tahi "Purjehdusretken" vertaukset ja metaforat, joihin sisältyy
personifikatio, kuten esim.:
Tuossa näet ylpeä
Seisoo kallio;
Hänpä tahtoo kylpeä:
Paljaaks riisui jo
Ruumiinsa hän, veteen astui,
Mutta vasta jalat kastui. --
Tässä kas kuin koivu nuori,
Metsän sorja neitinen,
Kasvojansa hymyillen
Kuvastaa.
Personifikation avulla esitetään elävästi myös hallan tuhotyöt runossa
"Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi". Samaan tapaan
"Kuun tarinoissa": "Suon myrkkyhenki ei tänäkään yön hetkenä saanut
unta. Hän nousi lietevuoteeltaan, kulki hiljaa hiipien maita myöten ja
levitti koko seudulle valkean sumupeitteen. Hän sen kääri joka
kukkaseen, joka tähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta
sydänkäpyään peittelee. Vaan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut,
se jäähdytti, se kuoletti." -- (Neljäs ilta).
Koko "Kuun tarinoille" ominainen runollinen kuudanhämy perustuu
suureksi osaksi niihin assosiatioihin, jotka kuun personifioiminen tuo
mukanaan. Samoin saattaa Krohnilla kokonaisen pitkän runon pääviehätys
perustua personointiin. Hyviä esimerkkejä siitä ovat runot "Tampereen
kaupungin satavuotiseksi juhlaksi" ja "Hyljätty äiti".
Viimeksi mainitussa runossa on ajan hengen ja kirjallisen makusuunnan
mukaisesti personoitu isänmaa. Samoin on Krohnin sydämelle läheinen
suomalaisuuden aate saanut elävän olennon ääriviivat sonetissa "Rouva
Winterhjelm'in muistikirjaan". Lempi -- Krohnilla usein esiintyvä
käsite -- on kerran elollistettu kerubiksi. Arkisemmista
personifikatioista on erikseen mainittava "Naurava käki", joskaan
tämänniminen runo ei ole vaikuttava. Runon perusajatus -- houkka se,
ken palkatta laulaa -- on proosallinen ja samoin aiheen käsittely.[170]
Ei siis riipu suinkaan vain kuvaimista ja teknillisestä taidosta, että
Krohnin useimmista runoista henkii todellinen runollisuus.
Sellainen runoilija kuin Krohn, joka rakastaa retoorista paisutusta ja
tavoittelee pateettista sanontaa, käyttää mielellään kaikkia
tuonlaatuiselle tyylille ominaisia taidekeinoja. Niinpä Krohn
vaikuttaakseen elävämmin usein asettelee vierekkäin _vastakohtia_ ja
tiivistää ne toisinaan _antiteeseiksi_. Tätä pohjaltaan kansanomaista
tyylikeinoa[171] käyttävät aivan erilaisten kirjallisten makusuuntien
edustajat, sillä se saavuttaa aina tarkoituksensa, kun vastakohta on
oikein ja terävästi muodostettu. Krohnin henkiselle rakenteelle se oli
omiaan, sillä ajatuksen selvyys ja täsmällisyys on hänen vahva
puolensa, niin paljon romantikkoa kuin hänessä onkin. Mieterunoudessa
on antiteesi paikallaan. Ihailemansa Runebergin Krohn näki ahkerasti
turvautuvan kontrastivaikutuksiin, mutta enimmän on tässä suhteessa
varmaankin vaikuttanut Krohniin toinen hänen mielirunoilijansa ja
hengenheimolaisensa, antiteesien harrastaja Schiller.
Rakkauden ja vihan johtuu runoilija helposti asettamaan rinnakkain.
Niin tekee Krohn vaikuttavasti promotiorunonsa IV osan lopussa.
Vaikutuksen tehostamiseksi hän vielä käyttää sanoja _lempi ja lempo_.
1870-luvulla teki noihin sanoihin kiteytetty antiteesi tarkoitetun
vaikutuksen. Nyt on _lempi-sanan_ tunnearvo jo muuttunut ja myös sana
_lempo_ miedontunut. Käytetty antiteesi ei enää pysty juhlamieltä
kohottamaan, mutta sopii kyllä hyvin humoristiseen esitykseen,
jommoisessa se Krohnilla myös tavataan:
_Lempenä_ neitonen liehui; kaikki sydämet syttyi.
Miekkoinen, joka sen nai, _Lemmon_ kekälen sai!
Juhlarunoissa on usein käytetty vastakohtia. Muuallakin kuin
juhlarunoissa Krohn käyttää vastakohtia elävöittämään kuvaustaan. "Kuun
tarinoissa" niitä on (esim. 1., 2., 5. ilta); samoin kansanrunon sävyä
tapailevissa tuotteissa, kuten esim. runossa "Neuvo" (heinä heiluvainen
-- kanto, laine läikkyväinen -- jää, perho -- toukka). Tuomatta näillä,
retoorisilla kuvioilla mitään erikoisesti persoonallista piirrettä
runouteensa Krohn kuitenkin niidenkin käyttämisessä osoittaa hyvää
makua ja kehittynyttä tekniikkaa ja vaikuttaa sillä hyvää
ympäristöönsä.
