Runomuoto.
Ahlqvist kirjoitti v. 1871: "Meiltä kaikilta sekä saapi että pitääkin
vaatia enemmin säännöllisyyttä taiteenmuodoissa ja huolellisuutta
kielessä kuin uskaljaisuutta teosten kokoonpanossa tahi omaperäisyyttä
aatteissa."[183]
Koko tähänastinen esityksemme osoittaa, että Krohnin suurimmat ansiot
suomenkielisen runouden kehittämisessä ovat löydettävissä muodon
puolelta. Se vaatii siis lähempää tarkastelua.
Suomalainen taiderunous on vielä aivan nuori, mutta sen ulkonainen
rakenne on ennättänyt olla monen vaihtelun alainen.[184] Kysymys
runomitasta muodostui taiderunoutemme ensimäisinä kehitysvuosina niin
tärkeäksi, että melkein kaikki suomalaisuuden miehet pohtivat sitä.
Täten syntyi useita runomittateorioita, joiden kunkin oikeutusta
koetettiin osoittaa myös käytännössä.
1800-luvun puolivälissä oli kirjavuus tässä suhteessa suurimmillaan.
Kun Krohn aloitti suomenkielisen runoilunsa, ei runomittakysymys vielä
ollut lopullisesti ratkaistu, mutta sai kuitenkin kohta Ahlqvistin
teoriassa hyväksyttävän ratkaisun. Tämä kuvastuu Krohnin tuotannossa.
Teorian horjuvaisuus ja hyvien esikuvien harvalukuisuus vaikuttivat,
että Krohn ensimäisissä runoissaan ("Sukeltaja", "Angeelikka",
"Hurtti-ukko", vieläpä "Varpunen") liiaksi polki korkoa eikä hänellä
ollut mitään varmaa kantaa koron ja laajuuden keskinäisestä suhteesta.
Korkoteoria oli kuitenkin jo aivan voittamassa ja vuoden 1861 alussa
Ahlqvist jo yksityiskohtaisesti esitti teoriansa. Siksipä Krohnin
lukuisat vuonna 1860 kirjoitetut runot jo rakentuvat varmalle
teoreettiselle pohjalle ja ovat muodoltaan sujuvia ja hyviä. Korko on
niissä runomitan perusteena. Missä sitä vielä tilapäisesti loukataan,
siinä on kysymyksessä aloittelijalle sattunut kompastus. Laajuuden
huomioonottaminen lienee enemmän vaistomaista kuin tahallista.
Yksityiskohtainen tarkastelu selvittää asiaa tarkemmin.
Vanha suomalainen runomitta, jonka lait Porthan oli selvittänyt, antoi
1800-luvun alkupuolella aihetta vilkkaaseen väittelyyn. Alkaessaan
runoilla suomeksi Krohn tuskin oli erikoisemmin saanut vaikutteita
tuosta väittelystä. Olivathan hänen opintonsa ja harrastuksensa aluksi
suunnatut toisaalle. Sen sijaan elävät esikuvat, Kalevala ja yleensä
kansanrunous, olivat häntä innostuttaneet jo kouluaikana. Niinpä onkin
Krohnin ensimäinen suomenkielinen runo, "Suvilaulu", kirjoitettu
vanhalla suomalaisella runomitalla.
Kalevalanmittaisia runoja on Krohnilla kuusi kappaletta. Muodon
puolesta ne ovat kaikkein täydellisimpiä ja sujuvimpia koko Krohnin
tuotannossa. Niitä sääntöjä vastaan, jotka nykyisin vallassa oleva
teoria on omaksunut, hän rikkoo toisinaan siten, että panee lyhyen
pääkorollisen tavun nousuun. Se tapahtuu seuraavissa kolmessatoista
säkeessä:
Suotta _su_rekaan eneä.[185] (Neidon lohdutus.)
Sydämeskö _su_latuutta.
Hänpä, joka _su_ven saattoi. (Suvilaulu.)
Otti _iki_-orjaksensa.
Orjan selkä _su_juvaksi.
Jalan _nelin_ juoksevaiset.
Virun _sy_dän-verissäsi. (Rauta.)
Ota toukka _to_veriksi. (Neuvo.)
Jopa tunsin, _jo_pa tiesin. (Luettuani Säkenien toisen parven.)
Kuule, _mi_tä sulle lausun.
Mitä _ki_viä kovia.
Mit' on _pu_roja povessas.
Ällös _su_rullinen Suomi. (Helsingin teaterin vihkiäisissä.)
Pahemmin loukkaa korvaa kahdessa säkeessä tavattava pitkän
pääkorollisen tavun asettaminen laskuun:
Tulost' armahan _au_ringon. (Suvilaulu.)
Muuttuos _muu_tellessani. (Hels. teat. vihk.)
Muita virheellisyyksiä ei ole ja nämäkin hupenevat jokseenkin
huomaamattomiin muun luontevan sanonnan joukkoon. Kaunistuskeinoja,
alkusointua ja kertoa, on käytetty hyvällä aistilla.
Antiikin runomittain vaikutus suomenkielisen taiderunouden muotoon on
melkoinen. Niitä suomenkielellä jäljiteltäessä on runo mikäli
mahdollista rakennettava sekä laajuudelle että korolle. Tähän tulokseen
on tultu monien tutkimusten ja kokeilujen kautta. Kehityksen kulku
kuvastuu jossakin määrin Krohnin runoissa.
Etupäässä vain heksametri ja pentametri ovat Krohnilla edustettuina.
Nuorena hän oli kerran yrittänyt niiden käyttämistä ("Angeelikka"),
mutta huomannut itsekin tuloksen epätyydyttäväksi. Kielitaitokin oli
hänellä silloin vielä liian heikko, kuten huomaa, jos tarkastaa
joitakin säkeitä "Angeelikka"-suomennoksessa:
Huolissais hohise, jalava, sa vavahtelevainen,
Lehväsi paina alas haudalle Angeelikan!
Leppänen, latvassais eikö huolta ruikuta rastas?
Eikös, hauta, povees kaada yö kyyneliään?
Käy tähän Angeelikkain minun kanssain varjossa kuolon
Lehdet lueskelemaan muiston lakastunehet!
Silma näen minä vaan, oi taivahan tyttö; lehesä
Muotosi mulle näkyy, haahmona taas häviää.
Enkelini sulonen, Sa kukkiessasi kaunis,
Vielä lakastuessasi, -- kuolos', eloses olit!
Enkeli maalla sa liehuelit -- et astunu maata,
Maallisten himojen painoa paitsi olit.
Sentään olois ol' osaksi jo taivahallinen täällä,
Ennenkuin katosit, lähtevä lentoin usein.
Kypsyneenä runoilijana, runoilunsa toisella nousukaudella, Krohn
valittaa, että heksametriä on vaikea kirjoittaa suomeksi. Tällöin hän
oli omaksunut korkoteorian suomenkielisen runon perustaksi ja rakensi
eleegisen runomitan yksinomaan korolle, jättäen siinä määrin laajuuden
huomioon ottamatta, että se hämmästyttää Ingmanin ja Lönnrotin
aikalaisessa. Tulos oli nytkin huono. Valaisevin esimerkki on runo
"Armahalleni":
Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan,
Luojan enkelien lahja lempeileväin.
Kuonast' erite luo se kullan kiiltävän pinnan,
Uhrisavuna vie sielun taivohon päin.
Ilmahan korkeellen sen loimu loistava entää,
Valkaisee valoineen yötäkin pime'impää;
Ympäri manteren, maan sen säihkyvät säkenet lentää,
Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.
Mut voi poloa voi, jos lieden se hurjana heittäis,
Raivoten rauniot vaan jäljiks jättävä ois!
Voi myös, voi, tomu maan jos pyhän valkean peittäis,
Tuli jos taivahinen turhaan sammuisi pois!
Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo,
Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa!
