asiapaperit suoraan pääministerin kasvoihin, ja ne olivat lentäneet
oikeusministerin korvan ohi, Mutta hulluinta on sentään kreivittären.
— Appeni sanoo hänen kuuntelevan valtakunnanneuvoston ovien takana.
— Ja jälkeenpäin tekee hän selkoa asioista Berlingille.
Hän kertoi taukoamatta juttuja kreivittärestä, Lukkarinmuori kuunteli
ja Tine nauroi. Koulussa alettiin laulaa isänmaallisia lauluja. Vanha
lukkari korotti aina ääntänsä, kun ehdittiin "isänmaahan."
— Mutta kykenevä hän on, sanoi äiti ja lakkasi puhumasta kreivittärestä.
Ei mikään maailmassa ollut tehnyt niin valtaavaa vaikutusta äitiin kuin
Louise Rasmussenin käytännöllinen kyky.
— Mutta sitä rumuutta, sanoi hän, voi lapsikullat — — —
Oli kuin lapset koulussa olisivat vironneet. Laulu kaikui bassoäänen
johtamana
On äidinkielemme kaunis, sen kaiku lempeä on;
mihin voisin verrata sitä, ylistää kera kantelon?
Jalosyntyinen neitsyt, impi, kuninkaallinen morsian,
näen nuorena, miellyttävänä hänen sulonsa puhkeevan —
näen nuorena, miellyttävänä hänen surunsa puhkeevan.
Laulakaa lapset, sanoi äiti, ja alkoi itsekin. Ukko kuuli sen ja yhä
voimakkaampana kaikui laulun sävel. Äidin kirkas ääni kuului ylinnä
muita:
Joka voimakkaan, jalon sanan kukin hältä lahjaksi saa,
rukouksena lemmen se riutuu, sodan voittoa kuuluttaa,
halut jos sydämemme täyttää, sävel jos surun siinä soi,
me hältä soinnun saamme, keventää joka rintaamme voi.
— Kuinka ihanaa, sanoi lukkarinmuori: on kuin koko talo laulaisi.
— Niin onkin, sanoi äiti ja juoksi nauraen "isoon kamariin":
— Ei, ei pysykää siellä sanoi hän: minä laulan täällä. Silloin on
todella laulua koko talossa.
Ja jos idänmaat sekä lännen me kuljemme etsien
ikiviisautta vanhaa maan äärten kaukaisten,
hän houkuttaa ja kiehtoo, me kuulemme häntä vain,
näet hän on nuori ja kaunis, hän on niin uhkea ain.
Pajassa vaikeni kaikki äänet. Nyt sinnekin kuului, että "rouva laulatti
koululapsia".
Seppä kulki pajastaan kirkon ohi koululle. Hän seisoi lukkarin
akkunoiden alla kuunnellen.
— Mutta nyt jäämme tänne, huusi äiti ja kaikki juoksivat "isoon
kamariin".
— Niin, sanoi Tine, poika saa ruveta näyttelemään.
Poika oli lapsista vanhin. Hänen äänensä oli kirkas kuin soittorasian
ja runoja hän osasi. Kaikki, mitä äiti luki, tarttui hänen korviinsa.
Hän levitteli käsiään ja juoksi.
— Kas poikaa, huusi Tine, kas poikaa!
Poika näytteli Haakonia ja myöskin kavaljeeria Ninon'issa. Hän sekoitti
säkeistöt, hän huusi ja kuiskasi. Uuni oli vastanäyttelijänä. Lukkarin
vanha uuni seisoi leveämahaisena ja vakavana. Poika lensi sen edessä,
vannotti sitä ja lausui runojaan.
— Kas poikaa, kas poikaa, huusi äiti, joka oli pakahtua naurusta
tuolillaan.
Ulkona kuului lasten puukenkien kolina. Koulupäivä oli päättynyt.
Äiti juoksi ikkunaan katsomaan: Valkealla pihamaalla temmelsivät ja
tappelivat lapset:
— Pirun vekaroita, sanoi koulumestari sisääntulossaan ja nakutti
otsaansa hiukan käyrällä piipunvarrellaan.
— Oi, oi, sanoi äiti. Ne näyttävät kirpuilta lakanalla.
