Muutamia viikkoja Martinpäivän jälkeen istuin iltahämärässä Annan luona
hänen pienessä kamarissaan. Hän piti kädestäni kiinni ja kertoi minulle
milloin iloisella, milloin surullisella äänellä isänsä viimeisen
kirjeen sisältöä.
"Minun mieleni on kyllä sanomattoman hyvä siitä, että vanhempani
ottavat minut pois tästä piinapaikasta; mutta surulla ajattelen sitä,
että pitää sinusta, Liina, erota. Tee sentähden minulle edes se ilo,
että tulet jouluksi meidän luoksemme. Niin todella, vanhempani ja minä
koetamme kohdella sinua niin, ettei sinun ole siellä paha olla."
"Voi, Anna, tiedänhän, että minun teillä olisi hyvä olla, ja suuresti
haluan lähteä yhdessä sinne sinun kanssasi, mutta minun täytyy pyytää
lupaa vanhemmiltani, ennenkun voin tulla."
"Pyydä sitte pian, että saan vanhemmilleni ajoissa antaa tietoja sinun
tulostasi."
Sen teinkin ja viikkoa ennen suuria pyhiä, kun tutkinnon ilot ja surut
olivat ohitse, lopetettiin koulu ja Anna heitti opettajat ja oppilaat
hyvästi. Sitte nousimme lämpimillä peitteillä ja tyynyillä varustettuun
rekeen. Kaksi rotevaa, punaista hevosta, joita ohjasi tuttava ajaja,
Veivät meitä melkein tuulen nopeudella pois kaupungin kivimuurien ja
vallein sisäpuolelta.
"Oi, kuinka raikas on täällä tuuli, kuinka keveästi nousee rintani,
kuinka säteilee valkea lumivaippa tuossa!" lausui Anna ensimmäisellä
lakeudella ja vielä suuremmaksi kävi meidän molempain ilo, kun metsä
hopean härmäisessä puvussa otti meitä vastaan. Tuossa muodosti kaksi
tien poikki kaareutuvaa puuta meille kunniaportin, jossa auringon
valaisemana säteili monen värisiä jäähelmiä. Tuossa jälleen iso kuusi,
kuin joku kalevanpoika, levitti tukevia oksiaan ikäänkuin suojellakseen
pienempiä puita, tuossa puunkanto, joka pisti sammaltunutta päätään
lumivaipan alta ja tuossa pieniä jäniksen tai linnun jälkiä tien
vieressä. Oi, kuinka kaunista, kuinka rakasta kaikki on, huusimme usein
sydämen pohjasta ja kyyneleet nousivat väkisten silmiin. Mutta aikaa
myöten kävi ihastuksemme tyynemmäksi, että saimme aikaa puhelemiseen.
Kuinka iloisesti kertoi Anna kaikesta hauskuudesta, jota hän toivoi
saavansa nauttia joulunpyhinä, ja kuinka kauniisti kukoistivat ruusut
hänen poskillaan, vaikka ne usein kaupungissa olivat hyvin vaaleat.
Neljän tunnin perästä tulimme puolenpäivän aikana Annan kotiin,
jossa hänen vanhempansa ottivat meitä vastaan hyvin iloisesti ja
ystävällisesti. Nämä vanhemmat olivat terveen-, hyvännäköisiä ihmisiä,
joista saattoi nähdä, että puute oli heille tuntematon asia. Myöskin
heidän huoneensa, jotka olivat saksalaiseen tapaan rakennetut ja
sisustetut sekä puhtaina pidetyt, todistivat, että rikkaus ja sopu
vallitsivat tämän katon alla.
"Sano, Anna", lausui isä heti tervehtimisen jälkeen, "mikä sinulta
puuttuu meidän luonamme? Enkö voi antaa sinulle kaikkea, mitä sydämesi
haluaa? Minkätähden pitäisi minun sitten sallia, että ainoata lastani
kiusataan kaupungissa ja että hänen parhaimpia sydämensä tunteita
halveksitaan? Hyi, häpeä heille, kun voivat ylenkatsoa kunniallisen
ihmisen lasta hänen säätynsä tähden! Niinkuin itse olisivat kasvaneet
toisesta kansasta ja suvusta. Mutta sehän se on häpeä, että noilla
kaikkein ylpeimmillä porvareilla on sukulaisia meidän talonpoikain
joukossa. Sinun ylpeä räätälimestarisikin, sentähden, että hän solkkaa
saksankieltä, pitää omia lapsiaan paljoa korkeampiarvoisena kuin sinua.
Tämän mestarin tädinpoika kävi vielä eilispäivänä pyytämässä, että
ottaisin hänet mylläripojaksi, mutta hänen ylpeän enonsa tähden en
huolinut hänestä."
"Hyvä isä", rauhoitti häntä Anna, "minä olen siellä saanut hyvän
hoidon, meidän pitää sentähden olla heille kiitollisia."
"Mitä kiitollisia! Se heidän tuli tehdä minun rahani tähden!" ärjäsi
hän vastaan.
"He olivat muuten aina hyviä minua kohtaan; silloin vaan, kun heille
tuli vieraita, nauroivat he salaa minun talonpoikaista käytöstäni.
Mutta sen olen heille kaikki antanut anteeksi ja tee sinä, isä, samoin,
ettei katkera mieli häiritse meidän iloamme."
"Lapsi hyvä", sanoi isä, tyttärensä päätä silittäen, "sinun tähtesi
tahdon panna lukon suuni eteen, etteivät ajatukseni pääse siitä
pihalle." Ja nyt vallitsi jälleen rauha ja ilo meidän keskellämme ja
toivo tulevista, paremmista päivistä väikkyi henkemme silmäin edessä.
Niin, hyvät päivät oli meillä! Huoneet, kellarit, aitat ja myllyn
nurkat kävimme ensin katsomassa, sillä Anna tahtoi kaikkea tervehtää.
Kaikki kaapit ja astiat, joissa jotakin hyvää löytyi, avasi Annan äiti
meille. Kun läksimme ulos, valjastutti isä meille hevosen ja ajoimme
metsätietä myöten Annan tuttavia tervehtimään, taikka läksimme muuten
jaloittelemaan. Ilmat olivat kauniit ja parahiksi kylmät.
Vihdoin oli minun lupa-aikani loppunut ja minun piti jälleen lähteä
kaupunkiin. Ikävällä erosivat Anna ja hänen vanhempansa minusta, jota
olivat, niinkuin itse vakuuttivat, ruvenneet rakastamaan kuin omaa
lastansa, ilmakaan ei ollut enää niin kaunis, taivas oli pilvessä ja
tuuli tuiskutti lunta, ettei matkasta nyt ollut iloa. Illalla saavuin
kaupunkiin, jossa asuintoverini, jotka jo ennen olivat vanhempainsa
luota sinne ehtineet, jo olivat minua odottaneet.