kuin pysähtynyt kello.
Elsebeth nyökäytti päätään äidille tämän astuessa sisään.
Ääni tuli syvältä raskaasta rinnasta:
— Niin, täällä minä istun, sanoi hän.
— Mukavastihan istutte, Elsebeth, sanoi äiti.
Kissa liikahti vähän ja äiti vilkasi siihen — sillä kissaa äiti
pelkäsi: se ei pitänyt vieraista, se tahtoi olla Elsebethin kanssa
kahden.
— Niin, istun ja odotan, sanoi Elsebeth.
— Ensin elää, sitten ajattelee muistojaan ja lopuksi istuu vain ja
odottaa.
— Vanhat tulevat viisaiksi, sanoi äiti.
— Niin.
— Mutta se ei hyödytä heitä, rouva, eikä muitakaan. Sillä veri on veri,
ja se tahtoo kuohua, kunnes väsyy tai jäähtyy.
Elsebeth katseli vanhinta poikaa — hänen silmänsä olivat niin kirkkaat,
mutta syvällä —:
— Kerran saa hänkin verta kylliksi, sanoi Elsebeth.
— Paljon verta ja paljon kyyneleitä saa ihminen samalla kertaa.
— Mitä hän puhuu? kysyi poika.
Mutta äiti ei vastannut.
Elisabeth istui hetken vaiti, kissa avasi silmänsä.
— Sitten tulee äidinsurun aika, mutta sekin menee ohi.
— Mitä hän puhuu? kysyi poika.
— Muutamat äidit kuolevat lasten pieninä ollessa, sanoi äiti.
— He ovat onnellisimmat, sanoi Elsebeth.
Tuvassa oli äänetöntä. Kellokin oli pysähtynyt. Elsebeth ei sitä enää
vetänyt. Naapurin vaimo tuli määrättyinä aikoina — auringon mukaan —
auttoi Elsebethiä vuoteesta ja taas levolle.
— Lopuksi jää vain miettimään kaiken päämäärää.
— Mitä Elsebeth tarkoittaa?
— Sitä, rouva, että Jumala on liian suuri, eikä _hänkään_ voi meistä
välittää.
— Sitä emme voi tietää, Elsebeth, sanoi äiti.
— Niin se kuitenkin on, rouva, sillä me olemme liian pieniä, eikä
Jumalalla voi olla aikaa meistä huolehtia.
Elsebeth vaikeni, äiti ja lapset nousivat lähteäkseen.
— Hyvästi Elsebeth, sanoi äiti, tänne panen seljateen.
— Hyvästi, sanoi Elsebeth. Mutta tiellä oli äiti vaiti.
— Mitä kaikkea hän puhuikaan? kysyi poika.
— Hän puhui sinusta, sanoi äiti. Ja hän vaikeni taas.
Mutta vanhempi poika, ollessaan yksin ulkona, meni aina, tultuaan
Elsebethin mökin kohdalle, toiselle puolen tietä. Oli kuin olisi häntä
pelottanut.
... Koulumestarin tietä pitkin kuljettaessa saavuttiin rouva
Jespersenin luo.
Talo oli aidan takana ja sinne oli kiivettävä pitkin portaita, joissa
oli vain yhdet kaidepuut. Eteisen lattialle, oli sirotettu hiekkaa ja
siellä tuntui neitsyeellisyyden ja lavendelin tuoksu.
Rouva Jespersen istui korokkeella ja kutoi suojusliinoja. Siinä hän
oli istunut siitä saakka kuin perhe oli kylään saapunut. Suojusliinat
loistivat valkoisina joka huonekalulta ja joka tuolilta.
Minne ikään lapset asettuivatkin istumaan, oli heidän sieltä
noustessaan suojusliina tarttunut harvoin mainittuun ruumiinosaan.
— Poika kulta, sanoi äiti ja asetti suojusliinan taas paikoilleen.
Joka tuolinistuin oli päällystetty Helena neidin kirjailemalla
kanavakankaalla. Helena neiti ompeli aina monivärisiä tähtiä
erilaatuiselle kankaalle.