Yhtä vähän persoonallisia ja tyylillisesti verrattain vähän vaikuttavia
ovat _metonymia_ ja _synekdoke_ Krohnin käyttäminä, kuten esim. "miss'
äidinsilmä on, tuo väsymättä valpas, tuo uinahtumaton?" -- "taas
huojeni huoleva rinta"; -- "sä maasi hikihelmet joit". -- Useimmin
esiintyy näin käytettynä sana rauta:
Käsi sauvan, toinen raudan teräväisen tempoaa.
Kädessäns' on rauta; sill' ikkunalta luukun murtaa pois.
Rautas tuo! Käsiini pane tuttavani nuo!
Ahneesti veljen vert' joi veljen rauta.
Enemmän tunnetta ja havainnollisuutta ja siis runollisuutta tuottaa
_kiertäen_ sanominen, vaikka sekään ei Krohnilla ole erikoisen
omaperäistä eikä kauas menevää. Tavallisesti se on kansanrunosta tahi
kielen valmiista varastosta saatua, kuten esim.: "metsän kuulu kuningas"
(= karhu); "mannun lapsi" (= ihminen), tahi vaihtelun vuoksi: "maailman
lapsi", "ilkeä inehmon lapsi", "tomun lapsi". Vaikuttava, vaikka ei
aivan harvinainen on runossa "Armahalleni" puhuttelu: "Viaton Vestali
Sä, oi tule ja tultani varjoo." Omintakeista, vaikka edelleen hyvin
lähellä kansankieltä, on sanonta: "Jos nukutella voisin ma kielin
sataisin" (= satakielenä).
_Symboolin_ käyttöön ei Krohn juuri ole turvautunut ja vain
poikkeustapauksissa hän etenee niin paljon reaaliselta pohjaltaan, että
antaa äkillisesti hämmästyttävän _muutoksen_ tapahtua. Esimerkkejä
näistä on runossa "Hyljätty äiti":
Ja jos vaan mökkiinsä astahdat,
Kohoova katto on kohta,
Ja laajaks seinät käy ahtahat:
Kuin keisarin linna se hohtaa.
Ja äitis vanhan ja vaivaisen
Näet nuoreks nuortuvan taasen,
Ja kruunun painavi kultaisen
Hän otsaansa kirkkahasen.
Samantapainen muutos esitetään runossa "Runebergin patsasta
paljastettaessa". Runossa "Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan
viettämiseksi" on säkeet:
Ja silmät kauan umpisokeat
Nyt ihmein näki kaikki selvällehen.
Vain Krohnin viimeisen runoilukauden juhlarunoissa tapaa tämmöistä.
Enemmän kuin useimmat edellä kosketellut tyylilliset seikat kuvaa
yleensä runoilijaa se tapa, jolla hän käyttää _epiteettejä_. Väittääpä
Weise juuri epiteettien käytöstä ilmenevän, onko runoilija laulaja
Jumalan armosta vai eikö.[172] Epiteetit todellakin tuovat tyyliin
väriä ja valoa, loistetta ja tuoksua, eikä niitä suinkaan osaa
vaikuttavasti käyttää kuka runoilija tahansa. Varsinkin adjektiiveissa
piilee esteettinen teho,[173] jota ei jokainen saa niistä esille.
Elsterin määritelmän mukaan on epiteeteille ominaista, että ne ovat
esteettisesti arvokkaita, mutta ei asiallisesti välttämättömiä[174]
lisiä käsitteiden ilmaisuille. Tämmöistä tyylikeinoa odottaisi Krohnin
runsain määrin käyttävän. Hänellähän on kieltämättä taipumusta
laajasanaisuuteen, retoorisuuteen, pateettisuuteeu. Jo alusta alkaen on
hänen mielirunoilijoitaan ja oppimestareitaan Schiller, joka käyttää,
taitavasti epiteettejä. Ensimäisessä varsinaisessa voimainkoetuksenaan
suomenkielisenä runoilijana, "Sukeltajaa" suomentaessaan, Krohn jo
kohtasi Schillerissä tämän puolen. Suomennos osoittaa, että Krohn
tajusi epiteettien tehon. Parhaansa mukaan hän koettaa ne säilyttää
käännöksessään. Esim. säkeistöt:
Denn unter mir lag's (das Bodenlose) noch bergetief
In _purpurner Finsternis_ da,
Und ob's hier dem Ohre gleich ewig schlief,
Das Auge _mit Schaudern_ hinunter sah,
Wie's von Salamandern, Molchen und Drachen
Sich regt' in dem _furchtbaren Höllenrachen_.
_Schwarz_ wimmelten da, _in grausem Gemisch_,
In _scheusslichen Klumpen_ geballt,
Der _stachlichte Roche_, der Klippenfisch,
_Des Hammers greuliche Ungestalt_,
Und _drünend_ wies mir die _grimmigen_ Zähne
Der _entsetzliche Hai, des Meeres Hyäne_.
suomentaa Krohn:
Alahallani _purppurankarvaista
Syvyytt'_ oli vuorittain,
Siell' ääntä ei milloinkaan kajaha,
Vaan _hirmuksein_ sen nähdä sain;
Lohikäärmeillä sisiliskojen kanssa
_Se helvetin kattila_ ol' majanansa.