Kirput olivat hänen lempieläimensä kaikissa vertauksissa — ne olivat
kerrassaan hänen lempieläimiään. Jos joku lapsista nosti hartioitaan,
sanoi äiti heti paikalla ja pyhällä innostuksella: Sinussa on kirppuja.
Ja hän riisui lapsen alastomaksi, tarkasteli hänen ruumistaan, joka
vaateparren ja joka laskoksen. Kirppua ei löytynyt. Mutta ajojahti
tuotti hänelle huvia.
— Pue vaatteet yllesi taas, sanoi hän, inhoittava eläin on päässyt
karkuun.
Mutta jos pieni musta eläin todella löytyi ja hän oli saanut sen
kauniiden kynsiensä väliin, katseli hän sitä mielellään kauan ja sanoi:
— Antaa sen mennä.
... Lukkari istuutui suureen nojatuoliinsa ikkunan ääreen. Äiti
istuutui häntä vastapäätä, hämärän hiljaa laskeutuessa.
— Laulakaa vähän, sanoi vanhus. Hänelle tuotti suurta iloa, kun "rouva"
lauloi.
— Laulakaa se rakkauslaulu, sanoi Tine.
— Tine on rakastunut, nauroi äiti.
"Se rakkauslaulu" oli irlantilainen sävel. Sanat olivat unohtuneet.
Äiti yksin osasi ne. Ehkäpä hän oli ne itse sepittänyt. Hän lauloi:
Valo auringon kaunis on,
kilo kuun voi sorea olla,
kun yössä äänettömässä
yli vierivän virran
se valuu.
Valo auringon kaunis on.
Toki on
valo lemmen kaikista kaunein,
mi kasvoilla lempivän loistaa,
kun äkkiä, tietämättänsä,
hän kohtaa armahansa.
Mut kun alas aurinko käy,
maan kaiken pimeä kattaa,
tuli lemmen myöskin sammuu
— ja saapuu yö.
Mut ah, Isän taivaisen
pyhä päivä laupias on,
se uudelleen yhä nousee.
Tuli lemmen, mi kerran sammu,
ikipäiviks se sammui pois.
Petä toinen toisiansa
ei lapset ihmisten,
he toinen toistaan ei hylkää,
toist' uhriks tee rakkauden.
Tuli sammui lemmen liekin
yht’äkkiä vain —
ja yö levis maailman ylle.
Valo auringon kaunis on,
joka päivä sen soihtu syttyy,
kaikk' katsoo kehrää sen.
Mut _hän_, joka milloinkaan
ikiliekkiä lemmen nähnyt
palavan sekä sammuvan ei,
hän päivän valtaa ei tunne,
ei ymmärrä yön pimeää.
Laulu lakkasi.
— Ihana laulu, sanoi Tine.
— Se on varmaan tosi, sanoi äiti.
Mutta vanha lukkari virkkoi tuoliltaan pimeästä.
— Niin, rakkaus on sellainen, jota ei auta miettiä. Se tulee.
— Ja menee, sanoi äiti.
— Niin, sanoi muori hiljaa nurkastaan.
Oli äänetöntä hetkisen. Sitten sanoi vanhus:
— Niin, rouva kulta — totta se onkin. Se tulee ja menee. Mutta
on sellaisiakin, joilta se sulkee oven, koska heillä ei ole
kärsivällisyyttä, sen ollessa kotoa poissa... odottaa, kunnes se palaa
taas...
Äiti ei vastannut.
Mutta vähän ajan perästä hän lauloi taas — ja silloin olivat hänen
kasvonsa ylöspäin kääntyneet ja loistivat kalpeina pimeässä; hänen
kasvoihinsa saattoi joskus tulla ilme, joka muistutti ristiinnaulittua
—:
Mut Luojan aurinko, ah
on laupias, lempee,
sen loisto ei lakkaa.
Valo rakkauden, joka sammui,
se ainiaaks sammui.
- Tine, sanoi hän, ja ääni kaikui äkkiä reippaana: nyt tahtoisin mennä
hautuumaalle.
Sinne hän aina meni hämärissä tai illan tullen, mutta silloin olivat
aina Tine ja lapset hänen kintereillään.
