Valohon luotu ihmis-henki on --
Valost' ei Luoja luotuansa kiellä --
Kuin kotka nouskoon siis luoks' auringon,
Yl' auringonkin kiitäköhön vielä
Ja rientäköön halk' avaruuksien. --
Miss' asunto on itse Taivaisen,
Tiedustusmatkan pää vast' olkoon siellä!
herättää huomiota lennokkuudellaan. Noin rohkea rynnistely ei ole aivan
tavallista Krohnin runoudessa. Siihen verrattava on III osan viimeisen
säkeistön alku:
Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää,
Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää!
Näitten paikkojen tavallista huimemmassa fantasian lennossa on varmasti
Petöfillä osuutta. Olihan Krohn suomentanut Petöfin "Runoni". Sieltä on
peräisin tuo mittasuhteitten paisutus. Mutta edellytykset tuommoiseen
voidaan löytää jo paljon aikaisemmiltakin ajoilta. Huhtikuun 9 päivänä
1859 Krohn kirjoittaa ystävälleen Slöörille: "Ensimmäisten joukkoon
meidän kyllä on kaikkein pyrkiminen, vaikka tulisiki loppu semmonen kun
Ikaros-paralle muinoin." Ken nuorena näin ajattelee ja kirjoittaa, hän
voi kyllä omasta aloitteestaankin, mutta tietysti vielä helpommin
toisten innostamana, miehenä runoilla:
Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää!
Kuvaus tulesta runon IV osan alussa on peräisin Schillerin
"Kellolaulusta", mutta itsenäisesti muovailtu ja vain lähtökohtana
sille, mitä runoilija lopuksi vielä erityisesti tahtoo painaa nuorten
promovendien mieleen. Sillä, mitä hän puhuu eripuraisuuden tulesta, on
soveltuvaisuutensa nykyaikaankin. Koko runosta voi sanoa, että sen
varsinainen ydin, sen aatesisällys, tulee kaikkina aikoina saamaan
kannattajia. Mutta esitystapa, runoilijan suhtautuminen aiheeseensa, ei
runoutemme kohottua suurempaan taiteellisuuteen enää ole uuden ajan
lisääntyneiden vaatimusten mukainen. Silloinkin kun ajan henki yleensä
lähestyy niitä ihanteita, jotka innostivat Krohnia ja hänen
aikalaisiaan, vaikuttaa hänen juhlarunotyylinsä liian naivilta ja
vanhentuneelta. Esteettiset herkuttelijat eivät siitä voi nauttia.
Mutta kehitys-ijässä olevaa nuorisoa ja muita, joiden kirjallinen maku
vasta on varmistumassa, tämmöinen runous edelleen viehättää, kuten
oppikouluissa tekemämme havainnot ovat osoittaneet. Se on hyödyllistä
ja suositeltavaa luettavaa opiskeleville. -- Mitä tässä on sanottu
runon "Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille" perusteella, pitää
paikkansa niihin muihinkin juhlarunoihin nähden, joita meidän vielä on
tarkastettava.
Vähimmän muitten juhlarunojen kaltainen on vuonna 1879 kirjoitettu
"Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi". Se osoittaa tekijän
virkeyttä ja joustavuutta aikana, jolloin muut työt taas tyrehdyttivät
vapaan runoilun. -- Seuraavat kaksi juhlarunoa, "Aleksanteri II:n
25-vuotisena hallituspäivänä" ja "Aleksanteri II:n muistoksi", ovat
jatkona siinä sarjassa, jonka "Huhtikuun 16 p. 1869" oli alkanut. Henki
kaikissa kolmessa on sama, Aleksanterin ihailu nimenomaan Suomen
hyväntekijänä kaikissa pääsäveleenä. "Se tuli sydämestä", kirjoitti
Krohn vanhemmilleen runosta "Aleksanteri II:n 25-vuotisena
hallituspäivänä". Paitsi ylistystä keisarille sisältävät nämä runot
myös Suomen kansan ihannoimista. Molemmat piirteet ovat Krohnilla
yhteisiä Topeliuksen runojen kanssa. Krohn toistaa uskollisesti kaiken
sen, mitä Topelius jo parikymmentä vuotta aikaisemmin oli sanonut
Suomen kansasta esim. runossa "Vår enda arfvelott":
Vi äro dock ett trofast folk,
vi höjde aldrig svekets dolk,
vi aldrig lyft förmäten hand
mot furste och mot fosterland.