Siunauksena näin se valoa, lämpöä tarjoo,
Herran asehena suurta toimehen saa.[186]
Suomenkielen prosodian tulokset eivät vielä ole kyllin runsaat
antaakseen varman pohjan runon rytmin analyysille. Mutta ei ole
tarpeenkaan ottaa kriterioksi muuta kuin tavallinen skandeeraaminen
huomatakseen, että runossa "Armahalleni" on monta rytmin puolesta
heikkoa säettä. Godenhjelm moitti Krohnin heksa- ja pentametreissä
sitä, että ne rakentuvat yksinomaan korolle, sesuuria ei niissä saada
esille ja on käytetty trokeita spondeitten asemasta -- "hyljättävä tapa
spondeista rikkaassa kielessämme".[187] Kun tarkastaa sellaisia
moitittavia säkeitä kuin esimerkiksi:
Uhrisavuna vie sielun taivohon päin.
Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.
Herran asehena suurta toimehen saa
niin huomaa, että runoilija niissä on pannut tavujen kimmoisuuden liian
kovalle koetukselle. Asianlaita on, kuten Beckman sanoo, siten, että
niin hyvin absoluuttiset tahtipituudet kuin myös se kieliaines, jolla
ne täytetään, ovat jossakin määrin kimmoisia (s.o. voivat määrätyissä
rajoissa mukautua toistensa mukaan), jolloin kuitenkin syntyy jännitys,
joka ei voi nousta kuin määrätyn korkuiseksi, ilman että kokonaisuus
rikkoutuu. Kvantiteetin merkityksen huomaa selvästi semmoisissa
säkeissä, joissa on sekaisin kaksi- ja kolmitavuisia tahteja. Yhtenä
rytmin rikkoutumisen syynä Krohnin heksa- ja pentametreissä Godenhjelm
pitää sitä, että on käytetty trokeita spondeitten asemasta. Spondeella
-- hieman epäilyttävä termi suomalaisessa runousopissa -- Godenhjelm
tarkoittaa kaksitavuista tahtia eli runojalkaa, jonka laskussa oleva
tavu on pitkä ja nousussa oleva myös pitkä (jolloin puolipitkäkin on
koron takia pitkän veroinen). Godenhjelmin muistutus on aivan
paikallaan, sillä Krohnin runoja tarkastamalla huomaa, että säkeitten
heikkoja kohtia ovat juuri ne, joissa daktylia korvaamassa ei ole
Godenhjelmin tarkoittama spondee, vaan sellainen kaksitavuinen tahti,
jonka nousutavu on lyhyt tahi laskutavu lyhyt tai puolipitkä (pyhää,
lahja, uhri, leimu, sydän, tomu, suurta, aina, hikoil[len], sitä,
osaat, ole, sinä, katsomissa, suru, mutta, siipi[kalanen]). Tietysti ei
ihan aina ole asian laita näin. On säkeitä, joissa paussi tahi
ympäröivät tahdit tekevät mainitunlaiset trokeet siedettäviksi daktylin
korvauksena, esimerkiksi:
Ole laiskana _veikko_, sitten ei raukene ruumiis.
Kaikki ne laiskana _eli_, laiskana loikkui ja lihos.
Yksinomaan korolle rakentuvat daktylit, joiden ensimäinen tavu on
lyhyt, tuntuvat myös toisinaan liian lyhyiltä ympäristössään (erite,
savuna, poloa, viritä, valoa, asehe[na], minäpä, sinua, olepa, unonen,
sydämet, hopean[hohtelevaisna] kohosi). Sen sijaan se Godenhjelmin
moite, että Krohn heksametreissään ei saa esille sesuuria, ei ole
täysin ansaittu.
Krohn otti yleensä huomioon asialliset muistutukset. Niin tässäkin.
Kokeilut olivat hänelle opettaneet, että Godenhjelmin huomautukset
olivat varteenotettavia.[188] Myöhemmin Krohn ei enää perustanut
heksa- ja pentametriä yksinomaan korolle, vaan otti huomioon myös
laajuuden. Entisiäkin runojaan hän myöhemmin korjaili tässä mielessä
(esim. _hopeanhohtelevana_ vaihdettu muotoon _hopeanhohtelevaisna_).
Siksipä kaikuukin hänen heksametrinsä entistä täyteläisempänä vuoden
1873 promotiorunossa, ja vieläkin parempaa se on myöhemmissä
juhlarunoissa. Laajuuden huomioonottaminen menee näissä runoissa niin
pitkälle, että lyhyt korollinen tavu usein pannaan laskuun:
Ei tok' _yö_ valoton, ei synkeä, ei sykysyinen,
Ei, vaan Juhannus-yö, Suomenmaan suvi-yö!
Moinen kosk' utuhunnullaan hämy siintävän seudun.
Kirkastettuna vaan Suomen kaikk' ihanuus.
Tarjoillen syliään ja lennättäin sata saarta.
Sesuurikin esiintyy entistä selvempänä ja pontevampana. Jokunen
puutteellisuus laajuussuhteissa nähdään silloin tällöin. Spondeen
asemasta on trokee ja sen kautta menty kimmoisuusrajan yli esimerkiksi
seuraavissa promotiorunon säkeissä:
Peittyneenä on kaikki, mi kolkko on, kaikki mi kuollut.
Jalona haamoittaa koht' äärtä taivahan kannen
Korkeat harjanteet, honkaseppelepäät.
Vankka vanne, mi vahvaksi liittää manteren kupeet,
Musta, murtumaton, solkinen sankarivyö.
Ilma on hiljaa, tyynn', ei murra myrsky nyt honkaa,
Kalvon kirkkahan on rauha rikkumaton.
Paikoittain tekee paussi trokeen käyttökelpoiseksi. Esim.:
Näin, vaan näin veden peili täydelleen kuvaella.
Toistapa on suviyönä, vihreä seppele päässä.
Korolle perustettuja daktyleja, joissa ensi tavu on lyhyt, on
promotiorunossa: juhannus, jalona, kepeesti, solue(leiksen), sydän,
jota ei, elämä. Runoista "Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan
viettämiseksi" ja "Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä"
löydämme vain kaksi korolle perustettua daktylia: Egyptin,[189]
ihaile(maan), -- sekä spondeitten asemassa: oirail(len), kohoo, asein',
halla, usein, takai(sin), eloon, sulaa(kin), oraaks', syvään, vapaan.
Usein Krohnin heksametreissä poljento luontevasti mukautuu sisältöön.
Runossa "Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi" saa
sanonta paikoittain hitaamman tempon, kun esitetty tunnelma on raskas
ja vakava. Esim.:
Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä,
Työt' yli kaiken työn kuuluna loistelevaa!
Muut ihaelkohot vaan kun valloitusvankkuri vieree.
Vaikk' perinnöitähän et toisilta ryöstänyt pois.
Mait' avarampia ei moni muu ole laskenut alleen.
Viel' apumiehikseen Manan kalmankarvaisen mailta
Nyt nälän kalvavan huus, huus ruton julman se myös.
Vaan ei ne kuitenkaan kukistaa sua koskahan voineet,
Murtaa voimias ei, miehuuttasi ei myös.
Näin vuos vuodelta ain' yhä laajemmaks levis valtas.
Tempoa hidastuttavat täysinäiset spondeet sekä säkeitten alussa
esiintyvät daktylit, joitten korkosuhteet ovat, jos niiden
merkitsemiseksi käytetään numeroita 3-0, tavallisesti 320. Samanlainen
tekniikka esiintyy muuallakin Krohnin viimeisissä juhlarunoissa.
Viivähtelyä, lausutun mieleen painamista, edistävät myös säkeen osien
toistot -- keino, jota Ahlqvist lienee ensimäisenä meillä käyttänyt.
Esim.:
Suojaan turvautuen, pelotoinna nieminen nientä
Luoksehen houkuttaa, tarjoillen syliään,
Tarjoillen syliään ja lennättäin sata saarta -- -- --
Näin, vaan näin veden peili täydelleen kuvaella
Voip' ihanuuksia maan, taivaan loistoa myös,
Taivaan loistoa myös ja kaareuvaa sinikantta.
