KLAARA (Stoolille). Sinisen kamarin tietysti, jossa vanhojen
sukulaistemme kuvat ovat.
KEIKKANEN (riemuissaan). Niissä saan siis nähdä menneet alkuperäiset!
-- (Aikoo mennä; huomaten). No, kas kun olin juuri unhoittaa.
Postiljooni pyysi minun _Groom'ini_ [= palvelia] tuomaan nämät kirjeet
teille, ihan omiin käsiin -- me tapasimme hänet neljännestuntia sitte.
-- Mutta mitä mies miettikään? Kuinka olisin minä voinut sallia
palveliani -- en, en -- sen toimitan itse --
(Antaa Stoolille moniaita kirjeitä).
STOOL. Kiitän teitä vaivastanne! -- Tuoss' on kirje sinullekin, Aini.
(Antaa hälle kirjeen).
AINI. Minulleko? -- Ai, kas niin -- -- Elliltä!
KEIKKANEN. Voi tuota sallimuksen veitikkamaista peliä! Se on pikku
veitikka, tuo sallimus, sattumus, kohtalo -- tai miksi sitä sanoisin.
Nytkin se pisti kouraani kirjeen teille, neiti -- ja teki minusta siten
Postillon d'a -- -- _Postillon d'amour_ -- -- hahaha! (Siv.) Hän
muuttui tosiaankin vallan mykäksi! -- (Ääneen) Minä tottelen teitä,
kapteeni. -- (Menee hyräellen) "Kun salama lyö, Se hetken on työ --
Vaan -- -- -- -- --"
(Pois. Stool ja Klaara seuraavat häntä).
Kahdeksas kohtaus.
Aini.
AINI. Ja tuo on muka sievä ja rakastettava? -- Ei, vaari-kulta, noista
kahdesta pahasesta on sittenkin Sirkkunen monta kertaa parempi. -- --
Kun häntä vain ensin pikkuisen opetan, muuttuu hän hyvinkin
kohteliaaksi -- siitä olen varma. (Avaa kirjeen). No, mitähän nyt Elli
kirjoittanee? -- (Lukee). "Aini kultani! -- -- Nyt vain pari sanaa
ainoastaan kuoreksi myötä-seuraavalle kirjeelle, jonka sattumalta näin
veljeni kamarissa, ja jonka nyt lähetän, sillä se on sinulle hyvin
tärkeä." (Kummastellen). Tärkeäkö, minulle -- Ihmeellistä! -- Keltähän
tämä lieneekään? (Katselee allekirjoitusta). Kaarlo Sirkkunen. -- Siis
tuntee hän Ellin veljen. Nyt mun täytyy tunnustaa, että olen pikkuisen
utelias! (Lukee). "Veikkoni Kustaa! -- Nyt olen vihdoinkin päättänyt:
Minä lähden. Minun täytyy matkustaa Haapaniemeen, jossa se
hanhenpoikanen oleskelee, jonka minun _täytyy_ naida." -- -- Taivas! --
"Sinä tiedät kuinka hirveän vastoinmielistä se minulle on -- vaan
setäni tahtoo, ja minä olen päättänyt totella häntä -- ainakin näöksi.
-- -- Minä toivon toki törkeänä, siivottomana hölmönä -- jona ai'on
sinne mennä -- heti saavani jäniksen passin _in optima forma_ tuolta
oivalta kapitolilaiselta kakatti-seurueelta ja eritenkin siltä
nuorimmalta hupsulta -- huomannethan minun tarkoittavan sitä
narrimaista Ainia, jota minä jo entiseltä sydämestäni inhoon." --
(Pyyhkii kyyneleen; lukee eteenpäin). "Minäkö -- Kaarlo Sirkkunen --
joka olen noin puoleksi aatelis-sukuakin, minäkö huolisin vähääkään
moisesta yksinkertaisesta maan-tollikosta? -- En -- en koskaan!" -- --
(Vaipuu tuolille). Oi -- --! Ja minä -- minä rakastin häntä! -- --
Minä, lapsi-parka, neuvoin ja opetin häntä -- -- juuri kun hän
halveksien piti minua pilkkanaan!! (Melkein tukehtuneella äänellä).
Voi! Voi!! -- Kuinka narrimaiselta minä hänen mielestänsä lien
näyttänytkään! -- Ja vaari -- mummo-raukkani sitten! -- -- Hyi,
minkälaisia lauseita hän heistäkin kirjoittaa! -- Niin häpeällisiä!
-- -- -- Oi!
(Stoolin ja Klaaran astuessa sisään, peittää hän
sukkelaan kirjeensä).
Yhdeksäs kohtaus.
Aini. Stool. Klaara. (Sitten) Sirkkunen.
KLAARA. Sepä vasta oikein oiva mies, tuo Keikkanen!
STOOL. Oiva -- perin pohjin oiva mies!
KLAARA. Kaikki on hänelle mieluista meidän talossa.
STOOL. Hän tykkänään pilaa meidät kiitoksilla!
AINI (siv.). Ja hän -- hän elää ainoastaan minulle -- rakastaa mua niin
tulisesti!
STOOL. Mikäs sinua vaivaa lapseni?
KLAARA. Kuuletkos?
AINI. Ei -- eihän minua vaivaa mikään -- Te puhuitte, luulen ma, tuosta
toisesta -- -- --
KLAARA. Se on vallan siisti ja sivistynyt nuori mies, joka juuri
sinulle sopisi puolisoksi -- -- --
SIRKKUNEN (astuu sisään).
STOOL. Eikä semmoinen hölmö, kuin Sirkkunen -- (Huomaa Sirkkusen;
sivulle). No saakeli!
AINI (huomaa Sirkkusen; sivulle). Hän! (ääneen). No niin, rakas
vaari-kultaseni, minä ymmärrän tarkoituksenne. -- Hän on minunkin
mielestäni vallan erinomaisen kelpo mies.
KLAARA (iloissaan). Tarkoitathan Keikkasta? Siis menet sinä hänelle!
STOOL (yskien, sivulle). Hmhh! Hmhh! -- Sanokaas vielä, ett'ei
vanhoill' ole silmiä!
AINI. Niin, mummokultaseni, -- ilolla annan minä hänelle käteni.
SIRKKUNEN (astuen esiin). Kuinka, neitini?
KLAARA (pelästyen). Kuinka? -- Te olitte täällä, herrani?
STOOL (hiljaa). Niinpä kyllä! Hän on kuullut kaikki. Ja vähätpä siitä!
-- Sitä parempi vain: Pääsemme siitäkin selityksestä.
SIRKKUNEN. Ja kelle aiotte kätenne antaa, neiti?
AINI (tarkastaen häntä). Nuorelle miehelle, jonka vaarini ja mummoni
minulle on valinnut -- ja joka ei pidä häpeänä, tarjota kättänsä
semmoiselle "yksinkertaiselle", sivistymättömälle tyttöparalle, kuin
minä olen -- -- --
KLAARA. Mitä sanotkaan, lapseni?!