niitä opi lapsena, niin ei sitten milloinkaan ...
— Vakuutan sinulle, että syynä siihen, ettei Storkfeldt päässyt
valtionministeriksi — tädit kutsuivat aina neuvostoministeriä
valtioministeriksi — oli hänen tapansa syödä veitsellä.
Tunti ennen päivällistä alkoi lasten peseminen.
Äiti istui vieressä ja lastenhoitaja hankasi sienillä lasten ruumiita,
kuin olisi hän höylännyt uusia lautoja.
— Anna Margarethe, sanoi äiti, huomaa toki kynnet.
Anna Margarethe harjasi kynsiä, niin että nahka oli vähällä lähteä
sormenpäistä.
— Ne eivät ole vieläkään puhtaita, sanoi äiti: Herra tiesi missä ne
kuopivat...
— Entä korvat, sanoi äiti.
— Antakaa tänne.
Hän rupesi itse korvia pesemään.
— Ja kun ne lopulta saa puhtaiksi, sanoi hän epätoivoisena, niin ne
rupeavat punoittamaan.
Punaisia ne olivatkin.
Alettiin pukea vaatteet ylle, ja kaikissa oli tahroja.
Äiti hieroi hieromistaan hansikasnahalla ja hajuvedellä.
— No, kelvatkoot sitten, Jumalan nimessä, sanoi äiti.
Isä talutti tädit pöytään. Heidän pukunsa olivat valkean- ja
mustanjuovikkaasta silkistä — heidän kylpylaitoksen aikaiset
päivällispukunsa — ja sormissa oli monet sormukset, jotka kilahtelivat
tavattoman laihoissa käsissä. He asettivat kumpikin pulverirasian
lautasensa viereen.
Lasten silmät tuijottivat kauhusta. He kaasivat heti pöytäliinalle.
Äiti keskusteli johtaakseen huomion muualle — niin että poskissa
hehkuivat punaiset täplät — he puhelivat Kööpenhaminasta ja kaikista
tuttavista.
— Niin, sanoi Bothilde-täti, onhan Jane erittäin herttainen. Mutta
hänellä on omituisuutensa. Tuskin on ennättänyt istahtaa hänen pöytänsä
ääreen, ennenkuin hän alkaa keskustella uskontunnustuksista.
— Kultaseni — hän kääntyi äkkiä vanhimman pojan puoleen — hyväntapainen
poika työntää aina rinnan eteenpäin ja hartiat ylöspäin syödessään.
Siten pysyy suorana ...
— Ja minun mielestäni — hän jatkoi taas keskusteluaan Janesta ja
uskontunnustuksista kuin ei olisi muusta puhunutkaan — ei sellaisista
asioista sovi aterioidessa keskustella.
— Voi syödä piispan luona ensimäisenä joulupäivänä, eikä siellä
sanallakaan kosketella uskontoa ja muuta senkaltaista ...
— Se ei todellakaan sovi hiottujen lasien ja posliinin ääressä.
Anna-täti rupesi puhumaan lasista ja posliinista ylipäänsä. Hän puhui
lasitehtaasta Etelä-Ranskassa:
— Sieltä, sanoi hän isälle, saa todella erittäin hienoja esineitä...
Mutta, hyvä ystävä, nyt se vasta johtuu mieleeni, minkä vuoksi sinun
kauniita, hiottuja karahvejasi ei tänä vuonna näy missään.
— Madeiraako varten?
Äidin päätä poltti — tätien luona ei milloinkaan mikään särkynyt.
— Niin, Margarethe — muistathan hänet — särki, tuli särkeneeksi
toisen...
— Niin, missä on Margarethe? Tuo sievä tyttö, muistan mainiosti tuon
sievän, vilkkaan pikku henkilön, sanoi Bothilde-täti.
— Hänen kävi hullusti, valitettavasti, niin että hänen täytyi muuttaa
pois talosta ...
— Hänkin, sanoi Anna-täti.
Mutta Bothilde täti loi äkkiä katseensa lapsiin ja katkaisi keskustelun.