Tähän verrattavaa on promotiorunon alussa oleva hidas siirtyminen
kuvasta toiseen, jolloin edellisen säkeen sanoja toistetaan
seuraavassa.
Heksametrin ja pentametrin käyttö rajoittuu Krohnilla melkein kokonaan
juhlarunoihin. Kuitenkin oli Krohn heksametrirunoilijana tehnyt
merkittävää työtä, jota eräs tutkija (W. Siukonen, Suomalaisen
heksametrin ja elegian historia. Käsikirjoitus) kuvaa sanoilla: "Hän
ikäänkuin johtaa koronpuoltajat ottamaan tarkempaan huomioon myös
laajuuden vaatimukset ja siten yhdessä Oksasen kanssa käytännössä
koettaa sovittaa näitä eri suuntia, jotka tähän saakka olivat olleet
ainaisessa taistelussa keskenään." Vaikka Krohn lopulta hyvin hallitsi
heksametriä ja eleegistä runomittaa, niin eivät ne olleet se
ilmaisumuoto, jota hänen lyyrillinen luonteensa tarvitsi. Eivät
muutkaan antiikin runomitat häntä houkutelleet. Vain kerran
hän on jäljitellyt sapholaista runomittaa ("Taideniekka-seuran
vuosijuhlassa"), tosin sangen hyvin, mutta ei ensimäisenä
suomenkielellä. Kalevalan mitta antoi, kuten olemme nähneet, hänelle
suuremman liikuntavapauden ja oli enemmän hänen luonteensa mukainen,
mutta ei sekään ollut hänelle sopivin muoto. Uudenaikaiset
eurooppalaiset runomitat viehättivät häntä enemmän. Ne olivat sittenkin
lähempänä häntä, sillä niitä hän oli käyttänyt ruotsiksi ja saksaksi
runoillessaan, niihin vieraskielistä runoutta lukiessaan eläytynyt.
Uuden ajan ihmisen tunne-elämän vivahduksia ja aatemaailmaa ilmaisemaan
kelpaavat parhaiten uudet runomitat.
Modernia runomittoja käyttäessään Krohn rakensi sen runomittateorian
pohjalle, joka hänen aikanaan oli vallassa. Ahlqvistin vakiinnuttaman
teorian mukaan suomalainen runo on perustettava korolle, mutta
laajuuskin on vielä aluksi kielen nykyisellä kehitysasteella huomioon
otettava. Suomenkielen luonteen tarkka tunteminen ohjasi Ahlqvistia
runomittateorian muodostamisessa, mutta niin paljon edellä ajastaan
Ahlqvist ei ollut, että hän olisi vapautunut vieraitten esikuvien ja
vanhan ajatustavan vaikutuksesta. Jos on voitu sanoa Euroopan suurten
sivistyskansojen runousopeista, että ne ovat olleet viimeisiin aikoihin
asti vain antiikin runousoppia, niin sitä suuremmalla syyllä voi sanoa,
ett'ei meillä runomittateorian luomisessa lähdetty suomenkielen
hengestä ja vaatimuksista, vaan tutkittiin, miten käytettävissämme
oleva kieliaines parhaiten saataisiin sullotuksi muualta lainattuihin
kaavoihin. Krohnin kuten hänen aikalaistensakin käsitys uudenaikaisesta
suomalaisesta runosta oli pääasiassa seuraava: tahdit ovat trokeita
tahi jambeja, daktyleja tahi anapesteja, ja ne ovat rakennettavat
korolle. Myös on olemassa spondee, joka voi korvata kolmitavuisen
tahdin. Kun näitä tahteja täydellisinä tahi vaillinaisina sopivasti
yhdistellään, saa runo asianmukaisen rytmin. Emme löydä Krohnin
runoista peooneja emmekä mitään kapinaa ajan yleistä naivia
käsitystapaa vastaan.
Tämmöinen on ollut Krohnin käsitys runon rakenteesta alusta pitäen.
Ensi askeleet teoriaa käytäntöön soveltaessa olivat hiukan horjuvia, ja
siksi tapaamme alussa koron polkemista:
Parempii laulajoita
Keväällä kun tulee,
Niin kuunnellessaan noita
Jo varpu vaikenee.
Tahi "Hurtti-ukon" suomennoksessa:
Huomenna kun tappeluhun mennään,
Aivan toista neuvoa pitää,
Juoskoon kell' on notkeampi jalka,
Mie en jaksakaan enää.
Tämmöiset paikat ovat aloittelijan kompastelua, sillä niitä on harvassa
ja runoilija on ne myöhemmin korjannut. Vaisto ja lisääntyvä tottumus
ohjasivat olemaan loukkaamatta korkoa ja ottamaan sen ohella
laajuuttakin huomioon, ja näin Krohn teoriansa ahtaudesta huolimatta
saa syntymään hyviä, sujuvia säkeitä. Krohnin runojen tarkastelu
osoittaa, että hänellä aina runon muodon perustana on runokaava, rytmin
abstraktio, jota hän uskollisesti ja huolellisesti koettaa seurata.
Suomenkielen yleinen luonne on kieltämättä sellainen, että sille on
ominaista aleneva, laskeva rytmi. Siksipä onkin väitetty, ett'ei
jambinen tahti runossa yleensä ole kielemme lakien mukainen, vaan
jambiset säkeemme ovat vain esitahdilla varustettuja trokeisia.[190]
Käytännön, itse runoilun kannalta kysymys jambisten säkeittemme
oikeasta laadusta on jokseenkin vähäarvoinen, sillä runossa ei, kuten
Olof Östergren sanoo, ole tärkeintä mitattava runokaava, vaan
mittaamaton henkinen intuitio.[191] Henki ottaa sanat ja aksentit
palvelukseensa ja muodostelee niitä tarkoitustensa mukaan tuoden
näkyviin runoilijan individualiteetin. Samalla runomitalla laulaa
toinen runoilija iloisia asioita, toinen murhettansa. Toiselta puolen
taas on nousevan ja laskevan rytmin yleissävyssä semmoisenaan eroitus,
jota runoilija ei voi olla huomaamatta ja hyväkseen käyttämättä.
Esitahti ja esiintyvän kieliaineksen laatu saattaa antaa suomalaiselle
säkeelle, jonka rytmiä kieliteoreetikko sanoo laskevaksi, sellaisen
sävyn, että se tuntuu sisältävän nousevia, yleneviä tahteja. Sisällys,
joka ilmaisumuodokseen tarvitsee mieluimmin tämänsävyisen poljennon,
lisää vielä sitä vaikutusta, että rytmi on nouseva. Se seikka, että
Krohn on ainakin kuvitellut kirjoittavansa jambisia säkeitä, on
vaikuttanut hänen runojensa muotoon. Tarkastaessamme Krohnin runojen
ulkonaista rakennetta voimme jättää huomiotta kysymyksen jambisten ja
anapestisten säkeittemme todellisesta laadusta ja katsoa asiaa hänen
runoteoriansa kannalta.
Havaitsemme Krohnin runoista, että hän oli mieltynyt jambiin, vaikka
hän hyvin huomasi, minkä vaikeuden suomenkielessä pääkoron esiintyminen
säännöllisesti sanain ensi tavulla ja yksitavuisten sanain
vähälukuisuus tuottaa jambisten säkeitten sepittäjälle. Luontainen
vilkkaus saattoi hänet tavoittelemaan vauhdikasta sanontaa ja ripeätä
tempoa. Tämän saavuttamiseksi näytti jambinen säe sopivammalta kuin
trokeinen. Jambisia säkeitä onkin Krohnilla enemmän kuin mitään muita.
Äskenmainitun vaikeuden voittamiseksi jambisia säkeitä sepitettäessä
salli runomittateoria sellaisen kolmitavuisen sanan käyttämisen
jambisen säkeen alussa, jonka keskimäinen tavu on pitkä tahi kaikki
kolme tavua lyhyitä. Tämmöiseen laajuudelle perustuvaan, korkoa
polkevaan, inkongruenttiin alkuun turvautuu Krohn verrattain usein.
