Lokakuun pimeät illat, sateet ja myrskyt ikävystyttävät jälleen
ihmisten mieliä. Sentähden he koettavat olla toistensa läheisyydessä
joko sisällä istuen tai tiellä käyden, ikäänkuin siten olisi enemmän
rohkeutta ja voimia pimeyttä ja myrskyä vastaan. Myöskin meidän
huoneiden nurkissa vinkui tuuli armottomasti eräänä iltana, jolloin
meidän Fredrikan kanssa piti lähteä ranskalaiselle puhetunnille. Me
olisimme sentähden mieluisammin jääneet rakkaan rouva G:n luo, joka
istui sohvassa meidän keskellämme.
"Lapset, lapset, elkää olko noin velttoja", sanoi vanhus, "mennähän
teidän kuitenkin täytyy, mitä siis auttaa teidän estelemisenne, aikaa
vaan siinä menetätte. Eikä minullakaan ole enää aikaa teidän luonanne
istua, pitää mennä kyökkiin ja katsoa, että ruoka valmistuu siksi, kun
tulette nälkäisinä tunniltanne."
"Jos te, Fredrika ja Liina, ette uskalla mennä yksin, niin me tulemme
teitä saattamaan", sanoivat Julia ja Anette, jotka lukivat sohvapöydän
ääressä, suuren lampun valossa.
"Kiitämme suuresti teidän hyvästä tahdostanne, mutta emmehän me niin
jänismäisiä ole, ettemme uskalla mennä kahden kesken tuota vähäistä
matkaa neiti B:n luo."
Näin sanoen nousimme äkkiä ylös, kääriydyimme vaatteisiimme, liinat
päähän ja hyvästi sanoen, menimme ovesta pihalle.
"Hiljaa, hiljaa, ettette lankea nenällenne!" huusi rouva G, vielä
eteisen ovelta meidän jälkeemme, kun me jo kadulla olimme.
"Kuule, Liina, torninkello lyö jo seitsemän, ei meillä ole enää liikoja
aikoja."
"Katso, Fredrika, kuka tuolla tulee lyhty kädessä?"
"Ai, Fredrik, tulitko sinä, hyvä poika, jälleen meitä vastaan?" huusi
Fredrika iloisella äänellä.
"No, kuinkas, mutta nyt myöhästyin, sillä tärkeä luku esti minua. Mutta
takaisin ette saa mennä ilman minutta; voitte vielä pimeässä märillä
kivillä kompastua ja langeta."
"Kiitoksia paljo, Fredrik, hyvällä mielellä otamme sinut seuraamme",
sanoi Fredrika.
"Mutta miksi ei neiti Liina sano sanaakaan?" kysyi Fredrik.
"Minä luulin, että Fredrikan puhe olisi kylläksi. Mutta nyt, Fredrika,
ei meillä enää ole aikaa, sentähden kiirehtikäämme." Nyt nousimme ylös
mataloita portaita myöten ja ovesta, jonka Fredrik meille aukasi,
sisään.
Tunnin perästä seisoimme jälleen kolmen kesken, portailla. Fredrikillä
oli lyhty kädessä ja me kuljimme käsi kädessä hänen kummallakin
puolellaan. Hiljaa eteenpäin astuessamme, tunsin minä hänen sydämensä
sykkivän kättäni vasten ja — puna nousi minun poskiini. Koetin
huomaamatta vetää kättäni pois, mutta turhaan, hän piti yhä lujemmin
siitä kiinni..
"Minä puhun ja puhun ja te ette kumpainenkaan vastaa, mitä se on?
Oletteko suuttuneet minuun tai toisiinne", nurisi Fredrika.
"Niin", vastasi veli, "Liina neidin ylpeys on minua jälleen
pahoittanut."
"Sen minä heti arvasin, kun Liina sinun ensimmäiseen kysymykseesi
vastasi niin kylmästi. Mutta, Liina, kuinka sinä voit olla minun hyvää
veljeäni kohtaan noin jäykkä, vaikka sinä kaikille muille olet hyvä ja
lempeä?"
