat he heti täyttää hänen tahtonsa. Fredrik oli

tovereineen käynyt ongella, ettemme olleet häntä ennen puolista paljo

nähneet, mutta kuitenkin huomasin, että hän tänäpäivänä oli totisempi

kuin ennen. Heti päivällisen jälkeen lähtivät Fredrik ja neiti Junge

koulukamariin kirjoittamaan kutsumakirjeitä, mutta minä pistäysin

meidän makuuhuoneesemme hiukan laittamaan vaatteitani. Kun minä tulin

sieltä, seisoi Fredrik vieraskamarissa edessäni.

"Neiti Liina", sanoi hän kylmästi, "pitääkö minun mennä ensiksi

pyytämään ylioppilas R:ea, että hän huomenna todella tulee meille?"

"Kuinka te niin voitte kysyä? Minä en ymmärrä, mitä se merkitsee",

kysyin arasti, rukoilevalla äänellä.

"Liina!" huudahti hän sen jälkeen sydämen pohjasta lähtevällä äänellä,

painaen minut äkkiä vasten sykkivää sydäntänsä. "Liina, sinä tiedät,

sinä tiedät jo aikoja sitten, että minä sinua rakastan, rakastan kuin

konsanaan mies kauniimpaa naista rakastaa. Ja sentähden en voi sallia,

että joku toinen tunnustaa sinulle rakkautensa. Liina, jos sinulle joku

toinen mies on rahtuakaan mieluisempi kuin minä, niin kadotan pian

järkeni!"

"Fredrik, eipä minulle kenkään ole ollut niin mieluinen kuin sinä."

"Liina, onko se totinen tosi? Voitko todella rakastaa minua?"

"Voin!" sain tuskin sanoneeksi, kun hänen tuliset huulensa koskettivat

suutani. — — — Se oli ensimmäisen kerran ja jäi myöskin viimeiseksi.

Seuraavana iltana loisti kaikki kynttiläin valossa. Suuri sali oli

yhtenä tulimerenä. Loistava ruunu keskellä huonetta rippui alas

katosta, ja siinä paloi monta kymmentä kynttilää, ja seinistä loisti

vielä kymmeniä tulenliekkejä. Kaksi isoa, katosta lattiaan ulottuvaa

peiliä heijasti takaisin tuliliekkien loistoa, niin että silmiä

häikäisi. Pehmeät, sinisellä, kallisarvoisella kankaalla päällystetyt

ja kauniilla leikkauksilla koristetut sohvat ja nojatuolit tarjosivat

mukavia istumasijoja. Huoneen komeutta lisäsivät vielä turkkilaiset

matot ja saman väriset silkkiset akkuna- ja oviverhot. Kukkaryhmien

keskellä seisoivat valkeat veistokuvat ja yhdellä seinällä oli iso

soittokone, jossa tänä iltana soitti palkattu soittaja.

Mutta tätä kaikkea Fredrika ja minä, samoin kuin neiti Jungekaan, emme

vielä nähneet, vaikka kyllä rouva T. oli kamarineidillä lähettänyt

sanaa, että me pian tulisimme saliin, sillä muutamia vieraita oli jo

tullut.

Fredrik oli meille lukenut hauskan kertomuksen ja sentähden olimme

myöhästyneet vaatetuksessamme. Asetin juuri tukkaani, joka riippui

pitkinä, mustina kiharoina kaulalle, kun neiti Junge tuli huoneesemme

vasta puhjennut ruusun kiehkura kädessään. Hän otti tekokukat tukastani

pois, heitti ne pöydälle ja pani oman kiehkuransa minun päähäni,

sanoen: "Tämä seppele teille sopii, eivätkä nuo tekoruusut". — "Te

olette oikeassa", sanoi Fredrika, silmäillen minua, "nyt on Liina kuin

ruusunkukka, joka vasta on nupusta puhjennut."