Ja vilskuvan siellä ma näin, _sekasin
Mytyss yhdess_ uiksellen,
_Monipiikkisen_ rohkan ja tursaankin
Sekä _moukkuripään ison venkalehen_.
Mull' irvisti _hirveät_ hampahat siellä
_Meren kauhistus haj_, mua pyytäen niellä.
Krohn, joka katsoi olevansa synnynnäisiltä taipumuksiltaan pikemmin
maalari kuin runoilija, varmaankin hyvin ymmärsi Messingin kehoituksen:
"Der Dichter soll immer malen." Maalaamista Krohnin epiteettien käyttö
pääasiassa onkin. Hän tyydyttää näköaistin, mutta ei sanottavasti muita
aisteja. Mielellään hän esittää valoilmiöitä ja värivaikutuksia sekä
erikoisesti silmiinpistäviä ominaisuuksia.
Muihin aisteihin kohdistuvia epiteettejä on Krohnilla sangen niukasti,
siinä määrin on huomio kiintynyt näköaistin vaatimuksiin.
On nimitetty, kenties hieman epätarkasti, _karakteristisiksi
määräyssanoiksi_ eräitä epiteettejä, jotka kylläkin ovat kuvaavia
käyttäjälleen, mutta tarkoittavat enemmän tunnelman synnyttämistä kuin
ilmiön laadun tarkkaa määrittelyä.[175] Semmoisia on Krohnilla paljon.
Esim.:
Pyhää neittä ihaellen.
Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan,
Luojan enkelien lahja lempeileväin.
Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.
Oi sä raitis, jalo miehentyö
Nuoruus nopsakenkä.
Levolla makailevan Ruotsinmaan.
Ja jonka niska jäykkä, visapuinen.
Tää Suomen kansa jörö, umpisuinen.
Myös täystähkäinen ruis huoleti huojuelee.
Kauneimpia epiteeteistä ovat sellaiset, jotka antavat elottomille
esineille _elävien olentojen ominaisuuksia_ ja siis ovat tavallaan
personifikatiota, kuten esim. Krohnilla:
Virvatuli viekas olet.
Sukkelat on sukset meillä.
Tuossa näet ylpeä seisoo kallio.
Silmänsä nerokas.
Että tällöin erityisesti partisiippimuodot ovat vaikuttavia ja
elävöittäviä, sen voi todeta Krohnin runoista pitkin matkaa. Krohnin
proosatyylissä on silmiinpistävänä ominaisuutena, että hän sanoo
mielellään asian kahdella, joskus useammallakin vieretysten asetetulla
synonyymilla tahi merkitykseltään läheisesti yhteen kuuluvalla sanalla
rinnastaen ne pilkkua käyttämällä (esim. "Kuun tarinoissa". Samoin
esim. "Koottujen runoelmain ja kertoelmain" ensimäisen painoksen
esipuheessa: "sitä olen kyllä arvellut, aprikoinut: -- mitä
nuoruudessaan, miehuudessaan on ulos sirotellut"). Runoissa tämä
ominaisuus ilmenee samaa merkitsevien tahi merkitykseltään läheisten
epiteettien kasaamisena, joka saattaa johtaa suorastaan pleonasmiin
taikka vaikuttaa tarpeettomalta laajasanaisuudelta. Esim.:
Orjat uskottomat, pettäväiset.
Sä olet aarteen' armaimman, kalleimman ryöstänyt.
Mitätön, tyhjä uni vain.
Useimmiten kuitenkin kahden epiteetin asettaminen peräkkäin
havainnollistuttaa mielikuvaa ja vahvistaa tunnelmaa ja on siis
perusteltua. Toiselta puolen taas näyttää alliteratio joskus
houkutelleen runoilijaa käyttämään epiteettejä, jotka tuovat sanontaan
epäselvyyttä ja vaikuttavat häiritsevästi, kuten esim.:
Toinen ankaraa anovi valtikasta.
Aurinkoisen tuimat tulet.
Ja varjon valjun heittänyt.
Maneeriksi ei Krohnilla epiteettien käyttö koskaan kangistunut. Hän
pyrki ilmeisesti valitsemaan epiteetit aina tilanteen mukaan. Vain
muutamat määräyssanat toistuvat hänen runoissaan useamman kerran. Niitä
ovat _autuas, tyhjä, ankara_.
Viimeksi mainittu sana äsken siteeratussa esimerkissä käytettynä
("Toinen ankaraa anovi valtikasta") tuo mieleen Aleksis Kiven tyylin
(esim. "Nummisuutareissa", V näyt.: "Roomassa, koska tämä ankara valta
lankeemukseensa kallistui -- -- --".). Mahdollisesti se onkin muistelma
Kivestä. Jos tältä kannalta tarkastelee Krohnin epiteettejä, niin
kenties voi nähdä silloin tällöin hyvin lievää vaikutusta muualta.