Rouva Jespersen puhui holsteinilaista murretta — sillä sieltä hän oli
kotoisin.
— Joskus maailmassa oli hän ollut kamarineitsyenä Rantzau'illa. Kukaan
ei tiennyt, minkä vuoksi hän heistä erottuaan oli asettunut juuri tähän
kolkkaan.
Hänellä oli aina läikesilkkinen puku yllä ja hän täytti kokonaan
leveänojaisen mahonkituoIin. Tukanlaite oli kuin valtaistuin, lapset
luulivat, että se oli samanlaisena hänen nukkuessaankin. Käsivarsissa
oli meripihkaiset rannerenkaat.
Hän astui alas korokkeelta vain kirkkoon lähteäkseen. Silloin pukeutui
hän silkkiseen viittaan, jonka päällä oli kudottu liinanen.
Kun kahvi tuotiin pöydälle, täytyi Helena neidin aina työntää syrjään
monet pukukaavansa.
Ne olivat harmaasta käärepaperista. Hän tarvitsi niitä täydentääkseen
alati vajavaista vaatevarastoaan. Hän kävi kaksi kertaa vuodessa
Flensburgissa ja palasi sieltä pää täynnä puseronmalleja, joista
hänellä sitten riitti työtä seuraavaksi puolen vuoden ajaksi.
Skotlantilaismallisia kankaita hän eniten rakasti.
Hän muutti ainoastaan puserot.
Puvun alaosat saivat jäädä jotakuinkin entiselleen. Silloin tällöin
ommeltiin niihin uudet reunakoristeet.
Kahvileivokset otettiin arkusta rouva Jespersenin sängyn alta. Rouva
Jespersenin sänky oli vuoren korkuinen.
— Oi, oi, täytyy olla kärsivällinen, sanoi rouva Jespersen ja antoi
käsivartensa vaipua alas. Hänen käsiään olivat joskus koristaneet
monet kamarineitsyen sormukset, mutta ne olivat nyt kadonneet lyhyiden
sormien lihavuuteen.
Helena neiti juoksi edestakaisin ja jutteli.
Stina neiti pisti vain kulmikkaat kasvonsa oven raosta tervehtiäkseen.
Hän ei päässyt ompelukoulustaan.
— Tulkaa nyt edes hetkeksi, antaa lasten neuloa, sanoi äiti.
Mutta Stina neiti oli kadonnut taas eteisen pohjakamariin,
jossa seitsemän saparopäätä tyttöä ompeli liinaompelua huulet
yhteenpuristettuina.
Stina neiti oli pitkä kuin mies ja luiseva kuin työjuhta.
Hänellä oli aapiskoulu aamupäivällä ja ompelukoulu iltapäivällä. Hän
sai markan kuukaudessa päätä kohti ompeluoppilailtaan.
— Oi, oi, sanoi rouva Jespersen, Stina ei suo itselleen milloinkaan
rauhaa.
— Mutta täytyyhän olla kärsivällinen.
Helena neiti järjesti leivokset pienelle posliinivadille; joka
leivoksen asettamiseen tarvitsi hän senkin seitsemän pientä
kädenliikettä.
Kahvia keittäessään hän juoksi yhtämittaa keittiöön ja takaisin taas ja
laverteli lakkaamatta. Helena neiti laverteli taukoamatta koko vuoden,
eikä ollut sitä siunattua sielua, joka viimeisenä päivänä joulukuuta
olisi voinut sanoa mitä hän oli puhunut.
— Niin, pienokaisella on intonsa, sanoi rouva Jespersen.
Kun kahvi oli tuotu pöytään, ilmestyi Stina neiti äkkiä, istuutui
mahonkituolille oven viereen; tällaisia tukeva-istuimisia tuoleja oli
kolme, — muut istuimiksi kelpaavat esineet olivat hontelot juuresta
punotuin selkänojin — sillä Stina neiti istuutui painavasti ja tarvitsi
jotain kestävää alleen.