"Ai, suokaa anteeksi, minä en ole tahtonut olla paha", sain lausuneeksi
ja olimme jo omassa eteisessä, josta heti astuimme sisään. — Rakas
huone, et sinä sisustuksen puolesta ollut rikas ja komea. Sinisen
harmaalla värillä oli sinun neljä seinääsi maalatut. Vastapäätä ovea
oli vanhuuttaan tutiseva sohva, jonka yläpuolella riippui pari jalkaa
korkea peili tummanruskeiden puitteiden sisässä. Sohvan edessä seisoi
neliskulmainen pöytä, jonka väriä ei vieras saanut nähdä, sillä se
oli peitetty joko keltaisella tai punaisella liinalla. Kaksi ainoata
akkunata oven oikean puoleisessa seinässä valaisi sinua ja laski päivän
säteet sisään. Akkunain väliin oli asetettu huoneen kunniakalu, piano,
mikä meitä joka päivä kiusasi jonkun tunnin, vaan myöskin joskus
ilahdutti tanssinsävelillä. — Niin armas huone, vaikk'et tosin ollut
rikkaasti sisustettu, olit sinä kuitenkin meille kaikille rakas sen
hupaisen elämän tähden, jota siinä vietimme. Ja joskus tuntui, kuin
olisi huonekin meitä rakastanut, sillä siitä huokui vastaan suloisempi
ilma kuin muista huoneista. Vanhan rakkaan rouva G:n lempeästi valvova
henki sen synnytti ja lepytti meitä vieraita lintuja vankeuteemme
tyytymään. Mutta oli huoneella kuitenkin se vika, että se tanssimiseen
oli liian ahdas, ja mielellään olisivat meidän tanssijamme tahtoneet
sitä laajentaa, kun heillä vaan olisi ollut voimia siihen.
Tänäkin lokakuun iltana, kun kolmenkesken huoneesen astuimme,
tuntui kuin olisi minun pitänyt syleillä siellä kaikkia esineitä
ja sanoa, kuinka rakkaat ne olivat, mutta siihen ei ollut aikaa.
Rouva G. tervehti meitä viereisen ruokahuoneen kynnyksellä ja kutsui
ystävällisesti meitä illallispöytään, joka tuoleineen täytti melkein
koko huoneen. Porsaspaisti höyrysi jo pöydällä ja rouva G. sanoi
Fredrikille: "Tiedänhän, että te mielellänne syötte porsaspaistia, ja
iloitsen, että satuitte juuri tänä iltana tulemaan meille."
Fredrik ei enää vastustanut ja istui meidän kanssamme pöytään. Mutta
— minkätähden istui tuo veitikka väkisten sille tuolille, joka oli
minun istuimeni vieressä? Panihan rouva G. toisen istuimen itsensä
luo hänen varalleen. Voi, nythän katosi minulta ruokahalu, sillä en
tiennyt, kuinka paljo panisin lautaselleni, kuinka pitäisin kättäni
ja minne katsoisin, kun hän niin likellä yhä silmäili minua. Kuinka
ihmeelliset tunteet hänen läheisyytensä herättivät minun sydämessäni,
milloin olin surullinen, milloin ylpeä ja iloinen siitä, että hän
juuri minun vieressäni istui; milloin taas kainostelin toisia, jotka
joka kerran katsoivat minua veitikkamaisilla silmäyksillä ja nauroivat
niin salaperäisesti. Oi, olisin halukkaasti jättänyt kaiken tuon, mikä
minua pöydässä kiusasi, ja mennyt kotiin omaisteni luo, mutta kuitenkin
värisi sydämeni, kun pelkäsin, että Fredrik heti syömisen jälkeen
lähtisi pois, eikä istuisi isossa huoneessa meidän seurassamme, ja
toivoin sentähden salaa, että ruoka-aika edes kestäisi hyvin kauan.
Tänä iltana oli vielä Fredrik niin puhelijaalla tuulella, että pelkäsin
häntä jälleen ylpeydelläni loukkaavani, josta hän äsken oli syyttänyt
minua. Tästäkään en ollut oikein rauhallisella mielellä, vaikk'en sitä
millään muotoa tahtonut näyttää. Onneksi johtivat Elise ja Olga, meidän
nuorimmat toverimme, puheen Martin päivään ja koskettelivat asiaa, joka
jo kauan oli ollut minun sydämelläni.
