Mutta kuinka kävi minun Jansulleni? Pari viikkoa sen jälkeen, kun
hän oli minulle pahan, mielensä näyttänyt, tuli hän jälleen kiirein
askelin, loistavin silmin luokseni, tarttui minuun, suuteli ja sanoi:
"Liina, minä käyn myös koulua! Minä en voinut sitä kärsiä, että
sinä, joka olet minua niin paljo nuorempi ja pienempi, tulisit minua
viisaammaksi, ja pyysin isää niin kauan, että hän vei minut lukkarin
luo kouluun. Maanantaista asti olen käynyt jo siellä ja opin maan
kielen rinnalla myöskin saksan kieltä, sentähden, että sinäkin opit
saksaa." Nyt tartuin minä hänen kaulaansa ja huudahdin ilolla: "Oi,
kuinka hyvä, kuinka hyvä! Sinä opit nyt myös saksaa, etkä varmaankaan
enää pidä saksalaisia ylpeinä." Minä katsoin terävästi häneen —
sydämeni kävi levottomaksi. Minkätähden katosi loistava ilo kerrassaan
Jansun silmistä, minkätähden vaaleni hän ja katsoi jälleen sekä
vihaisesti että surullisesti minuun? — Hetken perästä hän lausui:
"Liina, sinun vanhempasi ovat hyvällä kohdalla, ja meidän nykyiset
herrasväkemme ovat hyviä ihmisiä; siitä se tulee, että sinä et vielä
tiedä mitään saksalaisten ja talonpoikain keskinäisestä suhteesta.
Minäkään en ole tahtonut sinulle mitään puhua, etten olisi pahoittanut
mieltäsi. Mutta nyt sinä käyt vanhemmaksi ja voit jo paremmin
ymmärtää. Pyydä sentähden äidiltäsi, että hän lupaa sinut jonakuna
lauvantai-iltana meille, niin pyydämme minun isäni kertomaan meille
omasta ja vanhempainsa elämästä. Kyllä sinäkin sitte alat ymmärtää,
miksi en minä voi saksalaisia rakastaa."
Melkein joka lauvantai, kun hän koulusta tuli kotiin, poikkesi hän
meillä ja kysyi: "No, Liina, tuletko tänäpäivänä?" "En, nyt olen juuri
tullut mäeltä, etten enää ehdi", vastasin hänelle joka kerta. Mutta
todella asia oli semmoinen, että minun pieni sydämeni oli ruvennut
pelkäämään hänen isänsä kertomuksia, vaikk'en niitä vielä ollut
kuullutkaan. Jansu huomasi tämän, eikä pyytänytkään minua enää.
Joulu tuli. Meidän koulumme loppui, ja minä olin jälleen kotona
siskojeni luona, jotka siitä iloitsivat. Jansu tuli myös useammin
meille, ja me luistelimme joella ja teimme lumipalloja, ja hän
veti minua kelkassa ja teki minulle kaikkea, mikä minua huvitti.
Joulunaattona olin mäellä. Auroora ei voinut ensinkään ilman minutta
iloita. Hän kutsui minut taas pyhäksi leikkimään. "Minulle tosin
tulee vieraita ja Otto, vanhin veljeni, joka käy kaupungissa koulua,
mutta sittekin ikävöin sinua." — Viimeisenä pyhänä lähdin taas sinne
ja Auroora tervehti minua hyvin iloisesti. Hänen vieraansa olivat jo
lähteneet, ja hän leikki veljensä kanssa kummipallolla, ja minä myös
siihen yhdyin. Sitte toi Otto puupalikkansa ja kutsui meitä huonetta
rakentamaan. Me kyykkysillämme lattialla rakensimme ahkerasti. Silloin
tuli äkkiä kammari-Leena huoneesen ja sanoi:
"Tule, Liina, sulhastasi tervehtimään; hän seisoo eteisessä pahoilla
mielin, kun ei hän sinua vielä ole nähnyt."
