V.

Päivän säteet lankesivat siniseltä taivaalta ja valaisivat peltoja,

keltaisen kirjavaksi käyneitä metsiä ja kesän viimeisiä kukkia, koko

luontoa, valaisivatpa kaupunkiakin. Siellä, kivisellä pihalla, kartanon

harmaata seinää vasten, nojautui kaksi tyttöä alla päin ja puhuivat

keskenänsä surullisella äänellä.

"Oi, Liina, jälleen tässä kivien välissä, kivien päällä, jossa ei voi

jalkaa liikuttaa tomua nielemättä, täällä pitää meidän olla vankina.

Puiden viileän varjon sijassa tuo kuollut kivimuuri; vihantain mäkien

ja laaksojen sijassa harmaat kartanonseinät. Nurmisten äyräitten

välissä raikkaasti virtailevan veden asemesta tuossa katua myöten

juoksevat haisevat rännit! Henkeäni ahdistaa!" — "Anna, Anna, elä

niin valita! Muista, että täällä asuu ihmisiä, jotka eivät eläissään

ole nähneet muuta kuin kivimuurejaan ja kuitenkin ovat onnellisia.

Onhan ihminen varustettu sanomattoman rikkailla lahjoilla. Jos hän ei

ympäriltään löydä ilon aihetta, niin tarkastakoon hän oman henkensä

ja sydämensä aarteita. Silloin hän varmaankin löytää vihannoita,

kevään kaltaisia kukkia, joiden kauneus ei ole katoavaa niinkuin kedon

kukkaisten ja metsän puiden. Ja ystäväinsäkin sydämistä voi hän löytää

samanlaista kauneutta. Eipä hänellä siis ole oikeutta niin suuriin

valituksiin."

"Niin, Liina, sinä voit filosofeerata, sillä sinun sydämesi ei enää

ole kiintynyt kotimaasi kauneuteen ja rikkauteen. Kaipasit ja itkitpä

sinäkin neljä vuotta sitte, kun ensimmäisen kerran tulit kaupunkiin,

ja nimitit itseäsi lintu raukaksi, joka oli vapautensa menettänyt ja

tuotu raikkaasta metsästä ahtaasen häkkiin. Ja samoin kävi joka kerran,

kun Juhannusluvan loputtua yhdessä tänne tulimme. Mutta mistä tulee

nyt, että sinä siitä niin levollisesti voit minulle puhua? Elä yhtään

punastu!"

"Armas Anna, sinä et muista, että neljä-vuotinen tottuminen jotakin

vaikuttaa ja että sinäkin viime vuonna tulit tänne halukkaammin kuin

ennen. Niinhän se on, että toisen viha nostaa toisenkin turmelusta ja

toisen suru saattaa toista lohduttamaan."

"Sinä taidat olla oikeassa, elä pane pahaksesi minun sanojani. Mutta

minun täytyi tulla sinulle keventämään sydäntäni, sillä sinä yksin voit

minua ymmärtää ja lohduttaa. Kaupungin lapsille ovat meidän ikävämme

ja valituksemme kokonaan vieraita, eivätkä liikuta heidän sydämiään.

Niin, Liina, heidän 'Bauermädchen'insä' (talonpoikaistyttärensä),

jolla he tosin aina eivät meitä soimaa, vaan jota heidän käytöksensä

kuitenkin osoittaa, tuntuu ikäänkuin kylmällä kädellä puristaisi

kaikkia minun lämpimiä tunteitani. Ja sentähden koetankin kätkeä ne

sydämeni syvyyteen. Siitä asti kuin kauppias St:n Alma pilkkasi minua

vaalean tukkani tähden ja sanoi, että se muistuttaa isäni säätyä, on

niinkuin pohjatuuli puhaltaisi saksalaisten puolelta minua vastaan. Jos

edes koulussa olisi helppo, en panisi miksikään syrjäisiä pikkuasioita.

