Loppuhuomautuksia.
Krohn toivoi alusta alkaen, että hänen tuotteensa saisivat osakseen
asiallista kritiikkiä, josta voisi jotakin oppia. Ei voi sanoa, että
tämä toivo olisi täysin toteutunut. Kirjallisuusarvostelu meillä oli
Krohnin alkaessa vielä kehittymätöntä. Tyydyttiin tavallisesti
ylimalkaisiin kehumisiin tahi moitteisiin niitä tarkemmin
perustelematta. Parhaat kriitikkomme -- mikäli he muilta toimiltaan
joutivat arvostelemaan kirjallisuutta -- saattoivat esittää jonkun
hyvinkin sattuvan ja valaisevan huomautuksen, mutta heidän
arvosteluillaan on tilapäisyyden leima ja usein saattaa runoilijan
yleinen katsomus tahi hyvä tarkoitus arvostelijan suhtautumaan
tarpeettoman suopeasti teosten heikkouksiin. Tämä koskee Ahlqvistiakin,
vaikka hänelle arvostelijana ei ollut ominaista suopeus. Krohnin
loistava debyytti ja ilmeinen edistyminen toisessa runokokoelmassa sekä
monipuolinen, uhrautuva työ suomalaisuuden hyväksi ja sympaattinen
persoonallisuus näkyvät vaikuttaneen sen, ett'ei hän runoilijana enää
1870- ja 1880-luvulla joutunut kritiikin alaiseksi.
Ensimäinen arvostelu Krohnista runoilijana on Ahlqvistin jo
selostamamme ilmoitus "Mansikkain ja Mustikkain" II osasta. Se on
nuorta aloittelijaa ymmärtävä ja sisältää melkoista tunnustusta
Krohnille. Myöhemmin polemiikeista katkeroituneena Ahlqvist saattoi
joskus sivumennen letkauttaa Krohnin runouttakin, mutta yleensä tämä
ankara ja etenkin muotovaatimuksissaan tarkka arvostelija piti
arvossa Krohnin puhdashenkistä ja kaunismuotoista tuotantoa. -- J.V.
Calamniuksen arvostelu Krohnin ensimäisestä runokokoelmasta[207]
on aikakaudelle kuvaava. Jo arvostelun kielessä kuvastuu se
murroskausi, jolloin suomenkieltä voimalla ja väellä ryhdyttiin
taivuttelemaan korkeimman kulttuurin välineeksi. Tapaamme Calamniuksen
artikkelissa semmoisia lauseita, jotka saattavat entistä enemmän
kunnioittamaan Krohnia suomenkielen käyttäjänä, esim.: "Tähän Suonion
runous-keräykseen ovat pantut sekä suorasanaisia että runomittaisiakin
runoelmia." Mutta sisällyshän on pääasia, ja se kuvaa hyvin aikakauden
arvostelutapaa. Arvostelija lausuu, kehuttuaan ensin "Kuun tarinoita",
jotka "ovat yleiseen yhtä taitavasti ajateltut kuin ihanasti
esiteltyt", m.m. seuraavaa: "Kuun tarinoissa näkyy Suonion runotar
löytäneen itselle hyvin sopivan alan. Hänen runointonsa ei riehu
tulvana, vaan virtaelee notkeana ja selkeänä virtana, jättäen
rannoillensa kirkkaita kristalli-helmiä, joitten sisästä useimmiten
Lempi-jumalattaren punaposki pilkoittaa. Tämmöiset ovat useimmat kirjan
runomittaisista runoelmista, niinkuin esm. somat kappaleet 'Sydämelle',
'Illalle', 'Lemmen aamu'. Vaan eipä jokea kosketta. Niin se tämäkin
virta välistä kuohuu ja rajuaa, ja helmet, mitkä rannalle jäävät,
kihisevät vielä kosken raivosta. Tämmöinen kappale on 'Italian
herääminen' ja, leppeämmällä tavalla, 'Suksimiesten laulu'. -- -- --
Tämmöiset kirjat ne nousevalle suomalaiselle kirjallisuudelle tuovat
sekä ihailijoita että harrastajiakin."