Sitä ei voi pitää heikkoutena, varsinkin kun ottaa huomioon, että
semmoisissakin kielissä, joiden kieliaines paremmin sopii jambisiin
säkeisiin kuin trokeisiin, on vapauksia jambisen säkeen alussa.[192]
Jos säkeen alussa on sana, jolla on erikoisesti painoa, on
inkongruenttisäkeen alku sisällön laadulla perusteltu ja säe tuntuu
luontevalta. Esim.:
Petosta, valhetta on lempi,
Mitätön, tyhjä uni vain.
Varkailla muilla leipää on
Ja vettä juomanaan.
Unhoittaa pois
Sit' en mä vois.
On musta yö, on synkkä syksy-yö,
Rajusti rankkasade maahan lyö,
Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen.
Vaarassa onko jälleen isänmaa?
Sotako rannalla taas liikkuu täällä?
Vihollisjoukotko taas valloittaa
Yrittää Savon turvaa -- -- -- --.
Aina eivät Krohnilla inkongruentit jambisten säkeitten alut ole
ylempänä mainitun säännön mukaiset. Muodoltaan liian epäsäännöllisiä ja
yllättävämpiä kuin sisällys vaatisi ovat sellaiset säkeet kuin:
Puoluekiihkona kun raivoaa. (Tervehdysrunoja, -- IV.)
Hänet on Ranskan miekka kaatanut. (Syyn sovitus, 3 koht.)
Ne vaikuttavatkin heikoilta ja ovat katsottavat lapsuksiksi. Mutta
semmoiset ovat aivan harvinaisia Krohnin runoissa. Yleensä ja varsinkin
loppupuolella ikäänsä Krohn oli hyvin huolellinen valitessaan sanoja
jambisen säkeen alkuun, koettipa mikäli mahdollista saada siihen
sellaisen kolmitavuisen, jossa keskitavu on pitkä ja muut tavut
lyhyitä. -- Toisinaan on Krohnilla jambisen säkeen alussa kaksi
korotonta, laskuun kuuluvaa tavua, mikä kylläkin käy päinsä rytmin
tahi sujuvaisuuden siitä kärsimättä. Esim.:
Näen sulla kauniit silmät,
Näen sulla soman suun.
Sua sikskö rakastan ma? --
Niin ompi monen muun.
Kun runon rytmi on selvästi siirtynyt lukijan tajuntaan, saattaa
rohkeampikin kahden korottomaksi tarkoitetun alkutavun käyttäminen
käydä päinsä erikoisemmin haittaamatta runoa. Semmoinen säe on runossa
"Keväällä 1876":
Sulaneitten hankien alta,
jonka kaavana tekijän mielessä on ollut
. . | - - | - . . | - .
vaikka se luonnollisella tavalla lukien noudattaa kaavaa:
- ... | - .. | - .
Krohn noudatti rytmin abstraktiota yleensä niin uskollisesti, ett'ei
hän huolinut ottaa luonnollista lukemista kriterioksi. Tässä esitetty
säe on runossa viidentenätoista ja runon ensimäinen inkongruentti säe.
Nelitavuisen tahdin käyttäminen tässä ei tietenkään ole ollut Krohnin
tarkoituksena.
Jambisia säkeitä käyttää Krohn kaksitahtisista aina kuusitahtisiin
asti. Lukuisimmin edustettuina ovat viisitahtiset loppusoinnulliset
jambisäkeet. Krohnin runouden lyyrillisen luonteen mukaista on, että
viisitahtiset loppusoinnuttomat jambisäkeet -- Shakespearen ja yleensä
draaman säemuoto -- esiintyy vain pari kertaa.
Yksinomaan korolle rakennettuja trokeita käyttää Krohn myös runsaasti,
lähes yhtä paljon kuin jambeja. Trokeisia säkeitäkin hänellä on
kaksitahtisista aina kuusitahtisiin asti. Juhlarunoissaan hän turvautuu
kokonaista viisi eri kertaa kahdeksantahtiseen trokeesäkeeseen, joka
kuitenkin on vain typograafisen asunsa takia sitä, sillä sesuuri jakaa
sen kahteen nelitahtiseen osaan. Malli on saatu Runebergiltä, säkeet
kun ovat muodostetut samalla tavoin kuin Runebergin runossa "Fänrikens
marknadsminne".
Kolmitavuisia tahteja, daktyleja ja anapesteja, käyttää Krohn
uudenaikuisissa runomitoissa paljon vähemmän kuin kaksitavuisia
tahteja. Poikkeuksetta hän niiden lomaan sekoittaa kaksitavuisia.
Anapesteja rakentaessaan hän ottaa huomioon myös laajuuden, kuten
nykyjäänkin tehdään. "Men Ordet har ej Klang blöt, har Lod og Duft
dertil", sanoo Georg Brandes. Se, mitä olemme havainneet Krohnin
fantasiatoiminnan laatua tarkastaessamme, saattaa otaksumaan, ett'ei
Krohn ole niitä runoilijoita, joille rytmi on runon syntymäprosessissa
aina alkukohtana, sen tunnelman ensimäisenä ilmaisuna, jonka
pohjalta runo nousee. Pikemminkin on todennäköistä, että hänellä
tavallisesti visuaalinen aines kehittyi aikaisemmin kuin akustinen ja
rytmillinen. Toisinaan hän suorastaan etsi ulkoapäin sopivaa rytmiä
tunne-ilmaisukseen. Rytmikko ja melodikko sanain varsinaisessa
merkityksessä hän ei koskaan ole ollut. Hänen mieleensä nousi kuvia ja
hän nautti niiden väriloistosta. Näemme hänessä jo nuorena taipumusta
äännemaalaukseen, jota hän runoissaan tuskin harjoittanee tietoisesti,
vaan se tapahtuu vaistomaisesti. Hänen sanoissaan semmoisinaan on usein
"Lod og Duft", vaikkakin hän yleensä tyylikeinoillaan, etupäässä
epiteeteillä, saa kuviinsa enemmän väriä ja loistetta kuin muut hänen
aikanaan esiintyneet suomenkieliset runoilijat. Onhan jo runossa
"Varpunen" alku m.m. siinä esiintyvien s-äänteitten takia kuin linnun
sirpatusta:
Jos ruikutella voisin
Mä kielin sataisin
Tai kiurusena oisin
Kohoova pilvihin.
L-äänteitten vaikutuksesta "Lorelein" suomennoksessa ja runossa "Pikku
Julius vainaa" on jo ollut puhe. Runossa "Järven rannalla" on
ensimäisten säkeistöjen raskas, tumma sävy osittain äännemaalauksella
saavutettu. Kun rytmi Krohnilla kuvaa jotakin liikettä, yhtyy siihen
ainakin jonkun verran äännemaalaustakin ("Suksimiesten laulu", "Helmi
ja isänsä"). Runoilija valitsee sanat vaistomaisesti niin, että niiden
äänneyhtymät eivät vain hivele korvaa, vaan myös antavat sanonnalle
väriä. Vaikuttavaa äänteitten asettelua, jota säkeitten inkongruentti
alku vielä tukee, on runossa "Karkuri":
On musta yö, on synkkä syksy-yö;
Rajusti rankkasade maahan lyö,
Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen.
Myöskin alliteratiolla saattaa olla osaa äännemaalauksessa efektin
vahventajana, kuten juuri siteeratut säkeet osoittavat. Samoin esim.
säkeissä:
Miekkain melske kuuluu täällä,
Kuuluu kalske kilpien.
Krohnin runoista voisi poimia paljon semmoisia paikkoja, joissa runon
pääviehätyksenä oleva sisällön ja muodon sopusointu kuvastuu myös
vokaalien ja konsonanttien melodiassa. Äänteet, joiden sointu on
pehmeä ja hillitty, kohottavat Krohnin runoille ominaista vienoa
lyyrillisyyttä. Mutta kun runoilijan mielen täyttää katkeruus ja pyhä
viha, silloin sanonnassakin ovat vallitsevina soinnultaan kovat
äänteet, esim.:
Tuhma, raak' on suomalainen!