Siihen aikaan ei vielä vaatteilla komeiltu niinkuin nyt, ja kun

Fredrika vielä oli koululapsi, ei hänelläkään vielä ollut kovin

kauniita vaatteita. Taivaansininen leninki, lyhyet hiat ja paljaaksi

jätetyt olkapäät, sininen kukkaseppele vaaleilla kiharoillaan, siinä

koko hänen vaatetuksensa. Neiti Junge, hänkin nuori, kahdenkolmatta

vanha neiti, valkeassa puvussa, otti meidän käsistämme kiinni ja vei

saliin, jossa melkein kaikki vieraat olivat koolla. "Fredrika, nyt

pitää sinun pyytää vierailtasi kauniisti anteeksi, ett'et ole heitä

ollut vastaan ottamassa", sanoi rouva T., istuen sohvalla muutamien

rouvien kanssa, jotka olivat tulleet sinne tyttärineen. Fredrika täytti

lempeästi hänen käskynsä. Heti meidän tulomme jälkeen alkoi musiikki

soida, ja neidot lensivät kuin perhoset nuorten miesten kainaloissa.

"Minun armas Liinani", kuiskasi korvaani Fredrik ensimmäisessä

tanssissa, "kuinka sanomattoman kaunis olet tänäpäivänä, sinä olet

kauniin nainen, jonka eläissäni olen nähnyt." — Voi, kuinka suloisilta

kaikuivat nuo sanat korvissani. Minkälainen muiden silmissä olin,

se oli yhdentekevä. Mutta toisetkin veivät minua usein tanssiin

ja kuiskailivat korviini kiitossanoja. — "Liina", sanoi Fredrik

jälleen minulle toisessa tanssissa, "jos en tietäisi, että rakastat

minua, olisin jälleen pelon ja surun vaiheella; mutta nyt voin olla

vakuutettu, että kaikki nuo nuolet toisten silmistä eivät satu sinuun.

— Voi, että ne vuodet, jotka minun vielä Tartossa pitää viettää,

olisivat jo kuluneet!" — Nepä vasta olivat hetkiä, joita tänä iltana

nautin; olin kuin huumautunut, niin nousivat kaikki sydämen tunteet

päähäni. Tunsin Fredrikin rakkauden tähden olevani kuin maasta

taivaasen nostettu. Olin siitä rakkaudesta ylpeä, kuin olisi hän

nostanut minut kuninkaalliselle istuimelle.

"Fredrik, missä ylioppilas R. on?" kysyi rouva T. kerran, "et suinkaan

ole häntä jättänyt kutsumatta?" — "En ole, mamma, mutta hän oli eilen

lähtenyt metsästysretkelle." — "Vahinko", sanoi rouva T.

Tänäkin iltana saimme tanssin välissä kaikellaisia hyvänmakuisia

virvoituksia, ja komean iltasenkin oli rouva T. toimittanut. Mutta

nuorilla ei ollut paljo aikaa ruokien varalle, heidän piti ajatella

toisiaan ja omaa hauskuuttaan. Minä en voinut mitään syödä. —

Iltasenkin jälkeen vielä tanssittiin ja sitte läksivät vieraat pois.

— "Hyvää yötä, Liinani!" sai Fredrik sanoneeksi, kun hänen sisarensa

kanssa erosimme omaan huoneesemme. — "Minun Liinani! minun Liinani",

kaikui korvissani levolle laskeutuessa.

Mutta tunteeni olivat liiaksi kiihtyneet, voidakseni nukkua. Muutaman

tunnin perästä heräsin jälleen. Oli jo iso päivä, sillä olimme myöhään

tanssineet. — Fredrika nukkui makeasti. "Minä nousen oikein ylös,

ajattelin, pukeudun hiljaa, käyn saliin istumaan ja muistelen vielä

kerran eilistä iltaa, onhan vielä kaikki hiljaista, eikä kukaan

häiritse minua siellä." Hetken perästä istuinkin pienen sohvan nurkassa

ja vaivuin haaveiluihini. En tiedä, kuinka kauan olin istunut, kun

kuulin isäntäväkeni salin viereisessä huoneessa keskustelevan. Rouva

T. puhui kovalla äänellä, ja kun kuulin heidän mainitsevan Fredrikin

nimeä, rupesin kuuntelemaan. "Ei", sanoi hän, "en voi koskaan suostua

siihen, että poikani ottaa talonpoikaisen tytön itselleen vaimoksi!

Minä kuolisin siitä surusta!"

"Mutta, rakas Vilhelmine", lausui hänen miehensä, "mistä olet saanut

tuommoisia ajatuksia päähäsi?"

"Sinä vaan, Leopold, joka lapsillesi annat niin paljon vapautta ja niin

vähän huomaat heidän toimiansa, voit sillä tavoin kysyä. Etkö sinä

sitte eilen illalla huomannut, että Fredrik ei nähnyt eikä kuullut

muita neitoja kuin Liinaa?"