He pukivat päällysvaatteet ylleen ja kulkivat häikäisevän puhtaan
keittiön läpi puutarhaan.
— Hyvää yötä, sanoivat vanhukset. He seisoivat keittiön ovessa.
— Hyvää yötä.
Lumi peitti puutarhan. Puissa oli huurretta. Pakkasessa kimaltelivat
lumikiteet.
— Oletteko pitänyt huolta ruusuistanne, sanoi äiti Tinelle.
— Ne ovat peitossa, vastasi Tine.
He avasivat veräjän ja tulivat kirkkomaalle.
Kaikki oli aivan äänetöntä. Mustia ja valkeita ristejä kohosi valkealla
lumella. Nimiä ei näkynyt pimeässä.
— Täällä lepää hyvässä turvassa, sanoi äiti.
Teitä oli luotu lumeen. Ristit näyttivät hautojen paikat. Lumen
keskestä kohosi kirkko valkoisena ja suurena.
He jatkoivat kävelemistään kirkkomaan ympäri.
Äiti ja Tine kulkivat edellä, lapset tallustelivat jäljestä lumessa.
Tähdet vain tuikkivat heidän yllään.
Tine ja äiti puhuivat niistä, jotka olivat kuolleet viime vuoden
kuluessa ja jotka nyt lepäsivät haudoissaan. He puhuivat pitäjänvoudin
pojasta.
— Niin, hän oli saattanut monen onnettomuuteen, sanoi Tine.
— Niin sanotaan.
— Ja Herra tietää, mitä hurmaavaa he hänessä huomasivat.
— Mitäkö huomasivat?
Äiti puhui:
— Mehiläiset, Tine, huomaavat, missä kukissa on hunajaa.
— Ehkäpä.
— Hänessä oli kai lemmenhuumaa, sanoi äiti, ja hän oli hetken vaiti.
Sitten sanoi hän kuin itsekseen: Eikä muuta.
He kävelivät yhä. Pysyttekö perässä lapset? kysyi äiti.
Mutta Tinelle hän sanoi, ja kasvot olivat käännetyt ylöspäin tähtiä
kohden, joille hän oli antanut monta nimeä.
— Tine, elämässä on vain kaksi suurta tapausta — rakkaus ja kuolema.
He saapuivat suurelle portille. Tine nosti salvan.
— Nyt kotiin, sanoi äiti.
He menivät kotiin, lapset äidin vieressä. Oli aivan äänetöntä, ja
kaikkien asumusten ovet olivat lukitut. Ihmisiä he eivät nähneet ja
koirat tunsivat heidät.
Tämä oli äidin raskaita päiviä.
Heidän kotiin tultuaan, ei kynttilöitä sytytetty, eikä äiti puhunut
mitään. Hän istuutui vanhan klaveerin ääreen. Koskettimet loistivat
valkeina pimeässä, ja hän lauloi:
On koittava aika,
kun mielin ankein
elon tiedämme arvon.
On koittava aika,
kuin kaiken kalliin
me menetämme.
Isä avasi ovensa, ja lapset näkivät hänen pitkän varjonsa.
On koittava aika,
kun aatokset kulkee
kuin kuolinsaatto.
On koittava aika,
kun kaipuukin uupuin
unehen vaipuu.
Isä ei liikahtanut. Mustassa pimeydessä hän näytti seisovan kuin musta
pylväs.
On koittava aika,
kun muistotkin muuttuu
pelkäksi pilkaks.
On koittava aika,
elo meillä kun ehtyy —
kun kuolohon käymme.
Isä sulki oven.
Ääni sai äidin vavahtamaan.
— Kuka siellä oli, kysyi hän.
— Isä, vastasi vanhin poika nurkastaan:
— Äiti, laula se, jota emme ymmärrä.
Mutta äiti sulki klaveerin.
Pitkään aikaan ei sitä enää avattu.
* * * * *
Mutta saattoi tulla aikoja, jolloin äiti luki. Kirjakaapin ovea
avattiin yhtämittaa. Äiti otti sieltä kaikenlaisia kirjoja. Renki ajoi
Sönderborgiin ja renki toi kirjoja.
