Ensimmäinen asia, jonka Fredrika minulle kertoi, oli se, että hänen
veljensä oli tullut ylioppilaaksi. Tätä sanomaa olin odottanut, sillä
tiesin, että hänen piti mennä Tarttoon tutkintoa suorittamaan. Hän oli
meille toisinaan puhunut siitä ja pyytänyt minua, että toivottaisin
sydämestäni onnea hänen työllensä, sillä jota nopeammin hän pääsisi
Tarttoon, sitä pikemmin voisi hän perustaa oman kodin. Tätä sanoessaan
katsoi hän minuun niin rukoilevaisesti, että se tunkeutui sydämeni
pohjaan. Kaikki tämä muistui taas mieleeni ja ilo, mutta myös
ihmeellinen pelko värisytti sydäntäni. — Oi, etten tuosta pelosta
milloinkaan pääse, ajattelin. Mutta — Jansun näkö ei pitkään, pitkään
aikaan ollut niin selvänä kuvastunut mieleeni kuin nyt. Näin hänen
haamunsa meidän erotessamme ja muistin, kuinka suuresti häntä sen
jälkeen olin ikävöinnyt. Kävin yhä rauhattomammaksi ja surullisemmaksi.
"No, Liina, oliko sinulla vieraissa niin paha olla, vai etkö tahtonut
enää tulla meidän joukkoomme, koska olet noin totinen?" kysyivät
toverit.
"Ei suinkaan, mutta olen matkasta ja tuiskusta väsynyt. Kun saan
levätä, olen jälleen teidän vallaton Liinanne", vastasin heille. Päätin
jälleen varjella sydäntäni kaikellaisilta turhanpäiväisiltä tunteilta.
Sillä koulutyöthän vaan piti olla ripille pääsemättömän lapsen mielessä.
Seuraavana päivänä alkoi koulu ja uusilla voimilla, uudella innolla
ryhdyin työhöni ja koitin vangita ajatukseni kirjoihin kiinni, enkä
päästänyt niitä muihin asioihin eksymään, en eteen enkä taaksepäin.
— Mutta hämärissä, jolloin Fredrik tavallisesti oli tullut sisarensa
luona käymään ja kun me läksimme ranskan kielen tuntiin, en voinut
olla muistelematta häntä ja hänen sanojansa, jotka olivat soineet niin
suloisesti korvissani.
Päälle päätteeksi kirjoitti hän pian sisarelleen ja lähetti minulle
tuhansia terveisiä ja pyysi, että edelleenkin toivottaisin hänelle
onnea, sillä tähänkin asti oli onnentoivotukseni auttaneet häntä
tutkintonsa suorittamisessa. Kaksi kaunista tytön kuvaa, Liinan ja
Fredrikan, ovat alati hänen silmäinsä edessä, oli hän kirjoittanut
lopuksi.
"Liina, lähetä tuolle raukalle, jonka pitää olla meistä niin kaukana,
oikein sydämellisiä terveisiä", pyysi Fredrika, kun kirjoitti hänelle
vastaan. — Ja minä lähetin paljo terveisiä. — Mutta ensimmäisen kirjeen
jälkeen tuli pian toinen, toisen jälkeen kolmas, ja Fredrika sai minun
itse kirjoittamaan terveiseni hänelle. Seuraava kirje sisälsi tulisia
kiitoksia, kirjoitettuna erityiselle paperille minua varten, ja niin
edistyi asia, että viimein kirjoitimme, Fredrikan kirjeiden sisässä,
pitkät kirjeet toisillemme, jotka Fredrikin puolelta toivat yhä
useampia lemmenvakuutuksia.
Kaikki minun vahvat päätökseni raukesivat tyhjään ja sydämeni oli kohta
täynnä onnea ja suloista tunnetta, kuin olisi kevät siinä koittanut.
Loistihan luontokin nyi kevätpuvussaan ja nosti sydämeni keväimen vielä
suurempaan eloon. Leivo, joka sinisen taivaan korkeudessa liverteli
lauluaan, kukat, jotka hymyillen katselivat kuvaisiaan kastepisaroissa,
perhoset, kuin elävät kukkaset liitelivät ilmassa toinen toistaan takaa
ajaen, kaikki tämä kauneus enensi sydämessäni rakkauden tulta Fredrikiä
kohtaan. En tuntenut itseäni enää, niin toisenlaiseksi olin muuttunut.
Oppiminen ei ollut enää niin halukasta kuin ennen, tovereina seura ei
enää niin rakas. Mieluisimmin olisin istunut yöt päivät ruohoisella
vallilla, puun alla yksin ja — häntä ajatellut.
Heti joulun jälkeen oli äitini käynyt minua katsomassa ja nyt oli
isä tullut kaupunkiin. Siten olivat he ennenkin aina väliin käyneet
minua tervehtimässä. Ensimmäisinä vuosina oli iloni suuri heidän
tulostaan, mutta — aikaa myöten tunkeutui vieras tunne puhtaaseen
ilooni ja minun puheeni heidän kanssaan ei tahtonut enää _toisten
kuullen_ sujua, niinkuin se ennen oli sydämestä suuhun vierinyt.
"Pitäähän minun puhua heidän kanssaan tuota halpaa maan kieltä, jota
kaikki kaupunkilaiset ylenkatsovat. Puhuvathan kaikkein muiden lasten
vanhemmat kunnioitettua saksaa ja minä olen sentähden varmaankin heidän
silmissään halvempi kuin muut." Näin ajattelin itsekseni ja se teki
minut yhä rauhattomammaksi. "Voih, paha lapsi, minkälainen olen; häpeän
rakkaita vanhempiani, jotka ovat aina olleet minulle niin hyviä." Näin
soimasi omatuntoni yhä kovemmin, mutta kuitenkaan ei iloni ollut niin
suuri, kun Fredrikan kanssa palasin vallilta ja tervehdin isääni, joka
oli rouva G:n luona minua odottamassa.