— _No_.
Tämä ainoa sana "No" kaikui, kuin olisi rautaportti pamahtanut lukkoon.
Eikä karahveista sen enempää puhuttu.
— Pikku Stella — tämä seurasi sekunti "No" huudahduksen jälkeen —
pikkunen tyttö ei istu jalat ristissä pöydän ääressä.
Sisar hätkähti niin, että häneltä putosi haarukka.
- Kas niin, nyt tahraat hameesi, sanoi täti, ja kääntyen äidin puoleen
sanoi hän kuin puoleksi anteeksi pyytäen:
— Ystäväni, sellaisia asioita täytyy alinomaa muistuttaa, jotta ne
mieleen painuisivat.
Ja päästyään lempiaineestansa puhumaan, sanoi hän vielä lopuksi.
— Kun totuttaa lapsia istumaan ruokapöydän ääressä, täytyy totuttaa
heitä pitämään kyynärpäät ruumiissa kiinni syödessään.
Ateria oli päättynyt, ja kahvi vietiin puutarhasaliin.
Lapset olivat syösseet ulos ruokasalista niin että kompastuivat
toisiinsa käytävässä.
— Mutta, sanoi Anne-täti — hän oli tuskin ehtinyt istuutua — en voi
unhoittaa Margaretheä, tuota kaunista, vilkasta, pientä tyttölasta.
— Kauneimmille käy aina huonointen, sanoi äiti kaataessaan kahvia
kuppeihin.
— Mutta, sanoi Bothilde-täti, tässä pitäjässähän tapahtuu sellaista
joka vuosi.
Äiti hymyili kahvipannun takaa:
— Niin, montakin kertaa.
Bothilde-täti istui hetken vaiti. Sitten hän sanoi:
— Eihän meikäläinen voi sellaista käsittää. Mutta Jumalan kiitos, eihän
meillä ole _sellaisen_ kanssa mitään tekemistä. Anne-täti sanoi:
— Tapahtuu kai elämässä monenmoista. Paras on, ettei ole sitä
näkevinään... silloin tuntuu kuin ei sitä olisikaan. Mutta sellaiset
ihmiset eivät olekaan saaneet kasvatusta ...
Äiti vain hymyili:
— Mahtaneeko se sitten auttaa? sanoi hän. Ja tätejä ajattelematta sanoi
hän äkkiä:
— Onnettomuus on vain siinä, että luonto on julmuudessaan luonut
eläimiä, jotka ajattelevat. Ensin parittuu eläin ja sitten ihminen sitä
inhoo.
Bothilde-täti istui kivettyneenä, niin että tuskin sai sanaa suustaan.
— Niin, mutta onpa sinulla mielipiteitä...
— Onpa todellakin... Olemme kai kaikki Jumalan luomia.
Kahvinsa juotuaan nukkuivat tädit.
Anne-täti levitti hiljaa nenäliinan kasvoilleen.
Levättyään he lukivat. Sisarukset lukivat vuorotellen. He tutkiskelivat
kolmella suurella sivistyskielellä kirjoitettuja teoksia, jotteivät
niitä unohtaisi.
Bothilde-tädin lempikirjailija oli Dickens.
— Hyvä ystävä, se mies opettaa meille paljon ihmisistä. Onhan
Goethelläkin puolensa. Mutta minuun hän Weimareineen tekee kivisen
vaikutuksen.
Anne-täti piti enemmän naiskirjailijoista, ja siitä kysymyksestä syntyi
todellinen tora:
— Voihan kieli tosin olla kaunista, sanoi Thilda täti; mutta sisällys,
ystäväiseni, aina vain sitä alituista rakkautta.
— Ja senhän asteen, Jumalan kiitos, pian sivuuttaa. Sitäpaitsi on
elämässä rakkautta kylliksi.
Ennen teetä kävelivät tädit taas. Mutta tällä kertaa puistokäytävällä.
Teenjuonnin jälkeen he istuivat puoli tuntia puutarhan portailla ja
joivat ilmaa.