Niinpä säkeessä: "Katkerat kyyneleehet, hurmeet _huuruavat_" on
ikäänkuin jälkikaikua Ahlqvistin erikoislaatuisista, ei juuri
esteettisesti tehoavista säkeistä: "Kohta kyllä rauta riehuu,
_verivirrat höyryää_". Antiikin kirjallisuudesta saatuihin esikuviin
taas viittaa säe "Nuo sijat miehien syöjät -- --". Mistään
jäljittelystä ei tässä voi olla kysymystäkään.
Näkyy vain tässäkin Krohnille ominainen kyky ottaa vastaan runsaasti
vaikutelmia eri tahoilta ja sulattaa ne kokonaan henkiseksi
omaisuudekseen.
Yleensä Krohn ei käytä epiteettejä niin runsaasti kuin saattaisi
odottaa. Hän on kirjoittanut koko joukon runoja, joissa epiteettejä
tuskin on nimeksikään. Krohnin käyttämät epiteetit eivät ole erikoisen
omaperäisiä eivätkä vaikuttavia. Arvattavasti Krohn, joka ei koskaan
eksynyt luulemaan liikoja runoilijalahjoistaan, itse huomasi
taikka ainakin vaistomaisesti tunsi tämän, ja se selittää hänen
pidättyväisyytensä epiteettien käytössä. Hänen epiteettinsä eivät ole
juuri koskaan karakterisoivia, vaan jokseenkin ylimalkaisia, tunnelman
herättämistä tarkoittavia. Ylimalkaiset epiteetit ovatkin ominaisia
runoudelle, joka on luonteeltaan idealistista.[176] Semmoiseksihan
olemme havainneet Krohnin runouden. Epiteetit, jotka tavoittelevat
enemmän tunnelmaa kuin karakteristiikkaa, antavat tyylille romanttisen
värityksen. Krohnin ja hänen aikalaistensa kirjallista suuntaa voi,
kuten on tehtykin, hyvällä syyllä nimittää kansallis-romanttiseksi.
Muistettava vain on, että Krohn, jolle suomalaisuuden aatteen ajaminen
merkitsi käytännöllistä toimintaa, ei pohjaltaan ole mikään romantikko,
niinkuin sitä ei ollut Ahlqvistkaan eivätkä muut fennomaanit. Krohnin
viileä järkevyys ja hyvä maku johtivat häntä käyttämään epiteettejä
sillä tavoin, että ne eivät riko hänen tyylinsä yleisluonnetta ja että
ne kaikessa sovinnaisuudessaankin vaikuttavat elävöittävästi ja
tunnelmaa tiivistävästi. Osoittautumatta siis tämän tyylikeinon
käyttämisessä miksikään "runoilijaksi Jumalan armosta" Krohn on
kuitenkin sillä taitavasti lisännyt runojensa vaikuttavaisuutta ja
viehätystä.
Niinkin rohkea sentään saattaa Krohn joskus olla epiteettien käytössä,
että muodostuu _oxymoron_, konsentroitu antiteesi:
Ah suloinen mun suruisuuteni,
Ah suruinen mun suloisuuteni.
Siinä on Krohnin taipumus antiteeseihin johtanut hänet tavallisuudesta
poikkeavan epiteetin hakuun.
Epiteetti tahi tavallinen attribuutti saattaa liittyä pääsanansa kanssa
_yhdyssanaksi_. Liittosyntyisiä sanoja on Krohnin kielessä paljon. Se
osoittaa, että Krohn pyrkii saamaan sanontaansa vauhtia ja eloa.
Ainahan yhdyssana merkitsee tavallista nopeampaa ajatuksen kulkua sekä
mielikuvain tiivistymistä ja rikastumista. Kun tarkastaa yhdyssanoja
Krohnin tuotannossa tyylin kannalta, täytyy kuitenkin jättää suurin osa
niistä huomioon ottamatta. Ne ovat enimmäkseen tavalliseen
kielenkäyttöön vakiintuneita, arkisia sanoja, joilla ei mitään
erikoista tyylillistä etua ole saavutettu eikä tavoiteltukaan.
Mutta sittenkin jää vielä ylijäämä yhdyssanoja, jotka ovat
mielenkiintoisia. Semmoisten yhdyssanojen joukossa, joissa oikeastaan
vain on epiteetti liittynyt pääsanaan (kultakiehkerö, lumikaapu,
sulokuva), tapaa yleisestä kielenkäytöstä poikkeavaa sanontaa, joka
antaa tyylille erikoisvärityksen, esim.: suruvaatteet, valhekoi
(toisella kertaa: valhevalo), salaluoto, (auringon) loistovirka,
valloitusvankkuri, valloitussankari, salavimma, alhomaa, keskipuu
(= puun keskiosa), hurmetanner. Joku yhdistelmä saanee kiittää
asustaan Krohnin muukalaista kielikorvaa tahi kielen silloista
vakiintumattomuutta, kuten esim.: vuorikukkula, lempionni,
maailmamatka, neitilempi. Mutta yhdyssanojen joukossa on myös useita
tyylillisesti vaikuttavia ja hyviä muodostelmia: unhotusjyvänen,
aatevirta, murhamiellä, verivainolainen, iloparvi ("täynn' iloparvia
sirkkusien"), kaikkiluova ("Suomen sulo suvipäivä, kaikkiluova,
loputon"), alku-öinen pimeys (kaoksesta puhuttaessa), haluhelmi,
armolaina; tias-pikku, vyöhyt-valkeainen (koivusta puhuttaessa). Joskus
tuntuu yhdistelmä harha-iskulta tahi ei tehoa kylliksi, esim.:
Ihmis-siip' on aivan hento.
