VALKEA TALO
Romaani
Kirj.
HERMAN BANG
Suomentanut
Helmi Wecksell
Runot suomentanut
Aarni Kouta
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1919.
Tell me the tales,
that to me were so dear,
long, long ago
long, long ago.
— Lapsuus antaa pohjavärin koko elämälle, äiti. Muut värit vain
heijastuvat siitä. Kun minä tahdoin saada elämältä jotakin, sain minä
sinun taistelusi, sinun tuskasi. Yleisessä sekavuudessa merkitsi
minulle onnea vain se, minkä tiesin sinut onnelliseksi saattavan:
Rauha, rauha. Jo lapsena. Ja nuorukaisen syvin elämys, nainen, ei
tullut minun silmäini eteen. Minähän niin rakastan elämää, äiti,
minä tiedän kuinka väkevä on elämä ja hengin hiljaa rakkauden
kukkaistuoksua, mutta parhainta on kuitenkin kaihoni — minä seison
kerjäläisenä tiellä, kun tytöt astuvat ohitseni ulos kevääseen.
— Entä teoksesi, poikani, etkö ole elänyt mitään, minkä voisit
ihmisille antaa?
— Olen antanut heille tuskistani; se on liikuttanut heitä — minulle se
ei ole ollut mitään; minä tuhlasin siinä sydämeni saamatta mitään, iloa
tuntematta — — —
_Georg Hirschfeld_.
YSTÄVÄLLE.
Long, long ago —
long ago.
[Kauan, kauan sitte. — Suom.]
Lapsuuteni päivät, tahdon kutsua teidät takaisin. Suloiset ajat,
jolloin en kateutta tuntenut, teitä tahdon muistella.
Äitini kevyet askeleet kaikukoot valoisissa huoneissa, ja ne, jotka nyt
ovat harmaantuneet elämän taakan alla, hymyilkööt niinkuin hymyilee se,
joka ei kohtaloaan tunne. Vainajat puhukoot hellällä äänellä, ja vanhat
laulut soikoot muistojen kuorossa.
Mutta tulkoon kuuluville katkeriakin sanoja, raskaita sanoja, joita
puhuu se, joka on tehnyt katkeran tilin raskaan elämän kanssa.
Tell me the tales, that to me were so dear,
long long ago, long long ago.
[Kerro minulle sadut, jotka olivat minulle niin rakkaat kauan, kauan
sitte. — Suom.]
Oli hämärä hetki kodissa.
Varjot pitenivät pitenemistään kimmeltävällä lumihangella.
Piharakennukset ja korkeat poppelit häipyivät näkyvistä. Jens renki
lyhty kädessä kulki yksinään tallin vaiheilla.
Me lapset istuimme sisällä kukin jakkarallaan. Huone oli suuri, nurkat
kaukana. Pimeyskö siihen oli syynä, että piilotimme päämme uutimen
taakse?
Äidin ääni kaikui niin vienona, harpun helähdyksenä soivat klaverin
kielet:
Tell me the tales,
that to me were so dear,
long, long ago
long, long ago.
Laulu taukosi. Ääntä ei kuulunut. William, joka istui lähinnä äitiä,
oli vaipunut uneen jakkaralleen.
— Äiti, laula vielä.
Kynttilöistä levisi valkeille koskettimille ja huonekaluille hiukan
valoa, mutta muuten oli pimeä. Jens renki tassutteli hiljaa lyhtyineen
akkunoiden ohi.
— Äiti, laula vielä.
Niin varovasti aukaistiin ovi. Isän huoneen ovi.
Täynnä Petterin lauluja veen oli syli,
pien' Helle astunut siit' oli yli.
Ja ankkurins' urho nosti,
sai tuulen myötäisen,
pois purjehti Tanskanmaasta,
pois luota neitosten.
Sanat sorjat
useasti luo riemun,
tutuks tuskien vie mun
sanat sorjat.
Äänettömyys vallitsee. Varjona näkyy äiti, hentona ja suorana. Kun
varjo vaikenee, kuuluu suuren seinäkellon naksutus.
Sanat sorjat
useasti luo riemun,
sanat sorjat
tutuks tuskien vie mun,
sanat sorjat.
Ulkona nostetaan hiljaa oven säppeä. Palvelustytöt tahtovat kuunnella.
Keskellä pöytää palaa kynttilä messinkisessä jalustassa. Sen ympärillä
istuvat tytöt kuunnellen, kun "rouva laulaa".
Isäntärenki hiipii sisään. Puukengät on hän varovasti asettanut
ulkopuolelle ovea ja nojautuu vesisaavin vieressä olevaan pielukseen.
— Lapset.
— Niin, äiti.
— Laulakaa tekin.
Äiti korottaa ääntänsä, lyö hiukan voimakkaammin herkkiä koskettimia ja
laulaa taas:
Maa on niin kaunis
kirkas Luojan taivas,
ihana sielujen toiviotie.
Hiukan pimeän arkoina kaikuvat äidin johdolla lasten äänet yhä
hämärtyvässä huoneessa.
Maailman kautta kuljemme laulain.
Taivasta kohden matka vie.
Keittiössä istuvat palvelustytöt vielä äänettöminä palavan kynttilän
ympärillä.
Miehevä Mari kuivaa kyyneleen karkealla kädellään.
— Tuota laulua tahtoo rouva kuulla kuollessaan.
Kaikki on ääneti. Suuri seinäkello vain puhelee.
Silloin kuuluu pieni poika hiljaa sanovan nurkastaan:
— Äiti, laula vielä kerran se laulu, jota en ymmärrä.
— Äidin varjo on vielä vaiti. Sitten kaikuvat — mutta heikommin —
harpuntapaiset säveleet.
Tell me the tales,
that to me were so dear
long, long ago
long, long ago.
‒ ‒ ‒ ‒
Lapsuuteni päivät, teidät tahdon kutsua takaisin — suloiset viattomat
ajat, jolloin sydän ei kärsinyt. Herttaiset päivät, jolloin kyyneleet
eivät olleet katkeria.
Lapsuuteni päivät, jolloin äiti eli.
Muistan päivän, jolloin olimme poimimassa karhunmarjoja. — Äiti, me
lapset ja koulun Tine.
Löysimme paljon marjoja ja köynnökset olivat niin kauniit.
Alas ojiin ja pitkin aitoja me juoksimme.
Me lapset takerruimme köynnöksiin ja huusimme. Kasvomme olimme
tahranneet, niin että muistutimme Lauri sepän vekaroita.
- Katsoppas tuota poikaa, katso poikaa, huusi äiti.
Mutta Tine oli saanut käsiinsä pitkän köynnöksen täynnä punaisen
hohtavia marjoja. Äkkiä kiersi hän sen äidin hartioiden ympäri.
— Voi kuinka rouva on kaunis, sanoi hän. Äiti seisoi aidalla, köynnös
kierrettynä rinnan ympäri. Solakkana hohtavaa taivasta vasten.
Lapsuuteni päivät, teidät tahdon kutsua takaisin.
VALKEA TALO.
Talo oli valkea ja sisällä olivat seinät vaaleat.
Ovet huoneiden välissä olivat aina auki, talvellakin, kun puut uuneissa
paloivat.
Mahonkihuonekalujen välissä oli marmoripöytiä ja valkeita jalustoja,
jotka oli tuotu Augustenborgin linnan huutokaupasta. Vanhojen
muotokuvien ympäri oli kierretty kuihtumattomia kukkia, ja muratit
kasvoivat vaaleita seiniä pitkin, sillä niitä äiti rakasti.
Puutarhasali oli hohtavan valkoinen.
Sitä huonetta lapset rakastivat, ja puutarhaportaita, joiden kaidepuita
pitkin oli niin hyvä luisua.
— Lapset, lapset, älkää nojatko, huusi äiti, älkää nojatko kaidepuihin.
— Herra Jumala, sanoi hän Tinelle, koulumestarin tyttärelle: tuo
päättyy vielä siihen, että ne taittavat niskansa.
— Mahdotonta näkyy olevan saada puusepällekin sanaa.