Hän hörppäsi kahvinsa ja katosi taas. Leivosvadilta katosi aina muutama
rinkeli. Ne jaettiin palkintoina ompelukoulussa. Stina neidin ei ollut
tapana varastaa, mutta leivoksia hän varasti tilaisuuden sattuessa. Jos
se oli mahdotonta, osti hän sokeririnkilöitä leipurilta.
Ne annettiin saparopäille. Ainahan joku oli saanut paitansa valmiiksi.
Äidin tultua eteiseen, pisti Stina neiti päänsä ulos kouluhuoneesta
— vähän ummehtunutta ilmaa tulvahti pienestä, valkeaksi kalkitusta
huoneesta — hän tahtoi aina suudella äitiä ennenkuin lähdettiin. Äiti
oli ainoa aikaihminen, jota hän suuteli.
Vanhin poika kompastui neljääntoista puukenkään porstuassa:
— Tuota kömpelöä poikaa, sanoi äiti.
Hän ei koskaan opi käyttäytymään.
Stina neiti jäi seisomaan kynnykselle ja nyökäytti päätään, mutta
Helena neiti taivutti sirolla kädellään syrjään akkunalla olevat
kukkaset ja hymyili vain.
— Äiti, sanoi vanhin poika, heidän tultuaan tielle, Stina neidillä on
samanlaiset kulmakarvat kuin isäntärengillä.
Stina neidillä oli miehen kulmakarvat ja nuoren tytön silmät.
Äiti kuunteli mielellään nuorimman poikansa puhetta. Hän puhui aivan
äidin omaan tapaan; samat lauseet, sama sanajärjestys, pikkuvanhan
arvokkaaseen tapaan, jota olisi voinut pitää viisautena. Ja alituisesti
näkyi hänen päänsä, joka oli liian suuri ruumiiseen verrattuna, äidin
hameen vieressä.
Heidän tullessa kotiin lastenkutsuista, tahtoi äiti aina kuulla juhlaa
kuvattavan.
Hän istuutui lempituoliinsa keskelle arkihuoneen lattiaa, kuin olisi
istuutunut herkullisen pöydän ääreen.
— No, sanoi hän, kertokaapas nyt.
Ei kukaan lapsista tahtonut suoda toiselle suunvuoroa.
— Poika ensin.
— Poika ensin, sanoi äiti.
Ja poika hypähti pystyyn samettinutussaan ja matki jokaisen äänensävyä
ja eleitä, tyttöjä ja poikia, ja äiti oli pakahtua naurusta tuolillaan.
— Entäs sitten, entäs sitten?
Poika jatkoi juttujaan. Hän osasi koko seuran ulkoa. Hän matki ja
juoksi edestakaisin kuin russakka. Viimein sanoi äiti:
— Mitä siellä tarjottiin?
Ja lapset kilvan ruuasta kertomaan.
Ruualle, jota kutsuissa tarjottiin, äiti nauroi eniten.
— Tässä maassa ei milloinkaan opita syömään, sanoi hän. Herra Jumala,
mitä he tuovatkaan pöytään!
Lastenkutsuissa nyt ei koskaan muuta tarjota kuin voileipiä ja
mantelivanukasta.
Isä avasi vihdoin huoneensa oven.
— Stella, sinä turmelet sen pojan täydellisesti, sanoi hän. Eihän
lasten sovi arvostella kaikkea kehdosta pitäen.
— Fritz, enhän voi estää lasta näkemästä.
Isän ovi sulkeutui jälleen.
Melkein aina oli se lukossa, ja lapset tuskin tiesivät, miltä sen
takana näytti. Sillä he tulivat sinne niin harvoin ja siellä oli pimeä.
Huone oli pohjoisen puolella eikä aurinko koskaan paistanut sinne.
Huonekalut olivat tummaa mahonkia. Isä astuskeli enimmäkseen — edes
takaisin lattialla.
— Kuka siellä, sanoi hän vavahtaen, jonkun tullessa sisään.
— Minä vain, vastasi joku lapsista, joka tuli kirjaa hakemaan.
Ja isä astuskeli edelleen lattialla, samojen seinien sisäpuolella.