Nämä viittaukset riittänevät antamaan käsityksen esittämästämme
huomattavasta puolesta Krohnin runoudessa. Aännemaalauksesta ja
säkeitten melodiasta puhuttaessa onkin viittauksiin tyytyminen, sillä
"äänteitten vaihtelu säkeessä kuuluu", kuten Söderhjelm sanoo,
"sisäisimmän luomistyön salaisuuksiin, joista analyysi voi yrittää
tavoittaa vain välähdyksiä". Helposti voi äännevaikutuksia
tarkastellessaan erehtyä esittämään omia kuvittelujaan yleispätevinä
havaintoina. Tutkimusten tulokset tällä alalla ovat usein perin
häilyviä.[193]
Synnynnäinen hyvä aisti, jota runouden lukeminen vielä oli kehittänyt,
johti Krohnia, kun hän sepitti säkeitään. Kun tiedämme, että hän
erikoisesti ihaili ja uutterasti tutki Runebergin runoutta, on lähellä
se ajatus, että hän rytmillisiin ja akustisiin efekteihin nähden on
saanut paljon vaikutusta Runebergiltä. Näissä asioissa hänellä oli
kyllä koko joukko opittavaa esikuvaltaan.[194] -- Runebergin
vaikutuksesta runomittoihin Krohnilla on edellä jo ollut esimerkkejä.
Yhdistäessään säkeitä säkeistöiksi Krohn jo alusta pitäen käyttää
monenlaisia yhdistelytapoja ja saa täten syntymään vaihtelevia
runomuotoja. Hyviä esikuvia hänellä oli nähtävänään yllin kyllin,
lähinnä Topelius. Hänen runoistaan Krohn sai yllykettä pyrkiä muodon
keveyteen ja melodisuuteen. Aikaisemmat viittauksemme vieraisiin
vaikutuksiin Krohnin runoissa ovat useasti koskeneet myös runomittaa,
nimenomaan säkeistöjenkin rakennetta. Kenties luonteenomaisinta
Krohnille on jokseenkin yhtäpitkien säkeitten yhdistäminen säkeistöksi.
Mutta usein myös on säkeistön viimeinen säe lyhyempi kuin edelliset,
jolloin se ikäänkuin pyöristää säkeistön ajatuksen eheäksi
kokonaisuudeksi, rytmi hiljenee, tunne tiivistyy. ("Neidon rukous",
"Pää pystyyn!", "Sun tahtosi tapahtukoon", "Pohjolan valkeneminen").
Toisinaan taas päinvastoin säkeistön lopussa on pitempi säe tahi
pitempiä säkeitä kuin edelläolevat, jolloin tämän loppuun liittyy
tunnepaisutusta ("Ijankaikkinen autuus", "Ainoa hetki") tahi
mielikuvitus levitteleikse, liitää laajemmille liikkuma-aloille tahi
myös kokoaa tulokseksi aikaisemmin esitettyä ("Tampereen kaupungin
satavuotiseksi juhlaksi"). -- Eripituisten säkeitten vaihtelu
tavallisesti mukautuu hyvin runon sisällykseen ("Purjehdusretki",
"Suksimiesten laulu").
Vaihtelevaisuudestaan huolimatta eivät Krohnin runojen säkeistöt ole
niin konstikkaita, että mitään olisi uhrattu luontevuudesta. Ne eivät
ole tekemällä tehtyjä eivätkä pingoitettuja, mutta merkitsevät kyllä
tietoista pyrkimystä "laajennella viisikielinen kannel uusin kielin".
Vaikeuksia oli, mutta kuitenkin Krohn onnistui tässä laajentelussa
erittäin hyvin. Hänen sepittämänsä ensimäinen suomenkielinen _ottave
rime_ ("Vieras lippu") on hyvä näyte hänen taitavuudestaan vaikeitten
runomittojen käyttämisessä. Vielä vaativampaa sonettimuotoa on Krohn
käyttänyt vain kerran ("Rouva Winterhjelm'in muistikirjaan") eikä hän
tässä ole uran aukaisija, sillä hänellä on edelläkävijöitä, mutta
Krohnin sonetti on kaikin puolin hyvä. Hän pani paljon huolta muotoon
ja kehitti tässä suhteessa suomenkielistä runoutta tuntuvasti, mutta
sisällys ei joutunut koskaan kärsimään muodon kustannuksella.
Selvyyteen ja täsmällisyyteen yhtyy Krohnin runoissa sanonnan
luontevuus ja muodon sulous. Silmiinpistävää on, että säe useimmiten
muodostaa ajatuksellisesti kokonaisuuden. Häiritseviä enjambementeja,
semmoisia kuin runon "Puolen vuoden päästä" alussa, esiintyy harvoin.
Yksityiskohtiin asti ulottuva huolellisuus säkeitten ja säkeistöjen
rakentamisessa asettaa Krohnin teknillisenä taiturina aikalaistensa
yläpuolelle, runomittateoreetikko ja kielivirtuoosi Ahlqvistkin mukaan
luettuna.
On vielä tarkastettava n.k. kaunistuskeinoja Krohnin runoudessa.
Kirjoittaessaan runoa Kalevalan runomitalla Krohn tietysti käytti
kertoa ja alkusointua, eikä niiden käyttäminen hänelle tuottanutkaan
vaikeuksia. Samat kaunistuskeinot, varsinkin alkusointu, siirtyivät
hänellä muihinkin runoihin. Emme voi havaita hänen menneen niiden
käyttämisessä koskaan liiallisuuksiin tahi mauttomuuksiin. Ajatus oli
hänelle tärkeämpi kuin soinnut, sanahelinä ilman täsmällistä sisällystä
oli hänelle aivan vierasta.
Mutkikkaampi asia oli loppusoinnun käyttäminen. "Suonion runoelmilla on
ylimalkain siistikäs ulkomuoto; runomitan ja loppusoinnon käytännössä
on tekijä varsin tarkka", sanoo Godenhjelm.[195] Oman aikansa
vaatimukset loppusointuun nähden Krohn siis hyvin täytti. Voinee
huoletta väittää, että hän tässä suhteessa oli yhtä etevä kuin kaikkein
parhaat hänen aikalaisistaan. Mutta myöhempi aika arvostelee asiaa
toisin. Nykyisin vaaditaan loppusoinnulta ehdottomasti täydellistä
puhtautta. Tätä vaatimusta ei Krohnin runous täysin vastaa.
Loppusointua käyttää Krohn hyvin mielellään. Hänen kootuissa runoissaan
on vain kolme semmoista runoa, missä tätä kaunistuskeinoa ei ole
käytetty, jos emme ota lukuun Kalevalan mitalla kirjoitettuja ja
antiikin runomittoja jäljitteleviä runoja. Loppusointujen suosimista
osoittaa sekin, että Krohn runossaan "Armahalleni" on varustanut
heksa- ja pentametrit loppusoinnulla ja että hän sitoo toisinaan
kolmekin säettä yhteen loppusoinnuilla. Kuitenkin tuotti loppusointujen
löytäminen hänelle suuria vaikeuksia, kuten näemme hänen ensimäisistä
runosuomennoksistaan ("Sukeltaja", "Hurtti-ukko"). Ensimäisessä hänen
julkaisemassaan runosikermässä "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa on
paljon epätäydellisiä loppusointuja ja jokseenkin samanlaisena pysyy
hänellä asia loppuun asti (vrt. esim. "Hyljätty äiti"). Tehdyt
laskelmat osoittavat, että Krohnilla loppusoinnuista noin 10 % on
epätäydellisiä.