Niinkuin näkyy, karakterisoi Calamnius aivan oikein Krohnin runoutta ja
sen merkitystä. Krohnille ominainen selvyys ja vilpittömyys vaikutti,
että aikalaisten arvostelut hänen runoudestaan yleensä osuvat oikeaan.
Siitä on hyvänä näytteenä "Uudessa Suomettaressa" oleva arvostelu
Krohnin toisesta runokokoelmasta[208] Arvostelija lausuu: "Sillä välin
kun muutamilla puolin epäillään suomen kielen oikeudesta olla
korkeamman sivistyksen muotona tässä maassa, saattaa suomenkielinen
kirjallisuus, näistä arveluista huolimatta, itsensä saattamistaan yhä
kelvollisemmaksi vastaamaan ei ainoastansa kansan, vaan myöskin
korkeammin sivistyneiden vaatimuksia." Asetettuaan sitten
ilmoitettavistaan kirjoista ensi sijalle _Suonion Runoelmia_, II,
kirjoittaja jatkaa: "Herra Suonio on suomalaiselle lukijastolle
vanhastaan tuttu ja rakas kirjailija ja omaisuudet, jotka ennen ovat
tuottaneet hänelle oikeutetun arvon runoilijana, löytyvät täydessä
mitassa tässäkin vihossa ja niissä uusissa kappaleissa, jotka siihen
kuuluvat. Täällä löytyy sama vakaa aisti ja ankara itsensätutkiminen
kuin hra Suonion varhemmissa runoelmissa. Herra S. ei koskaan anna
käsistään mitään vajavaista taikka keskinkertaistakaan; joka kappale on
sisällyksensä ja muotonsa puolesta luonteva kokonaisuus ja sisältää
aina jonkun kauniin ja hyvin lausutun ajatuksen. Hra S:lta ei koskaan
mielikuvitus ja tunne tempaa hänen taiteilija-järkeänsä; mutta toiselta
puolen hän on ylen paljo runoilija siksi että ymmärtäväinen
mietiskeleminen kokonaan saisi voiton ja tekisi hänen kappaleensa
prosalllisiksi. Sisällinen lämmin tuoksuu hyvää tekevänä aina niistä
meitä vastaan. Sanoa voi, että monella runoilijalla lienee sama määrä
runollista kykyä kuin Suoniolla, mutta että harvat ymmärtävät käyttää
kykyänsä paremmin kuin hän. Ell'emme erehdy osoittavat muutamat
kappaleet tässä vihkossa myöskin hänen runollisen voimansa kehitystä.
Todisteeksi siitä mainitsemme oivallisen kappaleen 'Karkuri', sydämeen
koskevan kuvauksen todellisen elämän yöpuolesta. Vihkon päättävät
muutamat etevät käännökset, muita paitse unkarilaisen runoilijan
Petöfin runoelmista."
Krohnin toista runokokoelmaa arvosteli myös B.F. Godenhjelm verrattain
seikkaperäisesti.[209] Tämä onkin pisin arvostelu, mitä Krohnin
runouden osaksi tähän asti on tullut. Godenhjelminkin arvostelussa on
se vika, että vain lyhyesti ja tarkemmin perustelematta annetaan
usealle runolle mainesana "kaunis", "soma", "sievä", "vähemmän
onnistunut" j.n.e. Toiselta puolen siinä on kyllä myös huomautettu,
missä suhteessa edistymistä entisestä on havaittavana ja mitä
heikkouksia arvostelija on runoissa huomannut. Arviointi on
tasapuolista ja oikeaan osuvaa, mutta ei tunge eikä pyrikään pintaa
syvemmälle.