Kaidepuut olivat hontelot, eikä niitä koskaan korjattu.
Mutta puutarhaan vievä ovi lukittiin varhain, sen taakse pantiin
luukut, ja viheriät uutimet ripustettiin valkeiden uudinten päälle,
jotta huone tuntuisi rauhalliselta. Sillä rouva ei pitänyt puutarhasta
eikä suuresta puistokäytävästä, kun aurinko, loistava kesäaurinko ei
enää paistanut.
— Herra tiesi, miltä vihannestarha nyt näyttää, sanoi hän äkkiä
koulumestarin Tinelle, istuessaan iltapäivällä kahvipöydässä.
Yhdeksään kuukauteen vuodessa ei hän astunut jalallaan vihannestarhaan.
Se oli kaukana poppelikäytävän ja ajoportin takana.
Lapsetkaan eivät saaneet juosta sinne, jotteivät jalat kastuisi.
Mutta kerran syyssateiden ollessa pahimmillaan, kun koko pihamaa oli
rapakkona, tahtoi rouva nähdä vihannestarhan.
Miehevän-Marin puukengät jalassa ja hameenhelmat nostettuina kulki hän
pihan poikki.
Palvelustytöt kokoontuivat kaikki portaille häntä katsomaan.
— Lapsikullat, lapsikullat, huusi hän; eikä hän päässyt montakaan
askelta liikkumaan, ennenkuin puukengät juuttuivat rapakkoon.
Kotiin tullessaan täytyi hänen saada lämpimiä leivoksia virkistyäkseen.
— Tine kulta, sanoi hän koulumestarin tyttärelle, miksi eivät kaikki
ihmiset pysy sisällä talvella.
Lapset leikkivät matolla. Se oli punainen ja harmaa ja siinä oli monta
suurta ruutua. Ruudut olivat kuningaskuntia, joita lapset hallitsivat
ja joista he taistelivat. He riitelivät ja kyyneleet vuotivat.
Kuningaskunnat he linnoittivat huonekaluilla. Koko arkihuone oli kuin
hävityksen partaalla oleva Babylon.
— Näkyvätpä lapset jaksavan telmiä, sanoi äiti palvelustytölle (itse
hän heitä siihen kiihoitti):
— Kas vaan, Stellan mamelukit taas putoovat. Ne eivät olleet
milloinkaan kunnossa. Joko ne rypistyivät tai putosivat kuningaskuntien
sodassa.
Ikkunoiden ulkopuolella lepäsi lumi. Vouti, renki ja karjakko
askartelivat kukin omissa hommissaan. Hitaasti ja mietiskelevinä he
kulkivat tallin ja navetan väliä.
Kun navetan ovea avattiin, kuului lehmien ammunta.
— Äiti, sanoi Stella, nyt ammuu Villiamin lehmä.
Sattuipa joskus — herran ollessa kotoa poissa — että rouva pyysi
karjakkoa laskemaan lehmät valkealle pihamaalle "hetkiseksi vain". Ja
siinä ne sitten juoksentelivat kaikki neljätoista, punaiset, valkoiset
ja täplikkäät, edes takaisin valkealla lumella, lasten kirkuessa.
— Portti kiinni, portti kiinni, huusi äiti. Hänen naurunsa kaikui
ylinnä portailta.
Mutta hitto vie täplikkään.
— Näittekö kuinka se juoksi, sanoi äiti. Häntä pystyssä se juoksi niin
kauas, että se saatiin kiinni vasta pitäjänvoudin luona.
Mutta "herran" saapuessa kotiin oli navetan ovi lukossa ja pihamaa
entisellään.
Rouva oli saanut hammassärkyä seisoessaan avopäin portailla.
Tine oli haettava koululta.
Alinomaa oli Tine haettava.
Tine tuli, hameenhelmat nostettuina pään yli.
— Herra varjele, tuothan talvipakkasen sisään, sanoi äiti, jota aina
paleli ja jota kylmi, kun vain ovea avattiin.
— Tine, hampaitani särkee, sanoi hän. Äidin kuvastin pantiin keskelle
suurta pöytää.
Muutamia pieniä oksia, jotka oli tuotu koulumestarin puutarhassa
kasvavasta pensaasta, sytytettiin palamaan. Kaikki lapset, Tine ja
sisäkkö seisoivat katselemassa.
Koko makuuhuone oli täynnä katkua äidin kumartuessa suu auki savuavien
oksien yli.
— Nyt Tine, nyt, nyt, huusi äiti.
Tinen piti kaivaa hampaita hiusneulalla.
— Siinä se on, siinä, siinä, huusi äiti:
— Kas matoa.
Tine oli tehnyt parhaansa ja pieni palanen hampaan kiillettä putosi
kuvastimen eteen.
Äiti oli varmasti vakuutettu, että se oli mato, ja jos sieltä olisi
pudonnut pari kolme matoa, olisi hänen hammassärkynsä ollut ikiajoiksi
parannettu.
Mutta Tine oli ainoa, joka osasi kaivaa ne esille. Huolellisesti hän ne
kaivoi kaikkien lastenkin hampaista.
— Hyvä ystävä, sanoi äiti isälle, joka asettui epäilevälle kannalle,
näenhän madot omin silmin.
— Mutta on savuutettava suopursuilla. Sönderborgin piirilääkäri sanoi
koulumestarin pensaan olevan aika myrkyllistä.
Tuollainen hammassäryn hoito saattoi kestää puolen iltapäivää, hämäriin
asti.
Hämärässä oli pesutuvassa ihana olla. Lämmin höyry täytti huoneen ja
tuli kattilan alla loisti kuin suuri punainen silmä. Tytöt läiskyttivät
pestyjä vaatteita kartulla niin että seinät kaikuivat.
Äiti istui kolmijalalla keskellä melua.
Ei ollut sitä paikkaa maailmassa, missä palvelijoiden suu olisi ollut
niin ahkerasti käynnissä kuin pesutuvassa.
Kaikki kylän juorut tulivat sisään pesutuvan ovesta.
Äiti saattoi kuunnella tuntikaudet kolmijalallaan, kunnes äkkiä juoksi
sisään taas.
Ja tällaisten hetkien jälkeen pesutuvassa sanoi hän säännöllisesti:
— Herra varjele, minkälaiset käsitykset sellaisilla ihmisillä on.
Ja oli kuin olisi hän työntänyt jotain luotaan ihanilla käsillään.
— Miten viitsitte kaikkea kuunnella, sanoi Tine.
— Ne kun ovat niin huvittavan hullunkurisia, sanoi äiti ja matki
palvelustyttöjä.
Hän osasi matkia joka ikistä, joka tuli taloon.
Mutta useimmin hän vietti hämärän hetket arkihuoneessa. Siellä
hän lauloi. Toisinaan hän taas istui kädet helmassa korituolissa
korokkeella.
Silloin hän puheli hiljaa hiljaisessa huoneessa.
Mieluimmin hän silloin kuvaili vanhuuttaan, kun hänellä olisi harmaat,
oikein harmaat hiukset.
Silloin hän olisi köyhä leski, ja kaikki lapset olisivat aikaihmisiä.
Kauhean köyhä.
Illallispöydällä ei olisi muuta kuin voita ja juustoa vanhassa
kristallikuvussa.
— Mutta voi olisi hyvää, sanoi hän.
Ja hän kertoili, kuinka pöytäliina olisi valkoinen ja kuinka lapset
tulisivat työstään juomaan teetä hänen luokseen. Itse hän istuisi
pöydän ääressä harmaana, hiljaisena, vanhana ja köyhänä. Sillä köyhyys
kuvastui hänen mieleensä uneksivana huolettomuutena.
Muita "köyhiä" ei hän kai ollut nähnytkään kuin kylätien varrella
asuvat mökkiläiset.
Kun tee oli juotu ja "herra" oli lähtenyt ulos, tulivat parhaat hetket.
Silloin otettiin nuket esille. Ruokapöytä vedettiin niin pitkäksi kuin
olisi vieraita odotettu ja äiti ylvästeli pahvikoteloittensa keskellä.
