tietävän, että elämäsi on kauttaaltaan uhrausta?
Äiti ei vastannut heti, sitten sanoi hän äärettömän hellästi:
— Fritz, kun kerran on tajunnut elämän tyhjyyden, niin se on täytettävä
jollakin... yhdentekevä millä.
— Onko uhrauskin yhdentekevää?
— On — täydellisesti.
Isä ei vastannut.
Hänen vaeltava varjonsa näytti häipyvän pimeyteen.
— Tai — hän puhui rauhallisesti kuin se, joka tekee viimeisen
kysymyksensä — tekeekö nyt sitten minun uhraavaisuuteni _oikeastaan_
sinun elämäsi rikkaammaksi?
Ehkä hän silmänräpäyksen ajan odotti vastausta. Mutta isä pysyi vaiti
ja pimeässä vavahtivat ehkä äidin kädet.
Korokkeeltansa sanoi hän taas:
— Ehkä eletään vain varjoelämää monilla aloilla, taiteessa,
uhrauksessa, työssä, ystävyydessä, toiminnassa; mutta elämä on vain
siinä — missä luonto on sen määrännyt olemaan.
Äiti vaikeni, ja huoneessa oli äänetöntä.
Hiljaa nostettiin oven säppeä.
Väki tuli kotiin.
— Nyt he tulevat takaisin, sanoi äiti.
Isä meni ovelle ja kutsui heitä. Hänen äänensä vapisi.
Puistokäytävästä kuului laulua. Se oli niin kirkasta ja kevätkylläistä,
— Se on Tine, sanoi äiti.
Ja hän avasi ikkunan.
Hohtavin poskin tuli koulumestarin tytär.
— Minun _täytyi_ tulla tänne, tässä ovat ensimmäiset mansikat. Äiti
poimi ne tänä iltana; ja hän ojensi punaiset marjat ikkunaa kohden.
— Ihana rouva, sanoi hän.
Ja äiti taivutti päänsä tuoksuvien marjojen yli.
* * * * *
Joka päivä täytyi Tinen juosta katsomaan, olivatko ruusut puhjenneet.
Äidin huvimajan valkoisten pylväiden ympäri kiertyi villiruusuja.
— Kohta ne puhkeavat, sanoi Tine.
— Viime vuonna ne eivät puhjenneet, sanoi äiti, eivätkä mansikat
kypsyneet.
Ruusuja ja mansikoita piti olla äidin syntymäpäiväksi.
— Niin, viime vuonna, sanoi Tine, silloin olikin kylmä.
Ja he istuivat valkealle penkille ja katselivat lammikkoa ja puhuivat
siitä, minkälaista oli viime vuonna ja toissa vuonna ja sitä edellisenä
ja monta syntymäpäivää sitten.
— Voi, voi, mutta silloin te olitte pieni, sanoi äiti.
Äiti rupesi äkkiä nauramaan niin että hytki.
— Voi herrajumala! Teillä oli punaruutuinen hame yllä; minkä näköinen
te olittekaan. En ole milloinkaan nähnyt niin punaposkista olentoa kuin
te pienenä.
— Ja kömpelö, sanoi äiti.
Äiti nauroi yhä ja kertoi Tinestä lapsena. Mutta hulluinta oli sinä
syntymäpäivänä, jolloin rouva Jespersen putosi lammikkoon.
— Lapsi kullat, sanoi äiti, siinä hän istui äärimmäisellä reunalla, ja
yht’äkkiä on kuin Isäjumala takaapäin olisi tarttunut sekä rouvaan että
hänen tuoliinsa, ja hän kaatui taaksepäin, Herra Jeesus, nurin niskoin
suoraan veteen.
Näky oli ollut kamala.
— Kolme kamelikurjen sulkaa vain näkyi veden pinnalla, sanoi äiti.
— Niin, silloin minä juuri olin päässyt ripille, sanoi Tine.
Syntymäpäivän aattopäivänä oli kiire kuin joulun edellä. Tine sotki
taikinoita ja Tine leipoi.
Kaikki keittiön ikkunat olivat selko selällään, ja Pesu-Mare, jolla
oli yllään omakutomansa hame, hikoili niin että vesipisarat tippuivat.