Äiti istui aina samalla paikalla, akkunan vieressä ”omassa tuolissaan”
liikkumattomana. Kirja oli ompelulippaalla, äiti nojasi päänsä
käsiinsä. Lasten puhetta hän ei kuullut, taloudesta hän ei välittänyt.
Hän vain luki kirjan toisensa jälkeen.
Isä tuli sisään:
— Etkö lähde ulos, sanoi hän.
— Minähän luen.
— Etkö menisi koululle?
— Näethän, että luen.
Hän jatkoi lukemistaan ja käsi käänsi lehtiä. Kului tunti. Kului
tunteja. Lapset hiipivät huoneissa.
Mutta joskus pani äiti avatun kirjan polvilleen ja kädet puristettuina
lujasti ristiin tuijotti hän eteensä — mykkänä, sitten hän taas luki.
Hän otti kirjoja isän hyllyltä. Hän luki luonnontiedettä ja
dogmatiikkaa. Hän luki lukemistaan.
Isä kulki huoneen läpi:
— Etkö ollenkaan aio mennä ulos?
— Huomenna.
— Niin sanot joka päivä.
— Mutta, minähän luen.
Hän luki kuin juoppo, joka päihtyy päihtymistään, ja joka pitkittää
humalaansa eikä tahdo herätä.
Tine tuli hämärissä.
— Mitä olette toimittanut? kysyi hän.
— Olen lukenut.
— Mitä?
— En tiedä.
Mutta äkkiä saattoi hän puhjeta valituksiin, pitkään ja katkerasti
syyttäen lukemiaan kirjoja, jotka eivät sammuttaneet hänen janoaan:
Mistä ne kirjoittavat? sanoi hän, ja valkean ääressä, jossa he
istuivat, pani hän valkoiset kätensä, joita tulen hehku punersi,
ristiin polviensa ympäri: ne kirjoittivat kauniita ja typeriä sanoja
asioista, jotka me kaikki muutenkin tiedämme ja joita olemme tottuneet
ajattelemaan... muusta ne eivät kirjoita.
— Kaikkihan kirjoittavat rakkaudesta, sanoi Tine. Äiti nauroi.
— Sitäpä ne eivät teekään.
— Tottakai.
— Ei, siinä ne juuri väärentävät elämän ja vievät meiltä rohkeuden
katsoa totuutta suoraan silmiin.
— Mitä totuutta?
— Totuutta.
Hän vaikeni hetkiseksi. Vanhin poika makasi hänen jalkojensa juuressa
ja katseli hänen ihania kasvojaan:
— Minä _tunnen_ sen, sanoi hän, mutta nuo — runoilijat — (ja hän lausui
sanan ylpeällä ivalla) niilläkö olisi rohkeutta sanoa se...
- Etsin, olisiko maailmassa ollut yhtäkään, joka olisi uskaltanut sitä
sanoa.
— He kirjoittavat elämäkertoja, joita itsekin voisimme tekaista,
he sepittävät runoja, joita me itse osaisimme klaveerin ääressä
laulaa ... Mutta totuutta he eivät sano ... Niin, kirjansitojat ovat
ainoat, jotka tuntevat heidät. Ovathan he olleet runoniekkojen kanssa
tekemisissä Aatamin ajoista asti ja ovat oppineet kultaamaan heidän
vaiheittensa selät... Niinpä kai, jatkoi hän puhettaan ja hymyili
hiukan: Kirjakauppiaatkin taitavat olla niiden perillä — he hymyilevät
aina niin ystävällisesti, kun myyvät kirjoja, ikäänkuin tahtoisivat
sanoa: Kas, kun et ole jo viisastunut... mutta ole hyvä — ja osta vain
uusi valhe... Hän jäi istumaan kädet ristissä, ja äkkiä puhui hän aivan
rauhallisesti:
— Minua vain ihmetyttää, että kaikki ovat niin tyhmiä, ettei ole
yhtäkään niin viisasta, että antaisi kivittää itseään ilmaistuaan
totuuden.
Minkä totuuden? sanoi Tine, joka äidin lukupuuskan kestäessä oli käynyt
aivan toivottomaksi.
Äiti istui hetken vaiti:
— Oi, sanoi hän, pitäjänvoudin poika tunsi sen. Mutta hän ei osannut
edes tavata ja oli niin veltto, ettei hänestä ollut runoilijaksi.