Mutta omien ajatuksieni seassa pyörii aivoissani ymmärtämättömiä,

vieraita sanoja, niin että pää höyryää. Enkä uskalla sanoa: neuvokaa

minulle kuitenkin, mitä on tuo tai tämä sana kansan kielellä, että

voisin paremmin ymmärtää opetusta ja ett'en tarvitsisi päätäni käyttää

kuin kuollutta konetta! Jos näin puhuisin, olisi nauru valloillaan.

Sinulle, Liina, on kaikki helpompaa, sillä sinä olet onneksesi

saanut hyvän alkuopetuksen, jolloin sinulle lempeästi selitettiin ja

käännettiin saksan sanat maan kielelle. Sinä olet aina käynyt kuin

päivän valossa. Mutta minä, raukka, jouduin kaupungin nurkkakouluun,

vanhan neidin luo. Saksankielinen lukukirja pantiin eteeni, minun

kanssani puhuttiin saksaa, vaikk'en sitä yhtään ymmärtänyt. Päälle

päätteeksi piti minun vielä tietää, että maan kieli on saksalaisille

häpeäksi ja että jokainen väärä saksalainen sana minun suussani pani

heidät nauramaan. — Tämä teki minut pitkän ajan kuluessa aivan mykäksi.

Voi, en tahdo ajatellakaan ensimmäisiä vuosia kaupungissa! Ne olivat

kauheammat kuin kuolema. Siitä asti, kun sinä aloit minulle selittää

asioita, joita en omin neuvoin ymmärtänyt, on minulla helpompi olla."

"Näethän, Anna, että minäkin usein huokailen: Oi, miksi ei meidän

äidinkielellämme opeteta, niinkuin saksalaisten lapsia opetetaan omalla

kielellään, että meillekin kävisi oppiminen niin helpoksi kuin heille?"

"Mutta, armas Liina, mitä auttavat meidän valituksemme, sillä vaan

rasitamme itseämme? Parempi on, kun lähdemme reippaalla mielellä

kirjojemme ääreen. Minä opin ja tahdon kiusallakin elää muiden mukana

ja vielä Liinan häissäkin tanssia!"

"Nythän sinä jälleen olet entinen, iloinen Anna."

"No, olkoon niin. Mutta nyt hyvästi! Kirjat odottavat. Johan se

päiväkin on laskeutumassa ja kuumuus vähenee. Hyvästi!" Ja Anna lähti.

Anna oli valkeatukkainen, sinisilmäinen, viidentoista vuotias,

isänsä, myllärin ainoa lapsi. Isä häntä piti parempana ja kauniimpana

kuninkaankin tytärtä.

Neljä vuotta sitten olimme yht'aikaa tulleet isoon tyttökouluun. Eräänä

päivänä välitunnilla oli Anna löytänyt minut nurkasta salaa itkemässä,

ja minä silloin avasin hänelle murheellisen sydämeni, kerroin

lähdöstäni kodista ja kaikista rakkaista ihmisistä. Siitä asti olimme

olleet ystäviä. Ja vielä suuremmaksi kävi ystävyytemme, kun olin häntä

ruvennut koulutöissä auttamaan. Se vaan oli ikävää, ett'emme voineet

asua samassa paikassa, sillä meidän vanhempamme eivät tahtoneet toiseen

paikkaan meitä muuttaa, koska saimme hyvän hoidon siinä, missä asuimme.

Anna oli erään räätälin perheessä, jonka lapset myöskin kävivät

koulua. Minä asuin vanhan leskirouvan luona, jolla oli kahdeksan lasta

hoidossaan, saksalaisen kartanon omistajan, erään virkamiehen tyttäret,

pienen kaupungin kauppamiehen tytär ja minä.

Kun Anna oli lähtenyt, nojauduin uudestaan kartanon kylmää seinää

vastaan ja muistelin menneitä aikoja.