— Puhutaan vedestä ja vedestä, sanoivat he, mutta ensi sijassa tulee
ilma. Jos ihmiset olisivat niin viisaita, että nukkuisivat ikkuna auki,
he eläisivät sadan vuoden vanhoiksi.
Kuuden viikon kuluttua oli jälkiparannuskausi lopussa. He matkustivat
samana päivänä kuin se päättyi.
Viimeiseksi työkseen he jakoivat silkkipaperiin käärittyjä juomarahoja.
* * * * *
Tätien lähdettyä tuli toinen aika.
Äidin ystävättäret tulivat vierailulle. He olivat sen kartanon
tyttäriä, jossa äiti oli saanut kasvatuksensa. He olivat kuin kirjavia
pitkämatkaisia lintuja.
Viikon päivät loistivat heidän päivänvarjonsa puutarhan käytäviltä.
Ikkunat olivat auki, niin ettei taloa ja puutarhaa mikään erottanut;
outoja nimiä kuuli kaikkialla, ja posti toi kirjeitä, joiden
päällekirjoituksia ei kukaan keittiössä osannut lukea.
Se oli vuoden valoisin aika.
Ystävättärillä oli yllään vannehameet, jotka lasten mielestä
muistuttivat Amaliegadin ylösalasin käännetyitä kynttiläkruunuja,
ja pitkäliepeiset vaipat. Lähtiessään ajelemaan oli heillä
kamelikurjensulat päässään kuten Zampalla, pienellä hevosella, jonka
lapset olivat nähneet Augustenborgissa, ja joka osasi istua pöydän
ääressä ja soittaa pienellä kellolla kun halusi ruokaa. Kaikki
ystävättäret puhuivat taukoamatta, eniten kuitenkin lady Lipton.
Hän asui kaukana vieraassa maassa ja hänellä oli monta rikasta ja
ylhäistä tuttavaa. Isä talutti aina häntä päivällispöytään.
Mutta syötyään joivat he kahvia puutarhasalissa, ja lady Lipton puheli.
Hän kertoi Rachelista, jota rakasti, ja Tuileriain keisarihovista ja
kaikista kaukaisista ja ihmeellisistä ihmisistä — äidin kuunnellessa.
— Kerro vielä, sanoi äiti, ja lady kertoi; suuren maan runoilijoista,
joiden joukossa hän eli, sen taiteilijoista, joiden taideteoksia
hän omisti, ja varsinkin nuoresta ihmeellisestä itämaisesta
runoilijasta, jonka hän oli tavannut suuressa kaupungissa, missä monet
ihmiset tapaavat toisiansa, ja jonka valokuva oli hänen pöydällään
vierashuoneessa. Hänestä tahtoi äitikin mieluimmin kuulla.
— Kultaseni, sanoi lady, luulen että elämä on sivuuttanut hänet. Hän
on unohtanut olemisen taidon. Hän ei enää osaa silittää korkeata
hattuansa eikä viitsi napittaa käsineitään lähteäkseen vierailulle; hän
ei pysty enää kaikkiin koneellisiin pikkutoimiin, jotka muodostavat
elämän: esim. parturilla käymiseen, kahvin juomiseen kahvilassa tai
seurusteluun pöytätoverinsa puuterikaulaisen naisen kanssa . ..
— Sen ymmärrän, sanoi äiti.
— Hän ei varmaankaan tunne surua, sanoi lady — eikä pettymystä, sillä
hänen esi-isänsä ovat jo hänenkin puolestaan kokeneet turhien toiveiden
raukeamisen.
Hän oli vaiti hetken, sitten hän sanoi:
— Sanoisin ennemmin hänen kuuluvan ryhmään "les désinteressés",
välinpitämättömät. Elämän arvot ovat kuihtuneet yhdentekeviksi ja
naurettaviksi tai suorastaan hämmästyttäviksi.
Lady naurahti äkkiä.
