Kesä oli kulunut ja opettaja-neiti istui jälleen kahden lapsen kanssa
koulupöydän ääressä. Kahden lapsen kanssa tosin, vaan Aurooran sijassa
oli nyt Hilda rouvan kymmenen vuotinen sisarentytär, jonka tämä oli
rouvalle lohdutukseksi, Aurooran sijaiseksi antanut. Sijaiseksi tosin,
mutta vaikea on kenenkään täyttää äidin sydämeen jäänyttä tyhjää sijaa.
Hildallakin oli suuret, siniset silmät, punoittavat posket ja kultaiset
kiharat, eikä hän ollut kuin vuotta vanhempi Aurooraa ja oli vielä
rouvan rakkaan sisaren tytär.
Koulutunnit olivat loppuneet, lapset nousivat pöydän äärestä, panivat
kirjat, taulut ja kynät kaappiin. Neiti istui vielä, kyynäspää
pöydällä, kasvot puoleksi kädellä peitettynä, silmät surullisesti
luotuina sitä paikkaa kohden, josta Hilda oli noussut, ja pitkin
valkeaa poskea vierähti kyynel toisensa jälkeen. Sitten aukeni hiljaa
ovi, ja pitkä, solakka nainen mustissa vaatteissa, musta pitsimyssy
päässä, astui ovesta sisään. Hänen valkea otsansa paistoi tumman tukan
ympäröimänä kuin pilven peitosta, ja ohuet, vaalean punaiset, värisevät
huulensa olivat kovasti kiinni suljetut, hänen suuret silmänsä
muistuttivat meren laineita, joita päivänpaiste turhaan koittaa
ilahduttaa. Hänenkin katseensa kääntyi Hildan istuimelle ja syvä
huokaus herätti neidin ajatuksistaan. Huomattuaan rouvan ovella, nousi
hän, kävi tätä kohti ja molemmat koittivat toistensa seurasta löytää
lohdutusta suureen ikäväänsä.
"Liina, rakas lapseni", sanoi rouva hetken perästä, kun löysi minut
Aurooran tuolilla itkemässä. "Liina, minä kiitän sinua suuresta
rakkaudestasi Aurooraa kohtaan. Sinä käyt minulle tästälähin vielä
rakkaammaksi. Mutta tulkaa myöskin Hildan kanssa hyviksi ystäviksi,
oppikaa ja leikkikää yhdessä, että jälleen näkisin kaksi iloista lasta
läheisyydessäni." Näin sanoen painoi hän Hildaa ja minua syliinsä, otti
sitten käsistä kiinni ja vei ruualle. — Se oli ensimmäinen koulupäivä.
Toisina päivinä kävi vähitellen kaikki vanhaan totuttuun tapaan.
Niinkuin kulkijamen, niittyä osoittaessaan, on mahdoton sanoa: tuosta
puuttuu kasvi, joka siinä vielä muutamia päiviä sitten kauniisti
kukoisti, niin eivät olisi vieraat ihmiset myöskään voineet huomata,
että kauniin, kallein olento oli meidän joukostamme pois temmattu.
Mutta vaikka aika on ikävälle paras lääkäri, ei se kuitenkaan tuonut
meille täydellistä unhotusta.
Pian huomasi opettaja-neiti, ettei Hilda ollut niin terävä ja tarkka
oppilas, kuin Auroora oli ollut. Pian huomasin myöskin minä, ettei
Hilda minun kanssani puhunut, eikä minua kohdellut niinkuin Auroora.
Muutaman kuukauden perästä selvisi meille, että vieras henki hänen
kanssaan oli tullut meidän keskuuteemme. Ja se toi entisen ilon sijaan
monta ikävyyttä. Huomattiin pian, minkälaisessa ilmapiirissä hän oli
kasvatettu, mikä hänen tunteitaan oli kehittänyt.
Leikkiminen Hildan kanssa ei myöskään tahtonut enää sujua, ja minä
aloin yhä useimmin mennä kotiin. Rouva ja opettaja-neiti jonkun kerran
kysyivät, mikä kiire minulla oli, mutta kun ei Hilda menemistäni
estellyt, eivät hekään mitään puhuneet, kun vastasin, että sisaret
odottivat.
Nyt odotin sitä enemmän lauantaita ja pyhäpäivää, jolloin Jansun
kanssa jälleen yhdyimme. Mutta sekin ilo minulta pian loppui. Jansun
isällä oli Pietarissa rikas veli, jolla itsellään ei ollut lapsia.