Niihin hän oli piiloittanut nuket.
Nyt, nyt ne saivat tulla näkyville, sillä nyt oli isä ulkona.
Sadoittain niitä olikin. Muotilehdistä hän oli ne leikannut ja
kiinnittänyt puupalikkoihin. Jokaisen taakse oli kirjoitettu nimi;
kaikki järjestettiin pöydälle. Ja näytelmä alkoi äidin johdolla.
Toiset nuket pitivät vieraskutsuja, ja toiset menivät "kylään". Ne
keskustelivat, kumarsivat ja niiasivat. Äidin posket hehkuivat kaikista
ponnistuksista, hän järjesteli ja liikutteli nukkeja käsivarret
pöydällä.
Lapsillakin oli omat nukkensa, samoin palvelijoilla. Mutta ne evät
koskaan osanneet käyttäytyä äidin mielen mukaan, ja hän puhui kaikkien
puolesta.
— Neitsyt Jespersen, neitsyt Jespersen, te unohdatte neiti
Löwenskjoldin.
"Neiti Löwenskjold" oli jäänyt paikalleen, vaikka hänen olisi pitänyt
liikkua. Äidin mielestä ne eivät olleet nukkeja. Hänestä ne olivat
ihmisiä. Ne puhuivat, liikkuivat ja lauloivat. Ne esittivät satoja
näytelmiä. Joskus oltiin kylpylaitoksessa, toisen kerran taas Parisissa.
Me lapset katselimme kuin olisi koko maailma liikkunut hienona ja
ylhäisenä tuossa pöydällä.
Kaikki palvelijat tulivat lopulta sisään. He ihailivat näitä näytelmiä.
He eivät ymmärtäneet sanaakaan, mutta seisoivat siinä suorina, kädet
esiliinojen alla. Nukkien surullisille kohtaloille he itkivät.
Mutta keskellä näytelmää hypähti äiti pystyyn, kaikki nuket syydettiin
mullin mallin esiliinoihin ja koteloihin.
Isä tuli kotiin.
— Pöytä kokoon, pöytä kokoon.
Lapsille ja palvelijoille tuli kiire. Äiti ei pystynyt mihinkään
pelkästä kauhusta.
— Hyvä Jumala, lapsetkin ovat vielä valveilla, sanoi hän.
Ja lapset pantiin makaamaan suin päin.
Mutta äiti istui keskellä sohvaa, jonka kummassakin päässä oli
mahonkikaappi. Hän oli sellaisen pelon vallassa, että hänelle täytyi
tuoda marjahilloa ja leivoksia ...
Joskus täytyi palvelijoidenkin näytellä.
Oli ilta, äiti ja lapset olivat yksin kotona. Ulko-ovea koputettiin
kovasti, sisäkkö meni avaamaan ja tuli huutaen takaisin.
Siellä on maankiertäjä... siellä on maankiertäjä.
Maankiertäjä tuli sisään ja äitikin huusi minkä jaksoi. Kamalan
näköinen oli kulkuri ja lapset kirkuivat. Mutta äkkiä huomaa eräs
pojista, että se onkin "iso Mari."
— Äiti, se on iso Mari, huutaa poika. Mutta samassa kuiskaa äiti
Marille:
— Anna Stellalle korvapuusti.
Ja Stella sai korvilleen Marin kämmenestä niin että pamahti.
Silloin uskoivat kaikki, että se oli kulkuri.
Tämän perästä tarjosi äiti Marille ryypyn, eikä siinä auttanut
vastusteleminen, sillä nyt piti Marin näyttää olevansa oikea mies.
* * * * *
Valkea talo, valkea talo, riemuiten tulvivat luokseni muistosi —
tulvivat ja keskittyvät yhden ympärille.
Kunpa voisin vain sanoista muodostaa katoamattoman kuvan — kuvan, joka
olisi nuoruutta ja naurua, suloa ja surua, iloa kyynel silmäkulmassa,
raskasmielisyyttä, joka hymyilee; avuttomia käsiä, jotka auttoivat
muita hädässä, hentoja jäseniä, jotka lämpenivät auringonpaisteessa,
mutta joita paleli kun aurinko laski.
Kuvan hänestä, joka rakasti elämää ja kuoli sen suruun.
Hän kuoli kuin ihana kukkanen, joka taitetaan.
Ei ruusu, eikä lilja.
Harvinainen hienokuituinen kukka, kärsivällisen puutarhurin hoidossa
kehittynyt; moniväriset terälehdet, jotka loistavat päivän valkeudessa,
mutta illan tultua sulkeutuvat arkoina...
Riemulaulu, jonka tuska tukahdutti... Muukalainen maan päällä, jota
harvinaisena vieraana kuitenkin rakastettiin.
Valkea talo, lapsuuteni valkea talo — sellainen oli hän, sinun sielusi.
* * * * *
Mutta syksy loppui ja joulu läheni. Äiti ja koulumestarin Tine
valvoivat myöhään, ja lapset saivat viskunoita, jotta menisivät ajoissa
levolle.
Vanhat vaunut vierivät joka toinen päivä portaitten eteen, ja koko
käytävä oli täynnä jalkapusseja. Äiti tarvitsi aina niin monta
jalkapussia, kun hänen piti ajaa jonnekin. Eikä Sönderborgiin
päässytkään yhtä helposti kuin Augustenborgiin, jonne pääsi oikotietä
myöten. Sönderborgiin oli kaksi penikulmaa, oikea matka.
Mutta kotiin tullessaan äiti nauroi ja lörpötteli ja piilotti
tavaroita. Lapset teljettiin makuuhuoneeseen, etteivät saisi mitään
nähdä. He kuulivat vain rengin kulkevan edestakaisin, raahaten arkkuja.
Ne tulivat Kööpenhaminasta. "Se" oli siis saapunut.
Suurella jännityksellä odotettiin aina, saapuisiko "Se" — kaikki
isoisän lahjat. Elleivät ne tulleet, olivat joulupöydät tyhjinä. Eräänä
vuonna oli paljon jäätä ja lunta, silloin eivät arkut tulleetkaan. Äiti
lähetti sanan Sönderborgiin, äiti ajoi sinne itse, äiti antoi isän
sähköttää — sähkölennätinlaitos oli silloin ensi vuotta käytännössä —
mutta arkkuja ei saapunut.
Äiti itki ja oli neuvoton. Satoja kertoja hän tarkasteli tyhjän
rahakukkaronsa sisällystä. Siinä oli reikiä, joiden kautta rahat
vierivät taskuun. Viimein hän pani kuusenoksia joulupöydille, ja
silloin ne eivät enää näyttäneet tyhjiltä.
Mutta nyt olivat arkut saapuneet, ja makuuhuoneesta saattoi kuulla,
kuinka Tine hakkasi ne auki.
Äiti ei voinut pysyä paikoillaan hetkeäkään.
— Tine, Tine, katsos tuossa.
Tine katsoi.
— Katso, Tine, nyt irtaantui lauta. Lapset hyppäsivät vuoteista, mutta
avaimenreiässä oli paperia.
Arkihuoneessa oli äiti polvillaan arkun ääressä — kertoivat palvelijat.
Lattiamatto oli tulvillaan kääröjä, olkia ja muita tavaroita.
Äiti huusi:
— Ei, ei, tuo on Ninalle ...
— Kas tuota, sen saa Villiam.
Ja yhä hän vain haki olkien ja paperien seasta. Joka ikinen paikka oli
mullin mallin.
— Herra varjelkoon, minkälaisen sekamelskan rouva aina saa aikaan,
sanoivat palvelustytöt.
Hekin kulkivat paikasta toiseen jännityksessä ja uteliaina. Vasta
yömyöhään hekin saivat työnsä valmiiksi. Makkaroita piti täyttää,
taikinoita sotkea ja kaikki talon vaatteet oli pestävä jouluksi.
Äiti istui keskellä makkaroidentekoa pesutuvassa hameen helmat
ylösnostettuina ja johti laulua.
Palvelustytöt taisivat muutamia lauluja, mutta äiti hyräili vain
sävelet:
— Sillä katsoppas, tyttökulta, sanat ovat sittenkin liian rumat, sanoi
hän Tinelle.