— En voi milloinkaan unohtaa sitä päivää, jolloin hän tuli luokseni
ja levitti äkkiä "Le Figaron" pöydälleni kapealla kädellään sanoen
tavattomalla kauhulla — ei kauhulla, vaan jonkinlaisella väsyneellä
hämmästyksellä:
— Ei siinä puhuta muusta kuin Kiinan sodasta. Lady vaikeni hetkeksi,
sitten hän sanoi:
— Asian laita taitaa olla se, että hänelle on kaikki vähitellen
muuttunut Kiinan sodaksi.
Äiti ojensi kupit.
Sitten hän sanoi hiljaa,
— Ehkäpä hän rakastaa — tai on rakastanut.
Lady vastasi.
— Sitä en usko, kultaseni.
— Kaikissa suurissa maissa on ihmeellisiä ihmisiä, joille rakkauden
— miten sen sanoisinkaan? — suorastaan ruumiillinen puoli on
voittamattoman vastenmielistä. Heistä tulee liikahienostuneita
askeetteja, he himoitsevat lakkaamatta, mutta kiroovat tyydytystä.
— René on siis sellainen.
— Hän tuntee vetovoimaa naisia kohtaan, mutta tuskin he ovat hänen
sylissään, ennenkuin hän syytää suustaan haukkumasanoja.
— Silloin hän ei rakasta, sanoi äiti.
Lady oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi:
— Onko rakkaus muuta kuin himon tuntemista ja sen tyydyttämistä?
— Etkö osaa yhtäkään hänen runoistaan? sanoi äiti.
— Yhden ainoan, sanoi lady.
— Lausu se, sanoi äiti.
Lady nojautui taaksepäin tuolillaan, ja hiukan vierasvoittoisella
kielellään, joka antoi sanoille harvinaisen soinnun, lausueli hän
hitaasti:
Sua lemmin kuin meri lempii aavaa
rannikkoa, jota aallot sen huuhtoo,
sitä suojaten, peittäin sen ainaisella,
iankaikkisella suutelolla.
Kuten suudella lempivä voi,
mi kantapäästä ain kiireelle asti
sulohuulin ruumista lemmittynsä
siks koskettaa, kokonaan sen että
omistaa vois autuudess' ainaisessa.
Niin sinua lemmin ma —
niin.
Ei, sua lemmin kuin aurinko lempii
rusopilviä illan,
sylihinsä ne sulkee,
ja kuollen, viimeisen kerran
ihanuutta maan kurjan tervehtää.
— Osaathan toisenkin, sanoi ladyn sisar.
— Niin, sanoi lady, osaan toisenkin.
Ja samassa asennossa, liikkumatta, lausui hän, ja hänen alttoäänensä
kaikui pehmeämpänä:
Yöt pitkät kun yksin
ma vuoteella lepään
eik' kasvojain kenkään nää,
ei silmiäni, jotk' kuivat ovat —
Ma aattelen silloin:
Minut kuolo jos korjais,
kenties tulisit sa
ja polvistuisit
leposijani ääreen,
kävisit kätehein,
jota kaihdat nyt,
kätehen, mi on kylmä,
ja korvaani, joka
ei kuulla voi enää,
sa kuiskaisit
kuten kuiskit ennen:
Miten sentään sua lemmin —
Leviäis hymy huulille vainaan.
Äiti oli istuutunut ja silmät suurina hän tuijotti eteensä kädet
ristissä polvilla. Sitten hän sanoi:
— Lausu se vielä, kunnes sen opin.
Lady nauroi.
— Osaathan sinä sen nyt jo, sanoi hän.
— Niin, viimeisen.
Ja äärettömän hellästi, melkein kuulumattomasti, lausui hän uudelleen
vieraat sanat. Kädet olivat yhä ristissä polvilla:
Ei, sua lemmin kuin aurinko lempii
rusopilviä illan,
sylihinsä ne sulkee,
ja kuollen, viimeisen kerran
ihanuutta maan kurjan tervehtää.
Kaikki olivat hetken vaiti.
Sitten sanoi lady Lipton:
— Mutta kuvalleen hän on kirjoittanut sen runon, jota eniten rakastan.