Tälle veljelleen isä oli kirjoittanut, kuinka halukas Jansu oli
oppimaan, mutta kuinka vastenmielistä hänelle oli lähettää poika
kaupunkiin, saksalaiseen kouluun, ja pyysi sentähden veljeltään neuvoa,
kuinka hänen piti poikaansa kouluuttaa, jotta hänestä tulisi älykäs
virolainen. Veli oli heti pyytänyt hänen lähettämään Jansun luokseen
Pietariin, jossa hän lupasi poikaa kouluuttaa ja pitää huolta, ettei
virolainen mieli hänestä katoaisi. Jansun isä suostui halukkaasti tähän
tarjoukseen — ja eräänä iltana kertoi Jansu minulle lähdöstään, pyysi,
ett'en häntä unhoittaisi ja että hänelle usein kirjoittaisin, sekä
kävisin hänen vanhempiaan tervehtimässä. Sitte lupasi hän oppineena
aikamiehenä tulla takaisin minun luokseni, antoi minulle itkien suuta,
ja seuraavana aamuna matkusti pois isänsä kanssa. Nyt vasta tunsin,
kuinka rakas hän minulle oli ollut, minun ei käynyt syöntini, istuin
itsekseni itkien ja ajatuksiini vaipuen piilopaikoissa, kunnes äidin
tai jonkun muun omaisen ääni minut sieltä kutsui pois. Hänen sanansa,
hänen tekonsa, hänen ulkomuotonsa muistuivat niin elävästi mieleeni,
etten toivonut muuta näkeväni, kuulevani kuin niitä.
Minkätähden on Jumala ottanut minulta pois rakkaimmat ystäväni?
Olenko todella ollut niin paha lapsi, koska hän näin minua rankaisee,
ajattelin itsekseni. Mutta onhan opettaja-neiti aina kiittänyt minua
ahkeraksi, hyväksi ja rakkaaksi lapseksi, eivätkä muutkaan ihmiset
minua niin pahaksi ole sanoneet. Mutta opettaja oli myös sanonut, että
Jumala lähettää toisinaan surujakin lapsilleen, jotta he paremmin häntä
muistaisivat. Tämä ajatus antoi minulle voimaa voittamaan murhettani.
Jansun äiti lohdutti myöskin minua, ja muutaman päivän perästä hänen
lähtönsä jälkeen vei hän minut kotiinsa, itsellensä seuraksi Jansun
sijaan. Hyvillä mielin istuin hänen luonaan, söin mettä ja join teetä
ja puhelimme Jansusta. Sen jälkeen kävin usein siellä vieraana. Jansun
isäkin palasi parin viikon perästä takaisin Pietarista ja toi paljo
terveisiä pojaltaan.
Mutta jota rakkaammaksi tulin Jansun vanhemmille, sitä huonommaksi
kävi Hildan ja minun välini. Hilda valitti usein sitä, että hänen
"tanttinsa" antoi hänen olla yhdessä talonpoikaisen tytön kanssa,
eikä hankkinut hänelle arvonsa mukaista seuraa. "Mamma on sanonut,
että talonpojat eivät kelpaa muuksi kuin meidän palvelijoiksemme, ja
nyt pitää minun tuon Liinan kanssa käydä koulua, ja opettaja-neiti
vielä häntä, jonka vanhemmatkin puhuvat maan kieltä, kiittää enemmän
kuin minua." Näin nurkui hän itsekseen kirjainsa ääressä, vaan niin,
että minä kaikki kuulin, jota hän näytti tahtovankin. "Odota, odota",
ärsytteli Leena, joka Hildan sanat oli kuullut, kun hän koulukamarissa
pyyhki pölyjä, "saat kuitenkin vielä kerran kuulla, mitä sinun
ymmärryksesi maksaa, ja vielä nähdä, ettet ole mikään ryökynä, vaan
yhtä alhaista säätyä kuin joku meistä. Hilda neiti on oikea saksalainen
ja ymmärtää myöskin semmoisena itsensä pitää." — "Joka on toistaan
pahempi, hän on myös ala-arvoisempi", kaikui minun korvissani rouvan
rakas selitys, enkä siitä sen enempää huolinut. Lähdin kotiin, leikin
sisarieni kanssa. Seuraavana pyhänä menin äidin luvalla sepän luo,
ja pian istuin Jansun äidin polvella ja kuuntelin tarkkaan isän
kertomuksia. Hän puhui paljo meidän kansan elämästä ja orjuudesta,
kuinka kaikki oli käynyt, ja käski minun tarkkaan näitä asioita
ajatella.
Nyt lähdin jälleen kotiin. Mikä raskas, mikä ihmeellinen viikko seurasi
tätä. Ajatukset risteilivät pienessä päässäni, tunteet liikkuivat
sydämessäni ja tekivät minut kovin rauhattomaksi; oppiminen ja
koulupöydän ääressä istuminen kävivät minulle raskaaksi. Levottomin
silmin katseli opettaja-neiti minun vaaleita poskiani ja silitti niitä
usein pehmeällä kädellään, joka minua rauhoitti ja ilahdutti, mutta ei
kuitenkaan voinut kokonaan auttaa. Viikko kului taas ja pyhänä lähdin
jälleen Jansun isän luo. Taas istuimme siellä yhdessä kolmenkesken ja
isä puhui:
"Minä en ole lapsena oppinut muuta kuin lukemaan, huonosti
kirjoittamaan ja katkismuksesta viisi pääkappaletta, mutta huomion
ja ajatuksen kautta on minulle selvinnyt moni asia, jota moni minun
kaltaiseni ei vielä ymmärrä. Myöskin veljeni, joka on joutunut
Pietariin onnellisempiin oloihin, on minua ohjannut lukemista tajuamaan.