Musta, murtumaton, solkinen sankari-vyö (= harjanne).
Tyhjä seinäkuva hengetön.
Esimerkit osoittavat myös, minkälaisesta elämänpiiristä Krohnin
yhdyssanat on saatu. Tyylille luonteenomaista on, että verrattain usein
on yhdyssanan alkuosana sana _sulo-, iki-, ihmis-_. Silmiinpistävää
myös on, että suurin osa yhdyssanoista on muodostunut kahdesta
substantiivista. Muut sanaluokat ovat paljon heikommin edustettuina.
Täten tyylissä kuvastuu enemmän käsitteellistä ajattelua kuin herkkää
tunneläikähtelyä.
Yhdyssanat johtavat meitä tarkkaamaan Krohnin kielenkäyttöä yleensä.
Siinäkin kuvastuu hänen persoonallisuutensa laatu selvästi.
Tulokseksi Krohnin proosakielen ja -tyylin tarkastelusta saadaan, että
hän kirjoittaa erittäin puhdasta, svetisismeistä vapaata suomenkieltä
ja osoittaa hyvää kieli- ja tyyliaistia. Olematta varsinaisesti mikään
sanaseppä hän käyttelee kielen varoja niin taitavasti, että kielelle
oudot ja uudet asiat saavat luontevan ja täsmällisen ilmaisun. Tämä
saavutus on sitä kunnioitettavampi, kun Krohnille tuotti vaikeuksia
hänen muukalainen syntyperänsä ja kun suomenkieltä vasta hänen
toiminta-aikanaan alettiin muodostella aikakauden korkeimman
kulttuurielämän ilmaisuvälineeksi.
Runossa jää kielenkäytölle jo itse asian laadun vuoksi suurempi vapaus
kuin proosassa, jossa kirjailija on enemmän vastuunalainen jokaisesta
käyttämästään sanasta, muodosta ja käänteestä. Runoilijaluonteensa
yleisen laadun mukaisesti Krohn runoissaan liikkuu suhteellisesti
ahtaalla alalla. Hän maalailee levein vedoin ja tuo esille
ylimalkaisesti, suurin piirtein, tunteensa ja isänmaallisen
paatoksensa, pyrkimättä kuvauksissaan yksityiskohtaiseen
karakterisointiin taikka hienojen tunnevivahdusten erittelyyn. Siltä
kannalta on kielenkäyttö hänelle helpompaa kuin asiallisessa proosassa,
mutta toiselta puolen taas tuottaa runomuoto vaikeuksia kielen
käyttämisessä. Runossa, jossa on tarkoin pidettävä silmällä sanojen ja
niiden yhtymäin esteettistä puolta, on vielä monin verroin vaikeampaa
kuin proosassa käyttää kieltä, jonka vasta täysikasvuisena on oppinut.
Ja uudenaikaisen taidelyriikankin välineeksi oli suomenkieli Krohnin
ryhtyessä runoilemaan verrattain vähän muokattu. Jo kohta alussa, v.
1861, lausui ehkä pätevin silloinen asiantuntija, Ahlqvist, Krohnin
tuotteita arvostellessaan: "Suonion kieli on kaunista ja rikasta".[177]
Jos ottaa vaivakseen tarkastaa Krohnin runoja kronoloogisessa
järjestyksessä, niin huomaa kielenkäytön niissä yhä vakiintuvan,
sanonnan täsmällistyvän ja rikastuvan. Huomaa myös syyn siihen:
runoilija on koko elämänsä ajan innokkaasti tutkinut kansankieltä ja
kansanrunoutta. Näistä lähteistä hän ammensi jo nuoruudestaan asti, ja
niin tulikin hänen osuutensa Suomen kirjakielen kehittämisessä varsin
huomattavaksi.
Kaarlo Niemisen tutkielma "Suomalaisen taiderunouden kielestä viime
vuosisadalla"[178] antaa jonkunmoisen kuvan äänne-, taivutus- ja
johto-opillisista seikoista Krohninkin runokielessä. Huomaamme siitä,
että runoilijalle suotujen kielellisten vapauksien käyttämisessä Krohn
ei suinkaan mene pitemmälle kuin aikalaisensa; pikemminkin hän
pysyttelee lähempänä normaaliproosan sanontoja. Moni nykyaikaisesta
lukijasta oudolta tuntuva tahi loukkaava muoto Krohnin runoissa on
tietoista pyrkimystä kehittää runokieltä lyhyyteen ja kartuttaa
loppusointuja. Tässä valossa on arvosteltava sellaiset säkeet kuin:
Yks paikk' on kieltty vaan.