— Sen osaan, sanoi äiti.
Ja hiljaisella äänellä, melkein kuin olisi kehtolaulua hyräillyt,
lausui hän pienen runon, joka oli kirjoitettu kuvalle — vieraan ja
tuntemattoman runoilijan kuvalle:
Kuten kuihtuvi yrtti,
min juuret vailla on vettä,
kuten kelmenee kukka,
mi katveessa kituu,
siten kuihdun ja kelmenen ma,
kun et mua lemmi.
He olivat taas vaiti, kunnes eräs ladyn sisarista rupesi nauramaan ja
sanoi:
— Lapsikullat, ei olisi hulluinta, jos joutuisi sen miehen rakkauden
esineeksi.
He nauroivat kaikki ääneen, äiti ylinnä, juoksivat puutarhaan ja
heittäytyivät nurmikolle, niin että vannehameet nousivat korkealle.
Ilta oli hauskin aika.
Ystävättärillä oli ilotulitusvehkeet mukana ja he sytyttivät sinisiä
ja vihreitä liekkejä kaikkiin pensaihin, niin että koko puutarha oli
vähällä syttyä palamaan.
Äiti toi tulitikkuja ja taputti käsiään.
Lapset katselivat yöpaitasillaan lastenkamarin ikkunasta.
— Ihanaa, ihanaa, huusi äiti.
Kaikissa pensaissa leimusi sinisiä ja punaisia liekkejä ja äiti seisoi
itse keskellä kenttää. Valkeat kasvot olivat ylöspäin kääntyneet ja
hänen kätensä olivat koholla.
Sitten sanoi hän äkkiä:
— Mutta tähdet ovat vieläkin kauniimmat.
Ja ilotulituksen hitaasti sammuessa ja pensaitten pimetessä, katselivat
he ylöspäin elokuun tähtiä.
— Näytä nyt meille kaikki tähtesi, sanoi lady Lipton.
Äiti pudisti päätään:
— Ei, sanoi hän, nyt ollaan vaiti.
Hän jäi seisomaan ja ystävättäret olivat hekin vaiti. Vähitellen he
menivät sisään. Huoneissa oli pimeä ja kylmä. He istuutuivat kaikki
arkihuoneeseen, eikä kukaan puhunut. Vihdoin sanoi äiti:
— Luulen, että tähdet ovat olemassa murheellisia varten; jotta he
huomaisivat, ettei sureminenkaan hyödytä, sillä surummekin on liian
pieni.
Kukaan ei vastannut.
Mutta äiti nousi seisomaan, ja pimeässä huoneessa hän istuutui
klaveerin ääreen.
Valkeat kädet liukuivat koskettimilla ja hitaasti — vallan hitaasti
— kaikuivat muutamat akordit hänen puoleksi laulaessaan nuo vieraat
sanat. Sävelen hän oli itse sepittänyt.
Kuten kuihtuvi yrtti,
min juuret vailla on vettä,
kuten kelmenee kukka,
mi katveessa kituu,
siten kuihdun ja kelmenen ma,
kun et mua lemmi.
Oli äänetöntä.
Puutarhan, peltojen ja niittyjen yllä loistivat syksyn tähdet.
* * * * *
Ystävättäret matkustivat ja elonaika saapui. Raskaat elovaunut vierivät
pihaportista sisään, äiti ja Tine istuivat kuormalla palvelustyttöjen
vieressä ja lapset heittivät kirkuen kuperikeikkaa täyttyvässä luuvassa.
Äiti hypähti suoraan isäntärengin syliin huutaen:
— Auttakaa minua alas!
Perästäpäin hän pelkäsi pihtihäntiä ja riisuutui ilkoisen alastomaksi.
Elonaikakin meni, ja syyskuun hiljaiset, seesteiset päivät saapuivat,
ja puutarha oli loistava ja aivan äänetön. Ei hyttynenkään laulanut
lemmelle.