Ynseästi oli johtajatar minut ensin kouluun tullessani ottanut

vastaan. Jo ensimmäisenä päivänä, kun en osannut heti vastata hänen

kysymykseensä, jota en ymmärtänyt, torui hän minua ja sanoi, että

olin vaan otettu koetteeksi kouluun, mutta jos en ole ahkera ja

kärkäs oppimaan, minut erotetaan pois. — "Onhan kaupungissa kyllä

lapsia, jotka koulun täyttävät, eikä opettajain tarvitse itseään

maalta tulleiden, tyhmien tyttöjen kanssa vaivata." Suurella pelolla

olin siitä asti ruvennut niin ahkeraksi, ett'en olisi hetkeksikään

loma-aikaa suonut itselleni, jos eivät toiset lapset ja vanha rouva

olisi minua väkisin vetäneet pois kirjain äärestä.

Pian rupesivatkin opettajat minua kiittämään, ja puolen vuoden perästä

olin ylimmäisenä luokalla. Siitä oli iloni sanomattoman suuri.

Opettajat olivat nyt panneet minut esimerkiksi niille lapsille, jotka

minua alati olivat ylenkatseella kohdelleet. Opettajat ja toverit

olivat minussa herättäneet kunnianhimon, joka neljän vuoden kuluessa

kiihoitti yhä uusiin ponnistuksiin.

Jansulle, joka Pietarista oli lähettänyt minulle monta kirjettä,

kirjoitin usein kouluaikani iloista ja suruista, ja hän vastasi aina ja

moitti meidän koulun opetustapaa aivan hullunkuriseksi.

Minun asuintoverini eivät myöskään osoittaneet minkäänmoista

ynseyttä kohtaani. He olivat kuulleet, että olin kasvatettu yhdessä

herraskartanon tyttären kanssa ja että tämä oli ollut minun paras

ystäväni. Ja kallis opettaja-neitikin oli minulle joskus kirjoittanut

Saksasta.

Voi, heikot ihmislapset kaikki, kuinka petätte itseänne, kun luulette,

että ihmisen korkea sääty ja ylhäinen asema tekevät hänet paremmaksi,

ylhäisemmäksi olennoksi! Ainoastaan oman itsensä henkisellä etevyydellä

ja tapojen puhtaudella voi ihminen nostaa itsensä todelliseen arvoon ja

kunniaan; mutta kovin se ihminen alentaa itsensä, joka toisen säädyn

paisteesen itsensä verhoo, niin että hän siinä oman itsenäisyytensä

kadottaa. Ja kuinka monta semmoista itsenäisyytensä kadottanutta

ihmistä kulkee elämänsä päähän! Voi, kuinka paljo on Saksan komeuden

loisteesen kadonnut Viron sisaria ja veljiä! No, sama se, minkätähden

asuintoverini olivat minua kohdelleet niin, että kokonaan unhoitin

heidän seurassaan erotuksen saksalaisten ja virolaisten lasten välillä

ja neljän vuoden kuluessa olin heidän kanssaan elänyt monta iloista

hetkeä.

Hauskat olivat myöskin lupa-ajat jouluna ja kesällä kotona olleet;

mutta nyt piti jälleen terveillä voimilla käydä työhön.

Niin, työhön! Voi, kuinka kauan minä tässä aikaani kulutan! Näin

sanoen tempasin käden silmiltäni, jonka olin näitä ajatellessani siinä

pitänyt, ja aioin mennä ovesta sisään, mutta — siinä seisoi edessäni

Fredrika, paras, rakkain toverini, ja hänen vieressään hänen iso, pitkä

veljensä. — "Liina, Liina, niin syvissä ajatuksissa, ett'et kuule

meidän tuloamme, etkä minun veljeni tervehdystä! Mitä se merkitsee?"

huutaa Fredrika sormeaan pudistaen. — "Minä vaan ajattelin menneitä

aikoja." — "Olkaa hyvä, neiti Liina, ja ottakaa ystävällisesti vastaan

tämä ruusun kukkanen ja pistäkää rintaanne kuihtumaan", lausui hänen

veljensä ojentaen mulle kaunista ruusua. Otin sen kiittäen vastaan,

pistin värisevin käsin rintaani ja lähdin heidän molempain kanssa

sisään.