Hän rakasti kuumia huoneita, ja hänen kätensä olivat kuitenkin kylmästä
valkeat.
Päivällispöydässä, kun joku lapsista puhui, saattoi hän äkkiä herätä
ajatuksistaan. — Hän istui aina hienon punalakkisen punaviinipullon
takana —:
— Jumala tietää, miten nämäkin lapset kasvatetaan.
— Fritz kulta, vastasi äiti, miten pitäisi sitten lapsia maalla
kasvattaa.
— Lapsina, sanoi isä ja vaipui jälleen mietteisiinsä.
Hänen kasvonsa olivat aina valkeat ja parta oli alkanut harmaantua.
— Mutta äiti sanoi koulun Tinelle:
— Hyvä ystävä, lapset ovat lapsia, mitä he eivät kuule täällä, sen he
kuulevat väentuvassa.
Se olikin totta. Iloisimmat hetkensä lapset viettivät väentuvassa.
Siellä oli niin tulisen kuuma, että päät hehkuivat punaisina heidän
istuessaan nurkissa kuuntelemassa. Sinne kokoontui koko kylän väki;
sillä kukaan ei pitänyt lukua, kuinka usein oluthaarikoita täytettiin.
Karjatyttö juoksi vain sukkasillaan edes takaisin hakemaan uutta olutta.
Oltiin kuin kapakassa ainakin.
Isäntärenki rehenteli pöydänpäässä. Muut rengit istuivat pitkin
seinävieriä. Miehevä Mari seisoi nauraen ovensuussa.
Kaikki kylän juorut kulkeutuivat väentupaan.
Äiti avasi oven:
— No lapset, mitä täältä kuuluu?
Ja hän istuutui itse uunin viereen. Nyt puhui vain isäntärenki, muitten
vilkuillessa haarikoitaan.
Isäntärenki oli ollut talossa niin kauan kuin muistettiin. Kaikki talon
palvelijat jäivät taloon määräämättömiksi ajoiksi. Äiti valitti isälle
yhtä mittaa heidän käytöstään. Isä sanoi:
— No, anna niitten mennä.
Äiti kohotti avuttoman katseensa kattoon:
— Mutta kun ne eivät tahdo, sanoi hän.
Ja ne jäivät.
Sisäkköä vaivasi päänsärky. Hän kietoi päänsä moneen käsiliinaan, niin
että muistutti vaikeasti haavoittunutta, ja kulki huoneesta huoneeseen
valitellen. Parannuskeinona oli taukoamaton kahvivirta, eikä hän
koskaan puuttunut mihinkään.
— Hannan luudat ovat joka paikassa, sanoi äiti.
Luudat olivat unohtuneet.
Hanna itse oli lyyhistynyt arkihuoneen kirjakaapin viereen ja vaikeroi:
— Olen pyytänyt Marin panemaan kahvipannun tulelle, sanoi hän.
— Sehän hyvä, vastasi äiti.
— Eikö rouvakin ottaisi kuppia? vaikeroi Hanna.
— Kiitos vaan, kun sitä kerran on, sanoi äiti.
Rouvan apulainen istui ikkunan vieressä korko-ompelua nypiskellen. Hän
oli pitkä, haluton olento, joka alinomaa oli jostakin loukkaantunut,
jotta olisi syytä laiskotella...
Äiti katseli häntä äärimmilleen ärtyneenä, ja kysyi joka ikinen päivä,
eikö häntä haluttanut lähteä vaunuilla Sönderborgiin.
— Jumala, sitten hän ainakin sen ajan on näkyvistäni.
Hän löi kädet yhteen helmassaan.
— Kaikki minun apulaiseni hienostuvat niin, etteivät pysty muuhun kuin
korko-ompeluun.
Nuorimmalla lapsella oli ollut imettäjä. Hänen nimensä oli Rosa,
ja pian selveni, että hän oli kuuluisa koko saarella. Lakattuaan
imettämästä, kävi hänen asemansa jotenkin epämääräiseksi, koska talossa
entuudesta oli lastenhoitaja.