Äiti istui enimmäkseen valkeilla portailla auringon paisteessa ja
Tine askarteli puutarhassa hänen jalkojensa juuressa. Puistokäytävän
poppeleihin tuli keltaisia lehtiä; näytti siltä kuin ne olisivat
pidentyneet kuulakkaassa ilmassa. Äiti kyyristyi kokoon kylmässä:
— Varjot ovat käyneet niin pitkiksi, sanoi hän.
Tine sitoi ruusut seiniin kiinni ja katseli kenttää.
— Niin, sanoi hän, kesä on mennyt.
Mutta äiti tuijotti aurinkoisia kukkalavoja, joissa mikään ei
värähtänyt, kaikki vain loisti, lehdet, asterit ja myöhäiset ruusut.
Hän virkkoi:
— Tine, yhdessä paikassa on kuitenkin rauhaa: kuolemassa.
Tuli varhain pimeä. Tine, äiti ja lapset menivät puiston läpi,
vainioiden yli, joiden ojat olivat täynnä karhunmarjaköynnöksiä.
He eivät nähneet ketään. Kaikkialla oli äänetöntä. Heidän takanaan
syttyivät valot kylän mökkien ikkunoissa. Samassa kaikuivat iltakellot.
Äiti pysähtyi; lapset hiipivät lähemmäksi häntä. Niin pitkälle kuin
silmä kantoi, näkyivät vain laajat kentät ja tuolla, hämyssä, kylän
hiljaiset valot. Taivas oli pimeä ja tähdetön.
Pitkään aikaan ei kukaan puhunut. Sitten sanoi äiti, joka näytti niin
pitkältä pimeässä:
— Tiedättekö Tine, tänne pitäisi viedä ne ihmiset, jotka kärsivät.
Mutta vähän ajan perästä hän sanoi — ja ääni oli äärettömän väsynyt —:
— Eikä se kumminkaan auttaisi. Luulen, että maan kauneus vain lisää
sielun kärsimyksiä:
— Ei ole mitään lohdutusta.
He kulkivat eteenpäin hämärän peittämien vainioiden yli. Kellojen
soitto oli tauonnut, eikä kuulunut muuta ääntä kuin parin koiran
haukuntaa. Sitten sekin vaikeni.
— Mennään kotiin, sanoi äiti.
Mutta kotiin tultuaan leikkivät lapset yöpaitasillaan sirkusta keskellä
arkihuonetta.
* * * * *
Lähiseudun papit tulivat korttia pelaamaan. Heidän vanhat vaununsa
vierivät pihalle. Etuistuimella istuivat paksut punanaamaiset ajurit.
Pelipöytä vedettiin esille isän huoneessa ja peli oli käynnissä.
Pitkistä piipuista tuprusi savu, niin ettei kättä siinä voinut eroittaa.
Vanha Fangel manasi ja kirosi, niin että kirjahyllyt tärisivät ja
Mynsterin saarnat hyppivät. Lapset, joiden oli mahdotonta nukkua,
hypähtivät vuoteistaan ja saivat viskunoita, jotta menisivät taas
nukkumaan.
Äiti soitti klaveeria.
Isän huoneessa papit kiihtymistään kiihtyivät. Totilaseja täytettiin ja
vanha Fangel kiroili.
— Nyt viimeinen peli ulkona nurmikolla, sanoi vanha Fangel.
— Niin, se on tehtävä, sanoi äiti.
Papit nousivat tuoleiltaan — jalat olivat hiukan epävarmat — ja menivät
arkihuoneen läpi.
— Herranen aika, sanoi Fangel, näkyypä taas Jumalan kirkas päivä.
He hoipertelivat puutarhaportaita alas, totilasit asetettiin
nurmikolle, ja he pelasivat maaten mahallaan ja takoivat ruohoa suurine
käsineen.
Äiti istui puutarhaportailla ja nauroi nauramistaan. Mutta villavaipan
hän levitti vanhan Fangelin yli.
Kylästä tuli väkeä ja he kulkivat puistokäytävän ohi.
— Hyvää huomenta, he sanoivat ja nostivat hattua papeille
— Huomenta, huomenta, sanoi vanha Fangel.