Huomattuaan omista kokeiluistaan ja aikalaistensa sekä edeltäjiensä
tuotteista suomenkielen riimiköyhyyden Krohn ryhtyi miettimään keinoja
tämän pulman auttamiseksi. Mietiskelynsä tulokset hän julkaisi
kirjoituksessaan "Sananen riimistä suomenkielisessä runoelussa".[196]
Huomautettuaan tässä kirjoituksessaan m.m., että "pääte-riimit
runsaalta käytettynä ovat yksitoikkoiset, ikävät", Krohn jatkaa:
"Esi-isät siitä pulasta selvitteliivät sillä etteivät täysiriimejä
vaatineetkaan, tyytyen puoliriimeihin (assonanseihin). -- -- -- Mutta
muiden kielten täysiriimeihin tottuneesta korvastamme eivät juuri
puoliriimit soi suloiselta; ainakin pitäisi niiden käyttämiselle panna
ahtaat rajat. Niin sopisi esim. semmoisissa sanoissa, missä
loppuäänikkään edessä on enemmän kuin yksi kerake taikka yksi kerake ja
_i_, edellisessä tavussa vaihetellen käyttää o = u (sormi = nurmi),
e = i (helmii = silmii), ä = e (välkki = helkki), ö = y (röijy =
lyijy). Epätietoista on voineekos soinnuttaa a = o, ä = ö. Muutama
edellisen kerakkeen vaihetus lienee myös suvaittava, esim. tulva =
turva, julma = surma, sulhe = murhe, mutta tuskin muiden kuin l:n ja
r:n.
"Pääasia olisi siis, että saataisiin täysiriimein joukko enetyksi.
Pääteriimejä meillä kyllä on yltäkylläisesti, mutta niinkuin jo yllä on
mainittu ne eivät ole soivia ja ikävystyttävät, jos heitä runsaasti
viljelee. Senpä puutteen saisi autetuksi sillä, että viljeltäisiin
kolmi- ja nelitavuisia riimejä, niinkuin jo esi-isätkin tekivät.
Semmoisista on Suomen kieli erinomaisen rikas, varsinkin kun tässä
hyvinkin saisi vaihetella antipenultiman kerakkeita ja äänikkäitä,
esim. halpana = salpana, vaivoista = raivoista, lahjoitta = varjoitta,
kalmalla = kalvalla, jaloilla = paroilla, puuttumatta = muuttumatta,
virvoitellen = kilvoitellen j.n.e. Tästä olisi varsinkin se etu, että
saataisiin soivia parittoman tavuisia riimejä, jotka jotenkin
palkitsisivat ykstavuisten sanain puutteen. Varottava kuitenkin olis,
ett'ei innokkaammissa lauluissa, missä suurempaa painoa tulisi värsyn
lopputavuulle, riimiksi käytetä sanoja, joiden viimeinen tavuu on
lyhyt, esim. kauloista = pauloista; sillä niillä ei ole lopussa sitä
tarpeellista voimaa. Käytettäköön semmoisissa paikoissa ykstavuisia
sanoja taikka monitavuisia, joiden viime tavuu on pitkä, esim.
kilvoittaa = pilkoittaa.
"Kakstavuisia riimiksi kelpaavia sanoja kielessämme löytyy välttävästi,
varsinkin jos ei pelkäisi lyhyttavuisia kuin esim. pala = kala. Välttää
ne kuitenkin pitäisi daktylisessa mitassa, jossa heihin tulisi enemmän
painoa kuin mitä kykenevät kannattamaan, esim. Sittepä urhea sankari
jalo. Mutta vakaammassa trokeisessa ja jambisessa mitassa ne kyllä
kelpaisivat, varsinkin jos edellisen sanan viime tavuu on pitkä ja
viivytys siinä ikäänkuin helpoittaa painon seuraavalta lyhyeltä, esim.
Välähtipä silmiin valo. Vielä paremmat kuin nämä kokonaan lyhyet ovat
ne sanat, joiden toinen tavuu on pitkä, esim. kalaa -- palaa; sillä
niiden alkutavuun korko tulee lopputavuun pituudelle vastapainoksi
väkevämmäksi."
Tämän jälkeen kirjoittaja esittää riimien kartuttamiseksi
käytettäväksi eräitä lyhennyksiä. Hänen esittämänsä yhdeksän eri
lyhennysmahdollisuutta olemme aikaisemmin jo maininneet kielenkäytöstä
puhuessamme.
Kuten näkyy, ovat Krohnin ehdottamat menettelytavat enimmäkseen sangen
arveluttavia eivätkä ne ole saavuttaneetkaan kannatusta.[197] Ne
selittävät meille kuitenkin, että suuri osa Krohnin puutteellisista
loppusoinnuista on tahallisia, Krohnin itsensä täysin kelvollisiksi
katsomia. Semmoisia edellä esitettyihin sääntöihin perustuvia
kaksitavuisia sointupareja ovat esim.: sortuis -- murtuis, ollut --
tullut, kulkus -- polkus, sortaa -- murtaa, sormet -- nurmet, orja --
hurja, huiman -- voiman, ennen -- tännen, ihaellen -- jällen, petti --
jätti, tähden -- lehden, lempeästi -- esti. Kuitenkaan ei Krohn
läheskään aina noudata omia sääntöjään. Useat kaksitavuiset
loppusoinnut, joita hän käyttää, eivät ole hänen sääntöjensä mukaisia.
Suurin joukko näistä on sellaisia, joissa konsonantit kyllä sointuvat
täydellisesti, mutta toisen sanan jommassakummassa tavussa on pitkä
vokaali, vaikka toisessa on lyhyt, joten ei synny täydellistä
loppusointua. Niitä ovat: pyhää -- yhä, toista -- loistaa, pientä --
rientää, ryöstää -- yöstä, taivaan -- aivan, kohta -- hohtaa, hetken --
retkeen, valvoo -- kalvo, ihanuutta -- muuttaa, hiipii -- siipi, joutuu
-- soutu, perhoo -- verho, silmii -- ilmi, tarhat -- parhaat, poista --
loistaa, kastaa -- lasta, taasen -- kirkkahasen, vaino -- ainoo, soiva
-- loivaa, laulaa -- kaula, johti -- tohtii, lainaa -- paina, paistaa
-- matkalaista, karkaa -- parka, kansaa -- toisiansa, täällä --
ryntäämällä, rauha -- pauhaa, mykkä -- sykkää, Luojaa -- suoja, nuoren
-- tuoreen, työstää -- työstä. -- Vokaalien ollessa samat rikkovat taas
konsonantit soinnun seuraavissa pareissa: kuiten -- muitten,
parhaillansa -- kanssa, kaikki -- vaiki, suurta -- uutta, taitaa --
laittaa, lakkaa -- makaa, kuullen -- tuulen, kautta -- auta, neiti --
heitti, kansa -- kanssa, tiettiin -- vietiin, juotti -- vuoti, vielä --
siellä, mitään -- ikään, saanut -- laannut. -- Konsonantit sointuvat,
mutta joku vokaaleista on erilainen seuraavissa: kylmän -- silmän,
luske -- ryske, reuna -- louna, kallioita -- lohkareita, riita --
siitä, itkee -- pitkää, Väinämöisen -- jäisen, riemut -- niemyt,
lainehiksi -- kukkulaksi, sydämistä -- tuhansista, löysi --
täysi. -- Vielä tavataan seuraavat kaksitavuiset epätäydelliset
loppusointuparit: rientäis -- entäis, ihaellen -- jälleen, pyrkein --
jyrkkäin, piennä -- liene, meitä -- peittää, äiti -- heitti, rauta --
auttaa, huolet -- kuolleet.[198]
Kaksitavuiset loppusoinnut ovatkin tuottaneet Krohnille enimmän
vaikeuksia. Yksitavuisista loppusoinnuista ovat vain muutamat
virheellisiä: jäi -- ei, löi -- vei, vaan -- valistain, pää -- sä,
mä -- ylistää. -- Kolmi- ja nelitavuisten riimien ja puoliriimien
lukumäärä ei Krohnilla ole suuri. Niitä ovat: ritari -- pikari,
murheiset -- turha[i]set, vilkahtaa -- kilkahtaa, kirvoita -- virvoita,
perillään -- erillään, ankarin -- sankarin, ylpeä -- kylpeä; haivuttapi
-- taivuttapi, huiskaellen -- kuiskaellen, orjuudessaan --
kurjuudessaan, lempeämpi -- hempeämpi.