Tämän kuultuaan, nousi Otto äkkiä ylös, otti minua kädestä kiinni ja
kysyi: "kuka siellä on? Liina ei saa meidän luota mennä!"
"No, no, nuori herra", vastasi Leena, "elkää te tuota talonpoikaista
tyttöä estelkö, te iso saksa, antakaa hänen mennä omaa säätyläistään
tervehtimään." Ja tämän lausui hän semmoisella äänellä ja katseella,
että minä rupesin pelkäämään. Silloin astui Jansu kynnykselle ja
huusi: "Liina, tule pois!" — "Niin, Leena on oikeassa, mene, vanha
talonpoikaistyttö!" sanoi nyt Otto ja työnsi minut syrjään.
Mutta Auroora, joka ihmeekseen kaiken tämän oli kuullut, heittäytyi
ääneensä itkien minun kaulaani. Minäkin aloin itkeä, ja silloin tuli
rouva ja kysyi pahoilla mielin: "Mikä nyt, lapset? Mikä teille on
tullut?"
"Voi, valitti Auroora, Leena ja Otto käskevät Liinan menemään pois tuon
pojan kanssa, joka tuolla seisoo, sentähden, että hän on talonpoikainen
tyttö."
Leena oli jo mennyt pois, ja Jansu seisoi vielä kynnyksellä. Jansu,
kolmentoista vanha, terve poika puhtaissa vaatteissa, punoittavin
poskin ja tulisin silmin, seisten reippaasti kynnyksellä, oli minusta
kuin joku voimakas mies, jota tuli kuulla. Rouva katsoi häntä, vastasi
lempeästi hänen tervehdykseensä ja kuunteli hänen selitystään. —
"Kunnioitettava rouva, elkää panko pahaksenne minun rohkeuttani, että
rupean teidän kanssanne puhumaan. Mutta kun tiedän, että te olette
sangen hyvä, enkä salli, että Liinan mieltä pahoitetaan, sillä minäkin
Liinaa rakastan, niin tahdon teille kaikki kertoa." Ja hän puhui,
kuinka hänen äitinsä lähetti hänet emännöitsijältä pyytämään kipeälle
lehmälleen rohtoa, kuinka Leena oli jättänyt hänet eteiseen ja lähtenyt
emännöitsijää etsimään, kuinka Leena oli ruvennut Liinaa ärsyttelemään
j.n.e. kuinka kaikki oli käynyt, kunnes rouva saapui sinne. — Kun
rouva kaikki kuuli, otti hän meidät Aurooran kanssa syliinsä, suuteli
meitä ja sanoi: "Te, rakkaat lapseni, olette yhdenarvoiset, niinkauan
kuin olette Jumalaa pelkääväiset, hyvät lapset, mutta jos toinen on
pahempi kuin toinen, silloin on hän myöskin ala-arvoisempi. Unhoittakaa
sentähden Leenan tyhmät sanat ja olkaa jälleen iloiset! Sinä, rakas
Otto, olet ajattelemattomasti pahoittanut Liinan mielen, mutta siitä
puhun sinulle kahden kesken. Ja sinä, rakas poika, olet minulle mieleen
oikeudentuntosi tähden, ja pyydän sentähden, että jäät lasteni kanssa
leikkimään."
"Kiitän paljo, kunnioitettava rouva", vastasi Jansu, lähestyi rouvaa,
suuteli hänen ojennettua kättänsä ja sanoi: "äitini odottaa minua;
hyvästi!" Niin lähti hän huoneesta.