Pidättyväisempi kuin muut aikalaiset ja ystävät on lausunnoissaan Yrjö
Koskinen. On jo mainittu, mitä hän sanoi "Mansikkain ja Mustikkain" III
osasta ja siinä olevista Krohnin runoista. Vielä muistosanoissaan
Krohnista, jotka Koskinen lausui Historiallisen Seuran kokouksessa
marraskuun 9 päivänä 1889, hän antaa jokseenkin niukan tunnustuksen
Krohnin toiminnalle runoilijana, sanoen siitä: "Ylipäänsä, vaikk'en
katso itseäni kykeneväksi arvostelemaan tätä puolta Krohnin
kirjallisesta toimesta, on luullakseni tunnustettava, ett'ei jatko
tässä kohden täysin vastannut niihin toiveisin, joita Krohnin
runottaren ensimäiset ponnistukset olivat herättäneet. Runollista
mielentaipumusta ei puuttunut ja tämä nähtävästi jo kodista oli
kehittynyt hienon kirjallisen kasvatuksen kautta; mutta olivatko
alkuperäiset, luonnolliset runo-hetteet liian heikkoja, vai lieneekö
alituinen työnharrastus suomalaisuuden käytännöllisillä aloilla
vaikuttanut siinä kohden haitallisesti, sitä en uskalla varmuudella
päättää. Varmaa ainakin on, että nuo harvat, joilla oli tahtoa ja kykyä
jotakin tehdä suomalaisuuden työ-alalla, siihen aikaan temmattiin
toisesta toiseen."[210]
Myöhemmän ajan arvostelijat -- Eliel Aspelin, Werner Söderhjelm, Eino
Leino, O.A. Kallio, J. Jäntti, J.J. Meyer[211] -- eivät ole tuoneet
mitään mainittavaa esille edellä sanotun lisäksi. Heidän lausuntonsa
ovat lyhyitä ja ylimalkaisia. Eino Leinon esitys, jossa koetetaan
katsoa Krohnin runoutta taustana kansalliset kulttuurivirtaukset on
liian paljon "pikakuva" tehdäkseen oikeutta runoilijalle. Se on kuin
älykästä puhetta viinilasin ääressä; se valaisee asiaa välähdyksittäin,
mutta antaa siitä vaillinaisen ja yksipuolisen kuvan.
Mutta Krohnin kirjalliseen tuotantoon kuuluu paljon muutakin kuin
runoteoksia. Hänen nauttimaansa arvovaltaa valaisee se, että muuttui
melkein säännöksi, että jokaista hänen toimittamaansa kirjateosta
ilmoitettaessa sanomalehdissä lausuttiin: toimittajan nimi jo on
takeena siitä, että tehtävä on kaikin puolin oivallisesti suoritettu.
Tietysti tuo luottamus oli ansaittua. Krohn, kuten olemme nähneet,
todellakaan ei säästänyt huolta eikä vaivaa saadakseen kunnollista
käsistään. Lisäksi vielä hän oli tuotteliain kaikista aikakauden
kirjailijoista, joten lukijakunnalla kyllä oli syytä olla hänelle
kiitollinen.[212] Yrjö Koskinenkin kehui Krohnin historiallisten
kertomusten hyvää tyyliä ja hauskaa, kevyttä esitystapaa. Mutta
puutteitahan on kaikessa ihmistyössä, varsinkin jos se suoritetaan
semmoisella vauhdilla kuin Krohn teki. Ylistelyissä mentiin
liiallisuuksiin. Krohnille ihmisenä eivät liiat kehumiset olleet
vaarallisia, mutta asian vuoksi oli hyvä, että edes joskus kuului
muutakin kuin umpimähkäistä ylistystä. Semmoinen Krohnille
runoilijanakin epäilemättä hyödyllinen poikkeus yleisestä kehumisesta
oli Ahlqvistin arvostelu "Ivanhoen" suomennoksesta.[213] Ahlqvist kyllä
antaa työlle tunnustusta ja sanoo, että "suomentaja meidän kielellä