Alsilaiset makkaralaulut olivat maan pahimpia renkutuksia.
- Mutta, sanoi äiti, joulun aikana luulen, ettei Maren itsekään tiedä
mitä laulaa.
Sillä arkioloissa ei pesu-Maren koskaan laulanut muuta kuin Schleswigin
sodasta ja kuningas Fredrik seitsemännestä...
Nämä laulut olivat niin surullisia, että hän itki laulaessaan.
Viimeisenä päivänä leivottiin. Koko talo oli täynnä omenoiden ja
leivosten tuoksua, ja siniseen vierashuoneeseen johtavaa ovea avattiin
yhtä mittaa. Sillä siellä säilytettiin omenat ja ryydit ja viskunat ja
kaikki mikä vain hyvälle maistui. Mutta Tine juoksi portaissa niin että
hameenhelmat heiluivat:
— Hei, lapsukaiset, nyt kypsennetään leivät, huusi hän.
Lapset leipoivat ukkoja ja akkoja ruskeasta taikinasta, joka lopuksi
tuli aivan mustaksi.
Äidillä oli valkoinen esiliina edessä, ja isä kulki edestakaisin
huoneissa peläten, että hänen kätensä jotenkin pilaantuisivat.
Äiti tahtoi aina viimeistellä kaikki, hän voiteli leivokset
munanvalkuaisella ja pisti silmät ruskeihin ukkoihin. — Nyt on minun
vuoroni, nyt, nyt, sanoi hän.
Valkoinen esiliina heilui kiireessä, ja kaikki lapset juoksivat hänen
kintereillään.
Minkälainen höyry täyttikään huoneen; ja ryytien tuoksu ja
paistinpannujen kolina ja uuninovien loksahdus; sillä uuninovia
avattiin ja uuninovia sulettiin ja leivoslevyjä työnnettiin sisään ja
leivoslevyjä vedettiin ulos taas. Mutta koulumestarin Tine vispilöi
valkoista taikinaa, savivati polvien välissä, sillä tällaisiin
leivoksiin tarvittiin voimaa, ja munia oli vispilöitävä tuntimääriä.
— Anna se minulle, sanoi äiti.
Ja hän sai käsiinsä savivadin ja sekoitti taikinaa suurella lusikalla.
— Huh, siitäpä tuleekin kuuma, sanoi hän ja laski lusikan kädestään.
Ja hän rupesi laulamaan, istuessaan hakkuupölkyllä keskellä höyryä
posket hohtavina, mieli iloisena.
Lisbet! Lisbet!
Miten sievät on muotosi nuo.
Ah mulle lempeä silmäys suo,
Lisbet! Lisbet!
Miten sievät on muotosi nuo!
He lauloivat kaikki yhdessä, keskellä höyryä ja käryä, palvelustytöt,
lapset ja Tine, mutta äiti oli jo ennättänyt arkihuoneeseen:
— Tine, Tine, huusi hän. Heitä jo tuo homma.
Hän oli vaipunut keinutuoliin, väsyneenä kaikesta tyhjästä touhustaan.
Kaikki ovet olivat selkoselällään, leivän käry tunkeusi sisään,
vispilät olivat käynnissä ja uuninovet loksahtelivat.
— Tine kulta, tuo minulle kirjeeni, sanoi äiti.
Kirjeet tuotiin kirjoituspöydän laatikosta, kaikki äidin
nuoruudenkirjeet, jotka hän oli saanut äidiltään, ystävättäriltään
ja isältään. Kellastuneet, sirosti taitetut kirjeet, niiltä ajoilta,
jolloin ei vielä kirjekuoria tunnettu, olivat nauhoilla sidotut
pinkkoihin. Niiden välissä oli kuihtuneita orvokkeja.
Äiti rakasti niitä.
Ei hän niitä lukenut. Mutta jäi istumaan kirjeet helmassaan.
Ja hän kertoi.
— Isästään, vanhasta postimestarista korkeine kaulahuiveineen. — Hän
oli oikea virkamies, yksi niitä, jotka pitivät välttämättömänä näyttää
kiukkuisilta ollessaan virantoimituksessa. Talonpojat kutsuivat häntä
"isäksi", mutta vapisivat, kun tulivat häntä "vaivaamaan".
Ja hänen äitinsä, joka luuvalon takia oli kytketty pyörätuoliinsa,
niin hieno ja hento, kuin ei hänellä ruumista olisikaan. Kasvot olivat
kalpeat, kerrassaan värittömät, ja suu ei puhunut, sillä se oli väsynyt
puhumiseen ja nyt se säilytti salaisuutensa.
— Niin, hän oli vaiti, sanoi äiti ja katseli eteensä, kirjeet helmassa.
Aika oli tuleva, jolloin hänen omat kauniit himmeäkiiltoiset silmänsä
tuijottaisivat suureen tuskaan, mutta suu olisi vaiti.
Hän kertoi ystävättäristään, valkean talon nuorista tytöistä.
Meidän huoneemme olivat korkealla tornissa, sanoi hän, ja kun aukasimme
ikkunamme, näimme siintävän meren...
Äidin kädet vajosivat helmaan:
— Niin, Jumala yksin tietää syyn, sanoi hän, mutta onnettomasti on
heidän käynyt, kaikkien.
Huonoihin naimisiin he olivat joutuneet, vaikeihin olosuhteisiin, ja
hajonneet ympäri maailman.
Ainoa, mikä oli heille jäänyt, oli raha ja ylhäisyys.
- Heillä oli liian kuuma veri, sanoi äiti huoaten.
Joskus tuli kirjeitä maista ja kaupungeista, joissa heidän miehensä,
kreivit ja paroonit, asuivat maanpakolaisina tai pelaajina.
Eräs heistä asui Pohjois-Italiassa.
Äiti itki aina saadessaan häneltä kirjeitä:
— Oi, sanoi hän, miksi hänen piti joutua sille ukko-rähjälle.
— Toiset sanovat, että mies on lordi, toiset taas että hän on ollut
suutari.
Mutta joka vuosi kirjoitti sama ystävätär Kööpenhaminastakin.
Hän oli tullut kotiin — — poikaansa katsomaan.
— Poika on ainoa olento maailmassa, jota hän rakastaa, sanoi äiti
Tinelle.
Tämä oli kai syntynyt säännöttömissä olosuhteissa, sitten oli äidin
täytynyt matkustaa pois ja oli joutunut naimisiin Pohjois-Italiassa
lordin tai suutarin kanssa.
— Mutta rikas hän kyllä on, sanoi äiti.
Oli kuin elämisen tuska olisi lähestynyt häntä, milloin tästä
ystävättärestä tuli puhe.
— Niin, Herra tietää, mistä se johtuu, sanoi hän taas:
— Mutta onnettomasti on heidän kaikkien käynyt.
Ystävättären isä tuli silloin tällöin, aina odottamatta, eikä hän
koskaan viipynyt kauan.
Kookas, laiha mies, ryhti kuin sillä, joka selkää taivuttamatta on
tottunut liikkumaan hovissa.
Palvelijat saattoivat odottamatta ilmoittaa:
— Siellä on hovijahtimestari.
Vieras tuli sisään ja kumarsi niin ihmeellisen syvään ja niin
ihmeellisen liikutettuna äidille, joka tuli häntä vastaanottamaan. Hän
istuutui aina pitkän matkan päähän ja ääni kaikui kuin olisi se tullut
jostain kaukaa, surun sortamana.
Ja hän lähti yhtä äkkiarvaamatta kuin oli saapunutkin.
Mutta äiti itki hänen lähdettyään ja lapset olivat pelon vallassa, kuin
olisi siellä käynyt aave.
— Teki vain mieli nähdä teitä, sanoi hän mennessään, kumarsi taas ja
suuteli äidin kättä.
Vieras oli tullut saadakseen mainita heitä, jotka olivat kaukana ...
... Mutta äiti jäi istumaan keskelle joulukäryä, nuoruuden kirjeet
helmassa. Koulumestarin Tine istui jakkaralla hänen vieressään.
