KEIKKANEN. Esittelisitte, ai'otte kai sanoa? Ei -- sitä ei tarvis. --
Minun sydämeni on hirveän maneitillinen. Se arvaa esineet, vaikka
silmiäkin huikasee. (Klaaralle). Oi, mikä jumalallinen olento! --
Oikein ylevä Jumalatar -- -- varsin hyvin säilynyt kylkikappale tästä
rotevasta koti-jumalasta! Te olette varmaan rouva Stool -- älkää
kieltäkökkään, te olette ihan varmaan rouva Stool. -- Ja minä olen
nuori Keikkanen.
(Kumartaa).
KLAARA. Herrani!
(Kumartaa).
KEIKKANEN. Ja tuo toinen nainen -- Oo! Varjele mua -- --!
(Ottaa pullon, haistaa sitä).
KLAARA. Taivas!
AINI (hiljaa). Tekikö mun katsantoni hänen noin pahaa?
KEIKKANEN. Minä toinnun toki vähitellen. Te olette neiti Aini. --
Minulle on tosin kerrottu teidän vallan erinomaisesta suloudestanne,
mutta kertoja jäi vähintäänkin viisi kuudetta pykälää totuuden
sata-pykäläisen määrän tälle puolelle, (kumartaa). Neiti Aini, minä
olen Keikkanen -- nuorempi tietysti -- sitä mun ei tarvitse
lisätäkkään; näkeehän sen jokainen itsekkin. Varmaan tekin sen
huomasitte?
AINI (kumartuu syvään, silmät melkein ummessa).
STOOL (hiljaa Keikkaselle). Mitä hänestä pidätte?
KEIKKANEN. Sit' en voi kielin kertoakkaan -- mun täytyy vallan vai'eta.
(Itsekseen). Hän näkyy myöskin vaikenevan!
KLAARA (Ainille). Vastaahan toki jotakin.
AINI (hiljaa). Minkätähden? Kylläpä hän yksinkin näkyy pitävän huolen
puheesta.
KLAARA (hiljaa Keikkaselle). Meidän Aini on vielä vallan kaino.
KEIKKANEN (hiljaa). Ymmärrän -- -- ensimäiset vaikutukset. -- Ne
voittavat hänen kokonaan. Mutta minun pitää paikalla päästä parempaan
pukuun. (Yskii). Hmh! Hmh! Voi tuota kauheata pölyä! _Ciel!_ Mitä näen!
Minä olen kokonaan unohtanut -- jäänyt tänne tällaisessa puvussa!
_Mille excuses!_