"Ai niin", kysyi Fredrik toisten puhujain joukossa, "sitähän minun piti
kysyä rouva G:ltä — lasketteko tänäkin vuonna pyhät Martit sisään?"
"Eipä minulla juuri ole halua siihen", vastasi rouva G. ja me
kuuntelimme kaikki korvat pystyssä.
"Mutta, miksi niin?" kysyi jälleen Fredrik; "pahoittivatko sitten
viimevuotiset Martit teidän mieltänne?"
"Eivät suinkaan", vastasi rouva G., "mutta minun tyttöni tanssivat taas
liian paljo ja voivat siitä sairastua."
"Voi, rakas, kulta rouva G.!" rupesimme me kaikki kuin yhdestä suusta
pyytämään, "me emme tanssi yhtään enempää kuin mitä te sallitte.
Antakaa vaan Marttien tulla sisään!"
"No, no", koetti hän meitä rauhoittaa, "onhan sinne vielä aikaa ja minä
saan sitä asiaa vielä ajatella."
"Mutta, rouva G.", sanoi jälleen Fredrik, "voitteko niin kauan kiusata
lapsianne epätiedossa? Olettehan te aina niin lempeä ja kuuntelette
rukouksia; ilahduttakaa meitä nytkin lupauksellanne."
"Niin, niin, rakas rouva G., tehkää se", lisäämme Fredrikin puheesen.
"No, kuka teitä saattaa vastustaa, te tulette lopuksi aina voitolle,
käyköön siis minunkin puolestani teidän toivonne mukaan."
"Kiitoksia, kiitoksia, kiitoksia!" kaikui yhdeksästä raikkaasta suusta,
ja koska iltanen oli lopetettu, siirrettiin tuolit jyristen syrjään
ja kahdeksan paria kättä tavoitti vanhuksen käsiä, joita tahtoivat
suudella.
"Nyt riittää, te vallattomat, mitä elämää pidätte! Tämä meteli kuuluu
varmaankin kauaksi kadulle", huusi hän hengästyneenä. — Sen jälkeen
kävimme hiljaisemmiksi; Fredrik kiitti rouva G:tä vielä kerran
kaikesta, lausui hyvästi ja lähti pois.
Tuossa meidän pienessä ruokahuoneessamme oli yksi ainoa akkuna,
mutta kolme ovea, joista yksi vei isoon huoneesen, toinen kyökkiin
ja kolmas makuukamariin, joka oli hyvin täysi, kun sinne tehtiin
kuudelle lapselle ja rouvalle itselleen vuoteet. Kahden lapsen täytyi
vuorotellen maata suuressa huoneessa, jonne joka ilta kannettiin
vuoteet sisään ja aamulla jälleen pois. Päivällä olivat kaikki vuoteet
makuukamarissa, kahdessa suuressa sängyssä ja kahdella lapsella oli
siellä tilaa tehdä koulutyötään akkunan ääressä. Toiset jakaantuivat
suureen huoneesen ja ruokakamariin, ja siten ei jäänyt rouvalle
itselleen yhtään levollista paikkaa, mutta ei hän sittekään osoittanut,
että olimme hänelle vaivaksi.
"Voi, jos Martin päivät oikein pian tulisivat", näin huokasimme
joka päivä. Mutta koulua käydessä kului aika niin pian, ett'emme
huomanneetkaan, ennenkun Martin päivä oli käsissä.
Aurinko oli jo laskeutunut, hämärä peitti kaikki esineet ulkona
ja huoneessa; ihmisten silmät eivät voineet enää eroittaa mitään
ympärillään ja ajatus kääntyi siten sydämen asioita aprikoimaan.
Vanhassa, tutisevassa sohvassa istui viisi meistä toinen toistemme
ympäriltä pitäen kiinni ja kolme heidän jalkainsa juuressa lattialla,
painoivat päänsä meidän syliimme. Rouva G. hääräili vielä kyökissä.