Äiti kertoi kihlausajastaan.
Hän oli tullut maaseudulta, mitään ei hän ymmärtänyt eikä ketään
tuntenut ja vieras hän oli hänen ylhäisyytensä vanhassa talossa.
Kaikki oli uutta ja pelottavaa, uunit ja seinäpaperit huoneissa; toisen
kerroksen salissa oli Oehlenschlägerin kuva.
Siellä oli vasta elämää, kynttilät säteilivät alinomaa ruunuista,
anoppi kulki mustassa sametissa, ja vanha sukuvaakuna oli kirjailtu
joka tyynylle, pöydillä oli hopeakannuja, seinillä tauluja kuin
taidekokoelmassa.
Äiti liikkui siellä arkana.
Mutta kihlajaisissa, kun maljoja juotiin ja Hänen Ylhäisyytensä itse
oli sepittänyt juhlarunon, silloin hiipi äiti alas portaille, niille,
jotka johtivat Oehlenschlägerin luo ja sinne hän istuutui itkemään;
kasvot käsissään hän itki itkemistään.
Palvelija huomasi hänet siellä.
— Ei, ei, en voi tulla sisään, sanoi äiti.
— Päästäkää minut kotiin — päästäkää minut kotiin.
Ja hän itki kuin olisi henki ollut menossa.
— Herra Jumala, kuinka minä ulvoin, sanoi äiti Tinelle.
Kirjeet helmassa hän jatkoi kertomustaan nuoruudestaan ja menneistä
päivistä.
— Mutta hauska oli luistella, sanoi hän äkkiä.
Sitten hän juoksi ulos leivoksia katsomaan. Nyt ne varmaan olivat
valmiit. Tai piti hänen äkkiä panna laakerinlehtiä sianlihalle.
— Sillä kaikkea täytyy, sanoi hän ja alkoi juosta paikasta toiseen.
Sillä välin piti Tine huolen joka asiasta — —
Ajat lapsuuden —
paennut olen luoksenne jälleen
kenties siten tuskani lieventyis.
Lue kenkään ei kyyneliä,
jotk' kernaasti vuodattaisi
mun silmäni kuivat.
Te lapsuudenpäivät,
ah, lapsuudenmuistot,
sydäntuskaani lieventäkää.
Ah, äiti,
mi kärsit itse
kuin kukka hento,
mi äkkiä taittuu,
ah, äiti,
mi itse lemmit,
jää luokseni nyt,
suru sydäntäni kun jäytää.
Etähälle käy ihmisen tie,
kovat askeleens' olkoot —
Ah, lapsuudenmuistot,
kera riemunne tulkaa
ja lieventäkää
— edes tuokioksi —
sydänsuruni kaikki.
Ah, lapsuudenmuistot,
anon hartaasti teiltä:
sydäntuskani lieventäkää.
Mutta äidin suurin päivä oli jouluaaton edellinen päivä.
Sillä se oli köyhien päivä.
Aamusta alkaen — tämä oli varmasti vuoden ainoa päivä, jolloin hän
nousi näin varhain — pani äiti riisiryynejä pusseihin, kahvipapuja ja
sokeria paperitötteröihin.
Vaaka oli pöydällä ja Tine punnitsi.
Vääryyttä ei saanut tehdä kenellekään, ja yhtä paljon oli pantava joka
pussiin.
Mutta äiti lisäsi annoksia, eivätkä ne koskaan tulleet kyllin suuriksi:
— Herra Jumala, sanoi hän, onhan joulu vain kerran vuodessa.
Kun kaikki pussit olivat täytetyt, ei talossa ollut enää sokeria eikä
kahvipapua.
— Sillä me panimme omiamme, sanoi äiti, kun muuten ei riittänyt.
Iltapäivällä tulla köpittivät mökkiläiseukot. Ikäänkuin hiipimällä he
tulivat taloon. Puukengät jätettiin riviin eteiseen ja eukot tulivat
sisään sukkasillaan, sanomatta sanaakaan, saivat vain lahjansa,
antoivat veltosti kättä ja sanoivat:
— Kiitos.
Mutta äiti oli toimessaan ja uteli mitä miltäkin puuttui.
Lastenkamarissa ei ollut montakaan tarpeetonta riepua mökkiläiseukkojen
lähdettyä.
— Tine kulta, sanoi äiti: kai me jostain itsekin saamme mitä puuttuu.
Hän vaipui nojatuoliin, pyysi avaamaan kaikki ikkunat, pirskoittamaan
hajuvettä huoneisiin.
— Sillä nähkääs, lapsi kullat, sanoi hän: puhtaimmassakin on vihreän
suovan haju.
Isä käski palvelustytön pyyhkiä kaikki lukot.
Vanhemmat moittivat toisiaan lempeästi. Isä väitti äidin nyt
lahjoittaneen pois viimeisen omaisuutensa. Mutta äiti ei jäänyt
vastausta vaille:
— Fritz kulta, sinä et ainakaan saisi mitään sanoa.
Eikä hän saanutkaan. Sillä omaisuutensa jakamisesta oli isä kuuluisa:
kaikki seudun kulkurit leikkasivat haavan ikeniinsä, ennenkuin menivät
apua pyytämään, jotta voisivat sylkeä verta ja kertoa isälle, että
heissä oli rintatauti.
— Fritz kulta, sanoi äiti, muistan mainiosti sinun antaneen Jens
rengille silkkiset alushousut.
Äidillä ei ollut sitä vaatepartta, jota ei myöhemmin nähty jonkun
mökkiläiseukon yllä.
... Seuraavana päivänä katettiin joulupöydät. Vaivaloista se oli,
ja äidiltä meni siihen paljon aikaa, sillä jokaisen piti saada yhtä
paljon. Koko päivän kulki äiti mitaten pöytiä silmillään; jos jollakin
pöydällä oli liian vähän, varasti hän siihen lisää toiselta.
* * * * *
Joulukuusen kynttilät sytytettiin. Tine seisoi tikapuilla sytyttämässä.
Hopeata, hopeata oli kaikki ja valkeita kynttilöitä. Äiti käveli kuusen
ympärillä.
— Tuossa on vielä yksi, sanoi hän ja osoitti sytyttämätöntä kynttilää.
Hänen mielestään ei kuusessa milloinkaan ollut kylliksi kynttilöitä, ja
hän asetteli niitä liiankin tiheästi oksille.
— Mutta kohta syttyy koko puu, sanoi Tine tikapuiltaan.
— Ei, ei, tuossa on vielä yksi.
Kerran he olivatkin sytyttäneet puun palamaan.
Yht’äkkiä se leimahti ilmi liekkiin. Kaikki hopea syttyi palamaan ja
kärventyi. Äiti katseli sitä, kasvot liekkien punertamina.
— Ihanaa, ihanaa, sanoi hän.
Samassa syttyivät oksat.
— Tästä tulee tulipalo, huusi äiti.
— Niin tuleekin, sanoi Tine, juoksi eteiseen ja toi sieltä kaksi
villavaippaa, jotka hän heitti palavan puun yli.
Mutta äiti asetti useampia kynttilänjalkoja pöydille, ja lapset saivat
tanssia mustuneen puun ympärillä.
— Stella, sanoi isä, miten voitkin olla niin varomaton.
Äidin silmiin tuli äkkiä loiste.
— Fritz, sanoi hän, ja nosti päätään kuin olisi hän vielä nähnyt
ihanan, leimuavan puun:
— Fritz, se oli niin kaunista...
... — Tuossa on vielä yksi.
Muita ei enää ollutkaan. Kaikki kynttilät olivat sytytetyt kimmeltävän
hopean keskellä. Äiti seisoi äänettömänä säteilevän kuusen vieressä.
— Tämä on kolmastoista joulu, jolloin sytytämme kynttilät täällä, sanoi
hän, ja ääni kaikui äkkiä väsähtäneenä.