Miehet tulivat vuorotellen ovelle katsomaan.
— Mene matkoihisi, Lars, sanoi Tine. Hän lensi ulos ja sisään taas
ja vispilöi rusinakaakkua vadissa, joka oli niin suuri, että koko
lähiseutu olisi voinut siitä syödä mahansa kylläiseksi.
Äiti seisoi avuttomana keskellä keittiötä.
— Tine, tuleekohan vain kylliksi syötävää. Tiedättehän, mitä kaikkea
Jespersenin joukko jaksaa poskeensa pistää kylässä.
Kermavispilät läiskyivät savivatien reunoja vastaan ja miehevä Mari
lisäsi puita uuneihin, niin että ne hehkuivat.
Isä avasi oven:
— Stella, kätesi.
— Fritz, enhän liiku paikaltani.
Isä sulki taas oven.
Lapset syöksyivät sisään pesutuvasta ja täyttivät toisen puolen
huoneesta; he tahtoivat maistaa taikinaa.
He maistoivat, niin että naamat tulivat keltaisiksi kuin munat.
— Nyt ulos, sanoi Tine.
— Pannaan ovi lukkoon.
Lapset ajettiin ulos, äiti samoin. He kuulivat vain pihalle asti,
kuinka vispilät läiskyivät ja Tine piti komentoa.
Pesu-Maren alkoi laulaa kenraali Ryestä. Äiti juoksi puistokäytävää
pitkin kaikki lapset kintereillään.
— Viimeinen, viimeinen, huusi hän juosten edellä.
Isä avasi ikkunansa:
— Stella, rintasi, sanoi hän.
— Fritz, mehän juoksemme vain.
Koko joukko kiiti eteenpäin.
Ennenkuin he olivat ehtineet puistokäytävän päähän, kohtasivat he
posetiivin soittajan.
— Siinä on posetiivi, huusi äiti.
— Mies kulta, tulehan sisään.
Ja posetiivin soittaja ontui etummaisena muiden seuratessa ja äiti
huusi:
— Tine, Tine, täällä on posetiivin soittaja.
Mies alkoi soittaa keskellä pihaa, mutta äiti työnsi hänet syrjään
sanoen:
— Saanko minä.
Ja lehmuksen alla alkoi hän itse vääntää nauraen täyttä kurkkua, sillä
hän soitti kenraali Bertramin jäähyväislaulua.
Keittiössä juostiin ikkunoihin, ja miehet ilmestyivät pesutuvan ovelle.
Jens-renki pisti päänsä ulos tallin ovesta.
— Nyt rouva itse vääntää posetiivia, sanoi hän.
Kenraali Bertramin jäähyväislaulu oli lopussa ja äiti väänsi yhä.
— Nyt tanssimaan, sanoi hän, tämä on polkkaa.
Tine, Tine, huusi hän, tanssikaa nyt.
Palvelustytöt juoksivat ulos, Tine etummaisena, ja alkoivat tanssia,
hikoillen ja avopäin, keskellä pihaa, posetiivin ympäri: Pesu-Marenin
hame ulottui vähän polvien yli.
— Tanssimaan, tanssimaan, huusi äiti miehille.
Mutta isäntärenki oli ainoa, joka uskalsi; hän hiipaili vähän hämillään
alas, otti puukengät jalastaan ennenkuin pyysi Tineä tanssimaan ja
pyörähteli sitten sukkasillaan nurmikolla.
— Hei, hei huusi äiti, tästä tulee talkootanssit.
Hän väänsi posetiivia niin että hikihelmet kihoilivat valkeilla
kasvoilla.
Lapset juoksivat kirkuen posetiivin ympäri.
— Tanssikaa, tanssikaa, huusi äiti, ja lapset juoksivat. Mutta ontuva
posetiivin soittaja seisoi rauhallisena ja haisteli tuoreen leivän
tuoksua.
Isäntärenki oli pyörittänyt Tineä niin että karttuunihame heilui — sen
alla ei liikoja ollut — ja nyt hän kumarsi jäykästi posetiivin edessä.