Vi stridt för dem med hjältemod,
vi gett för dem vårt hjärteblod.
Mahdollisesti on myös Franzén antanut jotakin aineistoa tähän
suitsutukseen. Krohn kirjoittaa:
Ja jos silloin sua tukee käsi outo, tukeva,
Tuntematon sua suojaa ruumiillansa omalla,
Äänetikin niinkuin tuli, ääneti taas lähtee myös --
Niin sä tiedä: suomalainen kosti sulle hyvän työs.
Franzénilla on säkeet:
Blott en sann välgörare sin gåfva
Lemnar så på altaret och går,
Och ej hör dem som hans mildhet lofva,
Och ej ser ens deras tår.
("Vid Bilmarks grafsten").
Vaikka onkin ilmeistä Topeliuksen sanain toistamista se Suomen kansan
kuvaileminen, jota Krohnin keisarirunot sisältävät, niin ei tässäkään
edes voi puhua vain pelkästä lainasta semmoisenaan. Se, mitä Krohn
Suomen kansasta sanoo, on ollut hänen syvintä vakaumustaan jo
koulupojasta asti, mahdollisesti kyllä jo silloin osittain Topeliuksen
ja Runebergin vaikutuksesta. Todistuksena siitä on Krohnin runo
"Lyxen", joka on kirjoitettu helmikuun 17 päivänä 1852 ja kuuluu:
En främling kom från söderns land.
Skön, ung, i granna kläder;
Han stannade på Suomis strand
Och vandra' kring dess städer.
Han bjöd oss rikedcm och makt
I stället för vår heder;
Han såg med hån cch med förakt
På våra enkla seder.
Men här han fann, det han ej trott
I fattigt land sig finna:
Förnöjsamheten med sin lott,
Som intet mer vill vinna.
Förgäfves han sin vara bjöd
För priset af vår heder;
Hvar ville hellre vara död
Än svika gamla seder.
O främling! Fly från denna ort
Med dina toma luster.
Du aldrig hade komma bort
Till våra arma kuster.
Krohnkin on ollut tehokkaasti myötävaikuttamassa sen liiaksi ihannoivan
käsityksen syntyyn Suomen kansasta, joka hänen aikakaudeltaan siirtyi
perinnöksi seuraaville sukupolville, varsinkin Topeliuksen "Maamme
kirjan" välityksellä -- teoksen, jossa Krohnillakin on huomattava
osuus. Topelius nimittäin lainasi "Maamme kirjaan" Krohnin kuvauksia
Suomen historiasta.
Runosta "Runebergin patsasta paljastettaessa" on kaiken edellä esitetyn
jälkeen enää vähän sanottavaa. Siinä tuodaan esille yhtä ja toista,
mitä Krohnin runoudessa jo aikaisemmin on tavattu (vrt. esim.
"Suomalainen maamme ruotsalaiselle") ja siinä on myös yhtymäkohtia
Ahlqvistin runouteen sekä Topeliuksen runoon "Kantele". Kuvaavaa on,
että niin Krohn kuin Topeliuskin kosketellessaan Suomen henkistä elämää
välttävät mainitsemasta Snellmania. Vasta Krohnin runouden suoranainen
jatkaja Paavo Cajander, joka on kauempana ajassa, tuo esiin hänet
("Vapautettu kuningatar").