Isä todisteli perusteellisesti, että hän oli lähetettävä talosta.
— Hyvä ystävä, sanoi äiti: voitko sanoa, millä keinoin minä hänet
lähetän.
Vierashuoneessahan hän vain istuu ompelemassa.
_Siellä_ ei hän ketään vahingoita.
Rose sai istua.
Palvelijoista puhuttaessa sanoi äiti:
— Niin Fritz, jos vähänkin siihen asiaan puuttuisit, saisit itse nähdä.
76
Isä oli aivan liian väsynyt siihen puuttuakseen.
Yhtä kertaa lukuunottamatta.
Vanhin poika kulki huoneen läpi ja sanoi Hanna sisäkölle:
— Sulje ovi.
Hän ei tietänyt oven olevan avoinna isän huoneeseen. Tämä ilmestyi
kynnykselle lumivalkeana kasvoiltaan:
— Hanna, olkaa ystävällinen ja pyytäkää muut palvelijat tänne, sanoi
hän.
Kaikki sisäpalvelijat kokoontuivat pojan vavistessa ja isän odottaessa.
Kaikkien saavuttua löi isä vanhinta poikaansa korvalle muitta mutkitta.
— Ehkäpä nyt tahdot pyytää Hannalta anteeksi ja sanoa hänelle:
— Hanna, olkaa hyvä ja sulkekaa ovi. Poika totteli itku kurkussa, jonka
jälkeen palveluskunta lähetettiin pois.
Jonkinlainen kohteliaisuus alempia kohtaan — sillä kukaan lapsista
ei muistanut muuten saaneensa isältä kuritusta — meni tästä hetkestä
lähtien heidän veriinsä.
— Palvelijan asema on muutenkin kova, sanoi isä.
Ehkäpä lapset tätä "kovuutta" ajattelivat arvostelevasti: sillä kotona
hallitsivat yksistään palvelijat.
Koulun Tine, joka oli tervejärkinen ihminen, sanoi äidin valittaessa:
— Herra Jumala, älkää vaihtako, on parempi olla entisten komennettavana.
— Tule, sanoi äiti Tinelle, mennään vähän ulos.
He ottivat pari vaippaa, menivät veräjästä puutarhan jäätyneelle
lammelle. Sen rannoilla oli lunta kuloheinässä.
Poppelien takana levisivät laajat niityt. Äkkiä kävi äidin mieli
murheelliseksi ja valituksena kaikui hänen ihana äänensä.
— Kuinka kaunista täällä olikaan kesällä, sanoi hän.
Pitkään ja surumielisenä katseli hän niittyjen jäätä ja lunta, hän,
joka rakasti vienoa tuulta ja auringonpaistetta.
Hän katseli huvimajaa valkeine pylväineen. Kesäkuussa hänen
syntymäpäivänään kiertyivät vihreät seppeleet näiden pylväiden ympäri.
— En näe enää montakaan kesää, sanoi hän.
— Tottakai, sanoi Tine.
Mutta äiti jäi tuijottamaan huvimajaansa ja jäisiä niittyjä sen takana.
En, sanoi hän, ja puhkesi itkuun, hän, joka rakasti valoisaa elämää.
‒ ‒ ‒
Emo, pääs joka painoit,
kun saapui murhe,
ja silmäsi suljit,
kun lankesi hämy
liki sua sekä meitä —
Ah äiti,
sidotaan yhä ruusuja siellä,
sidotaan sulokukkia, ruusuja
pilareiden valkeiden ympäri —
ah, kiedotaan kukkia,
äiti —
vuoks toisten.
Mut talven valtaa
et kestää voinut;
et aikaa, kun kuolleet
oli maa sekä sydän.
Sä läksit.
Kohoaa toki siellä
heleät ruso-ruusut —
Toki toisille kasvaa
siell' loistavat ruusut.
‒ ‒ ‒
Kun Jesperseniltä oli tultu vähän eteenpäin, teki tie mutkan kirkon
edustalla.