— Tine, väännä, huusi äiti.
Tine juoksi posetiivia vääntämään ja äiti pyöri kaikkien lasten
huutaessa:
— Äiti tanssii, äiti tanssii.
Sukkasillaan tanssien piteli isäntärenki niin varovaisesti hentoa äitiä
kuin olisi hän ollut posliinia.
— Nyt en jaksa enää, sanoi äiti.
Mutta Tine väänsi vääntämistään, ja äiti sanoi:
— Jollei Fritz olisi kotona, päästäisimme hevoset ulos.
Hänen _täytyi_ saada hevoset ulos.
— Tine, huomennahan on syntymäpäiväni, ei hän silloin raski mitään
sanoa.
Hän huusi renkiä:
— Jens, Jens.
Jens tuli ontuen.
— Jens, sanoi äiti, ja äkkiä hän kuiskasi: laskekaa hevoset ulos.
Pihalla tanssivat palvelijat, ja lapset kirkuivat villiintyen omasta
meluamisestaan.
— Siinä ne ovat, sanoi äiti.
Molemmat ruskeat laukkasivat ulos tallinovesta.
Perästä tuli "Beauty".
— Pelottakaa niitä, pelottakaa niitä, sanoi äiti ja heilutti itse
nenäliinaansa.
Hevoset kirmasivat ja tytöt tanssivat.
— Varokaa, varokaa, huusi äiti.
Melu oli ylimmillään.
- Stella, Stella, kuului äkkiä ikkunasta.
— Herra Jumala, Fritz, sanoi äiti kangistuen.
Tytöt katosivat samassa, kuin olisi maa niellyt heidät.
— Fritz, sanoi äiti änkyttäen, en ymmärrä, kuinka kaikki on käynyt.
Mutta isä sulki ikkunansa, ja äiti sanoi hiljaa Tinelle, kohottaen
olkapäitään kuin olisi nauttinut jostain hyvästä:
— Nyt annetaan miehelle kahvia.
— Herra Jumala, Tine, posetiivin soittajat tietävät tuhansia juttuja.
Posetiivin soittaja tuli väentupaan, ja äiti kuunteli hänen puhettaan
tuntimääriä.
— Entä sitten, posetiivin soittaja, entä sitten, sanoi äiti ja siirtyi
yhä lähemmäksi ukkoa penkillä.
Posetiivin soittaja kertoi juttuja maailmankiertomatkoiltaan.
— Lähtiessään sai hän taalerin.
— Tine, sanoi äiti innostuneena: se mies osaa valehdella.
Hänen juttunsa ovat samanlaisia kuin lukukirjan kertomus
neekerikuningattaresta, joka antoi polkea vatsaansa, jotta ruoka
paremmin sulaisi.
— Sen olen lukenut saksalaisesta lukukirjasta ja se on tosi, vaikka
Fritz väittää minun valehtelevan.
— Mutta tule nyt, sanoi hän. Nyt lähdetään.
He kulkivat puutarhan läpi.
Ilta oli tyyni ja valoisa, ja lammikko lepäsi peilikirkkaana.
Ensimäiset ruusut tuoksuivat pensaissa.
— Kuule, kuinka kaikki on hiljaa, sanoi äiti.
— Niin on.
Niityiltä kohosi sumu. Kaukana häämöitti metsä.
— Tine, sanoi äiti, täällä tahtoisin mielelläni kuolla. Ja nojaten
valkeita pylväitä vasten ruusujen langetessa hänen hiuksilleen katseli
hän lammikkoa, niittyä ja metsää.
— Minkä tähden on elämän kehys niin kaunis, sanoi hän. Ja väsyneenä
vaipui hänen kaunis kätensä alas.
* * * * *
Aamulla saapui Tine viideltä.
Ensi työkseen hän lukitsi äidin huoneen oven. Hän kiersi avainta kaksi
kertaa molemmissa ovissa — vaatekammionkin ovessa.
Sillä kolme vuotta sitten oli äiti syntymäpäivänään hiipinyt
vaatekammion läpi ullakolle, ja äkkiä seisonut keskellä huvimajaa: —
Herra Jumala, siinä on rouva, oli Tine sanonut: — ja yöpaitasillaan.
