Tyylin ominaisuuksia. -- Kielenkäyttö.
Tyylissä kuvastuu runoilijan sisin olemus. Tarkkaamalla Krohnin
tyylin ominaisuuksia koetamme vielä täydentää ja tarkistaa sitä
runoilijamuotokuvaa, joka edellisissä luvuissa on esitetty.
Havaintojemme valaisemiseksi lienee tarpeetonta tähän painattaa
täydellisiä esimerkkipoimintoja, koska aineiston jokainen helposti
löytää Krohnin runoista. Ainoastaan tyypillisimpiin seikkoihin
kiinnitettäköön huomiota.
Runouden luonteeseen kuuluu kuvakielen käyttö. Kertovalle ja ilmiöitä
tasapuolisesti tarkastelevalle runoudelle antavat _vertaukset_
selvyyttä ja tyyneyttä, mutta myöskin subjektiivisempi tunnelyriikka
käyttää niitä mielellään, sillä vertaus tuo esitykseen elävyyttä ja
havainnollisuutta lisäten sen kautta myös sanonnan tunnepitoisuutta ja
esteettistä tehoa.
Vertauksia käyttää Krohn ahkerasti. Niiden joukossa on tietysti jokin
määrä yleistä käyttötavaraa, jossa runoilijan luonteen laatu ei juuri
pääse kuvastumaan. Mutta sellaiset aivan sovinnaisetkin vertaukset,
kuten esim. "tyynnä lahti niinkuin peili vielä lepäävi", "kuin yö ol'
mielen' synkeä ja musta", "lampi läikkyväinen mielenikin on, päivän
hälinässä raukka rauhaton", "mustana kuin yö liehuivat pitkät
suortuvansa tuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet" j.n.e.,
elävöittävät esitystä ja lisäävät sen vaikuttavaisuutta. Aivan
hedelmättömiä vertauksia ei Krohnin tuotteissa juuri ollenkaan tapaa.
Sen sijaan useimmissa hänen vertauksissaan, vaikka ne yleensä eivät ole
kaukaa haettuja, on jotakin omaperäistäkin. Siksi ne aina
vaikuttavatkin ja antavat tyylille erikoisen sävyn.
Mitä pitemmäksi ja yksityiskohtaisemmaksi vertaus Krohnilla on
kehitetty, sitä omaperäisempi ja runoilijaa kuvaavampi se silloin myös
on. Esimerkkeinä mainittakoon runot "Puolen vuoden päästä", "Järven
rannalla", "Sun tahtosi tapahtukoon" ja pitkät vertaukset runossa
"Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille".
Krohnilla on monesti vertauksia, jotka ovat aivan omintakeisesti
muodosteltuja ja osoittavat suurta ajatuksen ja tunteen voimaa.
Semmoinen on runossa "Ihmis-seuroissa" runoilijan vastaus ystävän
kysymykseen, miltä tuntuu suuren surun kohdattua ihmisseuroissa:
Kuin aaltoin tanssi, paiste auringon
Kirkkainkin hänellen, jok' ulapalla
Tuul' ajon' yksin keikkuu avaralla,
Kun laiva särkyi haaksirikkohon.
Vertaus, jota ei voi osoittaa lainatuksi, on tässä koko runon
kannattavana voimana ja saa unohtamaan muodon puutteellisuudet --
katkotut sanat ja proosallisen verbin "keikkuu". Runo "Purjehdusretki"
sisältää pitkin matkaa vertauksia, jotka tekevät runoilijan mietelmät
esteettistä mielihyvää synnyttäviksi. Krohnin ajatus- ja tunnetapa
kuvastuu selvästi myös säkeistössä:
Ja henkesi jos pilkkoimeihin
Suljettu oisi valon pelon tähden --
Kuin kukka pantu pohjaan kellarin,
Voit ojentaa tok' edes yhden lehden
Ylöspäin luokse rautaristikon
Ja kuolla tok', jos kuoleminen on,
Näin, valon kultasätehiä nähden.
(Tervehdysrunoja).