"Ai, Anette, sanoppas todella, etkö olisi iloinen, jos Georg Z. myöskin
tulisi Marttina ja tanssisi oikein paljo sinun kanssasi niinkuin
viimein rouva G:n syntymäpäivänä?" alkoi Julia veitikka, kun juuri
olimme puhuneet viime Martinpäivistä.
"Ei tiedä, iloitsisinko minä siitä enemmän kuin sinä Frans H:n
tulemisesta. Frans ei ole mikään ylenkatsottava nuorukainen, eikä
varsinkaan silloin, kun hän tulisilla silmäyksillä tähystää sinun
punaisia poskiasi", vastasi Anette, ja heleä nauru kaikui huoneessa.
"Naurakaa vaan", sanoi jälleen Julia, "kyllä minäkin pidän silmällä,
kuinka Brenner Fredrikan kanssa liehuu pitkin lattiaa, niinkuin
kantaisivat nuo tukevat käsivarret häntä tuulen siivillä. Ja huomaan
senkin, ettei Fredrik tanssi muiden kuin Liinan kanssa."
"Voi, minua olette te liian paljo pilkanneet", vastasin minä äreästi,
"sentähden en aio tanssia tänä iltana askeltakaan, vaan soitan kaiken
aikaa."
Ja ennenkuin minulle kukaan ehti vastata, astui rouva G. huoneesen,
käski meidän sytyttää kynttilät, sillä Tiina, meidän palvelijamme, oli
mennyt sulkemaan akkunanluukut.
Heti nousimme ylös, ja pian olivat kynttilät palamassa, kaksi pöydällä
ja kaksi pianolla valaisi tänä iltana huonetta. Nyt kutsui Matilda,
meidän "omenamme", niinkuin häntä punasten poskiensa tähden nimitimme,
Alicea, pitkää, hoikkaa, seitsemäntoista vuotista neitoa, kanssaan
tanssimaan. "Tule, opimme pian vielä hiukan masurkkaa, ettei meidän
tarvitse hävetä huonoa tanssiamme!" Ja he tarttuivat toisiinsa
kiinni ja hyppäsivät niin iloisesti pitkin lattiaa, että toiset, sen
nähtyään, eivät voineet jäädä seisomaan, vaan lähtivät parittain heidän
jälkeensä. Pöly nousi helmojen liehuessa joka puolella ylös ja nauru ja
sanatulva oli kohta niin suuri, että rouva G:n täytyi jälleen rientää
kyökistä sisään. "Voi, te vallattomat lapset", torui hän, "minkälaista
pölyä ja epäjärjestystä taas teette täällä! Ottakaa käsityönne ja
istukaa hiljaa ja odottakaa kauniisti Martteja; saattehan sitte kyllin
tanssia ja hypätä!"
"Voi, kulta, rakas rouva G.!" pyydämme me, "me olemme kyllä hiljaa,
mutta työtä emme voi tehdä; me särkisimme kaikki neulat ja sormistimet
ja huomenna pitäisi hankkia uusia."
"No, tulkaa sitte ja kattakaa pöytä, että me pian syömme ja ajoissa,
ennen Marttien tuloa, saamme kaikki paikoilleen."
Tämä kaikki tuli tehdyksi ja vielä pöly joka paikasta pyyhityksi,
ennenkun rupesimme kuulemaan askeleita pihasta ja eteisestä,
yskimistä ja supinaa. Sykkivin sydämin silmäilimme kaikki oveen päin,
josta vihdoin tuli sisään suuri jono monen värisissä omituisissa
vaatteissa olevia ihmisiä. Minä tuskin ehdin joka Marttia katsoakaan,
ennenkun asetuin pianon ääreen ja annoin nyt iloisen polkan kaikua
huoneen täydeltä. Ja uhkeiden turkkilaisten, komeasti vaatetettujen
mustalaisten, sini- ja punaviittaisten ritarien kainaloissa lensivät ja
hyppivät minun iloiset toverini ympäri huonetta. Polkan perästä soitin
valssia, sitten masurkkaa, huomaamatta, että rosvopäälliköksi puettu
Martti jo monta kertaa oli kumartunut minun puoleeni ja että Fredrika
ja moni muu oli kuiskuttanut minun korvaani, ett'en tekisi kiusaa, vaan
laskisin heitä soittamaan. Vihdoin tuli rouva G. ja kysyi, mihin minun
tanssihaluni nyt oli jäänyt, koska yhä pysyttelin soittajana. Ja hänen
luonaan oli heti Fredrika, työnsi minut väkisten tuolilta, istui minun
sijaani ja alkoi soittaa. Samassa seisoi jälleen tuo suuri, solakka
rosvopäällikkö tulisine silmineen minun edessäni ja pyysi tanssimaan.