Mutta äiti oli nähnyt kaikki lahjansa, ennenkuin pöytä oli valmis.
Lapsia ei kukaan voinut pitää vuoteissa kuuden jälkeen.
— He tahtoivat nousta.
Äidilläkään ei ollut rauhaa vuoteessaan. Hän hypähti lattialle paljain
jaloin ja jyskytti lukittua ovea.
— Tahdon ulos, huusi hän.
Ja hän jyskytti vielä kovemmin.
Mutta Tinellä ei ollut vielä pöytä valmiina.
Sille oli levitetty lumivalkea liina; ruusuista oli tehty S kirjaimia,
ja S oli puhallettu syntymäpäivärinkilälle.
Se puhallettiin paperitötteröstä, joka oli täynnä vettä ja valkoista
sokeria.
Tine seisoi keittiössä puhaltaen taideteosta, kaikki lapset ympärillä
katsomassa.
Kaikkien suut olivat ammollaan:
— Nyt, sanoi Tine, nyt minä puhallan.
Ja naama punaisena hän puhalsi S kirjaimen rinkilälle lasten
tuijottaessa.
— No, sanoi Tine, nyt tulee kiemura.
Ja hän puhalsi taas.
Äiti jyskytti jyskyttämistään ovea:
— Tine, Tine.
— Niin, niin, huusi Tine juosten rinkilää viemään, pysykää vain siellä.
Palvelustytöt juoksivat huvimajaan punaisiksi maalatut kukkaruukut
käsissä.
He lahjoittivat rouvalle syntymäpäivälahjaksi joka vuosi kultalekkoja,
jotka olivat kasvaneet palvelijoiden huoneessa ylenpalttisessa
yölämmössä.
Kaikki lahjat olivat paikoillaan pöydällä, ja Tine ja lapset
tarkastelivat komeutta.
Isä tuli pensasaidan viertä kulkien.
Hiljaa pani hän lahjansa pöydälle, puoleksi salaa, ja katosi.
— Nyt haetaan rouva, sanoi Tine.
Lapset syöksyivät taloon, ylös portaita.
— Äiti, äiti — nyt —
Ja Tine avasi oven.
Valkoisissa mekoissaan juoksivat lapset äidin edellä vihreiden
pensasten välillä, valkoista huvimajaa kohden.
— Äiti, äiti, kuului lakkaamatta.
— Äiti, äiti, huusivat he, kunnes saapuivat valkealle huvimajalle.
Ja kaikki lapset tempasivat lahjansa pöydältä ja antoivat ne äidille,
kädet ylöspäin ojennettuina.
— Äiti, äiti, tämä on minulta.
— Äiti, äiti, ei mutta minulta.
Ja varpaillaan he seisoivat voidakseen paremmin ojentaa.
Hetken seisoi äiti valkoisena, valkeiden lastensa ympäröimänä. Hän
katseli niin kauas yli kesäisten niittyjen. Kaikki oli valoa: taivas,
ilma ja maa.
— Kuinka ihana päivä, sanoi äiti.
Ja hän hymyili.
Yht’äkkiä hän kohautti kättään. — Tyras nuoleskeli hänen sormiaan ja
paneutui makaamaan hänen jalkojensa juureen.
— Sinäkö siellä, sanoi hän.
Ja auringonpaisteessa seisoi hän ruusujen keskellä, lasten ympäröimänä,
Tyras jalkojen juuressa maaten.
Palvelustytöt tulivat, ja miehet saappaat jaloissa.
He tulivat kuin hiipien lammikon ympäri, pitkässä jonossa, niskat ja
polvet koukussa — he näyttivät siltä kuin menisivät uhrattaviksi. Äiti
otti heitä kädestä yksitellen.
Palvelustytöt vilkuilivat lahjojansa ja jatkoivat matkaansa.
Takimmaisena tallusteli Jens-renki. Hänen housunsa riippuivat takaa
niin surkeasti kuin olisi hän tullut surua valittamaan.
Kaikkien lähdettyä pesi äiti kätensä lammikossa.