Suomenkielen sanojen pituus ja taipumattomuus loppusointuihin olivat
tietenkin seikkoja, joihin alkavan runoilijan huomio heti kohdistui
hänen koettaessaan käyttää suomenkieltä uudenaikaisissa runomitoissa.
Vuonna 1862 julkaisi Krohn muutamia ajatuksia näistä asioista.[179] Hän
ehdottaa m.m.:
"Sopinee kukaties viljellä muutamia lyhennyksiä, jotka runsaalta
kartuttaisivat sekä kaks- että ykstavuisten riimein paljouden.
Semmoisia olisivat:
1) vanhassa kirjakielessämme tavallinen, vaan nyt pahaksi onneksi
hyljätty monikon 3 tekijä, esim. teit = tekivät, söit = söivät,
näit = näkivät, vannoit = vannoivat.[180] Muissa tehdikköin ajoissa
ja tavoissa, missä tämä lyhennys ei sopine, voisi vanhain runoin
esimerkin mukaan käyttää yksikköä, esim. miehet menee = menevät;
2) löynnyt = löytänyt, lennyt = lentänyt; 3) löytty = löydetty,
säätty = säädetty; 4) leten = lentäin, rieten = rientäin; 5) pyys,
kääns, morkkas, lentäis, kääntäis; 6) sorja, norja, palvelja;
7) Suomalain, nuorukain; 8) autuun = autuuden, autuussa =
autuudessa: 9) kalatuus = kalattomuus, mittömyys = mitättömyys.
-- Kaikki nämä lyhennykset olivat vanhassa kirjakielessämme
tavalliset, paitsi viimeinen, joka Kalevalassa on löytyvä.
Sanain loppujen katkaisemista esi-isämme viljelivät liiaksi,
niin että värsy siitä tuli kankeaksi ja rumaksi. Mutta muutamat
varoisat lyhennykset eivät haittaisi meidän aikuisissakaan
runoelmissa. Suuressa osassa maatamme (Itä-Suomessakin) ei
suupuheessa enää kuulu loppuäänikästä Translativossa, Inessivossa
ja määräsanain päätteestä -sti. Sen voisi runoilijakin käyttää
hyväksensä edes parittoman tavuisissa sanoissa kun tulevat värsyn
loppuun, esim. maass(a), taivahass(a), avarast(i). Värsyn sisässä
sitä kuitenkin pitäis karttaa ja lopussakin, jos sana on
kakstavuinen, koska siitä lopputavuu tulisi kovin raskaaksi ja
kankeaksi.
Värsyn sisässä olkoon loppuäänikkään poisheittäminen luvallinen
ainoastaan kun seuraava sana alkaa äänikkäällä, j:llä tai samalla
kerakkeella, johon katkaistu sana tulee päättymään, esim. maas' ja
taivahassa, rinnass' sotamiesten, siivill' linnun sukkelilla,
suureks sankariksi paisui; muissa sijoissa kuin Inessivossa,
Adessivossa ja Translativossa kuitenkin ei pitäis heittää pois
äänikästä muun kerakkeen edeltä kuin j:n. Partitivoapa sopinee
käyttää yhtähyvin katkaistuna kuin täydellisenä, esim. marjoi ja
marjoja."
Erikoisen rohkea ja uudistushaluinen ei Krohn siis ole ehdotuksissaan.
Mutta näitä omia sääntöjäänkään hän ei kaikkia noudattanut. Niinpä
näkyy hänen korvansa vieroneen sitä kalevalaista lyhennystä, joka yllä
on esitetty 9:nnessä kohdassa. Hänen runoissaan ei ole uudemmassa
runokielessämme viljalti esiintyviä muotoja semmoisia kuin
"onnettuutta", "toivottuutta" (-- vieläpä "varhaisvaikuttamattuutta").
Vain poikkeuksellisesti tavataan vanhalla suomalaisella runomitalla
kirjoitetussa "Suvilaulussa": "Sydämeskö sulatuutta?" Tahtoisimme lukea
tämän seikan hänelle ansioksi. Myöskään muihin uudemman runokielemme
mauttomuuksiin ei Krohn ole ollut myötävaikuttamassa. Milloin joku
nuoremman polven runoilijain käyttämä oudonpuoleinen sana soinnahtaa jo
Krohnin runoudessa tapaamallemme, on se tavallisesti käyttökelpoista
tavaraa, kuten esim. Eino Leinolla runossa "Kimmon kosto" tavattava
sana _potkee_. Krohnin "Suksimiesten laulusta" tunnemme säkeen "Jalka
potkee". -- Uusimpaan runokieleemme näkyy vakiintuneen sanalle sydän
rinnakkaismuoto _syön_, jota esim. V.A. Koskenniemi käyttää hyvin
painokkaissakin paikoissa. Tätä jo Lönnrotin käyttämää, mielestämme
rumaa muotoa Krohn välttää. Se osoittaa hyvää makua ja kieliaistia.
Todistukseksi viitattakoon vain siihen, että Eino Leino, joka sanojen
ja muotojen valinnassa on sangen ennakkoluuloton, käyttäen rohkeasti
kieltä aina sen mukaan mitä tilanne kulloinkin vaatii, ei parhaissa
tuotteissaan käytä sanaa syön = sydän.