— Mutta pöydät, Tine, sanoi hän ja äänensävy muuttui, hänen luodessaan
nopean katseen valkoisten pöytäliinojen yli:
Hän seisoi miettiväisenä isäntärengin pöydän ääressä. Isäntärenki ei
ole saanut kylliksi lahjoja.
— Mutta Tine, mitä voisimmekaan keksiä isäntärengille?
Äkkiä käänsi hän päänsä:
— Tine, sanoi hän juosten Fritzin huoneeseen. Me varastamme kymmenen
sikaria.
Tine hiipi isän huoneeseen.
— Pääsemmekö sisään? huusivat lapset arkihuoneesta.
— Paikalla, sanoi Tine ja sulki oven takanaan. Hän oli pelastanut
sikarit.
— Jumalan kiitos, sanoi äiti huoaten, kuin olisi vapautunut raskaasta
taakasta.
— Sidomme punaisen nauhan niiden ympäri, sanoi hän.
— Minulla ei ole mitään nauhaa, sanoi Tine. Äiti tarkasteli kaikkia
pöytiä:
— Otamme silkkinauhan neiti Jespersenin pitsikauluksesta.
Pitsikauluksen oli äiti saanut lahjaksi neiti Jesperseniltä. Siinä oli
lukemattomia pieniä punaisia silkkinauhasolmuja.
— Niin, sanoi äiti, Tinen ratkoessa irti silkkinauhaa:
— Neiti Jespersenin pitsikauluksessa onkin liian monta ruusuketta.
Ruusunpunainen nauhanpätkä solmittiin sikarien ympäri.
— Nyt avaamme oven, sanoi äiti.
Hän avasi itse oven ja lapset ryntäsivät sisään.
— Hauskaa joulua, sanoi äiti. Hän seisoi keskellä kynnystä.
— Missä on minun pöytäni?
— Missä on minun pöytäni?
— Missä on minun? huusivat lapset kuorossa.
— Tuossa, tuossa, sanoi äiti. Hänen kasvonsa loistivat.
Lapset seisoivat ryhmässä hänen ympärillään kädet kohollaan.
— Äiti, äiti, huusivat he, nyt se, mikä on puussa — nyt se mikä on
puussa.
— Niin.
Viimeiset lahjat olivat joulukuusen juurella käärittyinä moneen
paperiin.
Äiti ryömi pitkin lattiaa hakiessaan ne puun alta ja kokosi kääröt
helmaansa.
Nyt oli hän saanut ne kaikki ja hän nousi pystyyn lasten ympäröimänä.
— Nyt, nyt, huusivat lapset.
— No, nyt.
Ja hän heitti ne mullin mallin lasten ojennettujen käsien yli:
— Sinulle, ja
— Sinulle ja
— Sinulle, huusi hän, lasten riemutessa.
Isä oli tullut avatusta ovesta.
Nojaten ääneti oven pielukseen katseli hän äitiä ja lapsiaan.
Ja äkkiä, silmissä hellyyden — tai ehkä vain ihailun — hetkinen
välähdys, meni hän äitiä kohti:
— Lahjojen antaja, kuiskasi hän.
Äiti loi katseensa maahan. Näytti melkein siltä kuin olisi hän sulkenut
silmänsä hetkeksi.
— _Sinähän_ lahjoittaja olet, Fritz, sanoi hän.
Isä vetäytyi pois.
— Mutta Tine, nyt väki sisään, sanoi äiti.
He olivat jo kokoontuneet eteiseen. Palvelustytöt olivat sukkasillaan,
miehillä oli saappaat jalassa.
— No nyt, lapsikullat, sanoi äiti ja avasi oven:
— Nyt on jouluaatto.
He tulivat sisään kaikki yksitellen, aivan verkalleen, hypäten
kynnyksen yli kuin olisi se ollut vallitus. Kasvot vakavina kuin
alttarille astuttaissa.
Taaimpana tuli Jens renki.
Hänellä oli juovikkaat liivit. Housut riippuivat pahanpäiväisesti.
He saivat lahjansa ja kiittivät — mitä he sanoivat ei koskaan kuulunut
— ja vilkaisten salakähmää toistensa lahjoihin veivät he omansa talteen
huoneen nurkkiin.
— No, Jens, sanoi äiti, nyt tanssitaan. Hän muodosti piirin.
Etumaisena kulki hän itse Jens-rengin kanssa, lapset ojensivat kätensä
palvelustytöille ja miehille.
— Piiri ehjäksi, huusi hän Tinelle ja alkoi mennä eteenpäin.
Hitaasti pyöri piiri kuusen ympäri, äidin virittäessä jouluvirttä
hiukan vapisevalla äänellä:
Maa on niin kaunis,
kirkas Luojan taivas,
ihana sielujen toiviotie.
Maailman kautta
kuljemme laulain,
taivasta kohden matka vie.
Vähitellen yhtyivät siihen kaikki, äidin ääni kohosi heidän hitaasti
kulkiessaan kuusen ympäri.
Kaikkien kasvot olivat kääntyneinä ylöspäin joulukuusen kynttilöitä
kohti.
Puolipimeästä yhtyi äkkiä lauluun isänkin ääni niin ihmeellisen tummana
kuin olisi se tullut jostakin kaukaa.
Äiti lakkasi kuullessaan hänen äänensä. Sitten jatkoi hän jälleen,
tuijottaen kuusen kynttilöihin.
Maailman kautta
kuljemme laulain,
taivasta kohden matka vie.
Laulu lakkasi.
— Äiti, laula yksin, sanoi vanhin poika.
— Niin, eikö rouva tahtoisi laulaa yksin, sanoi miehevä Mari, jolta
tietämättään kyyneleet lakkaamatta valuivat.
— Mielelläni, sanoi äiti.
Ja irroittamatta katsettaan joulukuusen kynttilöistä, lauloi hän
puoliääneen — hän yksin, toisten liikkuessa vieläkin hitaammin:
Tänäpäivänä riemu käy vieraaksi maan
kera pienoisen valtiaan taivaan,
polo varpunen, käy alas katolta vaan
ilon jouluhun, et vilun vaivaan!
Kera äityen, lapsonen karkeloi,
ilon päivä nyt meille hohtaa.
Vapausajan päivä tää meille soi,
tie löytyi, mi taivohon johtaa.
Oli aivan äänetöntä hetkisen ja kaikki olivat pysähtyneet.
— Nyt leikitään, sanoi äiti.
Ja hän pani Jens-rengin laskemaan laukkaa, niin että kaikkien oli
pakko seurata, äidin laulaessa ja lasten siihen yhtyessä "puusta, jota
katsellaan, ja sitten namusia maistellaan".
— Herra varjele, sanoi äiti, tuo poikahan laulaa aivan väärin.
Vanhin poika hoilotti täyttä kurkkua. Pienin kaatui piirissä.
— Ylös taas, sanoi Tine. Mutta pienin itki itkemistään.
— Tanssikaa te muut, sanoi äiti ja istuutui syrjemmälle pienin
sylissään.
Kynttilät alkoivat palaa loppuun, ja tanssi taukosi.
Väki lähti pois, ja Tine alkoi viedä pienimpiä nukkumaan.
Äiti istui paikallaan.
Lattialla, nojaten päänsä äidin polvia vastaan, istui vanhin poika
kynttilöiden sammuessa vähitellen joulukuusesta ja hopealankojen
loiston himmetessä.
- Äiti, sanoi hän, nyt joulukuusi kuolee.
- Niin, poikaseni, sanoi äiti, ja kaunis käsi vajosi helmaan pojan pään
päältä:
— Nyt se kuolee.
Tine tuli takaisin.
Vielä paloi viimeinen kynttilä.
— Nyt poika nukkumaan, sanoi äiti.
— Nuku hyvin, sanoi hän ja suuteli poikaa otsalle.
— Hyvää yötä, äiti.
Äiti istui yksin.
Viimeinen kynttilä leimahti hetkiseksi ja sammui. Kuusi oli pimeä.
Sisähuoneista kaikuivat isän askeleet.
— Oletteko täällä, rouva, sanoi Tine palatessaan.
— Istun täällä.
Hetken he istuivat vaiti. Sitten sanoi äiti:
— Tine, ota luukku ovelta.