Tine oli mennyt suklaata hakemaan.
— Lapsikullat, juodaan se heti, niin on siitä päästy — — —
Lapset olivat juosseet pois ja hän oli yksin.
Hiljaa meni hän sisään ja avasi isän kirjeen.
Hitaasti otti hän sen esille ja luki:
— Tuntuu niin kummalliselta toivottaa sinulle onnea, mutta toivotan
sinulle parasta, mitä elämä voi antaa. Fritzisi.
Äidin pää painui jälleen.
Hän ei itsekään huomannut, että hänen kätensä vähitellen hävittivät
kukkaisnimen pöytäliinalta.
Silloin hän näki isän tulevan pensaiden luota.
— Kiitos ystäväni, sanoi hän tarttuen isän käteen. Ja hetken he
seisoivat monien lahjojen edessä — molemmat vaiti.
Sitten hiipi isä pois lehtoa kohti.
* * * * *
Viideltä iltapäivällä saapuivat pitäjäläiset. Tine oli käynyt kotona
noutamassa lukkarinmuoria, jolla oli käsissään valkeaan pääliinaan
kääritty kaakku.
Kun Jespersenin perhe oli nähnyt lukkarin perheen sivuuttavan
pitäjänvoudin talon, lähti rouva Jespersen liikkeelle molempine
tyttärineen. — Rouva Jespersenillä oli juhlallisen tukanlaitteensa
päällä diadeemin muotoinen hattu, johon oli kiinnitetty kaksi
jäljennettyä kamelikurjensulkaa.
Stina-neidillä oli yllään musta kirjosilkkihame, josta sai sen
vaikutuksen, että tässä kehyksessä oli hän ensi kertaa mennyt ripille.
Stina-neidin puvuille oli muuten ominaista, että ne aina olivat
liian lyhyet ranteiden ja helman kohdalta. Rouvan syntymäpäivä oli —
lukuunottamatta laissa määrättyjä loma- ja juhlapäiviä — ainoa päivä,
jolloin Stina oli vapaana.
Hän lahjoitti hajuvesipullon, jonka sisällyksen äiti jälkeenpäin kaasi
kahteen pienempään pulloon ja antoi ne palvelustytöille.
Helena neiti oli valkopukuinen ja vilkas kuin nuori vuohi. Hänen
lahjansa oli käärittynä ruusunpunaiseen silkkipaperiin. Se oli
kanavakankaalle ommeltu korutyö, joka oli tarkoitettu satulasepän
kehystettäväksi.
Helena neidin lahjat lähetettiin säännöllisesti seuraavana vuonna
Sönderborgin hyväntekeväisyysmyyjäisiin arvottaviksi.
Pitäjänvoudin vaimo oli ensimmäistä kertaa ulkona pojan kuoleman
jälkeen. Hän oli juhlallinen kuin virsikirja. Aamulla hän oli
lähettänyt voiruukun.
Miesväkeä ei ollut ollenkaan.
— Fritz, sanoi äiti, syntymäpäivänäni ainakin tahdon olla rauhassa.
— Yksi ainoa mies vaikuttaa häiritsevästi laverrukseen.
Jespersenin perhe istuutui keskelle huvimajaa, jossa rouva Jespersen
lupaa kysymättä hetken kuluttua oli tarkastellut lahjat.
Stina-neiti painoi miesmäisen suunsa äidin poskea vastaan niin kovasti
että melkein teki kipeää.
Ja hämillään mumisten jotain, joka puoleksi oli onnentoivotus, puoleksi
anteeksipyyntö, pisti hän hajuvesipullon äidin taskuun.
— Hyvä Jumala, sanoi hän, tuskin itsekään tietäen mitä puhui, mitä
onkaan elämä.
Helena neiti oli pelkkää nuorekasta levottomuutta.
Ei ollut sitä lahjaa, jota hän ei olisi viehkeästi sovitellut omaan
pukuunsa.
Lukkarin muori, joka istui Stina-neidin vieressä, kertoi, että rouva
Esbensen oli ajanut ohi Ulkeböliä kohden.
Rouva Esbensen oli kätilö.