Samassa runossa muodostelee Krohn tuon verrattain ylimalkaisen ja
aikaisemmin käyttämänsä vertauksen, että Suomen kansa on kuin kallio,
taiteellisesti vaikuttavammaksi:
Kuink' enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan,
Purjehtija kammostuen niistä pelkää surmaa vaan;
Näin myös suomalaisen luonne kova, jäykkä, karkea
Poijes työntää, peloittaapi, kammoksuttaa outoa.
Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse j.n.e.
Samoin jokseenkin paljon käytetty vertaus, yliopisto -- Suomen sydän,
on runossa "Brahen patsasta paljastettaessa" kehitetty pitemmälle.
Aivan itsenäisiä vertauksia on laulussa "Pohjolan valkeneminen".
Vertaus runossa "Tähden tuikkiminen"[168] on vilpittömän tunteen
ilmaisu. Onhan runo kirjoitettu v. 1869, jolloin Krohn ankarien
sisällisten taistelujen jälkeen nöyrästi alistui Jumalan tahtoon
tunnustaen hänet rakastavaksi isäksi.
"Kuun tarinoissa" ei ole vertauksia kovin runsaasti, mutta ne ovat
sattuvia ja kauniita, harvoin aivan sovinnaisia. Tarinain neljästoista
ilta on hyvä esimerkki Krohnin taidosta vertausten käyttämisessä. Että
runoilijan vertauksia ei saa ilman varmoja todisteita pitää lainoina,
siitä on esimerkkinä "Kuun tarinain" kolmastoista ilta. Siinä esiintyvä
runollinen vertaus -- kallein kaste kauneimmassa ruusussa on nuoren
neidon kyynel taistelutantereen hankea punaavalla isänmaansa puolesta
kaatuneen urhon veriruusulla -- tavataan Cygnaeuksen runossa "Rosorna
om våren 1808", mutta Krohn ilmoittaa nimenomaan, että hän
kirjoittaessaan vertauksensa ei tuntenut Cygnaeuksen runoa. Täysin
itsenäisiä ovat nekin Krohnin vertaukset, jotka johtavat mieleen
Schillerin, kuten esimerkiksi kuvaus tulesta liedessä ja valloilleen
päässeenä ("Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille", IV) tahi
arvoitus "Runoniekan sydän".
Krohn osoittautuu siis vertausten käyttämisessä melkoisen itsenäiseksi.
Sitäpaitsi hänen vertauksensa osoittavat hyvää runollista aistia ja
tarkkaa luonnon tuntemista. Vertausten havainnollisuus johtuu
suurimmaksi osaksi siitä, että Krohn melkein aina rinnastaa abstraktisen
konkreettiseen, henkisen aistimilla havaittavaan. Vain runossa
"Purjehdusretki" on verrattu metsän kohinaa kosken ääneen, veneen kulkua
kotkan leijailuun, veden jättämiä jälkiä emännän siivoamispuuhiin,
purjeen pullistumista sotaorhin vilkastumiseen. Pari kertaa on henkinen
ilmiö rinnastettu henkiseen, ja tulos on sangen vaikuttava. Semmoista on
aikaisemmin siteeratussa runossa "Ihmis-seuroissa", jossa kahta tunnetta
verrataan toisiinsa.