Mutta aurinko loisti korkealta taivaan laelta ja papit jatkoivat
pelaamistaan.
* * * * *
Päivät lyhenivät lyhenemistään, lehdet harvenivat puissa ja viimeiset
ruusut paleltuivat valkean talon seinämillä.
Etelänpuolisella seinustalla riippuivat viinirypäleet täysinä ja
suurina.
Äiti katseli niitä joka päivä.
— Huomenna me ne poimimme, sanoi hän Tinelle. Seuraavana päivänä hän
sai tikapuut esille ja kori kädessä seisoi hän ylimmällä astuimella ja
poimi rikkaat tertut.
Toisia hän söi, toisia taas heitti vasten Tinen kasvoja.
— Ota kiinni, ota kiinni, hän huusi.
Tikapuita siirrettiin, ja hän poimi poimimistaan.
Ylinnä hän seisoi. Leikillään piteli hän rypäleterttua tumman hohtavia
hiuksiaan vastaan, toinen terttu riippui ojennetussa kädessä. Aurinko
valaisi häntä, kimaltelevia rypäleitä ja kiiltävää tukkaa.
Isäntärenki meni ohi ja pysähtyi. Samassa heitti äiti rypäletertun
suoraan hänen kasvojaan vastaan.
— Kauniilta mahdan näyttää, sanoi hän ja tuli alas tikapuilta. Ne
vietiin pois ja Tine rupesi laskemaan terttuja.
Äiti seisoi kauvan katsellen alastonta viiniköynnöksen runkoa.
Hänen kasvonsa olivat muuttuneet.
— Nyt se on ohi, sanoi hän.
Hän meni sisään katsomatta rypäleitä ja jäi kauvan pimeään istumaan
omaan tuoliinsa. Kädet helmassa.
Edes takaisin kaikuivat sisältä isän askeleet.
Keittiössä kuului Tine askartelevan viinirypäleiden korjaamisessa ja
väki tuli sisään satoa katsomaan. Tine tuli sisään kertomaan montako
terttua poimittiin.
‒ Paljonhan niitä onkin, sanoi äiti.
‒ Niin, kymmenen enemmän kuin viime vuonna, sanoi Tine.
‒ Niin,
Jens-renki oli sytyttänyt lyhdyn mennessään karjaa katsomaan.
Lehmät ammuivat pitkään hänen avatessaan ovea.
Äiti nousi paikaltaan. Varjon tavoin kulki hän läpi huoneen hämärän.
Hän istuutui pianon ääreen.
— Oletteko siellä, Tine, sanoi hän.
— Olen, rouva.
— Tiedättekö, olen istunut ja miettinyt miten ihminen _voisi_ olla
onnellinen.
— Mutta onhan onnellisiakin ihmisiä kaikkialla, sanoi Tine.
— On tyytyväisiä ihmisiä, Tine, ja onhan sekin hyvä.
Tine istui hetken.
— Onhan monenlaista onnea, Jumalan kiitos, sanoi hän.
Äiti istui hetken, sitten hän sanoi:
— Ei, Tine, minä olen sanonut sen Teille ennen: on vain yksi onni ja se
lienee onnellisin, joka ei sitä milloinkaan ole tuntenut.
— Sitä en ymmärrä, sanoi Tine.
— Niin, sillä se ei kestä.
Oli hiljaa hetkisen, kunnes äidin kauniit kädet liukuivat yli
koskettimien, ja hillitysti isän, varjon lailla, näyttäytyessä
ovellaan, lauloi äiti:
Kuten kuihtuvi yrtti,
min juuret vailla on vettä,
kuten kelmenee kukka,
mi katveessa kituu,
Siten kuihdun ja kelmenen ma,
kun et mua lemmi.
Laulu lakkasi.
Ulkona oli yö. Sisällä oli pimeää.
Äiti nousi.
- Sytytä lamppu, Tine, sanoi hän. Lasten pitää mennä nukkumaan ja
väestä täytyy pitää huolta.