Siinä oli majatalo, valkoinen kuten naapurinsa, kirkkokin. Sen ovi oli
vihreä, kirkonovi taas oli musta.
Vasemmalla puolelle oli paja. Se oli omituisen neliskulmainen, katto
kuin musta patalakki. Mutta pajan sisässä oli yötä ja liekkejä.
Vanhin poika pujahti usein pajaan sunnuntaisin. Silloin siellä oli
äänetöntä ja rauhallisen tyyntä, seinät olivat kuin seinät ikään, ovi
oli vain ovi ja kivet kiviä, sepästä oli tullut oikea valkoinen mies,
joka iloisena ja pyylevänä istui pajarakennusten ulkopuolella.
Hän katseli kirkkoon meneviä.
Mutta maanantaina oli paja taas täynnä mustaa yötä ja punaista tulta.
Eikä poika ikinä olisi uskaltanut mennä _sinne_, jossa sanottiin sepän
liikkuvan mustana varjona palkeitten mustien aaveiden keskellä.
Oikealle kädelle mennessä tultiin koululle. Se näytti saavan tukea
kirkolta, turvautuen sen ystävälliseen huolenpitoon.
Koulun portaille oli siroteltu hiekkaa. Ovi liikkui niin kevyesti
saranoillaan. Jo eteisessä kiilsi kaikki. Seinät, katto ja lattia
kiilsivät. Ei kukaan muu saanut paikkoja niin häikäisevän puhtaiksi
vihreällä suovalla kuin koulumestarin Tine.
Oikealla puolella oli kouluhuone. Sieltä kuului alituinen sorina.
Lapset istuivat riveissä aapiskirjojensa ja katkismustensa ääressä,
kummallakin puolella käytävää kuin miesväki ja naisväki kirkossa.
He hikoilivat ja tuoksuivat kaiken tietorikkautensa ääressä. Vanha
koulumestari poltti piipussaan väkevää tupakkia ja hikoili hänkin. Hän
hikoili taukoamatta, ja uunin piti kuitenkin olla hehkuvan kuuma.
Tullessaan koulun eteiseen, raotti äiti ovea:
— Hyvää iltaa, koulumestari, sanoi hän.
— Täälläpä on lämmintä.
— Päivää, päivää, vastasi koulumestari.
Mutta puna- ja mustahousuiset lapset lensivät pystyyn.
— Niin, sanoi koulumestari, monet pikkuistujat hautovat ilman lämpimäksi
Äiti sulki oven. Käytävän toiselta puolelta oli Tine jo kuullut hänen
äänensä ja avannut kamarin oven.
— Tulkaa toki sisään, täällä on lämmin.
Koulussa oli aina lämmin.
— Jumala varjelkoon, minkälainen kuumuus siellä kouluhuoneessa
oli, sanoi äiti vaipuen tuolille istumaan. Ei mihinkään ollut niin
helppo vajota kuin koulumestarin tuoleihin. Ne olivat niin leveät ja
avosyliset kuin olisivat vain istujaa ikävöineet.
— Se tulee lapsista, sanoi Tine.
Kotona väitti äiti, että vanha koulumestari lämmittää liikaa.
Mutta sisällä kamareissa tuntui vain kuivattujen ruusunlehtien ja
puhtauden tuoksu.
Lukkarin muori ilmestyi keittiön kynnykselle.
— Kas, kun tulitte, sanoi hän niiaten.
— Herra varjelkoon, täällähän me olemme sen seitsemän kertaa viikossa.
Äiti oli jo keittiössä. Hänen täytyi saada nähdä se. Koulumestarin
keittiö oli hänen alituinen ilonsa ja ihmetyksensä. Niin monet
kiiltävät kupariastiat — pannuja, patoja ja muotteja pitkin seiniä.
Isomahainen kahvipannu oli aina tulella.
— Se ei tule milloinkaan liedeltä, sanoi äiti.
— Ei sanoi muori, täällähän käy niin moni. —
— Luojankiitos... onhan meillä tuttuja. Koko seudun väki tuli koululle.