Paitsi havainnollisuutta on Krohnin vertauksissa vielä muitakin
ominaisuuksia, jotka tekevät ne esteettisesti vaikuttaviksi. Välimatka
varsinaisesta mielikuvasta sen kanssa rinnastettuun ei tosin koskaan
ole niin suuri, että vertaus tuntuisi rohkealta ja vaikuttaisi sen
kautta voimakkaasti, mutta se on kuitenkin riittävän suuri
synnyttääkseen tarkoitetun esteettisen mielihyvän. Usein ovat
rinnastetut mielikuvat myös sitä laatua, että lukijan mielikuvitukselle
jää liikkumisvapautta. Vielä pistää Krohnin vertauksissa silmiin
tarkkuus ja täsmällisyys. Kokonaisuutta, johon vertaus kuuluu, on aina
pidetty silmällä, niin että harmoniaa ei rikota. Vertauksen
yksityiskohdat on huolellisesti muodosteltu. Joku tilapäinen kompastus
tosin voi löytyä. Vanhempana, jolloin Krohn kirjoitti etupäässä
juhlarunoja, hän paisutti toisinaan vertauksensa laajoiksi. Niihin
yhtyy tällöin tavallisesti mietelmiä, jommoisiin Krohnilla oli
taipumusta jo alusta pitäen. Filosofoimista löytää vertauksien ohella
sangen monesta Krohnin runosta, joten häntä voi hyvällä syyllä nimittää
mieterunoilijaksi. Myöskin huumoria on vertauksissa joskus, esim.:
"Mutta vuodet vierivät, ja huonotkin kosiomiehet yhä harvenivat sitä
myöten kuin hampaat harvenivat vanhan Liisan suusta" (Viimeinen
Kosija). Tämmöinen on kuitenkin aivan tilapäistä Krohnin puhtaasti
kaunokirjallisessa tuotannossa. Kansantajuisissa tieteellisissä
esityksissään hän sen sijaan käytti runsaammin humoristisia vertauksia.
Vertauksen ja _metaforan_ raja on epämääräinen. Voimme tässä sivuuttaa
ne rajatapaukset, joita löytää Krohnin tuotannosta, ja siirtyä
tarkastamaan selviä metaforia hänen runoudessaan. Niitäkin on
runsaasti, kuten tavallista onkin mieterunoudessa, mutta niillä ei ole
liiaksi raskautettu sanontaa. Yleensä niistä voi sanoa samaa kuin
Krohnin vertauksista. Kuitenkaan ne eivät tee niin omaperäistä
vaikutusta kuin parhaat vertauksista, vaan vaikuttavat verrattain
persoonattomilta. Tunnelmaa ne kyllä kohottavat ja osoittautuvat
hyvällä aistilla valituiksi, mutta yleensä niiden kyky herättää lukijan
mielessä assosiatioita ei ole varsin suuri.
Töllikkö[169] on aivan oikein huomauttanut, että Krohnin metaforissa
voi huomata jonkinlaista mieltymystä väreihin, loisteliaisuuden
etsiskelyyn. Ne sisältävät siis koko joukon romanttisia aineksia.
Sopinee tässä yhteydessä viitata siihen, että koulupoikana pitämässään
päiväkirjassa Krohn osoittaa ilmeistä mieltymystä väriloistoon.
Metaforain käyttö osoittaa myös Krohnin ja Topeliuksen runouden
sukulaisuuden.
Samaa sukulaisuutta voi jossakin määrin havaita myös tavassa, jolla
kumpikin elävöittää luonnon. Verrattakoon esimerkiksi Krohnin
promotiorunon säkeitä:
Lehdet löyhyelee ja rannass' aaltonen huokaa,
Luojaa kunnioittain luonto nyt rukoelee
Topeliuksen sanontaan:
Och lunderna hålla sin aftonbön.
(Finlands namn).
Muuten lienee kylläkin Krohnilla usein tavattava _personifikatio_, jos
välttämättömästi tahtoo etsiä vaikutuksia ulkoa päin, pikemminkin
peräisin kansanrunoudesta. Vanhalla suomalaisella runomitalla
kirjoitetut runot ovat hengeltään ja sävyltään hyvin lähellä
kansanrunoa. Niinpä runossa "Rauta" saa rauta itse kertoa vaiheensa.
"Yhteen kasvaneet koivut" kuiskailevat, puhelevat. Mitään erikoisen
omaperäistä ei Krohnilla personifikatiossakaan esiinny, mutta
kieltämättä hän tätä esteettistä apperseptiomuotoa käyttämällä
säännöllisesti saa runoihinsa runollista väriä ja eloa ja tuo jossakin
määrin näkyviin oman luonteensa laatua. Reippautta tuovat runoon
sellaiset säkeet kuin "Suksimiesten laulun":