Kesäinen aika viheriöine vaatetuksineen, lauhkeine tuulineen, kaikuvine
linnunlauluineen ja iloisine ihmisineen oli jälleen käsissä. Joki
virtaili sinisen, punaisen värisillä kukilla kirjailtuin äyrästensä
lomitse ja heitti vaahtoisia vesipatsaita kohti sinistä taivasta.
Koko luonto oli herännyt uuteen elämään. Voivatko sitten lapset
pysyä lukkojen takana? Eipä suinkaan! Valkeissa, ohuissa vaatteissa,
silkkireunuksilla kuin siivillä kaunistettuina, kukkaseppeleet päässä
ja päivän säteiden nostama puna poskilla, käsi kädessä hyppäsimme,
Auroora, hänen neljä vierastaan ja minä pitkin joen rantaa.
"Nyt olemme piilosilla!" huusi Auroora jääden seisomaan. Niin, niin,
vastasivat hänelle kaikki yhdestä suusta ja pian oli arpa heitetty
silmänpitäjälle, ja kaikki lensivät, mikä tämän, mikä tuon pensaan
taakse piiloon. Otto oli tovereineen, Jansukin nyt joukossa, joen
varrella ja työnsi pitkällä kepillä mastolla ja purjeilla varustettua,
punaiseksi ja mustaksi maalattua laivaa vesille. Tämän lahjoitti Jansu
Otolle, vaikka hän oli sen itse suurella vaivalla valmistanut. Hän oli
sanonut: "Minä annan teille tämän laivan merkiksi, etten hetkellisen
loukkauksen tähden — sillä kertaa enemmän Liinaa, mutta myöskin minua
kohtaan — kanna vihaa ketäkään vastaan, ja myöskin muistutukseksi,
että halveksitulla talonpojallakin on jotakin, josta suuren Saksan
lapset saattavat ihastua. Minun isäni sanoo, ettei kukaan tiedä
lapsena, minlaiselle kohdalle hän vanhana joutuu, ja että jokaista
kerran arvostellaan oikeuden mukaan, sillä Jumala tuomitsee kaikkia
oikeudella."
"Saammeko mekin tulla teidän kanssanne leikkimään?" pyysi Otto,
ja ilomielin se luvattiin hänelle. Nyt pidimme silmiä ja etsimme,
juoksimme ja iloitsimme, kunnes opettaja-neidin rakas ääni meitä kutsui
iltaselle.
Vuoden kauniin aika, keväinen aika, lentää kuin tuulen siivillä
eteenpäin. Niin oli se meiltäkin kulunut leikin ja työn vaihdellessa,
ja Juhannus oli käsissä. Juhannus, tuo kultainen veräjä, jonka kautta
me pääsimme vapauteen. Sillä vaikka oppiminen lapsista olisi kuinka
hauskaa, he kuitenkin suurella ilolla ajattelevat niitä viikkoja,
jolloin heidän ei tarvitse määrätyitä tunteja kirjan ääressä istua.
He saavat silloin äidin luvalla toimittaa paljo helpompia asioita,
huolettomasti maata ja leikkiä paljon enemmän. Lyhyesti: vapaus on
silloin suuri.
Vesissä silmin erosimme Auroorasta, sillä hän matkusti äitinsä ja
opettaja-neidin keralla kaukaiseen kartanoon tätinsä ja serkkujensa luo
vieraaksi.
Armas, kallis Auroora, jos olisin tiennyt, etten sinua enää milloinkaan
näkisi, en olisi sinua niin pian sylistäni laskenut! — "A Dieu! Liina!"
"A Dieu, Auroora!" ja ainiaaksi erosimme toisistamme. Sillä kahden
viikon perästä palasi onneton rouva ja suruun vaipunut opettaja-neiti,
kalliin lapsen ruumis mukanaan, kotiin takaisin, jossa he hänet
sanomattomalla murheella hautasivat kirkkomaahan syreenipuiden
suojaan. — Kyllä vein hänen haudallensa kukkaseppeleitä, kyllä vaivuin
polvilleni hänen hautakummulleen ja huusin surkealla äänellä: "Auroora,
Auroora! Sydämeni on hirveän suruinen, Auroora, minä ikävöin sinua
sanomattomasti. Jospa voisin sinun viereesi kuolla." — Ei auttanut,
Auroora oli kuollut, ja hänen kanssaan loppuivat elämäni huomenhetken
iloisimmat, armaimmat päivät!
Jos minulla ei olisi ollut sinun ystävyyttäsi, rakas Jansu, ja jos
eivät äiti ja opettaja-neiti olisi minua lohduttaneet, tuskin olisin
terveenä pysynyt. Kiinteästi oli todellakin rakkaus yhdistänyt Aurooran
ja minut toisiinsa.
Niin, Jansun ystävyys oli minulle suurena tukena, hänen rakkautensa
auttoi minua voittamaan suruani. Hän ei puhunut paljo minun kanssani,
mutta kirkkomaassa, jossa kävin joka päivä, istui hän vieressäni.
Hän poimi minulle tien vierestä kukkia, huomautti minulle lintujen
laulua ja osoitti sinistä taivasta. Oi, älköön kukaan pitäkö halpana
lapsen ystävyyttä, vaan muistelkoon jokainen usein omia tunteitaan
lapsuuden aikana, niin hän voi varmaankin paremmin lapsen tunteita
käsittää! Silloin ei myöskään aikaihmisten uskottomuus, petollisuus
ja kylmyys tuottaisi hänelle niin suurta kaipausta. Ovathan kaikki
tunteet kuin multaan kylvetyt siemenet, jotka virkoavat eloon, kun
lämmin päivänpaiste tai lauhkea sade niitä kasvattavat. Älköön myöskään
vanhemmat olko välinpitämättömiä siitä, kenen kanssa heidän lapsensa
seurustelee, sillä niinkuin madot voivat turmella viljapeltosi, niin
voivat lapsenkin pahat tunteet ja ajatukset tehdä toisen lapsen sydämen
pellolle suurta vahinkoa.