Tine totteli.
— Ja avaa ovi, sanoi äiti.
Hän oli noussut ja käärinyt huivin hartioilleen.
Hiljaa astui hän lumen peittämille puutarhaportaille. Tine seurasi
häntä. Heidän edessään uinui puutarha, valkoisena ja äänettömänä. Äiti
seisoi kauan, kasvot ylöspäin, katsellen tähtiä.
— Rouva, sanoi Tine, missä on Betlehemin tähti?
Äiti ei vastannut. Ehkei hän kuullutkaan kysymystä.
— Näetkö Venuksen, Tine? sanoi hän.
Ja taas he seisoivat vaieten.
Ei kuulunut ainoatakaan ääntä valkoisessa puutarhassa. Hiljaiset kentät
nukkuivat. Äänettöminä vaelsivat tähdet niiden yllä.
* * * * *
Joulun jälkeen tuli lukemisen aika. Tine tuli hämärissä ja sai kuulla
kirjojen sisällyksen.
Äiti istui lieden ääressä, valkoiset kädet ristissä polvien ympärillä.
Hän kertoi ja sepitti uudestaan. Ei ainoakaan kirja voinut sanoa sitä,
mitä hän ajatteli.
Oehlenschläger oli sidottuna mustiin, juhlallisiin kansiin, ja
sen sivuilla oli monta merkkiä. Äiti osasi murhenäytelmät melkein
ulkoa, mutta hän luki niitä kuitenkin yhä uudestaan. Kun hän nosti
katseensa kirjasta lasten kuunnellessa, näyttivät hänen silmänsä kahta
suuremmilta.
— Äiti, lue vielä, sanoi vanhin poika.
— Eikö lapsia panna milloinkaan nukkumaan, sanoi isä oveaan avaten.
- Kyllä, Fritz, heti paikalla, vastasi äiti lukien edelleen.
Hänen äänensä oli hellä kuin surullinen hyväily, ja silmissä oli
kyyneleitä.
Mieluimmin hän luki Thoran jäähyväisiä Hakonin ruumiille.
Tine istui ja nyyhkytti kuin hylje.
— Pannaanko lapset nukkumaan?
— Paikalla, Fritz, paikalla.
Ja äiti jatkoi lukemistaan.
Usein luettiin Christian Wintheriä. Tavallisesti "Hirven pakoa". Runon
poljento kutoutui niin hellästi hänen ääneensä.
— Kukaan ei lue niinkuin rouva, sanoi sisäkkö. Hän kuunteli kirjakaapin
nurkasta.
Viimein tuli isä kärsimättömäksi, ja lasten _täytyi_ mennä nukkumaan.
Silloin ne itkivät ja saivat viskunoita, jotta kiltisti seuraisivat
hoitajaansa.
Mutta äiti saattoi Tineä puistokäytävää pitkin paljain päin.
Tähtikirkkaina öinä hän kulki siellä kauan. Hän piti niin paljon
tähdistä. Pitkät ajat saattoi hän seisoa laskien, kuinka monta näkyisi
yhdessä kohdassa.
Tine seisoi vieressä.
Hän kyseli tähtien nimiä.
Mutta äiti oli nimittänyt ne ystäviensä mukaan.
— Siinä oli hänen äitinsä tähti...
— Näettekö sen?
— Ja tuossa on Alicen tähti — näettekö sen. Sillä se on niin surullinen.
Taivaalla oli monta surullista tähteä, ja niitä hän eniten rakasti.
— Stella, huusi isä talon päätyikkunasta:
— Stella, sinä vilustut.
— Katselen vain tähtiä, sanoi äiti. Hän jäi vielä hetkiseksi seisomaan
valkeat kasvot ylöspäin kääntyneinä:
— Tuossa on Fritzin tähti, sanoi hän melkein kuiskaten.
Ja hän meni hiljaa sisään.
Mutta tähtien katseleminen oli hänelle melkein intohimo.
— Silloinhan olen kaikkien ystävieni parissa, sanoi hän.
Hän saattoi Tineä kirkkomaalle, muttei kauemmaksi. Sillä hän pelkäsi
kummituksia. Niihin hän uskoi täydellä todella, ja varmaa oli, että
kotona sinisessä huoneessa kummitteli.
Hän vahvisti puheensa nyökäyttämällä päätään.
— Sen tietää Fritzkin, sanoi hän.
Mutta sinisen huoneen kummitus oli valkoinen nainen, ja jos hän
näyttäytyi, oli jonkun kuolema lähellä.
Äiti oli nähnyt hänet vain _kerran_, ja silloin kuoli vanha
postimestari.
Muuten hän tiesi monta kummitusjuttua ja kertoi ne hämärissä lasten
väristessä kauhusta.
Mieluimmin hän kertoi Aaholmin kummitusjutun, sillä sen hän tiesi
todeksi, koska se oli tapahtunut eräälle hänen tädeistään.
Aaholmissa on aina kummitellut, mutta tämä kertomus on tosi, sanoi
äiti, sillä Olivian istuessa kampaamassa tukkaansa ennen tanssiaisiin
lähtöä, näki hän äkkiä naisen tulevan ulos seinästä — ilmielävänä —
kuvastimessa näkyi kaikki... Puettuna harmaaseen silkkipukuun, suuri
ruusukimppu kädessä, pysähtyi hän Olivian tuolin taakse.
— Mutta Olivia hypähti pystyyn, syöksyi ulos käytävään ja huusi
huutamistaan.
Mutta hyvä oli, ettei nainen saanut kiinni hänen kädestään. Sillä
sellaista oli tapahtunut eräälle seuranaiselle ... Tämä juoksi
käytävään, ylös portaita, kreivittären luo ja huusi: seinästä tuli
nainen, suoraan minun luokseni, otti minua kädestä — ja pyöritti...
— Ja samassa hetkessä tuli seuranainen hulluksi.
Siihen ei kukaan enää mitään mahtanut, hän oli hullu.
Näin kertoi äiti.
Mutta hän kertoi vielä, että viimein oli Aaholmin kreivi kaivattanut
muuria, ja salaisesta komerosta oli löytynyt luuranko.
— Hänet oli tietysti murhattu, sanoi äiti.
Kummitusjuttujen saattoi lopulta olla miten oli. Mutta enteet, niitä ei
voinut epäillä. Ja koirat ja pöllöt tiesivät enemmän kuin ihmiset.
— Kirkontornin pöllötkin huusivat vain, kun joku seurakuntalaisista oli
kuoleva.
— Sen tietää koulumestarin väki, sanoi äiti ja nyökäytti päätään.
Talvi-iltapäivinä kulki äiti lasten kanssa kylässä. Kaikki lapset
lörpöttelivät äidin ympärillä, heidän kulkiessaan puistokäytävää
pitkin, niinkuin linnun poikaparvi.
Puistokäytävän toisessa päässä asui pitäjänvouti.
Hieno ja kaunis oli talo, suuri ja leveä keskellä valkeata kenttää,
viheriäksi maalatun veräjän takana.
Joskus he poikkesivat pitäjänvoudin luo.
Pitäjänvoudin "eukko" katosi heti keittiöön.
Hän tervehti kuulumattomalla äänellä, ojensi kostean käden, josta
ei saanut otetta ja meni keittiöön huolehtimaan ruuasta. Kymmentä
minuuttia ei oltu pitäjänvoudin luona, ennenkuin pöydät notkuivat.
Siellä sai aina kylkipaistia, sianlihaa ja punajuuria. Leivänviipaleet
olivat suuria kuin kartat.
Pitäjänvouti oli lihava ukko, joka käytti takkia käydessään kerran
ehtoollisella tai markkinoilla Augustenborgissa, muuten oli hän
paitahihasillaan. Ei hän milloinkaan puhunut, mutta nauroi aina niin
että koko ruumis hytkyi.
Äiti istuutui epätoivoisena sianlihaa syömään.
Mutta kotiintullessaan täytyi hänen aina saada lasillinen punaviiniä,
jotta rasva painuisi.