Löydämme tietysti Krohnin runoista kuitenkin murteellisuuksia tahi
omituisia muotoja, jotka osoittavat, että hän ei aina onnistunut täysin
voittamaan kielen vastarintaa. Viipurilaiselle oli houkuttelevaa
kirjoittaa helmii, ihmissilmii, purppuraperhoo, hämärässä horjuvii,
retkii riettahien, polkui pilkkaajien, syntyy eriseuroi j.n.e. Samoin:
Kuuluu laulu loittoo.
Mun emä maahan puotti.
Käsi sauvan toinen rauvan teräväisen --.
Talonväälle syvään nukkuvalle.
Myöhemmin on runoilija itse vaihtanut "Suksimiesten laulussa" muodon
_rauvan_ muotoon _raudan_, vaikka muutos rikkoi loppusoinnun. Se
osoittaa, että Krohn pyrki mahdollisimman lähelle normaaliproosaa.
Täytyihän hänen korvassaan virheellisen loppusoinnun sorahtaa pahalta.
Nykyaikainen lukija, joka jo vaatii ehdottomasti täydellistä
loppusointua, tuskin voi olla kiitollinen tuosta Krohnin
oikeakielisyysharrastuksesta tässä tapauksessa eikä voi puolustaa sitä
tässä muulla kuin sillä, että Krohnin aikana suomenkielisessä
runoudessa ei asetettu kaikkein ankarimpia vaatimuksia loppusointuun
nähden, kun kerran kieli silloisella kehitysasteellaan oli
osoittautunut vastahakoiseksi semmoiseen. -- Muodon _talonväälle_
vaihtaminen muotoon _talonväelle_ on taas luonnollinen seikka,
pikkuasia rytminkin kannalta.
Murteellinen muoto _pauhajaa_ (pro pauhaa) esiintyy aivan tilapäisesti.
Samoin esiintyy Krohnilla suhteellisesti harvoin tuo kansanrunoudessa
tavattava, mutta taiderunoudessa arveluttava pääte _-kana_ (pro -kaan):
silloinkana, puhkeskana, luulinkana, käännykänä. Toista samanlaatuista
taiderunoudessa vähemmän toivottavaa päätettä, nim. _-nunna_ käyttää
Krohn myöskin verrattain säästeliäästi: sortanunna, paennunna (tahi
lyhennettynä: huojentanna, synnyttännä). Molempien päätteitten käyttö
kuuluu Krohnilla enemmän nuoruuden aikaan kuin myöhempien vuosien
tuotantoon. Tässä yhteydessä voi mainita myös verrattain harvoin
esiintyvät muodot sellaiset kuin: sydäntähän, veljeähän;
velvollisuunna. Jos ryhtyy poimimaan murteellisuuksia ja omituisia
muotoja Krohnin runoista, niin saalis osoittautuu Krohnin tuotannon
laajuuteen nähden melkoisen niukaksi.
Yksi kielellinen omituisuus on kuitenkin runsaasti edustettuna läpi
tuotannon: diminutiivimuotojen käyttö. Jos voisikin tässä otaksua
jonkun verran saksan- ja venäjänkielen vaikutusta, niin täytyy
kuitenkin katsoa diminutiivimuodot juuri runsaslukuisuutensa takia
luonteenomaisiksi Krohnille. Miten paljon vähemmän löytääkään semmoisia
Ahlqvistin runoista! Krohn on lempeämpi, hempeämpi, sirompi kuin
Ahlqvist. Siksi hänellä on pitkin matkaa: viinitarhasessa, ikkunaisen
alla, aurinkoinen (subst.), päivänen, pimeäinen, kurjainen, linnut
laulaa virtosia, soittain kielosia (epäselvyyden uhallakin!),
kirkkahainen, ankarainen, emäntäinen, matalainen, Suomenniemyt,
sulosilmyet -- vieläpä helminen, nieminen, akkanen (aivan kuin
sukunimiä!).
Joskus johtaa loppusoinnun tarve Krohnin käyttämään sanoja, joita hän
muuten välttää: vaiki, läksi. Rytmin takia on hänellä myös joskus
muotoja, joita muuten ei olisi syytä käyttää, esim.
_Net_ kuka säilyttää sydämessään, siltä ei katoo
_Koskahan_ kuitenkaan nuoruus loistehineen.
Krohnin kielenkäytössä pistää nykyaikaisen lukijan silmään myös sana
_neiti_. Kirjakielen kehitys ei ollut vielä 1860-luvulla täysin vienyt
siihen eroitukseen, minkä kieli nyt merkitsee sanoilla neiti ja neito.
Esteettistä nautittavuutta neiti-sanan käyttö ei vielä pahasti häirinne
säkeissä semmoisissa kuin:
Oi neiti, rangaistukseni on tosin armoton.
Useinhan myös poika neiti-lemmen näin sytyttää.
Metsän sorja neitinen.
Ja kalliolla neiti tuoss' istui ihana.
