Isäni oli kartanon pehtori, joka piti huolta peltotöistä, viina-
ja olutkellareista sekä aitoista. Muu hallitus ja kirjanpito oli
saksalaisen kirjurin huostassa. Kartanon rouvan mies oli nuorena
kuollut. Silloin uskoi hän vanhemmilleni, jotka olivat olleet hänen
uskollisimpia palvelijoitaan, kaiken maanviljelyksen ja mitä siihen
kuului. Heidän elämänsä kävi sentähden paremmaksi kuin toisten
palvelijain. He voivat myöskin lapsensa pitää puhtaimmissa vaatteissa
ja antaa heille huolellisemman, niinkuin sanottiin saksalaisen
kasvatuksen. Lapset myöskin, saksalaiseen tapaan, sanoivat vanhempiaan
"papaksi" ja "mammaksi". Ja koska yksi asia seuraa toistansa, niin
tämän saksalaisen sivistyksen tähden myöskin ylhäisemmät kunnioittivat
minun vanhempiani, ja kartanon rouvakin otti mielellään heidän lapsensa
omille lapsilleen leikkitoveriksi. Minut, joka olin kaikista vanhin,
mamma usein, suureksi ilokseni, pesi puhtaaksi, puetti pyhävaatteisiin
ja antoi palvelustytön saattaa mäelle leikkimään. — Oi, armas aika,
jolloin pieni sykkivä sydän ei vielä tunne muuta kuin suurta iloa
jokaisesta kauniista esineestä, johon silmä sattuu ja jota uskaltaa
kädellään kosketella! Oi, armas aika, jolloin ajatus ei osaa katsoa
ihmisten säätyä, vaan kiintyy jokaiseen yhdenikäiseen ja yhdenkokoiseen
ihmiseen, ikäänkuin ei olisi pienintäkään asiaa maailmassa, joka välin
voisi rikkoa! Yhdenlainen ilo loisti myöskin Auroora neidin ja Liinan
silmistä, kun he jälleen toisensa tapasivat, ja ystävyys oli olemassa,
vaikk'eivät ystävät ymmärtäneet sille nimeäkään antaa. Ja vaikka ei
Auroora neiti ymmärtänyt hyvästi maan kieltä, ja vaikka Liina vaan
puhui muutaman sanan saksaa, he kuitenkin ymmärsivät toisiansa, ja pian
kajahti iloinen nauru lastenkamarista. — Oi, kallis lapsuuden aika,
ikävällä ajattelen sinua, ja kyyneleet nousevat silmiin, kun muistelen
Aurooran kauniita kasvoja ja sinisiä silmiä!
Me leikimme ja opimme samalla toinen toisemme kieltä. Vanhempani olivat
hyvillään, että minä pian puhuin hyvästi saksaa, ja vielä suurempi
ilo oli heillä, kun rouva eräänä päivänä kutsutti mamman luokseen
ja selitti hänelle, että Auroora neidille tulee opettajatar ja että
Liina, joka tälle aina on ollut rakas ja sievä leikkikumppani, saisi
myöskin olla hänen toverinaan opin tiellä. Suuresti iloitsin siitä
myöskin minä ja Auroora. Nythän me saisimme joka päivä aamusta iltaan
olla yhdessä, ja vaan yönajaksi pitäisi toisistamme erota. Niin
kävikin. Opettajaneiti tuli ja minä lähdin joka aamu mäelle, kävin vaan
päivällisellä kotona. Usein jäin kuitenkin koko päiväksi sinne oppimaan
ja leikkimään.
Vanhemmat ja minä olimme siihen sangen tyytyväisiä, mutta minun
pienemmät sisareni nurisivat, kun heidän kanssaan niin harvoin leikin.
Eikä minun entinen naapurini ja toverini sepän Jansukaan ollut minuun
ensinkään tyytyväinen. Hän oli minun kanssani kesällä juossut joen
rannalla, talvella sen jäällä luistellut ja minua vetänyt kelkalla,
sillä hän oli isompi ja muutamaa vuotta minua vanhempi. "Liina",
sanoi hän eräänä pyhäpäivänä, "minä en sitä ensinkään salli, että
sinä niin paljo olet mäellä ja tulet yhä saksalaisemmaksi ja minua
kohtaan ylpeäksi, sillä kaikki saksalaiset ovat ylpeitä." Tämmöiseen
nuhtelemiseen en ollut ensinkään tottunut, ja minä suutuin häneen,
ettei hän kärsinyt saksalaisia, jotka aina olivat olleet hyviä minulle.
Mutta kuitenkin, kun hän oli mennyt pois, muistui hänen sanansa
mieleeni, sillä hänkin oli aina ollut minulle rakas ja hyvä kohtaani.
Minkätähden sanoi hän saksalaisia ylpeiksi, minkätähden minua sanotaan
ylpeäksi? Minä aioin puhua siitä Aurooran kanssa — mutta pian unhotin
kaikki, ja asia jäi puhumatta.
Minä olin kirjurin luona jo oppinut hiukan lukemaan ja kirjoittamaan,
ja se oli minulle nyt avuksi. Opettaja oli lempeä, rakasmielinen
neiti ja ymmärsi tehdä oppimisen meille rakkaaksi, ja sekä hän että
rouva kiittivät meidän ahkeruuttamme. Mutta mitä enemmän edistyimme
tiedoissa, sitä iloisemmat olimme myöskin leikin aikana. Joskus
täytyi opettajattaren tulla kieltämään meidän vallattomuuttamme. Hän
seurusteli väliaikoina rouvan kanssa ja luki hänelle. Niinpä tuli hän
jälleen eräänä talvi-iltana kiiruhtaen meidän luoksemme, mutta jäi jo
kynnykselle seisomaan, ja nähtyään meidät, rupesi ääneensä nauramaan.
Tämän kuultuaan, tuli rouvakin sinne, ja mitä näki hän? Keskellä
huonetta oli pieni pöytä, pöydällä pesuvati täynnä saippuavaahtoa.
Auroora ylöskäärittyine hihoineen yhdellä ja minä samoin toisella
puolen pöytää heitimme vaahtopalloja suuresti nauraen toistemme
silmille, ja niistä juoksi vesi virtana pitkin kasvoja ja vaatteita.
Mutta moni vaahtorakko oli jäänyt hiuksiin, nenään ja olkapäihin
riippumaan, joka teki meidät niin soman näköisiksi, että rouva ja
neiti olivat katketa nauruun. — Torumista ei ajatellut kumpainenkaan.
He molemmat olivat elämänsä aikana huomanneet, että ilo ja vapaus
parhaiten edistävät kaikkea työtä ja toimitusta, parhaiten kehittävät
myöskin ymmärrystä ja suojelusenkeleinä johdattavat lastakin kaikkea
hyvää tajuamaan.
Mutta minkätähden katosi tämä ilonaika niin pian? Minkätähden ei jäänyt
minulle tuntemattomaksi kaikki ne väliseinät, jotka ihmisten sydämiä
toisistaan erottavat?