Hänen tanssimistapansa, hänen kädestä kiinni ottamisensa, vieläpä
äänensäkin osoittivat minulle heti, kenen kanssa tanssin. Kun hän oli
heittänyt minut, seisoi Julia heti vieressäni ja kuiskasi, kuinka
hän paikalla tiesi, kuka tuo uhkea rosvopäällikkö oli, että hän oli
nähnyt, kuinka hän vähän väliä oli käynyt minulle kumartamassa, eikä
ollut ennen ruvennut tanssimaan, kuin sai minut. Mutta minulla ei ollut
aikaa vastata hänelle, sillä tuossa seisoi sininen ritari edessäni ja
pyysi minua tanssimaan. Hänen jälkeensä tuli jälleen Fredrik, sitte
joku toinen, sitte taas hän j.n.e., jotta viimein olin niin väsynyt,
että täytyi mennä hiukan lepäämään toiseen huoneesen. Painaen polttavia
poskiani kylmää akkunaruutua vastaan, pidin molempia käsiäni sykkivän
sydämeni kohdalla. ”Oi miksi”, ajattelin, "miksi Fredrik, josta kaikki
tytöt sanovat, että hän on sanomattoman ylpeä, niin ettei hän aina
kadulla heitä tervehdäkään, alati minun kanssani seurustelee, niinkuin
ei olisi toisia huoneessa ensinkään? Olenhan rouva G:n lapsista, näiden
ihmisten mielestä, kaikkein halvin, tyhmä talonpojantyttö. Kuinka
voin nyt hänen mielestään olla kaikista paras? Tahtoisimpa elää hänen
kanssansa kuolemaan asti! Mutta voisiko hän olla onnellinen minun
kanssani? Surua en tahtoisi hänelle tuottaa — mitä sitten teen? Minä
rakastan, minä rakastan häntä suuresti! Mutta eihän se ole mikään
synti. Olenhan vielä lapsi ja rakastan jo miestä. Jumala, anna minulle
anteeksi. Minä tahdon ruveta hallitsemaan sydäntäni enkä päästä sinne
tyhmiä ajatuksia. Ei ihmisten eikä Fredrikinkään pidä saada tietää,
minkälainen huikentelevainen tyttö olen." Näin ajatellen lähdin jälleen
huoneesen, jossa me vielä hetken aikaa tanssimme.
Kun Martit olivat menneet, kiitimme rouva G:tä tästä iloisesta illasta,
istuimme hänen kanssaan vielä tunnin ylhäällä ja puhuimme äskeisestä
huvista, mikä minkin mieleistä oli ollut, ja sitten lähdimme levolle.
Toiset nukkuivat heti, mutta minun korvissani kaikui Fredrikin: "hyvää
yötä, rakas Liina!" niin selvään, että uni katosi pitkäksi aikaa
silmistäni.
Rouva G. ei kieltänyt lastensa veljiä ja heidän ystäviään käymästä
meidän luonamme vieraina. Sen kyllä nuorukaiset muistivatkin ja kävivät
sangen usein meillä. Fredrik tuli melkein joka päivä tervehtimään
sisartaan, jonka kanssa hänellä alati oli jotain puhumista. Rouva
kutsui heitä joskus myöskin kaikkia yht'aikaa vieraiksi ja antoi meidän
tanssia ja leikkiä, pitäen itse meitä silmällä. Kaikesta tästä me
häntä rakastimme ja koitimme halukkaasti seurata hänen neuvojaan ja
opetuksiaan.