Tine, joka ei mitään ymmärtänyt, sanoi johtaakseen puheen toisaalle:
— Niin, muuhun hän ei kelvannut, kuin saattamaan ihmisiä
onnettomuuteen...
— Hän ei saattanut heitä onnettomuuteen, sanoi äiti, hän rakasti ja
lakkasi rakastamasta — — — kun se oli ohi...
— Kun se oli ohi?
— Niin — _himo_...
— Sillä siinä on salaisuus: muuta ei ole kuin vietti, ja se yksinään on
herra ja mestari.
— Hinro karjuu tyhjää taivasta kohden — se yksin.
— Mutta, ja äiti teki liikkeen kädellään: ei puhuta tästä enää... minkä
vuoksi _minä_ sanoisin totuuden?
— Luuletteko, että on lumituisku tulossa, kysyi hän.
Hänen kasvojaan valaisi tulen punainen hehku...
Sitten hän nousi. Hänen askeleitaan tuskin kuului lattialla.
Kauan kaikui hiljainen alkusoitto, sitten hän lauloi.
Lepo vainaille anna,
lepo vainaille anna —
elämään älä muistoja
konsana kutsu,
sydämelleni kuolleelle ah lepo anna,
levon, lohdun kuolema yksin antaa.
sydämelleni kuolleelle
ah, lepo anna.
Kevätaamuin ennen,
kun syreenit tuoksui,
kun paahteessa päivän
oven tempasit auki
ja kuiskasit riemusta
säteillen:
"Suo vielä päivä,
elämään viel' yksi suo ainoa päivä."
Me iltoina tyyninä, hiljaisina
esikaupungin puiden siimeksessä
kävelimme riemuiten, äänettöminä.
Unelmoiden ja vuoroin kyynelöiden.
Sydämelleni kuolleelle suo lepo, rauha,
älä unta sen häiritse.
Levon, lohdun kuolema yksin antaa.
Elämään älä muistoja
konsana kutsu,
älä häiritse kuolleen syämeni unta.
— — —
Päivät pitenevät, ja äidin ompelupöydällä oli lumipisaroita lasissa.
Tine löysi niitä yhtämittaa lumen alta. Hän tiesi, paikat missä ne
kasvoivat ja hän kaivoi kaivamistaan kunnes löysi niitä.
Lumipisarat kasvoivat aivan seinän vierustalla, Tine oli polvillaan
maassa ja kaivoi näppärillä käsillään, kunnes ne tulivat punaisiksi.
— Katsokaa, katsokaa, huusi hän, löytäessään hentoja vihreitä taimia.
— Kuinka kaunista, sanoi äiti, katsellessaan ikkunasta.
— Mutta on niin kylmä vielä, lisäsi hän ja sulki ikkunan.
Koko talo tuli täyteen lumipisaroita. Palvelustytölläkin oli täysi lasi
ikkunassaan. (Siinä oli ristikko edessä; palvelustytöt asuivat kuin
vankilassa, mutta miehet pääsivät sisään oven kautta) ja kerran juoksi
äiti ulos ja pani kukkavihkon rengin vanhaan hattuun.
Hän tuli aina hiipien, kuin olisi pelännyt häiritsevänsä karjan ruuan
märehtimistä. Äiti istui ikkunansa ääressä. Äkkiä hän hyppäsi pystyyn
ja juoksi ulos.
— Pannaanpas Jens rengin hattuun lumipisaroita.
Pihan poikki, ulkohuonerakennusten luo.
Jens renki ihan pelästyi. Mutta äiti tempaisi hatun hänen päästään ja
pisti lumipisarat nauhan taakse.
Jens-renki jäi seisomaan hattu kädessään.
Sitten alkoi hän nauraa hohottaa kauan, suu ammollaan.
Mutta äiti juoksi sisään taas ja sanoi Tinelle:
— Hyi, miten ilkeä oli koskea hänen hattuunsa.
Kevät teki tuloaan. Pääskyset palasivat ja sinivuokot puhkesivat
lehdossa rouvan huvimajan takana.
Äidin mielihuveja oli niityillä kahlaaminen. Jäitä uiskenteli siellä
vielä särkyneinä kappaleina.