— Tietysti Sörensenille, sanoi lukkarin muori. Minähän näin selvästi,
miten hän viimein ohi ajaessaan täytti vaununistuimen.
— Niinpä melkein.
Tämä puheenaihe huvitti kaikkia.
— Jumala varjelkoon häntä, sanoi äiti, tämä on yhdeksäs.
Kaikki puhuivat, lukuunottamatta pitäjänvoudin vaimoa, joka mustassa
vaipassaan istui suorana ja sanaakaan sanomatta tyhjensi kolme
suklaakuppia.
Lukkarin muori sanoi äkkiä kovemmalla äänellä kuin muut:
— Mutta onhan ihmeellistä, rouva Jespersen, että kullakin pitäjällä on
_oma_ kuukautensa. Täällä on toukokuu.
Äiti, joka nautti kuin karitsa lämpimässä, nauroi ja sanoi:
— Mutta hyvä rouva Balling, mistä te sen tiedätte?
— Sehän näkyy kirkonkirjoista, sanoi lukkarinmuori. Ja hän lisäsi.
— Mutta kuolemantapauksia on enimmän marraskuussa.
Stina neiti sanoi, että hänen koulussaan olivat useimmat syntymäpäivät
joulukuussa.
Äiti rupesi puhumaan imettäjistä. Sill’aikaa sitoi Helena-neiti
korallinauhan kaulaansa ja leikki huvimajan edessä Tyraan kanssa.
Hänen monet pikkuhuudahduksensa keskeyttivät keskustelua.
— Nyt leikitään, sanoi äiti.
Ja hän hypähti pystyyn ja koetti ehättää Helena-neitiä.
— Viimeinen, viimeinen! huusi hän. Tine lensi jälestä.
— Viimeinen.
Lapset tulivat esille pensaiden takaa ja juoksivat hekin:
— Viimeinen.
Äiti juoksi etummaisena:
— Viimeinen.
He juoksivat lammikon ympäri.
Stinan hajuvesipullo löi äidin sääriä vastaan, kunnes hän sai sen
taskustaan ja asetti sen nurmikolle lammikon viereen.
— Stina mukaan, huusi äiti.
Stina tuli huvimajasta ja lähti juoksemaan Tinen jälkeen.
Äiti nauroi niin, että hänen oli pakko nojautua puun runkoa vastaan.
Juostessaan muistutti Stina selvästi kanakauppiaan pattijalkaista
hevoskaakkia.
Äkkiä istuutui äiti nurmikolle; kaikki muut heittäytyivät hänen
viereensä.
— Nyt täytyy rantakalojen saada ruokaa, sanoi äiti.
Ja kaikki heittivät murusia lammikkoon, jossa rantakalat uiskentelivat
vilkkaina auringonpaisteessa.
Vanhukset istuivat kolmisin huvimajassa. Rouva Jespersen oli kaikessa
rauhassa tutkinut lahjoja.
Tine tarjosi viiniä ja lasit olivat ruohikossa lammen reunalla. —
Kaadapas Stina, sanoi äiti.
Stina-neiti tuli aina niin surumieliseksi juotuaan pari lasillista.
— Anna lapsillekin, sanoi äiti.
Lapset saivat kirsikkaviiniä, niin että päätä huimasi.
Mutta Stina-neiti jäi istumaan leuka käsien nojassa, ja äidin nauraessa
ja lasten juostessa — vanhin poika joi tähteet laseista — lausui
Stina-neiti hiljaa itsekseen runon vanhasta saksalaisesta almanakasta.
— Lausu vielä, sanoi äiti.
Ja Stina-neiti lausui miehekkäällä äänellään — se muistutti messua.
Pitäjänvoudin vaimo oli noussut seisomaan.
Vaieten antoi hän kättä hyvästiksi ja äiti saattoi häntä pensasaidalle.
Muut vieraat seurasivat, ja äiti sanoi Tinelle:
— Vie nuo pois.
Hän näytti laseja ja lautasia ja vaiti hän istuutui huvimajan
perimmäiseen soppeen.
— Vie kaikki nuokin, sanoi hän.