Kaikki pysähtyivät oven ulkopuolelle ja "pistäysivät" sisään.
— Sinne täytyy pakostakin mennä, sanoi äiti, tuntuu kuin he aina
odottaisivat.
— Ja koulumestarin väki tietää uutisia — vaikkeivät juorua.
Lapsilta riisuttiin päällysvaatteet, ja he olivat hippasilla isossa
kamarissa. Toista niin sopivaa lattiaa ei tähän tarkoitukseen ollut.
Sillä huone oli niin avara kuin sali ja tuolit olivat seinissä kiinni
eivätkä juoksua estäneet.
- Lapsikullat, sanoi äiti kotona: en ymmärrä mikä koulumestarin
huonekaluissa on, mutta ne ovat niin ystävällisiä.
Tine otti kupit esille ja Tine johti leikkiä.
— Ylös taas, ylös taas, huusi hän. Vanhin poika oli kaatunut.
— Kas noin, nyt keikahtaa poika kumoon, sanoi äiti.
— Ylös taas, ylös taas, huusi Tine.
— Tine, mitä teette pöytäliinoillenne? sanoi äiti, joka taas oli
vajonnut uuteen tuoliin. Niihin hän aina vajosi koulumestarin luona
ollessaan.
— Minä en milloinkaan saa liinojani noin valkoisiksi, sanoi äiti ja
pudisti epätoivoisena päätään.
Hänen omansa olivat aivan yhtä valkoiset, mutta koulumestarin
pöytäliinat näyttivät hänestä aina valkeammilta. Kaikki oli hänen
mielestään valkeinta ja kauneinta koulumestarin luona — sänkyjä
lukuunottamatta. Ne olivat korkeimmat koko kylässä.
— Ihme, että voivat sellaisissa vuorissa nukkua, sanoi hän kotiin
tullessaan.
Sängyt olivatkin todellisia vuoria, niissä oli lukemattomia punaisella
päällystettyjä tyynyjä ja kotikutoiset lakanat.
— Minä tukehtuisin, sanoi äiti.
Lukkarin muori oli ylpeä sängyistään. Morsiuslakanansa hän näytti
kaikille. Hän oli alkanut kutoa niitä tyttönä ollessaan, ja Tinen
ristiäisissä ne olivat kehdolle levitetyt.
— Sellaista se on, sanoi muori silittäen lakanoita, kun katselee omien
kättensä töitä.
Nyt hän oli saanut vohveliraudat käsiinsä. Äiti tunsi tuoksun.
— Saammeko vohveleita? sanoi äiti nostaen olkapäitään. Tämä oli hänen
tavallinen eleensä — äkkinäinen ja kevyt — milloin hän odotti saavansa
jotain hyvää syödäkseen.
— Ihanaa, sanoi hän.
Ensimäiset vohvelit tuotiin sisään ja kahvi höyrysi. Äiti istahti
hevosjouhiselle sohvalle aivan kuningas Fredrik seitsemännen kuvan
alle. Siinä hän riippui molempien laillisten aviopuolisoittensa välillä.
Lapset pantiin istumaan tuoleille pöydän ympäri. Kahvi poltti heidän
kieltänsä. Vohveleita he tuijottivat lakkaamatta.
— Katso kuppiasi, huusi äiti vanhimmalle pojalle.
— Herranen aika, antaa pojan istua, sanoi Tine.
Äiti ravisti päätään. Hän on yhtä saamaton kaikissa elämän kohtaloissa.
Siitä tulee hänen onnettomuutensa.
Mutta Tine nauroi silittäessään hänen hiuksiaan:
— Ehkei hän ole sitä vierailta perinyt, sanoi hän.
— No, Tine, sanoi lukkarin muori.
Mutta äiti nauroi ja nosti kauniit kätensä, joissa täydet verisuonet
sinersivät.
— Ei, totta se onkin, kädet ovat kauniit, mutta niissä on peukalo
keskellä kämmentä.
Lukkarinmuori silitti niitä:
— Ne eivät olekaan arkiaskareita varten, sanoi hän.