Joskus, hyvin harvoin kuitenkin, voi Krohnilla kohdata identtisiä
riimejä, joko samoja sanoja tahi samanmuotoisia eri sanoja: nojassa
päin -- nurinpäin; -- -- tulee valtaherra orjan luo -- käskyt tiuskaa,
hirmun luo. -- Tämmöiset riimit ovat vaikutukseltaan heikkoja. Eri asia
on, jos saman loppusoinnun toistaminen ei johdu riimihädästä, vaan on
taidekeino. Silloin sen teho on suurempi. Esim.:
Lapioi, lapioi!
Hautuumiesi, lapioi!
Runoissa "Suomalaisille" ja "Koivu etelässä" toistetaan samoja säkeitä,
jolloin samat loppusoinnutkin (liitti -- siitti; lempeämpi --
hempeämpi) toistuvat. Samanlaista tapaa joskus Krohnin juhlarunoissa.
Esittämiään lyhennyksiä käyttäen Krohn saa jonkunverran lisää
täydellisiä loppusointuja. Esim.: Jotk' omakseen jo kullan sait -- ne
ovat vait; pöytään -- löytään; tään -- niin viheljään; läikkyvän --
viherjän; pimjä -- himjä. Mutta hän käyttää muitakin keinoja riimin
saamiseksi. Niinpä hän turvautuu murteellisiin tahi muuten omituisiin
muotoihin, siis oikeastaan hätäriimiin, olkoonpa että näin saatu
loppusointu sinänsä olisikin täydellinen. Esim.: sauvan -- rauvan;
kuningas -- aikoas; nurmessa -- ilmoa; tajua -- juohtu[n]na; hylkeät --
sylkevät; oi kumppalini kulta -- kuin tiesit tänne tulta; kaati
(verbistä kaataa) -- vaatii; tätä -- emäntätä; kaikki -- vaiki;
täyttämähän -- mielellähän; kumppaliahan -- matkahan; Aleksanterimme --
rinkihimme; hirmutöitä -- hetkilöitä -- hedelmöitä; ohjaajaksi --
maailmaksi -- läksi. Riimin takia on myös käytetty toisinaan
_-nunna-loppuisia_ verbimuotoja: muistanunna -- luikahtunna.
Hätätilassa on riimin takia harvoin sanan loppuvokaali heittynyt:
levotonn' -- on. Illatiivin pääte _-seen_, pl. _-siin_, oli Krohnin
aikana vielä _-sen, -sin_, joten virheettömiksi riimeiksi saatiin:
muistihin -- vaatteisin, lintunen -- taivaasen.
Sopiva tapa säästeliäästi käytettynä riimien lisäämiseksi
on erisnimien, vieläpä vieraskielisten sanain asettaminen
loppusointupariksi. Krohnilla on: unestaan -- Porthan, Italia --
rinnasta, Luli -- tuli, Kustan -- mustan, vei -- Lorelei, Sicilian --
kukkulan; Fridolin -- lieneekin --- hartahin; Dominus -- siunaus.
Sen sijaan on perin huono keino riimin saamiseksi koron polkeminen.
Tätä vikaa oli Krohnilla alussa hiukan, mutta hän korjasi pian
tuommoiset paikat runoissaan. Esim.: keväällä kun tulee -- jo varpu
vaikenee; aivon toista neuvoa pitää -- mie en jaksakaan enää.
Korjaamatta on jäänyt: sakeat -- viattomat (Vakoja), ja hieman
lievempi: opikaan -- kumartamaan (Aleksanteri II:n 25-vuot. hallitusp.,
II).
Normalisoidessa on saatu Krohnin koottujen runojen painokseen muutama
virheellinen tahi huononnettu loppusointu. Esim. sauvan -- raudan,
hammasluske -- keihäsryske (alk. keihäsruske); mielessän', sydämessän'
(alkup. täyteläisempi _mielessäin;_ samassa runossa (Neidon tunnustus)
on kuitenkin _huulilleni_ eikä _huulillen_).[199]
Loppusoinnun käytössä ei Krohnilla ole havaittavissa mainittavaa
kehitystä täydellistä riimipuhtautta kohti. Kolmi- ja nelitavuisia
loppusointuja Krohn etsii tuotantonsa alkupuolella, mutta hänen
kolmannen runoilukautensa runoissa niiden käyttö vähenee. Humoristisen
vaikutuksen synnyttämiseksi Krohn ei käytä loppusointuja. Huumorillahan
on muutenkin vähän sijaa hänen runoudessaan. Sitä oikeutettua
vaatimusta, että saman runon toisiaan vastaavien säkeistöjen vastaavien
riimien tulee olla myös laajuudeltaan jokseenkin samanlaisia, Krohn
riimipulassaan tuskin on vakavasti koettanutkaan täyttää. Mutta
kunniaksi hänelle sen sijaan on, ett'ei hän käytä riimeinä sanoja
_joka, että, kun_ y.m.s., joita meillä on uudemmassa runoudessamme
nähty käytettävän hätäkeinoina. Muutenkaan hän ei uhraa sanonnan
luontevuutta loppusoinnun takia. Riimikin puolestaan hänellä usein
palvelee enemmän ajatuksen selvyyttä kuin musikaalisia tarkoitusperiä.
Vaikka loppusointu on Krohnille mieluinen kaunistuskeino, ei hän
kuitenkaan käytä sitä liiaksi. Riimileikkiä hän karttaa. Kolmeakin
yhteenkuuluvaa riimiä hän käyttää harvoin, ett'ei ajatuksen loogillinen
kulku estyisi.
Sonetti ja ottave rime koko rakenteellaan pyöristävät ajatusta ja
pyrkivät sitä ohjaamaan, loppusoinnuilla on tässä suuri osansa.
Krohnin ainoan sonetin onnistumiseen on osaltaan vaikuttanut hänen
taipumuksensa mieterunoiluun. Runossa "Vieras lippu" havaitaan, että
kolmella sointuparilla yhteen liitetyt säkeet sisältävät yhtenäisen
ajatuksen. Viimeinen säepari on useimmissa säkeistöissä lopputoistuman
(refrängin) luonteinen. Suomenkielen riimiköyhyys tekee sen, että jos
runoilija käyttää kolmea yhteenkuuluvaa täyteläistä loppusointua (ei
päätteitä), ne väkisinkin johtavat runon ajatuskulkua, koska riimeissä
ei ole valitsemisen varaa.[200] "Vieras lippu" osoittaa sen myös. Voi
tietysti tapahtua niinkin, että lähtee etsimään aasia ja löytää
kuningaskunnan, etsii loppusointuja ja löytää uusia kauneusmaailmoita.
Yleensä näyttää Krohnilla ennakolta ajateltu ajatus määräävän
loppusoinnun eikä päinvastoin. Tätä menettelytapaa helpoittaa se, että
Krohn ei pidä ehdotonta riimipuhtautta välttämättömänä ja turvautuu
myös suuressa määrässä pääteriimeihin. Hänen runonsa ovat usein, kuten
jo olemme huomauttaneet, enemmän ajatuksen leikkiä kuin tunteella
kyllästettyjä mielialan ilmaisuja. Siksi ei riimikään niissä ole
sisällyksen kannalta aivan erikoisen tärkeä tekijä. Sanonta liikkuu
helposti edeltäpäin määrätyssä kaavassa ja kaavaan kuuluvien
loppusointujen puitteissa. Persoonallisissa ja voimakastunteisissa
Emma-runoissakaan ei tunne puhkaise muodoksi valitun kaavan rajoja
sillä tavoin, että se vaikuttaisi loppusointujen yleiseen laatuun.