toimittaessaan kansallemme aivan outoja aatteita osoittaa harvinaisen
taidon". Mutta sitten seuraa sarja muistutuksia, osittain
epäoikeutettujakin. Ahlqvistin muistutusten lukumäärä vielä lisääntyi,
kun hänelle jo tähän aikaan vastenmielinen Yrjö Koskinen --
"ipsissimus", kuten Ahlqvist sanoo -- nousi puolustamaan Krohnin
suomennosta. Krohn itse suhtautui arvosteluun asiallisesti, mutta ei
myöntänyt kaikkia huomautuksia paikkansa pitäviksi. Ahlqvistilta, joka
pysyi yhtä tiukasti kannallaan, hän sai kuitenkin seuraavan
tunnustuksen: "Tavallisista tämmöisistä vastaanväittäjistä poikkee
herra J.K. siinä, ett'ei hän koe solvata muistutusten tekijätä
hävittömyyksillä, ja siinä, että hän tunnustaa suuren osan
muistutuksista olevan perusteellisia, vieläpä erittäin hyödyllisiäkin
ja tärkeitä." Pahaksi onneksi puolusti Krohn työtään myös sillä, että
"lisänä on rikkakin rokassa", jonka johdosta Ahlqvist tokaisi:
"Kirjallisuus ei ole sontatunkio, joka hyötyy ja kasvaa, mätä siihen
mitä tahdot." -- Tämän polemiikin jälkeen Koskinen alkoi kaivata
Krohnin historiateoksen esitystavassa "sitä klassillista
taiteellisuutta, joka jo meidänkin kirjallisuutemme täytyy panna
vaatimukseksi. Krohnin stiili on luonteva, mutta se on, jos niin
saamme sanoa, vailla sitä accentia eli lausekorkoa, joka antaisi
esitykselle ponnen ja ryhdin".[214]
Tämä episoodi, vaikka se ei suoranaisesti koske Krohnin toimintaa
runoilijana, valaisee kuitenkin aikalaisten käsitystä Krohnista
kielenkäyttäjänä ja kuvaa yleensäkin heidän suhtautumistaan Krohniin.
Ensi sijassa hän heidän tajunnassaan joka tapauksessa oli kirjailija ja
runoilija Suonio. Vuoden 1870 jälkeen ei Krohnin runous sanottavasti
joutunut arvostelun alaiseksi. "Suonion kootut runoelmat ja kertoelmat"
ilmestyessään vuonna 1882 eivät antaneet aihetta mihinkään lausuntoihin
arvostelijain puolelta, mikä osoittaa, että Krohnin tuotanto silloin
oli yleisesti tunnettu. Sen aatesisällys olikin kaikille läheistä ja
omaa eikä kaivannut kommentaarioita. Krohnin runouden muodon suurta
merkitystä taiderunoutemme kehitykselle eivät aikalaiset vielä
pystyneet näkemään eivätkä ymmärtämään. Se on laaja tutkimusala
sinänsä. Nykyaika kuitenkin jo voi todeta, että Krohnin ja Ahlqvistin
laskemalta pohjalta on lähtenyt suurenmoinen runokielemme ja
runotekniikkamme kehitys, jonka nousukohtia merkitsevät nimet Paavo
Cajander, J.H. Erkko, Kasimir Leino, Eino Leino, Otto Manninen, V.A.
Koskenniemi. Kaikki he ovat nuorina lukeneet Krohnin runoutta, kaikki
he ovat jollakin tavoin hänestä hyötyneet. Krohnin runouden merkitys
suomalaisen runouden historiassa on hyvin suuri etenkin sen
muodollisten ansioitten vuoksi. Suoranaisestikin, eikä vain
välillisesti, on Krohn vaikuttanut suomenkielisen taidekirjallisuuden
kieleen ja tyyliin. Hänen asemansa Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa
saattoi hänet antamaan suoranaista apua toisille kirjailijan toimessa.