Vuodet olivat vierineet, ja aina olivat vierailut pitäjänvoudin luona
samanlaisia, vaimo meni keittiöön hyvää päivää sanottuaan, ja ukko
alkoi heti äidin nähtyään hohottaa, niin että pieni välihuone tärisi.
Mutta sitten eräänä päivänä, hämärissä, laahautui raskas vaatekäärö
arkihuoneeseen kotona. Eikä vaatekäärössä ollut muuta kuin esiliinoja
ja suuri vaippa ja pieni vaippa. Se ei päässyt pitemmälle kuin
kirjakaapin viereiselle tuolille, mutta siihen se vaipui kuin raskas
tyyny, ja vaatekäärö itki itkemistään.
Kaikkien noiden vaatekertojen sisästä tuli itku hiljaa ja taukoamatta.
Vaatekäärö oli pitäjänvoudin vaimo. Hänen poikansa oli kuollut
tapaturmalaukauksesta.
Äiti polvistui hänen viereensä ja koetti päästä häntä lähemmäksi —
vaippojen läpi, voidakseen häntä lohduttaa.
Mutta vaatekäärö itki vain itkemistään ja sanoi:
— Tahtoisin pastorin puheille.
— Niin, niin, rouva Hansen, niin, niin, rouva Hansen...
— Tahtoisin pastorin puheille.
Ja vaatekäärö kulki lattian poikki pastorin puheille, valittaen niin
hiljaa ja raskaasti kuin se, joka ei enää elä.
— Sitä itkua, sanoi äiti, sitä itkua, — kunpa vain olisi saanut kaikki
vaipat hänen yltään.
Niinkuin se olisi saattanut häntä surua lähemmäksi.
... Äiti ja vanhin poika lähtivät katsomaan pitäjänvoudin poikaa.
Oli kuin koko talo olisi ollut äänetön. Koira ei haukkunut, ja
siipikarja oli teljetty navettaan.
Pitäjänvouti tuli äitiä ja poikaa vastaan ovessa.
Hän oli mustassa takissa ja huokasi, eikä puhunut mitään äidin ja pojan
hiljaa kulkiessa huoneiden läpi. Kaikki ovet olivat auki.
Isossa huoneessa oli arkku.
Kellertävä valo heijastui valkeiden lakanoiden läpi ikkunasta.
Pitäjänvouti otti liinan vainajan kasvoilta.
Siinä makasi poika äänettömänä.
Kotona renkituvassa sanottiin Anders Nielsin saattaneen monen tytön
onnettomuuteen:
— Sillä hänellä oli sellainen naismainen suu, sanoi karjakko:
— Jota tyttölapset eivät voineet vastustaa.
— Ja sääret, joista eivät saaneet silmiään irti.
Mutta nyt hän lepäsi äänettömänä.
Kasvot olivat kuin ilmeettömät, niissä ei ollut muuta kuin kylmyyttä.
Pitäjänvouti mutisi raamatunlauseita, jotka muisti rippikouluajaltaan.
Äiti katseli kauan kuolleen kasvoja. Sitten hän itse peitti ne. Liina
kohosi suoran, korkean nenän päällä.
Pitäjänvoudin vaimo ei ollut sisällä. Sukkasillaan hän liikuskeli
keittiössä.
Äidin ja pojan tullessa etummaiseen huoneeseen oli pöytä katettu. Se
oli täynnä ruokia.
Vaimo kulki tarjoilemassa. Ovet olivat auki äänettömään
ruumishuoneeseen.
Pitäjänvouti söi hartaasti. Palan palalta. Hän tarvitsi paljon ruokaa
näinä murheen aikoina. Ei puhuttu sanaakaan.
Poika sai mustaa viinimarjarommia ja tyhjensi lasinsa — äidin
huomaamatta — niin että päätä alkoi huimata.
He istuivat kauan pöydässä. Pitäjänvoudin vaimo oli istuutunut oven
suuhun. Hän oli ollut vaiti koko ajan.
Mutta äidin tehdessä lähtöä ja sanoessa hänelle hyvästi, huomasi hän
vaimon koko ruumiin vapisevan.
Hän tuijotti maahan ja yrittäessään puhua, ei hän saanut sanoja
suustaan ...
— Oli niin monenmoista, sanoi hän... mutta hän olisi tahtonut pyytää,
että rouva laulaisi vähän... Tahtoisiko rouva laulaa vähän ruumiin
ääressä.
Äiti ei vastannut mitään.
Hän riisui vain hiljaa päällysvaatteet yltään taas, ja he menivät
sisään kaikki neljä — keittiön ja, välikamarin läpi, sisään
kellertävään valoon.
Ukko toi suuren virsikirjan.
Mutta äiti lauloi, katsomatta kuollutta poikaa:
Kun kuolemaani aattelen,
mi koittava on kerran,
ma linnun lailla iloitsen,
kun paistaa päivä Herran.
Ah päivä tuo,
mi levon suo
jäljestä taiston hurjan.
Ma riemuiten
luo Jeesuksen
käyn mailta elon kurjan.
Vanhemmat eivät liikahtaneet. Äiti yksin lauloi.
Poika katseli häntä. Äidin kasvot olivat aivan valkeat.
Ihmeellisenä kaikui yksinäinen ääni vieraan vainajan vieressä.
Nyt iloita sa sielus suo,
mi ennen vihas, suuttui!
Näät kuolo, synnin palkka tuo,
pelastajakses muuttui.
Vapisi povi
sit' ennen, ovi
nyt on se iloon taivaan.
Kuin uni vain
on kuolemain,
ei vie se tuskaan, vaivaan.
Hetkisen oli kaikki äänetöntä. Sitten peitti vaimo kuolleen kasvot.
Poika ei voinut kuulla, sanoiko äiti edes "hyvästi."
Pitäjänvouti seurasi heitä pihan poikki. Hän avasi ja sulki veräjän.
Äiti ja poika tulivat tielle. Äiti ei puhunut mitään
— Äiti, sanoi poika, sinä olet kalpea.
— Tule nyt, sanoi äiti.
Heidän kotiin tullessaan oli äiti vaiti ja häntä vilutti.
Illallispöydässäkään ei puhuttu juuri ollenkaan.
— Fritz, sanoi äiti äkkiä:
— Siinä ihmisessä ei ollut sielua.
— Stella.
— Ei.
Äiti oli vähän aikaa vaiti.
— Hänessä on ollut vain verta... Ja nyt se on jäähtynyt.
Isä ei vastannut.
Mutta äiti istui hetken.
— Ihmisten pitäisi aina saada elää vanhoiksi ennenkuin kuolevat, sanoi
hän.
— Stella, mitä puhut.
— Tarkoitan totta. Sillä silloin olisi kärsimys aina antanut
jonkinlaisen sielun.
Hän oli vähän aikaa vaiti.
Nuorissa on vain verta.
Oli kuin olisi äidin mieli ollut salaisessa kapinassa:
— Minä _en voi_ unohtaa _niitä tyhjiä kasvoja_.
Koko saari kokoontui hautajaisiin.
... Mutta kun oli kuljettu pitäjänvoudin talon ohi, näkyivät
mökkiläisten tuvat aitojen takana. Ikkunanpielet olivat vihreäksi
maalatut, ovet olivat vihreät, mutta mökit olivat valkoiset
lumikinosten keskellä.
Äiti nyökäytti päätään jokaista ikkunaa kohti ja lapset samoin, vanhin
poika juoksi joka lumikinokseen tien vieressä:
— Sen pojan kävelemistä, sanoi äiti.
Viimeisessä talossa asui Elsebeth.
Hän oli kylän vanhin henkilö. Varmaankin sata vuotias. Tuvassa oli niin
hiljaista, että kissakaan ei lasten mielestä uskaltanut kehrätä. Tai
ehkä se oli unohtanut sen taidon.
Sillä sekin oli vanha ja makasi sängyn vieressä. Mutta kun se suvaitsi
aukaista harmaankeltaiset silmänsä, olisi luullut sen tietävän
paljonkin asioita.
Ennenmaailmassa oli Else kehrännyt — kehrännyt kehräämistään.