Hameenhelmat nostettuina seisoi äiti jäälautoilla.
— Tine, Tine, se särkyy...
Tine seisoi keskellä liejua, hameet nostettuina polvien yli odottaen
pahinta.
Äiti lensi lautalta lautalle.
Loiskis — siinä makasi vanhin poika, pitkällään märällä niityllä.
— Kas, siinä on poika.
Äiti katseli näkyä hetkisen. Pojan lyhyeksi leikattu pää oli ainoa,
mikä näkyi vedestä:
Herra Jumala, aivan kuin hylje!
Äiti nauroi niin että lautta heilui.
Tine, Tine, vedä poika ylös, ennenkuin Fritz huomaa hänet.
Tine tarttui poikaan niin lujasti että tämä kirkui.
Äiti hyppeli lautalta lautalle ja heilutti käsiään kuin lentoon lähtevä
lintu.
Miehet ja karjakko tulivat katsomaan. Jens nauroi niin että piippu
putosi suusta.
Mutta isäntärenki sanoi, että rouva totta totisesti juoksee yhtä
taitavasti kuin renkaiden läpi syöksyjät.
Isäntärenki oli usein käynyt Flensborgissa ja nähnyt sirkusnaisia.
— Niin, totta se on, sanoi hän ja levitteli sormiaan housuntaskuissa.
Mutta Jens-rengillä oli omat mielipiteensä. Hänestä rouvan sääret
olivat hoikat kuin vuohen.
Äiti juoksi jäälautoilla hämäriin asti.
Sitten hän ja Tine istuutuivat penkille tienviereen. Sen takana kasvoi
poppeleita.
— Miten hehkuvana aurinko laskee, sanoi äiti.
— Tulee myrsky, sanoi Tine.
Äiti katseli kauan hiljaa huojuvia poppeleita; ne kuvastuivat siinä
suorina taivasta vastaan.
Sitten sanoi hän hiljemmin.
— Ovatkohan pinjat hyvinkin toisen näköisiä. He nousivat molemmat.
Portailla tapasivat he isän.
— Oletpa sinä punaposkinen, sanoi hän, sillä äidin kasvot hehkuivat
vielä.
— Tottakai, sanoi äiti huoaten, olen juossut aina sepän luota saakka.
Kaikissa huoneissa oli pimeä, ovet niiden välillä olivat auki. —
Istukaa tänne, Tine, sanoi äiti, ja Tine istuutui hänen jalkojensa
juurelle nojaten päänsä klaveerin tuolia vastaan.
Äidin sormet kiitivät koskettimilla.
— On kummallista, mutta on kuin en voisi kestää iloa kuin tunnin
kerrallaan.
Vähitellen taukosivat alkujuoksutukset, ja äiti lauloi:
Joka lapsi, mi tänne syntyy,
hän syntyy vain kurjuuteen.
Joka lehti, mi puuhun puhkee,
se puhkee vain kuihtuakseen.
Joka kerta kun rakkaus huumaa
olemuksemme, tuskaa se tuo.
Heti kun sana lemmen syntyi
ei enää se hehkua luo.
Kudos onnen, min kätemme kutoi,
kudottaissa se murtui jo.
Joka kerta suudeltaessa
toist' tarkoitti suutelo.
— Se laulu on niin surullinen, sanoi Tine. Äiti oli hetken vaiti,
sitten hän sanoi:
— Tiedättekö, mitä toivoisin, Tine?
— Että voisin kirjoittaa laulun, joka olisi yhtä surullinen kuin elämä.
Hän vaikeni taas; valkoiset kädet loistivat koskettimilla:
— Mutta on viisaasti harkittu, ettei onnesta ole monikkoa.
— Ihmeellistä se onkin.
Äiti istui pää käsien nojassa.
— Ei, sanoi hän, sillä ei ole kuin yksi onni. Isä kulki hämärissä
huoneen läpi kuin varjo.
— Ettekö tahdo valoa? sanoi hän.
— Nyt sytytämme, vastasi äiti.
Ja Tine sytytti lamput.
— Nyt pannaan pasianssia, sanoi äiti ja unohtui korttiensa ääreen
tuntimääriksi.