Hän tarkoitti lahjoja, ja äänestä kuului, kuin olisi niiden pelkkä
näkeminen koskenut kipeästi hänen silmiinsä.
Tine liikuskeli huvimajassa korjaten kaikki pois.
Lasten äänet kuuluivat pihasta...
Tinen palatessa istui äiti lukien vanhaa kirjaa.
Tine istuutui hiljaa hänen viereensä.
— Mitä luette? kysyi hän.
— Runoa, sanoi äiti.
Äiti käänsi kirjan lehteä, ja, kuin itsekseen lukien lausui hän runon
uudelleen:
Omituista näin kerran unta:
Erämaata ma kuljin.
Ylt'ympäri hiekkaa pelkkää,
ei muuta kuin paljasta hiekkaa.
Mut silmäni säikkyvä
näyn peljättävän näki silloin.
Erämaan petojen loputon
tuli saattue silloin esiin.
Jalopeurat valkea-hampaat
edell' astuivat; seurasi sitten
suku tiikerin täplikästaljan
ja pantterien. Arat astui
lopuks raatoja rakastavaiset
hyeenat saattueen päässä.
Oli ihmisten viettejä ne,
erämaata jotk' etsien astui.
Uni muotoa sitten muutti.
Kamaralla maan mahtavan seisoin
ma yksin.
Mut maapallo oli tuo maa.
Ja pimeys ainainen
maan kaiken vaippaansa kattoi —
mut pimeydessä
kohos risti niin suuri
kuin ois käsivarret sen valtavat
sylihinsä sulkeneet maan sekä taivaan.
Oli hiljaista.
Vain tuolloin tällöin
pisara putos ristiltä alas,
ja taas oli hiljaista kaikki
siks kuin putos pisara toinen,
ja kaikki taas mykistyi
siks kuin veripisara seuraava putos.
Oli vertasi se,
sa ristillä riippuva ihmiskunta.
Äiti sulki kirjan.
Nojaten päätänsä huvimajan seinää vastaan, hän tuijotti mykkänä ja
valkeana kesäillan ihanuutta.
— Tine, sanoi hän äkkiä, ja Tine vavahti, sillä äiti oli sanonut hänen
nimensä melkein kuin apua anova.
Mutta äiti jäi istumaan paikoilleen ja kuiskasi itsekseen muutamia
sanoja, joita Tine ei ymmärtänyt:
"Ei ole mailmaa Veronan ulkopuolella", sanoi hän.
Ja hän vaikeni taas.
Hetken perästä hän sanoi:
— Tine, on aivan totta — jos joku voisi luoda katseen sieluuni,
niinkuin ikkunanruudusta katsellaan huoneeseen, ei hän siellä löytäisi
kaikkien tavaroiden seasta yhtäkään halua, ei ainoatakaan toivetta, ei
unelman varjoa.
— Silloinhan olisi parempi kuolla.
— Kuolema, Tine, ei olekaan raskainta — — — on paljon raskaampaa joka
päivä koettaa elää...
Hän jäi istumaan vaiti, pitäen käsiään ristissä polvien ympäri; ja
kuten äsken liikkuivat hänen huulensa kuiskaten sanoja, joita Tine ei
tuntenut:
Ah, kammiossansa
mykäss', äänettömässä
mun syämeni lepää —
ah, kuolleena lepää.
Ei yksikään itke
mun syäntäni kylmää:
sitä ainoastaan
näet yksi vain lempi.
Mut hän, joka kuoli,
sydämensä kun kuoli,
ei itkeä voi
sydäntään elotonta.
Ah kammiossansa
mykäss', äänettömässä
mun sydämeni lepää —
ah kuolleena lepää.
* * * * *
Iltasin ei enää laulettu, eivätkä lapset enää saaneet kuten ennen
tanssia arkihuoneessa paitasillaan ennen maata menoaan.
Tädit olivat saapuneet.
He käyttivät tätä paikkaa jälkiparantolana kylpypaikasta palattuaan.
He puhuivat matalalla äänellä, istuivat suorina kuin kynttilät, käsissä
heillä oli puolihansikkaat.