Tyypillinen on runo "Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa". Siinä
on silmiinpistävä loogillinen dispositio, toisin sanoen runo on
disponoitu eikä komponoitu. Runon kannattajana on loogillisesti etenevä
ajatus, jonka valaisemiseksi on haettu joukko kuvia. Tämän runon
käsikirjoituksia on Krohnin papereitten joukossa kolme kappaletta. Se
johtunee runon erikoisesta kohtalosta. Kun Krohn oli saanut runonsa
valmiiksi, pani hän sen kirjekuoreen osoitettuna Turkuun ja merkitsi
kuoreen "Sisäänkirjoitetaan" sekä lähetti pikku tyttösen viemään sitä
postiin. Tyttö pisti kirjeen postilaatikkoon, josta sen varkaat veivät
luullen saavansa rahaa. Asiasta johtui vaikeuksia, kun kadonnut
käsikirjoitus oli ainoa. Koulun vihkiäisjuhla lykkäytyi sen takia.
Muistutellen mieleensä mitä oli kirjoittanut Krohn kirjoitti koko runon
uudestaan.[157]
Krohnin viimeinen juhlaruno "Brahen patsasta paljastettaessa" on
sommittelultaan edellisen kaltainen: loogillinen ajatus on somistettu
kuvilla ja sanonnassa on juhlarunon tyyliin sopivaa retoorisuutta. --
Juhlarunon luontoinen on myös vuonna 1888 kirjoitettu "Hyljätty äiti",
paljon romanttisia aineksia sisältävä, Krohnille luonteenomainen runo,
jonka on synnyttänyt "katkera mieli nähdessä kuinka aivan suomalaisella
tavalla kasvatetut nuorukaiset, sekä nuoret miehet että naiset, niin
usein vielä koulusta tultuansa hylkäävät suomalaisuutensa". Näin tuo
Krohnin joutsenlaulu[158] vielä tuo voimakkaasti esille sen aatteen,
joka oli ollut keskeisin koko hänen runoudessaan ja kaikessa hänen
toiminnassaan. Samalla se sekä konseptioon että kompositioon nähden ja
muissakin suhteissa on valaiseva näyte siitä, mihin Krohn runoilijana
pyrki ja mihin asti hän epäsuotuisissakin olosuhteissa tavallisesti
pääsi. Se ei ole Krohnin parhaita saavutuksia, mutta kuvaa hyvin hänen
luonnettaan. Jonkunmoista vaikutusta sen syntyyn on voinut olla Krohnin
lähimmän hengenheimolaisen Topeliuksen runolla "Sången".
* * * * *
Edellä oleva esitys Krohnin runoilijaluonteesta ja harrastusten
laadusta lienee omiansa osoittamaan, että tämä puhdassydäminen ja
hellämielinen, ihanteita tavoitteleva, mutta aina vankalla
todellisuuspohjalla pysyttelevä laulaja, joka suomenkielen varoista
houkutteli kuuluviin sointuisia ja vaivattomasti muodostuvia säveleitä,
oli aivan kuin luotu lasten runoilijaksi. Tälle alalle häntä houkutteli
luontaisten taipumusten ohella myös Topeliuksen esimerkki.[159] Olemme
runoilijan elämäkerrassa luetelleet hänen julkaisemansa lasten
kirjat.[160] Hän itse sanoo[161] näillä kirjoilla osittain
tarkoittaneensa omien lastensa tarpeitten tyydyttämistä. Sen mukaisesti
on niissä sisällyskin aluksi pienempiä, myöhemmin varttuneempia lapsia
varten. Erittäin hyvän palveluksen Krohn näillä kirjoillaan teki
suomenkielisille kodeille, sillä hänen lapsia varten sepittämänsä runot
ovat sangen hyviä, lasten käsityskannan mukaisia ja samalla runollisia,
hyvää makua kehittäviä.