Säkeistöistä ovat Krohnilla hyvin useat nelisäkeisiä. Yksi- ja
kaksitavuiset loppusoinnut esiintyvät niissä kaikilla mahdollisilla
tavoilla kombinoituna. Joskus on säkeistö 5-, 6-, 7-, 8- tai
10-säkeinen, silloin tällöin on niissä kolme säettä loppusoinnussa
keskenään, mutta sen konstikkaammaksi ei loppusointujen käyttö niissä
olekaan muodostunut. Sonetti on tietysti poikkeus. Runossa
"Purjehdusretki", jossa runomuoto on vapaampaa kuin muualla, on vain
yhdessä paikassa käytetty kolmea loppusointua. Riimeillä ei siis,
varsinkaan niiden epätäydellisyyden takia, ole Krohnin runoissa
suurtakaan musikaalista merkitystä. Pikemminkin ne joissakin
tapauksissa ovat ajatuslankain solmukohtia, säkeen ja ajatuksen
loppupisteitä.
Loppusointujen laadusta vielä muutama huomautus. Suomenkielen vapaa
sanajärjestys sallii erilaatuisten sanain esiintymisen riimeinä. Niistä
Krohnin riimeistä, jotka eivät ole päätteitä, on hänen "Kootuissa
runoelmissaan", suomennokset mukaan luettuna, substantiiveja 12,6 %,
adjektiiveja 2,5 %, verbejä 20,4 %, pronomineja 2,1 %, partikkeleita
noin 8 %, lukusanoja 0,2 %. Päätteitä loppusointuina on noin 54,3 %,
jolloin riimi sitäpaitsi usein on epätäydellinen. Siis enemmän kuin
puolet loppusoinnuista on pääteriimejä. Kokonaisia 8-säkeisiä
säkeistöjä on pääteriimien varassa ja varsinkin myöhemmän kauden
juhlarunoissa on turvauduttu tähän heikosti vaikuttavaan riimilajiin.
Muissakin riimeistä ovat useat verrattain halpahintaisia. Niinpä
esiintyy tavan takaa samoja muotoja verbeistä olla (on, ois, lie),
saada ja voida, mikä tekee riimeinä käytettyjen verbien lukumäärän
näennäisesti suuremmaksi kuin se itse asiassa on. Samoin ovat jotkut
partikkelit (vaan, pois, nyt) useimmiten täyteriimeinä. Kovin usein
toistuvat myös riimeinä muutamat substantiivit, varsinkin yksitavuiset
(maa, työ, yö), samoinkuin jotkut pronominitkin. Loppusointuihin nähden
on siis tekniikka Krohnilla sangen puutteellinen. Sittenkin se on
parempi kuin Ahlqvistin, jonka riimit ovat vielä epätäydellisempiä
kuin Krohnilla, vaikka niiden joukossa on muutamia sangen hyviä.
Pääteriimejä, jotka myös ovat huonompia kuin Krohnin, on "Säkenissä"
(5. painos) 61.4 %. Substantiivien ja verbien suhde on jokseenkin sama
kuin Krohnilla (subst. 12,7 %, verb. 18,1 %), mutta partikkeleita on
loppusointuina vain 4,7 %. Ahlqvist ei tarvinnut hätäriimeiksi
partikkeleita, koska hän hyväksyi perin epätäydellisiä loppusointuja.
Mainittava on myös, että Ahlqvistilla on jokseenkin paljon
loppusoinnuttomia runoja.
Loppusointujen juurruttaminen suomenkieliseen runouteen on ollut
vaikeata työtä. Tässä on Krohn yhdessä Ahlqvistin kanssa suorittanut
huomattavan tehtävän. Miten paljon heidän laskemalleen pohjalle on
saatu rakennetuksi yhden miespolven aikana, sen osoittaa silmäys
uusimpaan suomenkieliseen runouteen. Meillä on jo koko joukko runoja,
joissa loppusoinnut soivat täyteläisinä, puhtaina ja rikkaina taipuen
luontevasti palvelemaan taiteellisia tarkoitusperiä.[201] Eino Leinon
teoksessa "Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja" on noin
puolitoista tuhatta säettä, kaikki loppusoinnullisia, suurin osa
runoiltu _ottave rime_ muotoon ja siis juuri loppusointuun nähden
vaativia säkeistöjä, jota paitsi esiintyy myös neljä yhteenkuuluvaa
loppusointua ja enemmänkin. Pääteriimejä on tosin 39,4 %, mutta ne ovat
milt'ei poikkeuksetta puhtaita, vaihtelevia ja jossakin määrin soipia.
Voi tietysti väittää, että Leinon kielellinen kokeilu osoittaa
suomenkielen sopimattomuutta monimutkaisten runsasriimisten
eurooppalaisten runomittain jäljittelyyn, mutta kieltämättä se näyttää
myös tulevaisuuden mahdollisuuksia ja osoittaa Ahlqvistin ja Krohnin
työn käyneen oikeaan suuntaan. Mainitussa Leinon teoksessa kuvastuu
myöskin eri sanaluokkien käyttämisessä loppusointuihin runotekniikan
kehitys. Loppusoinnuissa on siinä substantiiveja 24,5 %, adjektiiveja
5 %, verbejä 18,5 %, pronomineja 4,6 %, partikkeleita 6,9 %.
Substantiivien prosenttiluvun kasvaminen johtuu osittain siitä, että
kieleen on sitten Krohnin aikojen muodostettu tahi vanhoja elvyttämällä
saatu aivan uusia substantiiveja. Leinolla on siis riimeinä
substantiiveja noin kaksin verroin se määrä kuin Krohnilla ja
Ahlqvistilla, adjektiiveja samoin ja pronomineja myös paljon enemmän,
joten verbit eivät ole enää niin etualalla kuin Krohnilla. Siinä on
siis kehitys kulkenut huomattavasti eteenpäin.[202] "Substantiivin
ylivalta on luontevassa säerakenteessa aivan luonnollinen, sillä ei
millään sanaluokalla voi olla niin paljon erilaisia tehtäviä kuin tällä
sanojen yliluokalla, ja arvokkaimpana sanaluokkana, joka enemmän kuin
muut kannattaa sisällystä, ansaitsevat substantiivit paremmin kuin muut
sanat sen kunniapaikan, joka on loppusoinnulla."[203]
Olemme viivähtäneet loppusointujen tarkastelussa, koska se mielestämme
valaisee Krohnin toimintakauteen sattunutta taiderunoutemme
perustamisaikaa. Loppusointujen käytössä on Krohnin runotekniikan
heikoin kohta, vaikka hän kyllä tässäkin teki voitavansa saadakseen
syntymään mahdollisimman hyvää.[204] Mutta tässäkin heikoimmassa
kohdassaan hän on edellä ajastaan ja työllänsä vie kehitystä eteenpäin.
Krohnin kohtaloksi tuli yleensä suorittaa raskasta raivaustyötä
kulttuurimme hyväksi. Taiderunoutemme muodon kehittämisessä hänen
työnsä on vienyt mitä kauneimpiin tuloksiin ja ollut kauaskantavaa. Sen
näkivät ja ymmärsivät jo aikalaiset. Puhuessaan Ahlqvistista
ja Krohnista runoilijoina sanoo Kaarlo Bergbom: "Molempien
lyyrillisyydessä on itse runollinen mieli aineita viehättävämpi,
mielikuvitusta etevämpi, molemmissa on plastillinen muodostusvoima
runouden soinnullista, soitannollista puolta heikompi." Oksanen on
syvempi, Suonio vaihtelevampi.[205]
Myöhemmän ajan käsitys käy samaan suuntaan. Sen ilmaisee Werner
Söderhjelm[206] seuraavasti: Oksanen ja Suonio ovat "täydellisesti
halliten runon tekniikkaa ensiksi osoittaneet suomenkielen kyvyn
yksitoikkoisista korostussuhteistaan ja kömpelöistä suffikseistaan
huolimatta oivallisesti mukautua mitä mutkikkaimpiin säemuotoihin ja
rytmeihin". Hänkin huomauttaa samalla Krohnin "vienosta ja hienosta
runollisesta tunteesta",
Krohnin tuotantoa tarkastellessamme emme ole tekemisissä taiturin, vaan
runoilijan kanssa.