Heillä oli alituinen huoli ilmasta ja he kulettivat aina sateenvarjoa
mukanaan peläten sadetta.
— Hyvä ystävä, sanoivat he äidille, ei tarvita muuta, kuin että jalassa
on märkä sukka puoli tuntia, niin saa yskän, joka kestää viikkoja.
Äiti, joka parantola-aikana oli kalpeana pelosta, myöntyi kaikkeen ja
käytti musliinipukuja. Koko päivänä ei hänen päässään ollut kuin yksi
ainoa ajatus, etteivät lapset taas pääsisi saattamaan epäjärjestystä
tätirykmentin kalosseihin.
Tinen hän näki aamulla.
Oli kuin olisi tehty sellainen sopimus, että Tine katoasi talosta
tätikautena. Äiti ja hän tapasivat toisensa melkein kuin kaksi
salakuljettajaa. Mutta aamulla täytyi Tinen tulla äitiä ajamaan
vuoteesta.
Tätien parantolasäännöt vaativat, että he nousisivat aamulla kello
seitsemältä, ja he olivat täsmällisiä kuin tuomiokirkon kello.
- Nyt teidän _täytyy_ nousta, sanoi Tine.
- Niin, kultaseni — — — paljonko kello on
Äiti rakasti vuodettaan ja vapauttaan ollessaan yöpaitasillaan.
— Mutta nyt teidän on noustava.
— Niin — — —
Vihdoin hän pääsi vuoteesta.
Tullessaan alas tätien luo oli hänellä edessään suuri valkoinen
esiliina, ja näytti siltä kuin hän olisi askarrellut talossaan jo kello
viidestä, jolloin voi kirnuttiin.
Molemmat tädit istuivat, selät tavattoman suorina, kummallakin puolella
pöytää puutarhasalissa ja odottivat teekuppiaan. Aamukävelylle
lähtiessään tekivät he erittäin matkavalmiin vaikutuksen. Hameen
helmoja kannatti erikoinen järjestelmä hakasia, ja päässä oli hatut,
joiden suuruus oli verrattava koreihin, joissa postissa lähetetään
hautaseppeleitä.
Näitä hirviöitä koristivat silmien yli riippuvat pitsit.
- Herra Jumala, he sanoivat pitsejä tarkoittaen, ennen kaikkea täytyy
ajatella silmien suojaamista.
Äiti sanoi:
— Näyttää siltä, kuin olisi aikomuksenne marssia Jerusalemiin.
He eivät kävelleet oikeassa puutarhassa sammakkojen takia, joita he
inhosivat.
— Niitähän vilisee joka paikassa, sitäpaitsi ne hyppivät... sehän on
melkein kamalampaa kuin viime vuonna.
Sitäpaitsi oli tie vihannestarhan läpi, kun sen oli kulkenut kuusi
kertaa edes-takaisin, juuri heidän määränsä. Kävellessään he eivät
puhuneet.
— Geneven lääkäri on oikeassa, sanoi Bothilde täti, ei pidä puhua.
Pitää kävellä ja antaa hermojensa levätä.
Joka toisen käännöksen kohdalla söivät he pienen suklaakakun.
— Sveitsiläinen suklaa on siitä mainiota, että se antaa voimia,
viemättä ruokahalua. Meidän kotoinen suklaamme sitävastoin on, kuin
saisi möhkäleitä suuhunsa.
Kotiin palattuaan rupesivat tädit levolle.
He nukkuivat kaksi tuntia villavaippoihin käärittyinä.
— Hyvä ystävä, sano Bothilde täti, villa on villaa. Ranskalaiset, jotka
tahtovat säilyä kuntokykyisinä, nukkuvat villapatjoilla.
— Niiden alla on tietysti jousipohja, lopetti hän puheensa.
— Hyvä ystävä, sanoi Anna täti, ranskalaiset ovat ranskalaisia.
Äidin tuskat kasvoivat kasvamistaan.
Ateriat olivat hänen kauheimmat hetkensä. Ei hän voinut sanoa, että
lapset istuivat moitteettomasti pöydässä.
Ja pöytätavat olivat tätien erikoisala.