Mutta äiti oli äkkiä käynyt vakavaksi:
— Ei, sanoi hän, ja sitten melkein muuttuneella äänellä: sellaisilla
käsillä ei voikaan itseään puolustaa.
Hänen tunnelmansa muuttui äkkiä.
— Ei, mutta katsokaa Tinen käsiä, sanoi hän ja katseli ihaillen Tinen
ahkeraa kättä, joka taas jakoi vohveleita lapsille. Se oli niin
voimakas, vaikkei ollutkaan suuri.
Sitten he alkoivat keskustella kreivitär Dannerista:
— Jumala varjelkoon sitä naista, sanoi Tine.
Kreivitär Danner oli seudun tavallinen puheenaihe. Gottorpin linnahan
oli lähellä, ja Gottorpista tulivat kuningas ja kreivitär silloin
tällöin Sönderborgiin. Kreivitär toivoi aina pääsevänsä jonnekin, jossa
häntä ihailtaisiin.
Kreivittären saapuessa Sönderborgiin, kutsuttiin kaikki saaren
virkamiehet rouvineen hänen luokseen päivällisille. Virkamiehet
noudattivat kutsua, mutta heidän rouvansa ilmoittivat olevansa estetyt.
Äiti meni sinne melkein yksin.
— Tahdon nähdä hänet, sanoi hän.
— Hyvät ystävät, hän oli totisesti merkillinen.
Isä ja äiti menivät sinne, eikä heitä otettu erittäin armollisesti
vastaan. Kreivitär tiesi heidän olevan sukua Sjaellandin piispan
kanssa, jonka hän hyvin muisti vihkiäisistään. Kerrottiin, että heidän
oli täytynyt pitää piispaa melkein vankina Fredriksborgissa, ennenkuin
he saivat hänet pakoitetuksi toimittamaan vihkimisen.
- Kykenevä hän on, sanoi äiti kotiintullessaan kreivittärestä:
— Mutta Herra Jumala, kuinka hän on avokaulainen ... ja mitä hän
asettaa näkyville? ... sellaisia lihaläjiä ei voi paljastaa edes
peilinsä edessä...
Koulusta kuului laulua. Vanha lukkari johti laulua ja lapset veisasivat
monessa äänilajissa, Se oli hautausvirsi.
Sisällä keskusteltiin edelleen kreivitär Dannerista.
Maan yrtit kukkivat vain hetken,
on kaikki täällä katoovaa,
on lyhyt aika maisen retken
se vaikka Herrast alkuns' saa;
ylhäällä minkä Luoja soi
kukoistaa iäti se voi.
laulettiin sisällä, lukkarin bassoääni ja lapsijoukon diskantto.
Äiti tiesi monta juttua kreivittärestä. Hän oli kuullut ne
appiukoltaan. Hänen ylhäisyydeltään, joka vihasi tätä "henkilöä"
sydämensä pohjasta.
Äiti kertoi jutun Fredriksborgin kanavalta. Kuningas ja hänen rouvansa
olivat soutelemassa. Silloin Hänen Majesteettinsa Vapaudenkuningas
äkkiä raivostui.
— Heittäkää hänet veteen, huusi kuningas: — Heittäkää akka veteen,
kirkui hän.
Ihmiset epäröivät.
— Heittäkää pirun nimessä narttu järveen, komensi Majesteetti.
Ja majesteetin rouva sai "mennä järveen" ja kahlata rantaan. Äiti
nauroi pakahtuakseen. Koulussa laulettiin yhä. Se kaikui niin
murheellisena
Jokainen, jonka toivo palaa
aarteisiin taivaan ylhäisen,
se, joka korkeuteen halaa
maailman loiston hyljäten.
Hänelle taivas majan soi,
jot' aika hävittää ei voi.
— Niin, sanoi lukkarin muori keskellä kreivitärjuttua — hän ajatteli
hautausvirttä —:
— Heidän täytyy laulaa se — kuoropoikien takia.
Mutta äiti tiesi muutakin kreivittärestä ja Hänen majesteetistaan.
Hän jatkoi juttujaan.