Rakas, hyvä Jansuni! lausuin itsekseni kirjeen luettuani, suudellen
hänen nimeänsä. Minä rakastan sinua kuin olisit todellinen veljeni, ja
sydämeni kävisi varmaankin kevyemmäksi, jos voisin niinkuin lapsena
uskoa sinulle kaikki, kaikki, mikä sen täyttää! — Enkö siis enää ole
lapsi? Sitä en usko, sillä vaikk'en ole vielä ripillä käynyt, tuntuu
kuitenkin, kuin olisin viime aikoina tullut täysikasvaneeksi.
Minulla ei ollut kotona paljo aikaa vaipua ajatuksiini, pistin kirjeen
taskuuni ja läksin pienten veljeini ja sisarteni kanssa heidän
leikkipaikkojaan katsomaan.
Nopeaan kuin ajatus, joka lentää aivojen läpi, olivat ne pari päivää
kotona kuluneet. Viimeisenä pyhänä vei poika minut jälleen kaupunkiin
ja minä sain vanhemmiltani luvan mennä Fredrikan vieraaksi.
Ne kolme viikkoa, jotka vielä olivat jäljellä juhannukseen, kuluivat
sanomattoman pian. Olihan näinä viimeisinä aikoina, jolloin puolen
vuoden luvut olivat kerrottavat, niin paljo koulutöitä, etteivät päivän
tunnit tahtoneet riittää. Kuinka olisi minulla ollut aikaa vielä
kirjoittaa Jansulle? — "Mutta kun tulen Fredrikan luota lakaisin,
kirjoitan hänelle pitkän kirjeen, joka hänet jälleen sovittaa minun
kanssani", lohdutin tuntoani, joka yhä enemmän rupesi minua soimaamaan.
Sitte läksin Fredrikan kanssa matkalle.
Minulla ei ollut ensin ollenkaan halua sinne, mutta hän oli kertonut
minulle kaikki hauskuudet, joita saisimme hänen vanhempainsa luona
nauttia, niin että vihdoin hyvin iloisesti suostuin hänen pyyntöönsä.
Fredrikin tähden, joka myös nyt oli tullut kotiin, olisin ennen jäänyt
pois, vaikka tosin oli mielestäni sangen hupaista tavata häntä niin
pitkän ajan perästä. Eikä minulla nytkään ollut voimia vastustaa tätä
tunnetta.
Ihmeellistä! Ennen olin aina selvään tiennyt, mitä tahdoin ja mitä piti
tekemän, mutta siitä asti, kun Fredrik oli lempeni herättänyt, tuntui
alati, kuin olisin ollut kahden vastaisesti lainehtivan veden välillä.
Mutta ne laineet, jotka tulivat Fredrikin puolelta, olivat hyvien
päätöksieni vihollisia, sillä ne aina surmasivat nämä viimeksimainitut.
Ei milloinkaan tarvitse tyttö äitinsä ystävyyttä niinkuin silloin, kun
hän rupeaa miestä rakastamaan. Ilman äidin ystävyyttä on rakastava
tyttö kuin heikko kukkanen, joka ei tukeetta voi vastustaa tuulta, vaan
murtuu väkisten. Sentähden on äidin välttämätön velvollisuus, että
hän koettaa saavuttaa lastensa ystävyyden, jotta he äidilleen voivat
peittelemättä uskoa sydämensä salaisuudet. Meidän hyvällä, rakkaalla
äidillämme ei ollut suuren talouden tähden aikaa pitää ystävyyttä
lastensa kanssa ja kuulla heidän juttujaan.
Fredrikan kotiin oli pitkä matka. Meidän täytyi olla yötä eräässä
ravintolassa tien vieressä ja olimme vasta seuraavana iltana perillä.
Jota lähemmäksi me jouduimme, sitä kovemmin alkoi sydämeni sykkiä.
Monta kertaa toivoin itsekseni, että olisin jäänyt kotiin, ja ihmeen
raskaalta tuntui sydämeni. Se varmaan aavisti, mitkä nuolet sen läpi
piti käymän.
Meillä oli vielä matkaa seitsemän kahdeksan virstaa, niin äkkiä huusi
Fredrika iloisesti: "Katso kuitenkin, Liina, kuka tuolla tulee!
Arvasinhan minä, että hän tulee vastaamme, mutta näin kauaksi en
voinut toivoa. Hyvää iltaa, Fredrik, hyvää iltaa! Kuinka olet, hassu
poika, tullut vastaan ja vielä jalkaisin?" "Hyvää iltaa", huusi
muutaman askeleen päässä ääni, joka kävi kuin salama läpi sydämeni.
Ja Fredrik T. oli pian meidän luonamme, kun kuski seisautti hevoset.
— "Hyvää iltaa, Liina, sinä olet enkeli! En olisi koskaan voinut
toivoa semmoista iloa, että sinä tulisit meidän luoksemme, ja nyt olet
täällä!" lausui hän puristaen kättäni ja suudellen sitä. — "Mutta,
Fredrik, onko Liina jo luvannut, että saat häntä kutsua sinuksi?"
kysyi Fredrika. — "Ai, Liina — olimmehan toisiamme jo kirjeissä
nimeltä kutsuneet — suokaa anteeksi! Suuri iloni ei antanut minulle
aikaa ajatella pikkuasioita", pyysi hän sydämellisesti. Minä en voinut
hänelle vastata, en saanut sanaa suustani.