— Korteista löytyy aina "onnen prinssi" sanoi hän. Tine katseli, kunnes
hänen silmänsä painuivat umpeen väsymyksestä.
Viereisestä huoneesta kuuluivat lakkaamatta isän askeleet, edes
takaisin, edes takaisin.
* * * * *
Kevät tuli.
Kylminä ja kirkkaina iltoina harhailivat äiti ja Tine niityillä, joissa
hento ruoho kasvoi, mäillä ja kukkuloilla, mistä oli laaja näköala.
Siellä oli hänen lempipaikkansa.
Ilma oli vielä kylmä ja puri poskiin, auringon laskiessa kalpenevaan
ruskoon. Hän seisoi nostettu käsi silmiä varjostaen, suorana taivasta
vastaan kuin tähystäen kevään tuloa.
Mutta päivät kävivät leudommiksi, ja kotona olivat kaikki maljat täynnä
tuoksuavia orvokkeja. Ja vihannestarhassa puhkesi hentoja lehtiä
karviaismarjapensaiden pitkiin riveihin.
Pellot tulivat loistavan mustiksi, multa lepäsi hedelmällisenä ja
kostean kiiltävänä — äiti saattoi iltasin kulkiessaan polkuja pitkin
pysähdyttää Tinen ja lapset.
— Katsokaa, sanoi hän, katsokaa, kuinka maa hengittää.
Kevättouko versoi, mutta rukiin laiho kasvoi ylpeänä ja suorana ja
täytti illan nuoren vihreän vahvalla tuoksulla.
Puihinkin tuli lehtiä, ja kaikki silmut puhkesivat, mutta ilma kävi
kylläiseksi ja raskaaksi; ja elävän maan povesta nousi höyry kohden
taivaan sineä, joka pimeni ja tummeni.
Äidissä oli vaeltamistauti.
Hän käveli kävelemistään.
Äkkiä saattoi hän pysähtyä.
— Tine, sanoi hän, on kuin maa huokaisi.
Puutarhassa puhkesivat liljat, korkeina ja solakkoina ne seisoivat ja
niiden makea hengähdys täytti hämärtyvän yön.
Lammikosta nousi höyry mullan tuoksusta kylläisenä, kuin maan
henkäysten kuuma virta. Kiiltävät ruusuköynnökset kiertyivät pitkin
valkean huvimajan seiniä, ja lehdet puhkesivat levittäen aisteja
huumaavan tuoksunsa.
Ja kaikkialla, joka katolla lensivät valkeat kyyhkyset parittain, ja
poppeleissa ja pensaissa kutsuivat linnut toisiaan.
— Mennään eteenpäin, sanoi äiti.
Hän ja Tine kulkivat kirkon takaa lehdon läpi — sitä kutsuttiin
paratiisiksi — ja sieltä kukkulalle.
Äiti poimi vaieten kasteisia kukkia.
Kaikki oli jo viheriäistä, ja pelloista, lehdoista ja kaikista soista
kumpuili usva pimenevää taivasta kohti.
Taloja ja asumuksia näkyi heidän jalkojensa juuressa ja valkea kirkko,
jonka ääriviivat näyttivät kadonneen maasta lähtevän höyryn raskaaseen
kosteuteen.
Äiti katseli kaartuvaa taivasta ja sanoi:
— Tine, tähdet eivät tahdo tätä katsella.
He kulkivat takaisin lehdon läpi.
— Ilma on niin raskas, sanoi äiti.
— Se johtuu seljapensaista, sanoi Tine.
— Mennään kirkkomaalle, sanoi äiti.
He avasivat veräjän ja menivät sinne.
Kaikki lehdet olivat puhjenneet pensaihin ja pensaiden puksipuu
loisti. Oli kuin kukkien tuoksu olisi tiivistynyt valkeiden muurien
sisäpuolella. Siellä täällä seisoivat ristit mykkinä.
Äiti pysähtyi ristejä katselemaan. Ja keskellä kevätkylläistä ilmaa
seisoi hän lukien ristien nimiä ja kirjoituksia:
"_Tapahtukoon minulle tahtosi mukaan._"
Ja hän kulki eteenpäin.
"_Rakkaus on lain täyttymys._"
Hän kulki käytävää pitkin ja taivutti liljat syrjään kuin ei olisi
niiden tuoksua kestänyt.