"Mutta mistä rupean sinulle puhumaan? Tahtoisin antaa sinulle kuvauksen
meidän maamme olosta. Minusta näyttää, kuin olisi maamme täynnä Sinain
vuoria, joiden huipuilla kirkkaassa tulen valossa, ukkosen jyristessä,
yksi osa ihmisiä istuu. Toinen osa jälleen kipuaa tikapuita myöten
ylös huomaamatta, sattuuko jalka jälkeentulijan päähän, niin että tämä
lankeaa nenälleen maahan, taikka lyökö kyynärpää rinnallakulkijan
kylkiluun rikki, taikka tempaako käsi edelläkiipeejän jalkainsa alle.
"Kolmas osa on alhaalla, vuoren juurella.
"Mutta mistä se tulee, että ihmiset, jotka alussa on pantu toinen
toistensa rinnalla elämään, nyt ovat näin moneen osaan jaetut? —
Minun luullakseni he eivät enää muista, että joka ihminen on luotu
toisensa palvelijaksi. Olkoon kartanon omistaja, puhuja, kirjailija,
pellon kyntäjä tai suutari, kaikkein pitää toinen toistaan palvella,
muuten loppuu kerrassaan elämä, joka ihmisen ihmiseksi tekee. Ilman
maanviljelystä kävisi ruumiillinen toimeentulomme vaikeaksi, ilman
kirjoja nääntyisi henkinen kehityksemme. Mutta vaikka joskus saattaa
toisen työ olla toista arvokkaampi, tulee kuitenkin jokaista kohdella
oikeuden mukaan."
"Katsokaa!" sanoo samassa äiti, osoittaen sormellaan akkunaan päin,
"kuka tuolla tulee tietä myöten?" Minä sylistä alas ja akkunan luo ja
— mitä näen? Kaksi herraa kulkee keppi kädessä tietä myöten kartanoon
päin ja — heidän takanaan käy minun isäni paljain päin, pitäen
lakkiaan selkänsä takana, kädet ristissä. Olin ennenkin nähnyt rouvan
holhojaherrojen ja isäni niin käyvän, mutta en ennen ollut punoittavin
poskin vesissä silmin sitä katsellut.
"Tulkaa pois, että saan lopettaa puheeni", sanoi isä, ja me läksimme
jälleen paikoillemme kuuntelemaan isän kertomuksia. Vihdoin hän lausui:
"nyt, rakas lapsi, olet varmaankin kokonaan väsynyt kuuntelemiseen,
mene sentähden äidin kanssa puutarhaan, ehkä löydätte sieltä jonkun
makuisan omenan, joka sinua voi virkistää."
"Kiitän, rakas seppä-isä, olen hyvillä mielin kuullut ja tahdon oikein
paljo kaikkea ajatella!" sanoin minä niijaten, ja äidin kädestä pitäen
lähdin menemään.
Vielä monta kertaa sen jälkeenkin kertoi seppä-isä ja kuvasi minulle
virolaisten kehityksen aikoja ja orjuuden vaivoja ja herätti
ajatukseni yhä suurempaan työhön. Siten auttoi hän minua kestämään
Hildan ylpeyttä ja Leenan pilkkaa ja teki, että kouluneiti ihmetellen
kuunteli kysymyksiäni ja vastauksiani. Hilda tosin sai muistutuksia
käytöksestään minua kohtaan, mutta se ei juuri auttanut, sillä
Leena, jolle hän uskoi asiansa, auttoi häntä ylenkatsomaan kaikkia
muistutuksia ja ojennuksia. Kun siten Hilda vieraantui rouvasta
ja opettaja-neidistä, kävin heille Aurooran muiston tähden yhä
rakkaammaksi, ja usein painoivat he minua vesissä silmin rintaansa
vasten.
Kahden vuoden perästä oli lääkäri sanonut rouvalle, että hänen pitäisi
terveytensä tähden lähteä Saksaan johonkin kylpypaikkaan. Ja koska
hän ainoan lapsensa Oton tähden, joka jo vuoden oli ollut Saksassa
koulussa, vielä toivoi kauan elävänsä, matkusti hän heti Hildan ja
opettaja-neidin kanssa sinne.
Ikävää tosin oli heistä erota, mutta, rouvan toivon mukaan, pääsin
kaupunkiin kouluun, ja se uusi elämä, minkä siellä sain kokea, auttoi
minua ikäväni unhoittamaan.