"No, Liina, kuinka on, vieläkö tahdot tulla kotoseutuasi katsomaan, vai
etkö sitä enää muistakaan? Ethän ole niin pitkään aikaan käynyt kotona,
että pian unhotat meidät kokonaan", sanoi hän, hiukan nuhdellen.
"Ai, pappa, oletko tullut minua hakemaan?"
"No, kuinkas?"
"Sitten lähdemme heti, heti!" kiiruhdin minä.
"Mutta, Liina", sanoi Fredrika saksaksi, "pyydä nyt isältäsi, että saat
tulla juhannuksen aikaan pariksi viikoksi minun luokseni, sittehän
tiedämme jo ajoissa, kuinka tuumamme toteutuu."
"Sen saan vasta kotona tietää, sillä mammalla on pääsana tässä
asiassa", vastasin hänelle, mutta silloin en puhunut totta, sillä
oikeastaan en tahtonut Fredrikan kuullen puhua paljoa isäni kanssa.
Kotiin tultuani en voinut pieniä siskojani kyllikseni hyväillä ja
suudella. Kuinka suuriksi he olivat kasvaneet. Ja kuinka hupaista oli
minusta, kun he jo niin sievästi puhuvat saksaa. Heillä oli jo vuoden
ajan ollut saksalainen neiti opettajana, joka myöskin auttoi äitiä
ompelu- ja taloustöissä. Äidin talous olikin käynyt suuremmaksi, kun
isä rouvan poislähdön jälkeen oli ottanut koko talonhoidon huostaansa.
Vanhin sisar minun jälkeeni oli yhdeksän vuotias. Neljä lasta oli hänen
ja minun väliltäni kuollut. Toinen sisar oli kahdeksan vanha, kaksi
veljeä, kuuden ja viiden vuotiset. Vanhemmat toivoivat, että minusta
tulisi näiden neljän opettaja, sentähden antoivat he minun niin kauan
käydä kaupunginkoulua.
Rouva ja opettajaneiti olivat myöskin jo viime syksystä asti kotona.
Hilda oli jäänyt Saksaan kouluun. Minun piti mennä heitä tervehtimään,
jonka teinkin suurella ilolla. — Sepänkin väkeä kävin katsomassa. Mutta
minun sydämeni ei voinut siellä olla levollinen. Seppä antoi vielä
mulle kirjeen Jansulta, jonka tämä oli isänsä kautta lähettänyt, jotta
se tulisi oikein perille. Sillä hän pelkäsi, etten olisi saanut hänen
kahta viimeistä kirjettään, koska en ollut niihin mitään vastannut.
"Oi, olenhan minä saanut kirjeet, mutta ei ole ollut aikaa niihin
vastata", sopersin punaisena. "Nyt on minulla paljon enemmän työtä
koulussa kuin ennen." Mutta isä ei näyttänyt siihen vastaukseen
tyytyvän, sillä hän ei sanallakaan puoltanut lauseitani, vaan huokasi
hiljaan, katsoen minuun: "Liina", lausui hän vihdoin, "sinä olet käynyt
oikein isoksi ja kauniiksi. Jos Jansu, joka nyt myöskin on mies, näkisi
arvaamatta sinut jossakin, hän tuskin sinua enää tuntisi. Vai mitä sinä
arvelet?"
"Voi, isä, kuinka taidat noin puhua! Jansu ja minä tunnemme aina
toisemme, vaikka kuinka olisimme muuttuneet", sanoin minä.
"Luuletko niin, no, sehän on hyvä", vastasi hän pitkäveteisesti.
Minulla ei ollut enää aikaa, heitin hyvästi ja lähdin jälleen kotiin.
Siellä avasin Jansun kirjeen ja luin:
"Rakas Liina!
Nyt olet sinä varmaankin kokonaan muuttunut saksalaiseksi, koska et
enää tahdo mitään tietää virolaisista. Isä on kirjoittanut, ettet
ole kotonasi käynyt pian kymmeneen kuukauteen, ja minut olet kaiketi
kokonaan unohtanut. Vai etkö ole saanut minun kahta kirjettäni, joista
toisen lähetin jo ennen joulua, toisen maaliskuussa? Mutta ovathan
kirjeeni aina ennen perille tulleet. Vai oletko viime aikoina saanut
postikonttoorissa jonkun hyvän ystävän, joka kadehtii sinun ystävääsi
Pietarissa ja pistää taskuunsa hänen kirjeensä, ennenkuin tuo ne
sinulle? — Mutta leikki pois, voihan niinkin olla, että Liina tahtoo
unhoittaa lapsuuden ystävänsä, ja silloin ei tee mieleni leikkiä
laskea, vaan tuottaa se minulle suurta surua. Jospa vaan enoni laskisi
minut muutamaksi viikoksi luotaan pois, niin olisin jo aikoja tullut
sinua tervehtimään, nähdäkseni ystäväni silmistä, loistaako niistä
vielä vastaani sama sydämellinen uskollisuus kuin ennen. — Mutta
nyt pitää minun, raukan, odottaa ja odottaa, niin että sydämeni on
pakahtua, kunnes ystäväni vihdoin sattuu sille tuulelle, että hän
minua tahtoo ihastuttaa rakkaalla kirjeellään. Oi, Liina, elä vaivaa
itseäsi kaikellaisilla pahoilla ajatuksilla, vaan selitä pian, mikä
sinun vaitiolemiseesi on syynä.