"No, Vilhelmine, eikö sitten Liina sinusta ole kaunis ja käytökseltään

sievä? Toisetkin nuoret miehet häntä mieltymyksellä katselivat ja

vanhatkin herrat kiittivät sekä häntä että Fredrikaa."

"Ah, miksi et tahdo minua ymmärtää, minulle ovat yhdentekeviä hänen

kauneutensa ja hyvät tapansa, hän pysyy kuitenkin aina talonpojan

lapsena."

"Mutta hänen koulukasvatuksensa kohottavat häntä ylemmäksi sukua ja

säätyä, ettei kukaan, joka hänet näkee ja kuulee, tiedä, mitä säätyä

hän on."

"Mutta hänen vanhempansa puhuvat aina rahvaan kieltä, ja sitäpä en

voisi ollenkaan sietää, että poikani pitäisi puhutteleman appiaan ja

anoppiaan sillä kielellä, jota meidän orjamme puhuvat."

"Vaikka Liina nyt on Fredrikin mieleinen, ei ole kuitenkaan sanottu,

että hän vuosien perästä ottaa hänet vaimokseen. Nuoret miehet

ihastuvat äkkiä kauniisen ulkomuotoon, ja voihan käydä niin, että

hän muutaman kuukauden perästä löytää Tartossa neidon, joka on hänen

silmissään paljoa kauniimpi kuin Liina. Ole sentähden levollinen, eläkä

suotta huolehdi. Aika kaikki asiat tasoittaa."

"Mutta Fredrikan täytyy joutua Tarttoon, erääsen kasvatuslaitokseen,

se pitää sinun vihdoinkin minulle myöntää. Äidin tahtoa tulee kuulla

varsinkin tyttärien kasvatuksessa."

"No, Vilhelmine, siitä voimme puhua toisen kerran, kun sinä olet

tyynempi. Tule nyt kahvia juomaan, minun ruumiini vaatii jo sitä.

Lapsia emme ehdi tänäpäivänä odottaa, he varmaankin vielä kauan

lepäävät yöllistä väsymystään." Ja he lähtivät kahvia juomaan.

"Hyvää huomenta, mamma ja pappa!" kuulin vielä Alman hellällä äänellään

huutavan vanhemmilleen, ja sitte kävi kaikki hiljaiseksi. Niin hiljaa,

hiljaa kuin haudassa, mustassa, kolkossa haudassa, johon minut äkkiä

heitettiin enkelin laululla täytetystä taivaastani.

Hirmuisen kipeästi oli ylpeä rouva T. haavoittanut sydäntäni,

surmannut sen kalliimman elämän. Minun piti nyt yksin istua kolkossa

salissa, jossa tanssin ja onnen jumalattarien kuvat kuin hirveät

henget vartijoivat minua. Nyt olin rakkaista ihmisistä äkkiä erilleen

temmattu. Fredrik! Fredrika! olisin huutanut, mutta ääntä en saanut

suustani. — Neiti Junge, niin hänen luokseen, hänen luokseen! huusin

vihdoin sortuneella äänellä, nousin ylös ja hoipertelin hänen

huoneesensa. Sinne saavuttuani, avasin oven, jaksoin hätäisesti käydä

hänen vuoteensa viereen, mutta — siinä kaaduin matolle maahan.

"Neiti Liina, mikä teillä on?" huusi neiti Junge, hypäten ylös

vuoteestaan ja tarttuen minuun kiinni.

"Hiljaa, hiljaa, etteivät toiset kuule — minä olen hirveästi väsynyt —

auttakaa!" pyysin niin hiljaisella äänellä, että hän tuskin sitä kuuli.

Hän istui maahan, otti minut syliinsä, otti toisella kädellään pieneltä

pöydältä, joka oli hänen vuoteensa vieressä, pullon ja alkoi hautoa

kulmiani Kölnin vedellä. Vähän ajan perästä aloin tointua ja rupesin

itkemään. Neiti Junge painoi minua rintaansa vasten ja antoi minun

siinä hetken aikaa itkeä rauhallisesti. Sitte kysyi hän hiljaisella

sydämellisellä äänellä:

"Mikä, rakas Liina, teille on tullut?"