Meidän ilomme ei tahtonut sillä kertaa tulla entiselleen, vaikka kyllä
Otto hetken perästä, tultuaan äitinsä kamarista, suuteli käsiäni ja
huuliani ja koitti meitä lepyttää kuvakirjoilla ja kaikellaisilla
kauniilla esineillä. Mäeltä tultuani, en ollut milloinkaan tuntenut
niin suurta rakkautta vanhempiani ja siskojani kohtaan. Mutta minä
en puhunut heille mitään siitä, mikä minua suretti. Se oli minun
ensimmäinen salaisuuteni. — Yöllä en paljo saanut unta ja odotin
ikävällä aamua, että saisin tavata Jansua.
Nousin varhain ylös seuraavana päivänä, pukeuduin, menin äidin luo ja
pyysin: "hyvä mamma, saanko mennä tänä päivänä Jansun luo, minulla
on hänen kanssaan paljo puhumista?" — "Paljo puhumista?" kysyi äiti
hymyillen ja sanoi: "mene vaan, mutta älä ole vallaton!"
Juosten ja hypäten kiiruhdin tietä myöten; Jansu tuli vastaani
puolivälissä matkaa. "Hyvää huomenta, Liina!" huusi hän jo kaukana,
syleili minua, nosti minut ylös maasta ja sanoi, että hän iloissaan
siitä, kun kerran tulin hänen luokseen, tahtoisi kantaa minut sylissään
kotiinsa. Sen hän tekikin, eikä laskenut pois, ennenkuin oli vienyt
minut äitinsä syliin. Hänen äitinsä, iso, terve vaimo-ihminen, valkeat
hiukset, loistavat, siniset silmät, puhtaissa vaatteissa, suuteli minua
otsalle ja sanoi, että hänkin oli hyvillään, kun kerran tulin Jansun
luo, lupasi minulle siitä hyvästä mettä ja mitä hänellä vaan oli antaa.
Sepän väellä oli kolme kamaria, joissa oli muutama tuoli, pöytä, puhdas
penkki ja vuode. Takimmaisen kamarin oli äiti sisustanut ainoalle
lapselleen, Jansulle, ja siellä nähtiin kauniita kuvia, peili ja pieni
petsattu kirjakaappi. Sinne, omaan kamariinsa, vei nyt Jansu minut.
Minä olin siellä ennen kymmeniä kertoja leikkinyt.
"Jansu", kysyin minä heti, kun sinne tulimme, "olisiko sinun isälläsi
aikaa puhumaan meille omia kertomuksiaan?" "Sen minä arvasin", hän
vastasi, "että sinä eilisen tapauksen jälkeen sitä toivot, mutta
arvaapas, Liina, minä olen puhunut isälle kaikki ja senkin, mitä rouva
meille sanoi, ja isä vastasi siihen: se on hyvä, että sinä olet kaikki
nähnyt ja kuullut ja puhunut minulle. Nyt minä tiedän, että olisin
tehnyt väärin rouvalle, joka on Liinaa niin hyvästi kohdellut, jos
olisin kertomuksillani herättänyt Liinan sydämessä vihaa saksalaisia
kohtaan. Hän tosin, kasvattaessaan Liinaa saksalaiseksi, voi tuottaa
tälle paljon surua ja sydämen tuskaa, jos vaan Liina tahtoo jäädä
vanhempainsa uskolliseksi lapseksi, taikka voi hän tytön heistä ja
meistä kaikista kokonaan vieroittaa. Mutta siitä ei rouva tiedä mitään,
eikä se ole hänelle syyksi luettava. — Minä kyllä tiedän, rakas Liina,
ett'et sinä sitä nyt ymmärrä, mutta toivon, että sinä tämän vielä
tarpeen tullessa muistat. Mutta rakasta nyt kallista rouvaasi, Aurooraa
ja opettaja-neitiä, ja rukoile Jumalaa, ettei hän minua sinusta eroita.
Kyllä sitte olet oikealla tiellä!"
Oi, rakas Jansu, jos olisit tietänyt, mitä taisteluja Liinasi vielä
sai kärsiä, et olisi vaiennut, vaan puhunut ja antanut isäsikin puhua
suurella äänellä!