Pikemminkin voisi odottaa, että myöhäisempien sukupolvien korvissa sana
neiti antaisi Krohnin säkeille hieman arkaistisen sävyn, joka varsinkin
viimeisessä esimerkissä, Lorelein suomennoksesta otetussa, olisi
eduksi. Kerran on Krohnilla myös _neito_: "Närkästyen neito lausui"
("Neuvo"). Murteellisuuksien lisäksi voisi Krohnin syntyperää
muistaen otaksua hänen runokielessään olevan muukalaisuuksia. Niin ei
kuitenkaan ole asian laita. Huomautimme jo edellä, että Krohnin
proosakieli on ihmeteltävän vapaa svetisismeistä. Runokieli jo
luonnostaankin vieroo muukalaisuutta. Omituista on kuitenkin, että
Krohn, joka perin taitavasti korvasi suomenkielen epäonnistuneita
lainoja ruotsinkielestä, käyttää vielä viimeiselläkin runoilukaudellaan
sanaa rinki:
Rakkaan ruhtinaan nyt taaskin rinkihimme.
Runosuomennoksessa "Käynti valunpajassa" tavatan sanat passata,
passari, kyttä. Siinä onkin kaikki korvaa loukkaava epäsuomalaisuus,
mitä Krohnin runoista löydämme.
Sen sijaan on Krohnin sanastossa alkuaikoina suomalaisia sanoja, jotka
hän pian itsekin huomasi epätyydyttäviksi. Poimimme "Syyn sovituksesta"
seuraavat esimerkit: luoma (= Schicksal), valju (= unfreundlich),
valjuus, suuteloilla apattaa, sydäntä hellää runnahtaa, haudan teljet
ruhdaista. Tähän kuuluu myös, nähtävästi Santalalta (esim. Heinen "Du
bist wie eine Blume" runon suomennoksesta) saatu sana hempukka. Nämä
sanat kaikki katoavat pian Krohnin runoista. Kun Krohnin runollinen
luomisvoima on korkeimmillaan, on hänen sanastonsa ylimalkaan
runollista, korutonta ja luontevaa. Jokin tyylillinen kompastus, jokin
mauttomuus silloin tällöin saattaa esiintyä, mutta ne ovat poikkeuksia.
Kun Krohn kielen varoista itse muodostaa jotakin uutta, esiintyy
tavallisesti hänen hyvä kieliaistinsa (tyynenkylmä, kantopoika). Aivan
uusia sanoja hän esittää harvoin. Kuvaavia ovat ehdotukset
_louhikäärme_ (pro lohikäärme) ja _suvenkorento_ (pro sudenkorento),
joka viimeksimainittu ei kylläkään esiinny Krohnin runoissa. Krohn
tekee uudistusehdotuksensa saadakseen käytäntöön _luonnollisemman_
sanan,[181] hän tahtoo enemmän järkeä nimitykseen. Ajatuspuoli hänessä
on voimakkaampi kuin tunnepuoli. Hän painuu mieluummin arkiseksi
käyttämällä nimitystä louhikäärme kuin antaa mielikuvituksensa lähteä
hillittömästi lentoon lähtökohtana hieman hämärä sana lohikäärme.
Yksi seikka Krohnin kielenkäytössä vielä mainittakoon. Hän kuten
Ahlqvistkin katkoo sanoja enemmän kuin nykyaikainen maku sallisi, mutta
ei enemmän kuin muut hänen aikalaisensa. Näimmehän edellä hänen itsensä
tuomitsevan liiallisen sanain katkomisen virheeksi, joka suorastaan
pilaa vanhan suomenkielisen taiderunouden. Tätä virhettä hän
parhaansa mukaan välttää. Kun Krohn alkoi runoilunsa, oli Ahlqvist
jo kielenkäyttöön nähden kohonnut auktoriteetin asemaan. On
kunniaksi Krohnille, että hän verrattain pian vapautuu Ahlqvistin
auktoriteettipainon alta. Niinpä esim. sellaista lyhennystä, että sanan
kahdesta loppuvokaalista toinen on heittynyt,[182] jommoista
Ahlqvistilla kyllä tapaa, on Krohn käyttänyt runoilukautensa alussa
vain yhdessä sanassa ja vain kaksi eri kertaa, nim.:
Kätes armollisen alta mu' ei tempaa (Ps. 139).
Mu' oisit surreet ja itkeneet (Nuoruuttaan surija).
(Mansikoita ja Mustikoita III.)
Krohnin asema suomalaisessa kirjallisuudessa on sellainen, että hänen
tyylinsä ennemmin tahi myöhemmin on otettava perinpohjaisesti
tutkittavaksi. Tällainen tutkimus voi tuoda esille ja selvittää yhtä ja
toista runoilijan sisimmästä, vaikeasti tavattavasta olemuksesta. Mutta
todennäköisesti se arvostelu, minkä tuleva tutkimus antaa Krohnin
runotyylistä, on pääasiassa sama, mikä tulee lopputulokseksi tässä
luvussa esittämistämme seikoista, nimittäin että Krohnin runotuotanto
juuri tyylillisillä ominaisuuksillaan on kehittänyt suomenkielistä
runoutta entistä suurempaan hienouteen, notkeuteen ja täsmällisyyteen.