"Sitä en voi sanoa teille, mutta hirmuinen tuska täyttää sydämeni. —

Oi, auttakaa te, että niinpian kuin suinkin, ehkä vielä tänäpäivänä,

pääsisin täältä kotiin! Mutta elkää kenellekään puhuko, kuinka tulin

tänne, eikä mitään sydämeni tuskasta!" pyysin häntä.

"Mutta tehän olette aivan kipeä, kuinka voitte sitten matkustaa?"

vastasi hän.

"Voi, luvatkaa, että saan levätä jonkun tunnin teidän vuoteessanne,

sitte voimistun varmaankin niin paljo, että voin lähteä."

"Halukkaasti lupaan sen, mutta mitä sanon toisille, kun he teitä

kysyvät?"

"Ei mitään muuta, kuin että eilisestä tanssimisesta olen hiukan kipeä."

Hän auttoi minua vuoteesensa, avasi vaatteeni, peitti lempeästi, istui

sitten vuoteeni viereen ja pani kätensä otsalleni, jossa hän piti sitä,

kunnes nukuin. Niin, kiitos nuoruuden voimille, minä nukuin todella —

olivathan sekä ruumiini että sieluni sanomattoman väsyneet — ja makasin

iltaan asti. Kun siitä heräsin, näin jälleen ensimmäiseksi neiti Jungen

lempeät silmät.

"Jumalan kiitos, te olette hyvin maannut", huudahti hän iloisesti

vastaani. "Ja teidän iloksenne saan kertoa, että huomenna voitte

lähteä. Herra T. ja Fredrikakin hämmästyivät ensin, kun saivat

kuutta teidän aikeenne, eikä Fredrika tahtonut siitä kuulla

puhuttavankaan. Mutta kun yhä edelleen pyysin ja selitin, ettette

suinkaan kevytmielisyydestä tehnyt päätöstänne, ja vielä kerroin, että

olitte eilisestä tanssista hiukan kipeä, suostui herra T. vihdoin

teidän lähtöönne. Fredrika on jo kymmeniä kertoja käynyt täällä teitä

katsomassa, rouva T:kin kerran ja herra T. on myös usein kysynyt

tilaanne. Fredrik oli jo aamulla, ennenkun minä tulin huoneestani,

äitinsä tahdosta lähtenyt pariksi päivää Stülpnagelille, joiden vanhin

poika on tullut kotiin Saksasta."

Minä kuuntelin rauhallisesti hänen puhettaan ja kiitin häntä kaikesta

vaivastaan, jota hän oli nähnyt minun tähteni. Hän nousi vuoteen

äärestä ja lähti huoneesta. Hetken perästä tuli hän jälleen takaisin,

kantaen tarjoimella ruokaa. Hänen perässään tuli Fredrika.

"Rakas, kallis Liina, mikähän sinua vaivaa? Minkätähden sinä aiot

lähteä?" kysyi hän itkevällä äänellä kumartuen ylitseni. Se koski

sydäntäni, mutta koetin miehekkäästi voittaa tunteeni ja vastasin

lempeällä äänellä:

"Rakas Fredrika, elä pane pahaksesi minun äkkinäistä lähtöäni! Usko

minua, rakastavaa ystävääsi, sinä kyllä vielä kerran myönnät, että

minä teen oikein, kun toisten kerron sinulle, mitä nyt en voi ja mikä

on syynä minun lähtööni." Hän suuteli minua kymmeniä kertoja, me

itkimme hetken aikaa toisiamme syleillen, kunnes neiti Junge kehoitti

minua syömään, etten kuolisi nälkään. Minä nousin ylös vuoteesta, söin

ja join, multa en lähtenyt huoneesta, jonne Fredrika jäi seurakseni

yölläkin. Hän pyysi, että neiti Junge makaisi Alman kanssa hänen

huoneessansa, jotta hän saisi olla minun luonani. Niin, en lähtenyt

huoneesta, ennenkun seuraavana aamuna istuin pieniin vaunuihin,

joiden edessä kaksi suurta, mustaa hevosta veivät minut kotiinpäin.

Hyvästi jättäessä olivat Fredrika, neiti Junge, Alma ja herra T.

oikein surullisen näköiset. Rouva T:nkin puhe tuntui olevan hiljaista

ja hiukan surullista, mutta hänen näöstänsä en tiedä mitään, sillä

en saattanut häneen katsoa. "Fredrikille paljon terveisiä!" sanoin

Fredrikalle kaikkien kuullen ja sitten lähdin.