Yksinpä Aleksis Kivenkin kirjoituksia hän joutui korjailemaan. Pietari
Päivärinnan teosten käsikirjoituksissa on paljon Krohnin kynän jälkiä.
Aloittelevien runoniekkojen säkeitä hän auliisti "ojensi".[215]
Huomattavin nuoremmista suomalaisista kirjailijoista, joka on pyytänyt
ja saanut Krohnilta apua, on Johannes Linnankoski. Askolasta huhtikuun
6 päivänä 1888 lähettämässään kirjeessä,[216] jota on seurannut tekele
"Lakastunut ruusu", pyytää Vihtori Peltonen lausuntoa kyhäyksistään ja
jatkaa: "Minä olen yhdeksännellätoista ikävuodella oleva työmies;
kaikkea sivistystä vailla. -- -- -- Olen heti valmis luopumaan
yrityksistäni, kun vaan saan luotettavan arvostelun Teiltä siitä, että
ne ovat ihan joutavia."
Suoranaisia vaikutuksia sisältöön ja tyyliin ovat jotkut suomalaiset
kirjailijat myös saaneet Krohnilta. Semmoista vaikutusta on huomautettu
esiintyvän Uno von Schrowen runoissa.[217] Vaikutuksille herkän
Erkon tuotantoon on Krohn myös painanut jonkun verran leimaansa.
Päivärintakin kirjoitti Krohnin esimerkin mukaan "Kuun tarinoita".[218]
Joku soinnahdus uusimmilla lyyrikoillammekin Eino Leinoa myöten
voitaisiin ehkä osoittaa Krohnista asti polveutuvaksi. Yleensä Krohnin
suoranainen vaikutus sisällyksellisesti myöhempien kirjailijain
tuotantoon on ollut hyvin vähäinen. Syy siihen on selvä. Niinä vuosina,
jolloin Krohn lauloi viimeisiä säveleitään, pääsi uusi suunta vallalle
kirjallisuudessamme. Krohn ymmärsi hyvin, että ajat muuttuvat. Hän oli
itse runoillut ("Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi"):
Aik' uus on, aatteet uudet, työkin uus,
Teit' uusia nyt astuu nuori kansa;
Se oikein on -- mut ain' uskollisuus
Ja miehuus, lujuus olkoon vanhoillansa!
Muutos, jonka realismin valtaanpääsy toi kirjallisuuteemme, oli
kuitenkin perinpohjaisempi kuin moni ehkä oli aavistanutkaan. Krohn
tuskin oli saattanut ajatella niin pian tulevan ajan, jolloin, Juhani
Ahon sanoja käyttääksemme ("Nuori sielu"), Runeberg oli vanhanaikainen
ja Topelius ei sopinut aikamiesten luettavaksi. Hän kuului kokonaan
edelliseen ajanjaksoon, joka seuraavan ajan mielestä oli liian naivi,
jotta siltä olisi voinut ottaa vaikutuksia taiteellisessa luomistyössä.
Eräältä kannalta katsoen voi sanoa, kuten Eino Leino, että Krohnista
runoilijana ei lähde uraa mihinkään todella uuteen, yhtä vähän kuin
mikään vanha hänessä todella saavuttaa lopullista muotoaan. Mutta kun
yksipuolisesti ajatuskulusta vapautuen katsoo Krohnin runoutta
kokonaisuudessaan sen välimatkan päästä, minkä kuluneet vuosikymmenet
ovat luoneet, niin selviää, kuten toivoaksemme esityksemmekin osoittaa,
että hän runoilijana on yksi nuoren suomenkielisen runouden
klassikkoja, jonka luo kaikkina aikoina mennään ja jonka luota palataan
puhtaampana, elämän taisteluun vahvistuneempana, kuten Krohn itse aina
palasi työhönsä, käytyään onnellisessa vanhassa kodissaan Kiiskilässä!