Krohnin ensimäisessä lapsikirjassa "Pienokaiset" (11 Oskar Pletschin
piirustamaa kuvaa) tapaamme m.m. nuo yhä populaarit lasten laulut
"Tipu, tipu, kuulepas" ja "Mun pupu jänöni pienoinen". Seuraava kirja
"Metsä-elävät" (12 värikuvaa, H. Leutemannin piirustamia) on vain
suomennos ja suorasanainen. "Koti-eläimet" (8 väripainokuvaa,
Leutemannin) sisältää taas yhä edelleen lasten keskuudessa eläviä
"värssyjä". Tätä runokokoelmaa vastaan esitti eräs arvostelija ainoana
muistutuksenaan, että "tuommoiset sanat kuin 'ryökäleet' ja
'sontalapio' saisivat jäädä pois lasten liverryksistä".[162]
Arvostelijan huomautus saattaa olla varteenotettava, mutta nähtävästi
hän liioitteli mainitsemiensa sanojen turmiollista vaikutusta. Liika
"livertely" on myös vaarallista, ja sen vaaran on Krohn hyvällä
vaistolla välttänyt.[163] -- "Minun äitini" ei ole kuvitettu. Sen
sisällyksenä on pitkä, kuusiosainen runo, jossa paikoittain on hiukan
käytetty lähteenä myös Topeliuksen iki-ihanaa runoa "Min moder". Runon
viimeinen osa, laulunakin hyvin tunnettu "Nyt umpeen vaipui se kirkas
silmä", johtaa mieleen samanaikuisen runon "Tyhjyys" ja koko
Emma-sikermän. Loppusäkeet:
"jok' unhottaa oman äidin voisi,
Maan päällä petturi ilkein oisi!"
ovat jälkikaikua promotiorunon säkeestä:
Köyhäst' äidistään ken luopuu, pettureist' on ilke'in.
Seuraava kirja oli "Pikku joululahja. Kuvilla varustettuja värssyjä,
sepittäneet Suonio ja Samuli S." Pääasiassa se on Krohnin työtä. Hänen
runojaan siinä on 9, joukossa pitkiäkin, Suomalaisen kirjoittamia vain
3. -- Viimeinen Krohnin lastenkirjojen sarjassa on "Kylän lapset"
(kuvat Pletschin).[164]
* * * * *
Luotakoon tässä vielä lyhyt, kokoava loppusilmäys siihen, mitä vieraita
vaikutuksia olemme havainneet Krohnin runoudessa.
Se maaperä, josta Krohnin runo aluksi sai enimmän ravintoa
kasvuvoimalleen, enimmän raaka-ainetta omaan olemukseensa
sulatettavaksi, on suomalainen kansanrunous. Kalevalan runomitalla
kirjoitetuissa runoissa on Krohnilla paljon kalevalaisuuksia ja
suoranaisia lainojakin.[165] Uudempi kansanlaulu on myös jättänyt
jälkiä Krohnin runojen sekä muotoon että sävyyn. Joskus Krohnilla,
kuten Ahlqvistillakin, on runon ensimäinen säkeistö kansanlaulua, jatko
omaa.
Suomenkielisen taiderunouden vaikutus Krohnin tuotantoon on vähäinen
siitä luonnollisesta syystä, että Krohnin alkaessa esiintyä runoilijana
oli suomenkielistä taiderunoutta olemassa varsin niukasti. Ahlqvistin
esimerkki semmoisenaan oli kylläkin kannustava. Juuri Krohnin tullessa
ylioppilaaksi, vuonna 1853, oli Ahlqvist sangen tuottelias.[166] Näiden
kahden runoilijan luonteitten erilaisuudesta ja katsomuksen
samanlaisuudesta on jo huomautettu. Tuon yhtäläisen katsomuksen ja
aatemaailman vuoksi juuri ei voi katsoa olevan Ahlqvistin promotiorunon
vaikutusta Krohnin promotiorunon samankaltaisessa kohdassa eikä
myöskään olettaa Ahlqvistin vaikutukseksi sitä yhtäläisyyttä, minkä voi
löytää Krohnin runossa "Runebergin patsasta paljastettaessa" ja
Ahlqvistin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin painetussa runossa
"Valtiollista". Krohnin runojen muotoon on tietysti runomittateoriamme
vakiinnuttaja Ahlqvist vaikuttanut, mutta Krohn jatkoi tässä Ahlqvistin
työtä kokeilemalla uusilla ja mutkikkaammilla runomitoilla, hiomalla ja
keventämällä uudenaikaisen suomenkielisen runon muotoa. Juuri tässä
suhteessa Krohnin ansiot runoilijana ovat kaikkein suurimmat.
Juhana Cajanuksen ja Kallion vähäinen vaikutus on jo mainittu. Muitten
suomenkielisten runoilijain tuotteista ei Krohn näy vaikutusta saaneen.
Se on luonnollistakin. Olihan Krohn sekä henkisesti rikkaampi ihminen
että suurempi muodon taitaja kuin muut hänen aikuisensa suomenkieliset
runoilijat, tietysti Ahlqvist ja Kivi pois luettuina.
Franzénin, Runebergin ja Topeliuksen vaikutusta olemme löytäneet hiukan
enemmän. Hengeltään on Krohn heidän heimoaan ja seuraa heidän jälkiään,
kuitenkin aina säilyttäen itsenäisyytensä. Ahlqvistin promotiorunossaan
antamaa neuvoa seuraten hän ymmärsi, että Suomen Runottarella oli vielä
paljon oppimista, ja istuutui oppia ottamaan Suomen suurimpien
ruotsinkielisten runoilijain jalkain juureen. Se oli todellista
itsenäistä oppimistyötä, ei koskaan hengetöntä jäljittelyä, ja siksipä
juuri Krohnin osaksi tulikin ensimäisenä laajennella uusin kielin
Suomen Runottaren viisikielinen kannel. Runeberg, aikakautensa
kirjallisen maun määrääjä Suomessa, painoi lähtemättömän leiman Krohnin
runouteen. Sama isänmaallinen henki, johon Krohn syvästi eläytyi
varsinkin askaroidessaan "Vänrikki Stoolin tarinain" suomennostyössä,
siirtyi Krohninkin runouteen ja hankki sille ystäviä. Runebergin
runojen taiteellinen muoto, harmoonisuus ja selvyys, oli esikuva,
ihanne, jota tavoittelemalla Krohn omasta puolestaan kohotti
suomenkielistä runoutta, nimenomaan sen muotoa, entistä suurempaan
taiteellisuuteen ja siten vaikutti kauas eteenpäin ajassa. Topeliuksen
vaikutusta on, että Krohn sai tuoneeksi suomenkieliseen kirjallisuuteen
sen laulahtelevan tunnelyriikan, jota raskasaatteisempi ja
raskasliikkeisempi Ahlqvist ei voinut tarjota. Tähän on lisäksi
vaikuttanut myös Franzén, joka osaltaan myös on johtanut siihen, että
Krohn laulaa tunteensa julki välittömämmin, naivimmin kuin Ahlqvist.
Raskasverinen, hämärä, mahtipontinen Fredrik Cygnaeus ja
ahdaskatseinen, karu Lauri Stenbäck eivät olleet Krohnin
hengenheimolaisia, mutta varmaankin on Krohnille runoilijanakin ollut
hyödyksi edellisen aatteellisuus, humaanisuus ja kulttuurivalppaus,
jälkimäisen runojen hartaus, miehekkyys ja taiteellisuus.
Suomalaisen kirjallisuuden hyväksi tuli vielä sekin, että Krohn
noudatti työssään johtolausetta:
Sun Europalt' on oppi ottaminen,
Jos elämähän Europassa jäät.
Eurooppalaista runoutta näyttää Krohn tunteneen melkoisen laajalta.
Hänen omaan tuotantoonsa ovat vaikuttaneet kuitenkin vain etupäässä
Körner ja Schiller, joihin hän oli tutustunut jo kouluaikana.
Nuoruusvuosina tuli lisäksi Petöfi. Kosketuskohtia Tegnérinkin
runouteen on Krohnilla. Tulkitseehan Krohn samaa katsomusta kuin Tegnér
runossa "Fridsröster". Sivumennen olemme Krohnin runoja tarkastaessamme
johtuneet mainitsemaan Böttigerin ja Heinen. Silmiin pistävää on, että
slaavilainen, nimenomaan venäläinen runous ei ole suuresta
taiteellisuudestaan huolimatta kyennyt jättämään mitään jälkiä Krohnin
tuotantoon -- sekin todistus Krohnin länsieurooppalaisuudesta.
Krohn oli herkkä vastaanottamaan vaikutuksia, mutta hän sulatti ne aina
omaksi henkiseksi omaisuudekseen ja painoi koko tuotantoonsa oman
henkensä leiman. Hänellä oli oma soittimensa ja hän soitti sillä omia
säveleitään. Lönnbeck vertaa tuota soitinta uudenaikaiseen kanteleeseen
ja sanoo: "Sillä voi soittaa suuren joukon mitä viehättävimpiä säveliä,
sekä kaihoisia että iloisia, mutta ei pidä yrittää antaa niille
voimakkaampaa kaikua kuin soitin sallii".[167]
* * * * *
Julius Krohnin harras ja tuloksista rikas työ suomalaisen taiderunouden
hyväksi on suoritettu aikana, jolloin meillä korkeimpia taiteellisia
vaatimuksia täyttävää suomenkielistä runoutta ryhdyttiin luomaan, sille
perustusta laskettiin. Sentähden on Krohnilla pysyvä ja sangen
merkittävä sija runoutemme historiassa. Hän on klassikkojamme.
Häneen soveltuvat Snellmanin sanat: "Vielä silloinkin kun Suomen
kirjallisuuden omana kerran on oleva rikkaampi aartehisto lauluja ja
runoja, onnellisempien nerojen ilmoillelaulamia, palataan kuitenkin
aina niiden runoilijain luo, jotka ladun hiihtivät, tien osottivat,
heitä ja heidän laulujansa kuulemaan."
Ken palaa Krohnin luo, hän löytää muutakin kuin miehen, joka uhrasi
kaikkensa suomalaisen kulttuurin hyväksi, muutakin kuin jalon henkilön,
joka elämäntyönsä runsaitten tulosten vuoksi on suurmiehiämme. Hän
löytää _runoilijan_, herkkäsieluisen, lempeän ja esteettisesti
nautittavan. Eino Leino on pikakuvissaan suomalaisista kirjailijoista
liioitellut väittäessään, että Krohnin runous on nykyisin aivan
vanhentunutta ja vanhenee yhä. Kun suomalainen lukijakunta kehittyy ja
suomalainen kulttuuri syvenee, niin paljon uutta kamaa heitetään tieltä
pois, ja silloin pääsevät taas paremmin näkyviin Krohnin parhaat
runotuotteet, ne, joissa hän on saavuttanut suurimmat taiteelliset
voittonsa.
Krohn itse ei koskaan luullut liikoja runolahjastaan, päinvastoin hän
oli liiankin vaatimaton. Hän tyytyi ilomielin olemaan alempana portaana
Suomen kunniaan, kunhan hän sillä vain helpoitti suomalaisen runouden
kohoamista korkeuteen. Hän ei tahtonutkaan olla muuta kuin varpunen,
jonka tirskutus unohtuu, kun tulee kevät laululintuineen. Ilokseen hän
sai nähdä sen työn menestyvän, johon hän sydämensä koko lämmöllä oli
ottanut osaa. Ei koskaan ollut hänen ilonsa suurempi kuin silloin, kun
joku uusi huomattava voitto suomalaiselle kulttuurille ja nimenomaan
suomalaiselle runoudelle oli saavutettu. Suomalaisen runouden
tulevaisuudesta hän oli varma ja siksi hän lauloi riemusta värähtelevin
mielin:
Kielemme -- -- -- -- --
Pilvihin päin kohoaa, yli maan leviää sadoin latvoin,
Suurena, pystyssä päin kuin korven tuo jalo honka,
Täynn' iloparvia sirkkusien, vain vartoen vielä
Oksilleen pian myös lumouttelevaa satakieltä.