"Tule kuitenkin ja suutele myöskin minua, niinkuin oikean veljen
velvollisuus on!" käski Fredrika ja Fredrik meni toiselle puolen
kärryjä, suuteli häntä, astui kärryihin ja istui meidän eteemme ajajan
viereen ja me kuljimme eteenpäin. Iloisesti puhelivat sisar ja veli
keskenään, sillä minä olin aina harvapuheinen Fredrikin seurassa. Me
saavuimme juuri auringonlaskun aikana kauppamies T:n suuren, komean
kartanon eteen, jossa kuski pidätti hevosia, Portailla seisoivat
Fredrikan vanhemmat meitä odottamassa. Fredrika hyppäsi ensiksi
kärryistä, juoksi ylös portaita myöten ja syleili isää ja äitiä.
"Tule, Liina, että teen sinut tuttavaksi vanhempaini kanssa", huusi
hän, ja minä astuin Fredrikin käden nojassa värisevin askelin ylös.
Tervehdykseksi antoivat Fredrikan vanhemmat minulle kättä ja hänen
isänsä sanoi, että olin tehnyt oikein, kun kerran tulin ystäväni luo
vieraaksi.
Sitte lähdimme kaikki sisään, Fredrika äidin kainalossa, heidän
perässään minä ja Fredrik isänsä kanssa. Hämärän tähden ja kun olin,
niinkuin sanotaan, jättänyt silmät ulos, en nähnyt, minkälaisia ne
huoneet olivat, joiden läpi kuljimme, mutta sen tunsin, että jalkani
astuivat pehmeitä mattoja myöten. Vihdoin jäimme erääsen huoneesen ja
rouva T. soitti pientä kelloa, jonka jälkeen palvelustyttö tuli ja
pani kynttilät palamaan. Sitte käski hän meitä heti pöytään istumaan
ja me asetuimme loistavan kauniilla astioilla ja hyvillä ruuilla
varustetun pöydän ääreen, joka meille oli valmistettu tähän pieneen
vierashuoneesen, jotta puhe paremmin sujuisi, niinkuin rouva sanoi.
Rouva T:n edessä seisoi vielä kirkas teekeittiö, joka lauloi suhisevaa
keittolauluaan niin ystävällisesti, että tuntui, kuin olisi se tahtonut
minua miellyttää, jotta en tuntisi itseäni siellä vieraaksi. Ja kun
nostin silmäni lautaselta ja katselin ympärilleni ja seinistä, katosta,
lattiasta, kaikkialta loisti vastaani komea kauneus, tuntui minusta,
kuin olisi siellä voinut elää sanomattoman onnellisena. Mutta kun
jälleen katsoin rouva T:tä, oli kuin hänen vaalealta otsaltaan ja
sinisistä silmistään olisi salainen kuuma tuulenpuuska puhaltanut
vastaani ja ajanut minua siitä syrjään. Toisin vaikutti vanhan
kauppiaan ulkomuoto, joka muistutti minulle hänen molempia lapsiaan,
rakkaita ystäviäni.
"Fredrik on kaiketi jo kertonut sinulle, että sisaresi Alma lähti
opettajattarensa neiti Jungen kanssa Stülpnagelille vieraaksi ja tulee
vasta huomenna kotiin", sanoi rouva T. Fredrikalle, joka pahoitteli
sitä, että vasta huomenna saisi tavata kahdentoista vuotiasta
sisartansa. Iltanen kesti kauan, sillä Fredrika kyseli vanhemmiltaan
ja veljeltään tuttavainsa asioita. Mutta vihdoin otti hänen äitinsä
kynttilän pöydältä ja saattoi meidät makuuhuoneesemme. "Oi, kuinka
kaunista täällä on!" huudahdin huoneesen tultuani. Ja siellä oli
todella kaunista. Tumman punaisella sametilla olivat seinät vaatetetut
ja kaksi lumivalkeaa vuodetta odotti meitä. Toinen vuode oli toisella
seinällä, kummankin vieressä seisoivat komeat pesukaapit ja pienet
yöpöydät valkeine liinoineen. Seinässä vuoteiden yläpuolella rippui
kultaisten kehysten ympäröimänä enkelein ja pyhäin kuvia. Kolmannella
seinällä oli iso toalettipeili, jonka päälle oli asetettu kaikellaisia
pikkuesineitä, joita naiset tarvitsevat vaatetukseensa. Lattiaa peitti
ruusunkukkainen matto.
"Sano minulle, Fredrika, kuinka sinä voit tulla toimeen rouva G:n luona
ja minkätähden sinun vanhempasi eivät ole hankkineet sinulle rikkaampaa
asuntoa", kysyin, kun jo olimme makaamassa.
"Meidän koulumme on hyväksi kiitetty koulu ja johtajatar neuvoi
vanhempiani panemaan minut rouva G:n luona asumaan. Mamma tosin ei
tahtonut tyytyä siihen, mutta pappa sanoi, että se on rikkaiden
lapsille hyödyksi, kun he tottuvat huonompaankin oloon, ja minä olen
hänen kanssaan yhtä mieltä." Näin sanoi Fredrika jo hyvin unisena, ja
koska minäkin olin väsynyt, ei ollut enää aikaa ajatella näitä asioita,
vaan antauduin Nukkumatin pauloihin.