— Nyt on pitäjän voudin pojan hauta laitettu kuntoon, sanoi Tine.
— Niin on, sanoi äiti.
Hän kumartui alaspäin ja varovaisesti asetti kukkakimppunsa tuoreelle
hautakummulle:
— Se on niiltä, joille hän toi onnea ja joiden täytyi itkeä, sanoi hän.
— Kiitokseksiko? kysyi Tine.
Äiti ei vastannut.
Jäykästi tuijottaen jäi hän vaieten seisomaan hautakummun viereen.
Yölepakko lensi ohi ja äiti vavahti.
— Tule, sanoi hän. Ja ulos tultuaan tarttui hän taas päähänsä:
— Oi, Tine — elävätkö kuolleet? sanoi hän ja koetti hymyillä.
Alhaalta mäenrinteeltä muurin takaa kuului kuiskauksia ja levottomuutta.
— Kas vain, sanoi Tine, ei muuta kuin miehet tyttöineen.
Äiti tuli kotiin, pihan läpi kamariinsa.
Oli puolipimeätä ja kaikki ovet selällään.
— Maren, Maren! huusi hän talon läpi.
Kukaan ei vastannut.
Leppäkertut vain sirkuttivat pesutuvassa ja uunin luona. Äiti avasi
pesutuvan ovea.
— Maren, Maren! huusi hän pihalle päin.
Hän näki vain kaksi varjoa, jotka pakenivat lammikkoa kohden.
Hän sulki oven ja kulki hiljaa sisään. Ruuduista lankeavassa valossa
näyttivät hänen kasvonsa kalpeilta.
Hän istuutui tuoliinsa ja kädet ristissä tuijotti hän tyhjään
huoneeseen.
Isä avasi oven:
— Eikö täällä ole ketään, sanoi hän.
Puolipimeässä vastasi äiti hiljaa:
— Minä.
Ja isä sanoi:
— En nähnyt sinua.
Hän alkoi kävellä edes takaisin lattialla ja sanoi:
— Kysyin äskenkin, mutta kukaan ei ollut kotona.
— Ei, sanoi äiti.
— Mutta missä he ovat — mitä he kaikki tekevät?
Hiukan värähtelevällä äänellä vastasi äiti:
— Nyt on kevät, Fritz.
Isä käveli taas.
— Etkö voi sanoa, että heidän on pysyttävä kotona, sanoi hän.
— Koko talo on tyhjänä iltasin. Se ei sovi.
Äiti ei liikkunut, mutta nojaten niskansa seinään, sanoi hän katsoen
suoraan eteensä:
— Maaemo on itse ruvennut lapsiaan opettamaan.
Isä pysähtyi huoneen nurkkaan ja istuutui.
Kauan hän istui vaiti.
Sitten hän sanoi:
— Kuinka kauas oletkaan etääntynyt —
Äiti ei vastannut. Mutta hetken kuluttua hän sanoi.
— Fritz, luonto on aina vahvin, ja maaemo itse kutsuu heitä.
— Niin, Fritz; ja hän puhui kiihkeämmin:
— Mitä enemmän minä mietin, sitä selvempänä näen, että vallitsee yksi
ainoa laki, elämän jatkumisen laki.
Hän vaikeni taas hetkeksi ja sanoi sitten hitaammin:
— Se on minun uskoni.
— Jatkuminen, mitä päämäärää kohti:
— Päämäärää? Päämääränä on että taas uutta elämää synnytetään.
— Ja minkä vuoksi?
Äiti katseli tyhjään avaruuteen:
— En tiedä, sanoi hän:
— Onhan biljoonia tähtiä. Ja niilläkin kai on tarkoituksensa.
Hän vaikeni taas.
Sitten sanoi hän:
— Fritz, minkävuoksi ihmiset ovat niin turhamaisia?
— Emmekö ole halvimmat palvelijat suuressa talossa, jonka vartijain
kasvojen eteen emme milloinkaan joudu?
— Meidän täytyy salata kyyneleemme.
— Me kärsimme ja — tuotamme kärsimystä.
— Muuta emme tiedä ...
Isä nousi pystyyn mieli kuohuksissa: