Net sukien kummanlaisen
Hän laulun lauleli;
Se laulu lumoavainen
Sydämet vietteli.
Myöhemmin:
Ja laulua kummallaista
Hän lauleli sukeissaan.
Voi sitä ken lumoavaista
Kuul' laulua kerrankaan!
Pitkien tavujen asettaminen toisen ja neljännen säkeen loppuun kohottaa
melkoisesti runon vaikutusta ja lähentää sitä myös alkuteokseen. --
Eräs alkuperäisen runon koristeellinen kohta on tässä yhteydessä saatu
suomennoksessa vain heikosti esille, vaikka semmoinen koristeellisuus
oli Krohnin tyylin luonteen mukaista, nimittäin säkeet:
Ihr _goldnes_ Geschmeide blitzet,
Sie kämmt ihr _goldenes_ Haar.
Sie kämmt es mit _goldenem_ Kamme.
Suomennoksen kokonaisvaikutus on kuitenkin varsin hyvä.. -- Valter Juva
on voinut suomentaessaan "Lorelein" uudelleen käyttää hyväkseen
kielemme nykyistä kehitysastetta, ja runotekniikan saavutuksia, mutta
suomennoksella on ansionsa uuden käännöksen rinnalla.[144]
Ennenkuin siirrymme seuraaviin vuosiin, mainittakoon tässä vielä
täydellisyyden vuoksi, että Krohn julkaisi vuonna 1861 lehdessä "Från
nära och fjerran" pienen, topeliusmaisen suorasanaisen kappaleen "Det
var ju bara en fantast" (N:o 10) ja runon "Memnonsbilden" (N:o 12).
Kerrottuaan runossaan Memnonin patsaasta Krohn lopettaa:
Så i menskohjärtat gömd,
Knappast anad, knappast drömd, --
Slumrar mången ljuflig sång,
Tills utur den kalla barm
Kärlekslågan ljus och varm
Väcker den till lif engång.
Sitaatti olkoon tässä sallittu tyypillisenä, luonteenomaisena
näytteenä. -- Samassa lehdessä on vielä (N:o 6) P. Mansikan "Oravan
valitus" ja O. Lyytisen "En laulamasta lakkaa" suomeksi, vieressä
ruotsinkielinen runomittainen käännös. Sekin on Krohnin työtä. Jo
edellistä lehden vuosikertaa oli Krohn avustanut painattamalla siihen
_suomeksi_ runonsa "Iltaselle" ja "Neidon lohdutus" (1860, N:o 5) sekä
ruotsiksi kuvauksen Helgolandista. Vielä aikaisemmin oli samassa
lehdessä ollut pieni palanen Krohnin "Angelica"-suomennosta. Runot
"Provessori Lönnrotille" (1862) ja "Taideniekkaseuran vuosijuhlassa"
(1865) ovat tilapäisiä tuotteita, mutta hyvin suoritettuja. Viimeksi
mainittu ansaitsee huomiota onnistuneena kokeena jäljitellä sapholaista
runomittaa. Suomenkielinen juhlarunous oli nyt saanut edustajan, joka
yli parin vuosikymmenen aikana ahkerasti ja hyvällä menestyksellä
edusti tätä runouden lajia.
Vuoden 1865 tuotteita on myös runo "Suomalaisille". Sen synnystä on jo
aikaisemmin (s. 49) kerrottu. Siinä on taas paheksumisen tunne
synnyttänyt runon, tällä kertaa verrattain onnistuneen ja omintakeisen.
Voimakas siveellinen suuttumus on runon kannattavana voimana ja samalla
on myös selvästi esitetty positiivinenkin toimintaohje. Ytimekkäät
säkeet:
Kumpi suurna, kumpi piennä,
Olkoon lasten riitana;
Kyynärähän tok' ei liene
Miehen kunnon mittana!
Ylempänä, alempana,
Mitä siitä huoltakaan,
Kun vaan kukin portahana
Onpi Suomen kunniaan!
sisältävät ajatuksen, katsomuksen, joka kulkee punaisena lankana läpi
koko Krohnin runouden jo kouluajoilta ("Uppmuntran") aina viimeiseen
tuotteeseen asti. Yksilön ja hänen onnensa vähäpätöisyydestä suuren
asian rinnalla oli Topeliuskin laulanut. Krohn lausuu saman asian
kuitenkin aivan omalla tavallaan, kun sen sijaan Paavo Cajander melkein
sanasta sanaan toistaa Topeliuksen runon "Ynglingens drömmar" lopun.
Ennenkuin siirrymme Krohnin runoilun toiseen nousukauteen, on vielä
mainittava muutama Petöfi-suomennos, kansanlaulun pohjalta nousseet
kauniit ja tunnelmalliset "Rauta" ja "Turvaton" sekä ennen kaikkea
pienokaisen kuoleman johdosta kirjoitettu "Pikku Julius vainaa":
Mamman Luli pikkarainen
Ivaksi maailma-matkalleen,
Mut' jo pian lapsukainen
Väsyi pienin jalkoineen.
"Syliin, syliin!" itki
"Enemp' astua en voi!"
Kohta enkeli jo tuli,
Lepoon Lulin päästä soi.
Kieltämättä tämä pieni runo on kaikkein kauneimpia Krohnin
kirjoittamista. L-äänteet antavat sanonnalle pehmeän, lapsellisesti
lepertelevän sävyn, mutta runo ei ole liian lapsellinen, vaan siinä
vallitsee vakava, eheä tunnelma. Sangen itsenäistäkin on tässä hyvin
tavallisen aiheen käsittely. Sovinnaisempi on esimerkiksi Ahlqvistin
"Pikku Annan kuoltua", jossa lapsen esittäminen maan päälle
vierailemaan saapuneena enkelinä on, kuten on huomautettu,[145]
runouden yleistavaraa. Choraeuksen runosta "Vid lilla Ludvigs graf" ei
Krohnin runo myöskään ole riippuvainen. Yhtäläistä kummassakin tosin
aluksi oli se, että kumpikin antaa kuolleen lapsen puhua äidilleen.
Krohnin runon päällekirjoituksena oli alkujaan "Pikku Julius
äitillensä" ja siinä oli kolmas säkeistö, joka tekee tuon
päällekirjoituksen ymmärrettäväksi. Tämä muodostelma ei kuitenkaan
tyydyttänyt Krohnia, vaan hän poisti kolmannen säkeistön, jolloin runon
nimikin oli muutettava. Vaikeata on mennä väittämään, että Krohnin runo
ensimäisessäkään muodossaan on missään tekemisissä Choraeuksen runon
kanssa, siinä määrin erilaisia ovat nuo kaksi runoa. -- Tämä runon
vertaaminen Topeliuksen ihanaan "En liten pilt" osoittaa myös Krohnin
itsenäisyyttä ja samalla hänen arvostelukykyään, joka varjeli
yrittämästäkin tässä Topeliuksen jäljittelemistä. Tunteen aitoutta,
todistaa se, että aihe ei ole johtanut Krohnia esittämään sellaisia
mietelmiä kuin Runeberg runossaan "På ett barns graf". Krohnin runoilun
ensimäisen ja toisen nousukauden yhdistää toisiinsa kolme runoa, jotka
tavallaan kuuluvat kumpaankin. Ne ovat: "Tottelemattomat jäsenet",
aloitettu vuonna 1860, valmistettu Wiesbadenissa marraskuun 3 p. 1868,
"Armahalleni", kirjoitettu ruotsiksi vuonna 1861, ja "Lempeni ja viisas
ystäväni", josta on olemassa ruotsinkielinen, nähtävästi aikaisempi
laitos nimellä "Fantasi".
"Tottelemattomat jäsenet" muistuttaa sekä runomittansa puolesta että
yleiseltä sävyltään Runebergin leikillisiä lemmenlauluja. Tuollainen
aihe ja käsittelytapa oli kyllä Krohninkin luonteen mukainen, mutta
Runebergiltä hän on epäilemättä oppinut lisää näppäryyttä ja
täsmällisyyttä. Runo semmoisenaan ei kuitenkaan ole erikoisen
vaikuttava eikä huomattava. Syy siihen on tietenkin konseptiossa. On
lähdetty ajatuksesta, leikillisestä käänteestä ja hakemalla haettu
sille muoto. Useimmiten on tällöin tulos heikko.
Mielenkiintoisempi runo on "Armahalleni". Sen ruotsinkielistä
alkuteosta emme tunne. Suomenkieliseen runoon on olemassa
konseptiluonnos, jota on korjailtu aivan pitkin matkaa, mikä ei ole
tavallista Krohnilla. Runotar lienee ollut sitä kirjoitettaessa
vastahakoinen. Melkeinpä ainoa paikka, joka on ilman korjauksia, on
säepari:
Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo,
Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa.
Siinä on runon ydin ja lähtökohta. Runon pääsisältö voi olla muistelma
ennen luetusta. Franzénin runojen joukossa on "Varning", jossa puhutaan
rakkauden tulosta ja jonka toinen säkeistö kuuluu:
Med bäfvan möt den gudamagt, som stiger
In i sitt tempel, till hans tjenst beredt,
Och i den hemlighet, han än förtiger,
Träng ej att forska med förtidigt vett.
Njut tyst den eld från himlen, som inviger
Ditt rena hjerta, ack! så oförsedt.
Men vårda den, att den ej lös må rasa.
Ack! lifvets glädje blir så lätt dess fasa.
Ensi kertaa on Krohn tässä koettanut käyttää eleegistä runomittaa
omassa runossaan. Hän ei enää polje korkoa, kuten hän oli tehnyt
suomentaessaan Malmströmin "Angelicaa", mutta hän ei pane kylliksi
huomiota laajuuteen. Sen vuoksi on rytmi huonoa, useat säkeet
epäonnistuneita. Epäonnistuneisuutta vielä lisää loppusointujen
käyttäminen, joilla runoilija kai on koettanut pelastaa asiansa, mutta
jotka ovat aivan sopimattomat eleegiseen runomittaan.[146] -- Yksi
pikkuinen yritys käyttää eleegistä runomittaa on kylläkin vielä
aikaisempi, mutta runo on niin lyhyt katkelma, ett'ei sitä juuri voi
ottaa lukuun. Sen nimi on "Nuorukais- ja miesijän vaiheella" ja se
kuuluu:
Oi uni sä suloinen, sano miksi jo luotani lensit,
Miks mua hyljäten haihduit, miksikä pois pakenet.
Tähti sa rakkauden, joka taivahallani tuikit,
Miks tules sammunut on, vaalennut valos on.
Suljettu paratiisini on, sen enkeli seisoo
Portilla tulinen kalpa -- -- -- kädessään.
Näkyy, miten vaikeata Krohnin alussa oli käyttää heksametria ja
pentametria, joita hän myöhemmin juhlarunoissaan suosii ja myös hyvin
hallitsee. Voisi ajatella, että tämä katkelma, jonka sävyssä on jotakin
Ahlqvistin tapaista, on jollakin tavoin vaikuttanut runon "Armahalleni"
syntyyn, niin erilainen kuin runojen sisällys onkin. Eiväthän nämä
runot syntymäaikaan nähden ole aivan kaukana toisistaan. Jos tällä
yhteen asettamisella on oikeutusta, niin se osoittaa, miten pitkän tien
runoilijan fantasiatoiminta on kulkenut, ennenkuin runo "Armahalleni"
on saanut lopullisen muotonsa. Vuosien kuluessa saavutettu kypsyys on
alkuperäisestä subjektiivisesta minä-runosta tehnyt ulkokohtaisemman.
"Lempeni ja viisas ystäväni" muistuttaa yleissävyltään hiukan
Topeliuksen runoutta. Topeliukselta saatu, kenties tajuton laina, on
viisaan ystävän mainitseminen. Alkujaan, runon ruotsinkielisessä
laitoksessa, ei esiinny tämä sanamuoto vaan "de vises skara". Muuten
ruotsinkielinen ja suomenkielinen runo ovat hyvin lähellä toisiaan.
Voisipa melkein puhua suorastaan käännöksestä.[147]
Kaunis runo "Rantakalliolla keväällä" on myös niitä Krohnin tuotteita,
joitten aihe nousi runoilijan mieleen kotimaassa, mutta itse runon
sepittäminen on suoritettu ulkomailla ollessa. Sekin on Krohnin
fantasiatoimintaa hyvin kuvaava. Runon ajatussisällys on peräisin
kaikesta siitä, mitä runoilija ajatteli ja tunsi nälkätalven
aikana, mutta aihe tiivistyi kiinteäksi, ääriviivoiltaan selväksi
kokonaisuudeksi, kun runoilija keväällä katsellessaan Tähtitornin
mäeltä vielä jäässä olevalle merelle näki taivaanrannalla sinisen
vesiviirun ja samalla hänen mieleensä nousivat sanat, jotka ovat erään
Topeliuksen runon päällekirjoituksena: "Den blå randen på hafvet".
Siitä sai Krohnin runo lähtökohdan:
Sä siintävä sininen reuna,
Tuoll' takana talvisen jään!
Se on ainoa kosketuskohta Krohnin ja Topeliuksen runon välillä.
Niinkuin lentokone tarvitsee hiukan alkuvauhtia kohotakseen ilmaan,
samoin tavallisesti Krohnin runo saatuaan pienen alkusysäyksen ulkoa
päin irtautuu maakamarasta ja lähtee lentoon, ei tosin huimaaviin
korkeuksiin eikä erikoisen pitkille matkoille, mutta suorittaen
vakavasti kauniita lentoja niin korkealle, että avautuu uusia näköaloja
ja kauniita, valoisina kajastavia kokonaiskuvia. "Rantakalliolla
keväällä" on eheä, kaunis ja tekijänsä luonnetta hyvin kuvaava runo.
Samantapainen on "Myrskyn ajalla Genève-järven rannalla." Siinäkin on
lähtökohtana näkökuva, luonnon ilmiö, mutta värit ja valaistus ovat
aivan toiset kuin edellisessä tapauksessa. Luonnonkuvaus tässäkin
supistuu vähiin. Runo on aateruno. Molemmille runoille on yhteistä
optimismi, luja luottamus siihen, että Jumala pitää huolen ihmisestä
eikä ole häntä unhoittanut silloinkaan, kun asema näyttää synkältä.
Mutta runossa "Järven rannalla" tekijä esittää tuon huolenpidon
nimenomaisena ehtona sen, että ihminen jättää "uhkaylpeyden",
luottamuksen omiin voimiinsa, nöyrtyy, tyyntyy ja tyytyy Jumalan
tahtoon, joka aina on armollinen ja hyvä. Sisäisten taistelujen kautta
saavutettu vakaumus puhuu tässä voimakkaasti ja vakuuttavasti. Voi
panna kysymyksen alaiseksi, onko tässä runossa aiheen käsittely
onnistunut, runo esteettisesti tehoava. Paljon riippuu lukijasta tässä
suhteessa. Huomautettakoon, että esitys runossa on melkoisen
havainnollista, kuvat esiintyvät selvinä ja mielikuvituksen
havainnollisuus näkyy kielenkäytössäkin. Yksinpä outo sanamuodostelma
"ihmissiip'" on tässä yhteydessä paikallaan. Siihen muuten sisältyy
kuva, jota on verrattain paljon käytetty runoudessa ja joka sen vuoksi
on helposti ymmärrettävä.[148]
Näkökuva ja siitä johtuneet mietelmät ovat pikku runojen "Clarensin
hautausmaalla" ja "L'Isle de la paix" synnyttäjiä. Runot ovat
vähäpätöisiä. Sen sijaan on samalla tavoin konsipioitu "Koivu Etelässä"
soma ja runollinen, sillä tekijän koti-ikävän tunne ja kiintymys
kotimaahan on päässyt esille tässä runossa. Muoto on niin
yksinkertainen ja tottuneelle runoilijalle helposti tarjoutuva, että on
turhaa hakea sille esikuvia. Krohnin mieltymys jambisiin sakeisiin,
vaikka ne ovat suomenkielellä vaikeita rakentaa, ansaitsee hänen
temperamenttiaan kuvaavana huomiota.
Vuoden 1868 runoista herätti "Karkuri" enimmän huomiota. Se onkin
Krohnin parhaita saavutuksia ja kykenee yhä edelleen löytämään
ihailijoita. Runon syntymähistoriaa on jo edellä (s. 55) esitetty.
Sanomalehtien kertomukset rikollisista, jotka koti-ikävä pakoittaa
pyrkimään läpi tuhansien vaarojen Siperiasta takaisin lapsuuden
leikkipaikoille, ovat liikuttaneet runoilijaa ja jääneet hänelle
mieleen. Ulkomailla, itse kotimaahan ikävöidessään, runoilija tuntee
noitten muistelojen tiivistyvän runon aiheeksi, ja eräänä kauniina
päivänä vuoristossa liikuskellessaan hän sepittää runon "Karkuri",
kuvauksen Korven Kustasta, joka synkkänä, myrskyisenä syysyönä saa
rauhaa ja sopusointua mieleensä katsellessaan kotitalonsa väen
rauhallista nukkumista. Kamppailtuaan sitten vielä jonkun aikaa muodon
kanssa runoilija saa syntymään taiteellisesti eheän ja vaikuttavan
runon, jossa romanttiset ja realistiset ainekset on sulatettu yhteen.
Aleksis Kiven vaikutusta ei ole huomattavissa tässä runossa eikä koko
Krohnin tuotannossa. Kivi oli itsenäinen runoili ja nero, joka loittoni
niin kauas suomalaisten runoilijatoveriensa runebergilaisista
ihanteista, ett'ei Krohnin kaltainen runoilija voinut häneltä saada
mitään vaikutuksia tuotantoonsa. Hyvä sekin, että Krohn edes ymmärsi,
joskaan ei aina täydellisesti, Aleksis Kiveä eikä Ahlqvistin tavoin
käynyt hänen kimppuunsa. Jos Kiven "Karkurit" on jättänyt joitakin
muistelmia Krohnin mieleen, niin ei näillä kuitenkaan ole mitään
oleellista merkitystä runon "Karkuri" syntyyn nähden. -- Runebergin
vaikutusta sen sijaan näkee "Karkurin" tyylissä. Runomittakin on sama
kuin "Matkamiehen näyn", johon runoon on vertauskohtia.
Minkätähden "Karkuri" tekee voimakkaan vaikutuksen lukijaan, synnyttää
esteettisen nautinnon? Sentähden, että runoilija on siihen vuodattanut
omaa itseään: ikäväänsä, rakkauttaan kotiin ja kotimaahan,
myötätuntoaan onnettomia ja hairahtuneita ihmisveljiä kohtaan.
Kun runoilija saa tämmöisen persoonallisen aineksen runoaan
kannattamaan, syntyy hyvä runo; milloin hän ei onnistu sitä kyllin
voimakkaasti saamaan esille, tulee runosta huono, olkoonpa aihe miten
mielenkiintoinen tahansa ja runon muotokin moitteeton taikkapa
taiturimainenkin. Tämän valaisemiseksi johdatettakoon mieleen Krohnin
runo "Vakoja", joka on kirjoitettu vain neljä päivää sen jälkeen kuin
"Karkuri" sepitettiin. Aihe on saatu samalla tavoin kuin "Karkurinkin":
runoilija on lukenut kuvauksen elämästä, sodan tapahtumista, ja tuo
kuvaus on häntä syvästi liikuttanut. Kuvattu tositapaus on
inhimillisesti mielenkiintoinen ja sopiva aihe taiteellisesti
käsiteltäväksi: viaton, rakkauden työtä harjoittanut henkilö saa
palkakseen hyvyydestään rääkkäystä ja häpeällisen kuoleman, sentähden
että sota sokaisee ja raaistaa ihmiset. Tästä aiheesta ei Krohn saanut
syntymään kelvollista runoa. Hän vain esittää tapauksen osaamatta tuoda
näkyviin omaa persoonallista suhtautumistaan siihen. Tämä oman
persoonallisen suhteen esittäminen, oman sydämen sykinnän kuuluviin
saattaminen on juuri sitä salaperäistä luomistyötä, jota ei voi
toiselle opettaa ja jota ei tutkimus voi täysin selvittää, vaan
ainoastaan todeta sen onnistumisen. Ylimalkaisella pateettisella
huudahduksella se ei ole suoritettu. Runoilija voi kyllä olla vilpitön
ja tarkoittaa aivan täyttä totta, mutta hänen huudahduksestaan puuttuu
tuo salaperäinen "jokin", joka tempaa lukijan mukaansa. Niin on
"Vakojan" viimeisen säkeistön laita:
Oi ihmiskunta, ken voi lukeakaan vammas,
Joit' yhä repii viha, käärme myrkkyhammas,
Mi huokuin epäluulon sumut sakeat.
Mustaapi syylliseksi myös viattomat!
Muotokin on epätyydyttävä. Sekin on seurausta todellisen inspiration
puutteesta. Muodon voisi siloittelemalia saada paremmaksikin, mutta
runo ei silti muuttuisi hyväksi. Joko on Krohn ollut "Vakojaa"
kirjoittaessaan liian järkytetty "Gartenlaubessa" olleesta kuvauksesta
voidakseen suhtautua siihen esteettisesti tahi oli hänen runoilunsa
senlaatuista, että vasta kauan mielessä olleet aiheet piilotajunnan
jatkuvan työn kautta voivat hänessä kiteytyä taiteelliseen muotoon.
Itsekin Krohn ymmärsi "Vakojan" heikkouden eikä ottanut sitä
"Valittujen runoelmiensa" kokoelmaan. Työnsä tuloksia Krohn yleensä
arvosteli tyynesti ja oikein.
Vuonna 1869 kirjoitettujen runojen joukossa on muutamia Krohnin
huomattavimpia. Tunnetuin niistä on "Virsi, kotimaan puolesta". Sekin
on todistus entisten lisäksi siitä, että ulkomailla ollessaan Krohn
koko sydämensä lämmöllä oli kiintynyt köyhään kotimaahansa ja muisteli
sitä. Onnistuneeksi tekee tämän runon se, että siinä yhtyy
sopusointuisesti kaksi Krohnin runouden huomattavinta tekijää:
uskonnollisuus ja isänmaallisuus. Näin ollen se on tekijälleen sangen
luonteenomainen. Myöskin fantasiatoiminnan laatu on samantapainen kuin
Krohnilla yleensä. Muistelmat ennen luetusta runoudesta tuntuvat
selvästi. Muoto on saatu Runebergiltä runosta "Fosterlandet". Paitsi
runomittaa on molemmille näille runoille yhteistä myös koruton,
täsmällinen sanonta. Osittain liittyy "Virsi kotimaan puolesta"
sisällyksellisestikin Runebergiin, mutta vielä paljon suuremmassa
määrin Topeliukseen. Nöyryys, oman pienuuden tunto ja siihen
tyytyminen, mutta samalla varma vakaumus, että Herra on heikoissa
väkevä ja voi käyttää pieniäkin suuriin töihin -- kaikki tuo on Krohnin
omaa katsomusta, mutta myös Topelius laulaa samaan henkeen:
O arma land, o rika land,
du sköna, offerkrönta strand,
som polens isar gärdat,
till hvilka värf har Herrans röst
dig korat ut i tidens höst,
när så vid nödens modersbröst
han tusen år dig härdat?
Böjdig i stoftet för hans bud,
och sen stå upp, var stark i Gud
att all din nöd betvinga!
Och. lef, när dagens suck förgår,
odödligt än i tusen år,
att vittna hvad Guds makt förmår,
Guds makt uti de ringa.
(Septembernatten).
Topeliuksen runo "Septembernatten" on kirjoitettu vuonna 1867, joten
sen jättämä vaikutus on Krohnin mielessä vielä hyvin tuntunut, kun
Krohn sepitti virtensä. Topeliuksen luja vakaumus, että Suomen kansa on
Jumalan valittu kansa, suuriin tehtäviin aiottu, ei ole ollut aivan
ilman vaikutusta Krohnin runoon. Mutta itsenäinen on Krohn esikuvistaan
huolimatta tässäkin runossaan. Sangen luonteenomainen Krohnille on
loppusäkeistö:
Jos meidän kansa aina sais
Vaan olla palvelijanais,
Sun töitäs aina toimittaa,
Valistua ja valistaa.
Muistuu mieleen, mitä Krohn kerran kirjoitti vanhemmilleen toisten,
valistamisesta. Sana _valo_ alkaa tästä lähin yhä enemmän esiintyä
Krohnin runoissa, mutta sen rinnalla myös sana _lämpö_.
Toinen huomattava runo vuodelta 1869 on "Vieras lippu". Jo
muodollisestikin on se uusi voitto suomenkieliselle runoudelle, siinä
kun ensi kerran _ottave rime_ soi suomenkielellä kauniina ja
täyteläisenä. Aatesisällys on siinä ilmaistu kauniisti ja
vaikuttavasti. Runossa esitetyillä ajatuksillahan onkin keskeinen asema
Krohnin koko henkisessä elämässä. Itse runon perus-ajatuskin, vieraan
kielen vieras lippu peittää kaikki suomalaisten saavutukset ja riistää
heiltä ansaitun kunnian, oli ollut kauan Krohnin mielessä. Jo
väitöskirjassaan hän sen esittää Jusleniuksen lausumana. Samaan mieheen
siirtyy ajatus, kun runoilija luettelee suomalaisten suurtekoja ja
ansioita. Mutta nuo ansiot eivät synnytä runoilijassa tyhjää ylpeilyä.
Itselleen uskollisena hän muistaa, että kaikki menestys saavutetaan
vain Jumalan tahdosta ja avulla. Siinä on kosketuskohta tämän runon ja
kotimaan puolesta viritetyn virren välillä:
Oi Suomen lapsi! Herra kansallemme
Matalan, halvan sijan tänne loi.
Tämä Krohnilla tavan takaa esiintyvä pienuutemme ja ulkonaisen
arvottomuutemme alleviivaaminen voisi tuntua epämiellyttävältä, jos
siihen ei runoilijalla aina yhtyisi innokas vakuutus, että tästäkin
huolimatta suomalaisilla ja suomalaisella kulttuurilla on
kehitysmahdollisuutensa ja varma tulevaisuus. Tämä puoli on Krohnille
pääasia, ei vähäväkisyytemme kuvaaminen, joka vain on tausta, totuuden
vuoksi ja vaarallisten kuvittelujen välttämiseksi mainittava tosiasia.
-- Topeliusta tulee ajatelleeksi myös runoa "Vieras lippu"
tarkastellessa.
Tulevaisuutemme takia on kansan kieli kohotettava arvoonsa ja luotava
suomenkielellä kansallinen sivistys, se on Krohnin kanta. Mutta
suomalaisuus on niin heikko, historiallisten olojen luoma vääryys
suomenkieltä kohtaan niin suuri, että tuo suuri tulevaisuuden ajatus
voi jäädä toteuttamatta. Siksi Krohn omasta puolestaan uhrasi kaiken
tarmonsa ja kykynsä suomalaisuuden hyväksi, edisti sitä uupumatta
sanalla ja työllä. Siksi hän myös "joskus saattoi tulistua
silmättömäksi" suomalaisuuden puolesta. Ei ainoastaan ihmisenä ja
kansalaisena, vaan myös runoilijana. Silloin runo helposti menettää
Krohnille ominaisen lempeän, harmoonisen, idealistisen luonteensa ja
sen kautta myös suuren osan viehätystään, mutta osoittaa sen sijaan,
että runoilijassa on tulta ja voimaa. Sanonta muuttuu tällöin kiihkeän
vauhdikkaaksi, "krampaktigt forcerad" sanoo siitä Lönnbeck.[149]
Esimerkkinä tästä vuodelta 1869 on runo "Tuhma, raak' on suomalainen".
Jo ensimäisen säkeen akustinen vaikutus, milt'ei korvia särkevä
äänneasettelu:
Tuhma, raak' on suomalainen!
antaa runolle erikoissävyn, joka on poikkeuksellinen Krohnin
runoudessa. Vääryys synnyttää vihaa ja kostoa, sanoo runoilija tässä
suomenkielen polkijoille. Näin kuljetaan onnettomuuteen.
Mutta vieläkin suurempi onnettomuus on seurauksena, jos kansa itse
hylkää oman kielensä. Tämänkin mahdollisuuden Krohn ottaa huomioon ja
varoittaa siitä pari vuotta myöhemmin kirjoittamassaan, aikoinaan hyvin
populaarissa runossa "Fenialaiset".
Juuri sen vuoksi, että suomalaisuus Krohnille oli kaikki kaikessa, hän
-- syystä kyllä -- suuresti ihaili ja ylisti keisari Aleksanteri II:ta.
Sen olemme jo nähneet hänen kirjeistään vanhemmilleen. Runossaan
"Huhtikuun 16 p. 1869" Krohn selvästi lausuu, että keisari on nuoren
kansallisen elämämme tuki ja auttaja. Keisarin ylistelyssä hänellä oli
vanhempana toverina ja alkusysäyksen antajana Topelius, joka oli
laulanut keisari Nikolainkin kunniaksi. Muut runoilijamme olivat tässä
suhteessa pidättyväisempiä, mutta Krohn ei välittänyt ympärillään
vallitsevasta hiljaisuudesta, vaan toi muista riippumatta esille omat
ajatuksensa ja tunteensa, kuten hänen tapansa oli.
Aleksanteri-runojen ja samanhenkisten juhlarunojen sarja, jonka
alkuna runo "Huhtikuun 16 p. 1869" on, jatkuu vasta kymmenkunta
vuotta myöhemmin, ja näillä komeilla juhlarunoilla päättyykin
Krohnin kaunokirjallinen toiminta. Mutta siinä välillä on joukko
toisenlaatuisia runoja, joiden syntymäaikana Krohnin runollinen
luomisvoima on ollut suurimmillaan ja tekniikka täysin kehittyneenä. Ne
eivät mene ulkopuolelle sen ahtaan piirin, jossa runoilija tavallisesti
liikkuu, mutta ovat somia ja miellyttäviä.
Vuoden 1869 joukossa on muutamia, joissa entiseen tapaan rakkaus on
pääsisällyksenä. Näppärä, mutta ei erikoisen runollinen, on "Ne ovat
vait!". Sen sijaan "Ainoa hetki" viehättää hartaudellaan ja
lyyrillisyydellään. Vertaus Runebergin runoon "Den enda stunden"
tarjoutuu itsestään jo päällekirjoitusten samankaltaisuuden vuoksi ja
antaa saman tuloksen kuin aikaisemmatkin vertailumme, nimittäin että
muisteluilla ennen luetusta on suuri osuus Krohnin runojen syntymässä,
ja Runeberg varsinkin on tässä suhteessa vaikuttanut paljon, mutta
vieras vaikutus on Krohnilla sittenkin vain lähtökohtana. Itse runon
muodostelu on itsenäistä. Kuitenkin on "Ainoa hetki" lähempänä
esikuvaansa kuin useimmat muut Krohnin runot. Verrattakoon vain
säkeitä:
Oi riemuisaa,
Oi katkeraa,
Oi hetkeä yhtä ja ainoaa
Den korta stunden
Blef hos mig evigt,
Den bittra stunden,
Den ljufva stunden.
Runo "Miks sua rakastan" ei kohoa samalle tasolle. Armaan omistamisen
onnellistuttavaa tunnetta ei ole saatu esille niin voimakkaasti, että
se vaikuttaisi lukijaan. Tulos johtunee siitä, että runossa on liian
paljon käsitteellistä resonemangia, "tervettä järkeä" runon muodossa,
lähtökohtana ajatus eikä tunteen rytmillinen liikahtelu. Jos
tämmöinenkin runo, jonka ajatussisällys on kovin yksinkertainen ja
helposti mieleen nouseva, on syntyäkseen vaatinut kirjallisen esikuvan,
niin semmoisen kenties löytäisi Petöfin runoista.[150]
"Viinitarhan edustalla" on pieni, onnistunut lyyrillinen palanen ilman
mitään häiritseviä sivuääniä. Se on niitä harvoja Krohnin runoja,
joissa selvästi tuntuu vaikutusta Heinestä.
Laajempi kuvaus ja myös Krohnin parhaita runoja on "Purjehdusretki
saaristossa", joka syntyi siihen aikaan, kun Krohn piti ballaadia ja
suurempaa kertomarunoa oikeana alanaan. Runon syntyyn nähden selviää
Krohnin lausunnoista, että hän tässäkin taas etsi taikka odotti
ulkoapäin sopivaa muotoa lähtökohdakseen. Ilmeistä on, että sen antoi
hänelle Schillerin "Das Lied von der Glocke". Ansioksi Krohnille on
luettava, että hän tämmöinen malli silmiensä edessä on osannut hyvin
hillitä taipumustaan tehdä runoistaan aatteiden tulkkeja ja pannut
"Purjehdusretkessä" pääpainon luonnonkuvaukseen, johon mietelmät ja
ihmiselämään viittaavat vertauskohdat liittyvät kevyesti ja
luontevasti. Topeliuksen runo "Metaren" tuskin on ollut Krohnilla
"Purjehdusretkeä" sepitettäessä erikoisesti mielessä, mutta kuitenkin
sen vaikutus tuntuu. Niistä monista aineksista, joista Krohnin runo on
syntynyt, on osa peräisin Topeliuksen mainitun runon alkuosasta.
Muodollisesti on "Purjehdusretki" sangen hyvä saavutus, suorastaan
voitto suomalaiselle runotaiteelle. Aivan oikein huomauttikin
Godenhjelm arvostellessaan Krohnin toista runokokoelmaa:[151] "Monessa
kappaleessa on hän viljellyt konstillisempiakin runomittoja, kuin mitä
meidän kirjallisuudessamme tähän asti on uskallettu käyttää. Kuinka
oivallisesti tämmöinen taiteellisempi värsynrakennus usein on häneltä
onnistunut, todistaa muun muassa 'Purjehdusretki'."
Hyvä ja Krohnin katsomusta kuvaava runo vuoden 1869 tuotteiden joukossa
on myös "Tähden tuikkiminen". Hänestä tähden valo ei ole kylmä ja
tunteeton, kuten Lauri Stenbäckistä, vaan se tuo pyhää rauhaa sydämeen,
on opastajana tiellä isänkotia kohti. Koulupoikana Krohn heikossa ja
sekavassa tekeleessä vertasi tähden tuikintaa kuolleen lemmityn
lempeään silmäykseen, kypsyneenä miehenä hänelle ei enää kelpaa
tuommoinen aihe, vaan hän tuo sen sijaan syvemmän ja runollisemman.
Krohnin elämä oli yhtämittaista kehitystä, ei vain valistamista, vaan
myös valistumista. -- Sanonnan sävy ja runomitta osoittavat Runebergin
"Flyttfåglarne" runon vaikutusta, mutta sisällys ja kuvat ovat
toisenlaiset.
Toista puolta Krohnin runoudessa edustaa pikku runo "Suurisuiselle
ystävälle". Se on hyvä ja älykkäästi sepitetty kompa, jonka kärki on
kyllä terävä, mutta tekijä kuitenkin varoo pistämästä liian syvälle.
Tyhmyys ja tyhjyys sietää hieman naurua, mutta asiaa ei pidä paisuttaa
suuremmaksi kuin se on. Kaikessa lyhyydessään tämä palanen on Krohnia
hyvin kuvaava. Ahlqvistimaisten kompien sepittämiseen ei hänellä ollut
halua eikä juuri edellytyksiäkään. Lähempänä häntä oli leppoisa
huumori, jommoinen oli Ahlqvistille aivan vierasta. Tuo huumori pääsee
Krohnin tuotannossa jokseenkin vähän esille, sillä sen työntää syrjään
Krohnille ominainen isänmaallinen paatos. Joskus se kuitenkin vilahtaa
esille kesken vakavan työn, kuten hauskassa runossa "Laiskuuden
ylistys". -- Muistaen Ahlqvistin puuttuvaa huumorin tajua ja
verratessamme hänen ja Krohnin toiminnan yleistä luonnetta me toteamme,
että Krohnin tunneasteikko oli laajempi ja monivivahteisempi, hänen
näköalansa avarammat, hänen henkensä kultturoidumpi ja eurooppalaisempi
kuin Ahlqvistin. Sen sijaan Ahlqvist on voimakkaampi persoonallisuus.
Tämän vuoksi sekä runolahjoiltaan etevämpänä ja raskaamman muokkaustyön
suorittajana suomenkielisen taiderunouden kehittämisessä Ahlqvist on
saanut ja ansainnutkin huomattavamman sijan suomalaisen runouden
historiassa kuin Krohn. Huolimatta aikalaisten ja myöhempienkin polvien
suopeista arvosteluista on Krohn kuitenkin liian paljon jäänyt
Ahlqvistin varjoon. Tämä johtui jo alusta alkaen siitä, että Krohn oli
nuorempi. Milloin kohtalo johdatti nämä molemmat runoilijat esiintymään
samassa tilaisuudessa, himmensi Ahlqvist aina Krohnin. Niin tapahtui
Schiller-juhlassa 1859, jolloin Ahlqvist luki suomentamansa "Laulun
kellosta", Krohn "Sukeltajan", niin tapahtui kymmenen vuotta myöhemmin
Suomalaisen Seuran iltamassa syksyllä 1869, jolloin Krohn lausui
vaikuttavimmat runonsa "Karkuri" ja "Purjehdusretki", mutta Ahlqvistia
edusti "Koskenlaskijan morsiamet" rouva Raan lausumana. Samaa voi
sanoa, kun vertaa Ahlqvistin ja Krohnin promotiorunoja. Krohnin runous
toi sisällyksellisesti jokseenkin vähän uutta siihen, mitä Ahlqvist oli
antanut, ja aikalaisilta jäi huomaamatta se suuri työ, minkä Krohn
suoritti suomenkielisen runouden muodon kehittäjänä ja hienostuneempana
edustajana.
Siirtyessämme tarkastelussamme eteenpäin ajassa kohtaamme n.k.
Emma-runot ja mitä niiden yhteydessä on sepitetty. Nämä Krohnin
runoilun kolmannen nousukauden parhaat tuotteet ovat persoonallisempia
ja itsenäisempiä kuin mitkään aikaisemmat hänen runoistaan. Aiheensa
puolesta on Emma-sikermä uutuus kirjallisuudessamme eikä aivan
tavallinen maailmankirjallisuudessakaan. Harvoin on naiselle puolisona
laulettu niin harrasmielisiä säveliä kuin näissä runoissa. Suoranaista
esikuvaa niille ei ole, sillä ne ovat elettyä, suoraan sydämestä
noussutta runoutta. Rückertin "Liebesfrühling" ei ole näihin runoihin
jättänyt jälkiä. Joitakin kosketuskohtia on Petöfin kanssa, joka ylisti
avio-onnea. Jokin soinnahdus kenties on peräisin Franzénilta. Hakemalla
voisi löytää myös jotakin yhtäläisyyttä Böttigerin sonettisikermän
"Emma" kanssa. Olemme lausuneet todennäköistä olevan, että Krohn tunsi
Böttigerin tuotantoa. Mainittava kuitenkin on, että Krohnilla ei
itsellään ollut Böttigerin kirjoja eikä hän ainakaan ollut niin
ihastunut Böttigeriin, että olisi ottanut puheeksi muitten kanssa
Böttigerin tuotannon. Böttiger ja Krohn ovat jossakin määrin
sukulaissieluja ja tämmöisten teoksissa tavattavat yhtäläisyydet
tutkimus tavallisesti osoittaa toisistaan riippumattomiksi. Tässä
tapauksessa yhtäläisyydet supistuvat siihen, että Böttigerilläkin on
sanonta "_säde_ Emman silmästä"[152] ja että myös Böttigeriä kiusaa
ihmisseurain melu ja hänkin menee armaan haudalle, mutta kaikki
tuo on runoudessa niin yleistä, ett'ei se tässä oikeuta mitään
yhteenasettamista. Yhteistä Krohnille ja Böttigerille ylimalkaan on
halu kokeilla uusilla, vaikeilla runomitoilla, mutta Emma-runoja
kirjoittaessaan Krohn eli syvän persoonallisen surun vallassa eikä
hänellä tällöin ollut aikaa sorvata sonetteja kehittymättömällä
suomenkielellä. Hänen runonsa ovat Böttigerin sonetteihin verrattuina
muodollisesti kömpelömpiä, mutta tunne niissä sen sijaan on syvä ja
aito. Runossaan "Det lyckliga hemmet" Böttiger nimittää vaimoa kodin
sieluksi. Krohn käyttää vaimosta nimitystä "kodin henki hoitava"
("Tyhjyys"). Jos tämmöisiä yhtäläisyyksiä ajaa takaa ja niille
rakentaa, niin silloinhan koko Krohnin runouden voi konstruoida kokoon
lainapalasista. Ja kuitenkin Krohn, niinkuin tähänastiset vertailumme
toivoaksemme epäämättömästi osoittavat, oli runoilijana melkoisen
itsenäinen. Emma-sikermässä hän on sitä vielä suuremmassa määrässä kuin
muualla.
Suureen suruun ei heti voi suhtautua esteettisesti. Tunteitten
runollinen lievennys, joka on yksi runouden normeja,[153] edellyttää
jonkinmoista tunne-elämän tasapainoa. Kun se on saavutettu, kelpaa
persoonallinen menetyskin runon aiheeksi. Krohnin ensimäinen Emma-runo
"Unhoitus" on kirjoitettu, kun yli kaksi viikkoa oli kulunut vaimon
kuolemasta. Runon ytimenä ja lähtökohtana on ajatus, mutta se on
runollinen eikä saa ylivaltaa tunteen kustannuksella. Sentähden on tämä
pieni, muodollisestikin moitteeton runo sangen vaikuttava. Samaa voi
pääasiassa sanoa seuraavana päivänä kirjoitetusta runosta "Haudan
partaalla". Merkille pantavaa on, että runon heikoin kohta on siinä,
missä runoilija siirtyy käsitteelliseen refleksioon ja suorastaan
sanaleikkiin:
"Miksi: _elo_?" kysyin ennen;
"_Ilohan_ ois oikeempi!
Ah nyt _ilon'_ katos tännen,
_Elostani_ erosi."
Jokseenkin samalla tasolla kuin edelliset on "Mut miltä tuntui
katsees?" Siinäkin on refleksiota, mutta ajatus on itsenäinen ja
runollinen ja tunne kietoutuu kiinteästi siihen. Jonkun verran
vaikeatajuisena tahi hämäränä voisi kenties pitää runon loppua.
"Tyhjyys" vaikuttaa myös tunteen voimakkuudella ja sisällys siinä on
havainnollisesti esitetty. -- "Kahden kesken" runon lähtökohtana on
armaan kuvan näkeminen, joka johdattaa mieleen entiset onnen päivät. --
"Uusi sulhas-aika" sisältää muistokuvia. Loppupuolella havaittava
tunteen nousu vaikuttaa edullisesti. Säkeet:
"Tie on niin pitkä, pimeä syys-ilta. --
Päässeekö vaan hän toimitettavilta?" --
Samassa suukkonen jo sulle vastas.
tuovat mieleen Schillerin runon "Die Erwartung", varsinkin sen
loppusäkeet:
So war sie genaht, ungesehen,
Und weckte mit Küssen den Freund.
Tässä ei tietenkään voi väittää edes muistelman Schilleristä olevan
kysymyksessä. Suukkosista puhuu Krohn usein muuallakin.
"Ihmis-seuroissa" on hyvä kuten edellisetkin. Huomio kohdistuu siinä
loppusäkeistön sattuvaan ja omintakeiseen vertaukseen. -- "Kaikkein
vaikein" sisältää mietiskelyä, joka heikentää tunnepuolta, niin ett'ei
runo tunnu yhtä välittömältä kuin edellä mainitut. Aivan toisenlainen
on seuraavana päivänä kirjoitettu "Helmi ja isänsä". Se tekee valoisan
ja vapauttavan vaikutuksen sen takia, että runoilija siinä jo on
voittanut surunsa katkeruuden, alistunut kohtaloonsa ja ottaa taas osaa
elämään säilyttäen vainajan muiston pyhänä ja kirkkaana mielessään. --
"Hiljaa" palauttaa vielä uudelleen mieleen sen hetken, jolloin armas
lepäsi jo kylmänä ja äänettömänä, mutta nyt näyttää runoilija tuon
kuvan kirkastettuna, ihanana, semmoisena kuin sen voi nähdä vasta
sitten, kun suru on puhdistanut sydämen ja poistanut siitä kaiken
itsekkyyden:
Mieltä riuduttava rakkaus,
Rintaa kalvavainen kaipaus,
Ikäväni, tunteheni kaikki
Itsekkähät, olkaa vaiki!
Hiljaa! -- Armahani nukkuu. -- Hiljaa!
Se on todellista, elettyä runoutta, joka ei voi jättää kylmäksi ketään,
jolla on runouden ymmärtämiselle avoin mieli. Muodon epätäydellisyys on
tällöin toisarvoinen tekijä.
"Puolen vuoden päästä" on kirjoitettu, kuten nimikin osoittaa, lähes
puoli vuotta sen iskun jälkeen, joka oli saanut Krohnin runohetteen
tulvilleen. Entinen surun tunne on taustatunnelmana tässäkin runossa,
mutta miedontuneena. Retoorisuus on saanut sijaa vertauksessa, joka
kuitenkin on hieman puutteellisesti kehitetty. Säkeissä:
Vaan näitkö rannalla Sicilian
Sä koskaan Etnan vuorikukkulan
tuntuu olevan muistelma Choraeuksen sanoista "förtviflans Etna"
("Menniskans värde").
Viikkoa myöhemmin kirjoitettu "Vapaa" sisältää sattuvan vertauksen,
mutta on ehdottomasti proosallinen. Sen sijaan pari viikkoa tämän
jälkeen kirjoitetussa "Ma olin rikas" on onnistuneen vertauksen lisäksi
myös runollisuutta ja tunnetta, mikä osoittaa, että elävä ajatus kyllä
voi olla hyvän runon lähtökohtana. Samana päivänä valmistunut, viikkoa
aikaisemmin aloitettu "Sydämen taisteluita" kuuluu sisällyksellisesti
Emma-sikermään, vaikka tekijä ei ole sitä siihen sijoittanut. Kuvineen,
mietelmineen ja antiteeseineen se tekee jokseenkin heikon vaikutuksen
ja antaa vähemmän kuin otsikko panee odottamaan. Tuntien tekijän
elämänvaiheet me ymmärrämme runon aiheen, runoilijan sydämen taistelut,
mutta emme runossa pääse niitä niin lähelle, että voisimme elää mukana
niissä. Aiheitten erilaisuuden vuoksi ei vertaus Ahlqvistin runoon
"Sydämeni asukkaat" tässä ole oikeutettu, mutta jos Krohn runonsa
päällekirjoituksella saa Ahlqvistin runon nousemaan lukijan mieleen,
niin lukija sitä selvemmin huomaa, että Krohn toisinaan ei saa täyttä
otetta aiheeseensa nähden. Runon teennäisyyteen viittaa sekin, että se
ei valmistunut heti runoilijan ryhdyttyä aiheeseensa. Yleensähän Krohn
tuotti helposti, usein melkein improvisoiden.
Joulukuun 6 päivänä 1875 kirjoitettu runo "Mun suun' on mykkä" on
jonkinmoista jälkikaikua "Sydämen taisteluista". Voimme sen tässä
sivuuttaa, koska Krohn ei itsekään pitänyt sitä julkaisemisen
arvoisena.
Runo "Sun tahtosi tapahtukoon" kuuluu myös sävynsä, sisällyksensä ja
syntymäaikansa puolesta Emma-sikermään paljon suuremmalla syyllä kuin
ne ennen vaimon kuolemaa kirjoitetut runot, jotka tekijä "Valituissa
runoelmissaan" on siihen sijoittanut. Alkujaan näkyykin Krohn aikoneen
yhdistää tässä käsittelemämme murherunot sarjaksi nimellä "Pimeitten
päivien ajalta". Siihen olisi "Sun tahtosi tapahtukoon" ollut kaikin
puolin arvokas loppuruno. Jo runon päällekirjoitus osoittaa, että Krohn
siinä esittää sisintä, ankarimmilla taisteluilla saavutettua
vakaumustaan. Hän voittaa taaskin kohtalonsa ja saavuttaa sielulleen
rauhan nöyrtymällä ja alistumalla Jumalan johdantaan. Ei se nytkään
käynyt helposti, mutta kun taistelu oli loppuun taisteltu, huomasi
runoilija taas selvästi, että Jumala on rakastava isä:
Juur' ankarimpan' olit laupiain,
Suurimman armos tuskass' annoit mulle.
Ma näin, ett' onni onnist' autuain
On se, kun onnens' uhratuks saa Sulle.
Herra, ma kiitän Sua!
Runo on harras ja syvä. Sekin, ken ei persoonallisesti ole kokenut
siinä ilmaistua uskonnollista tunnetta, luottaa runoilijan
vilpittömyyteen.
Kun koettelemus on kestetty, taistelu Jumalan avulla voitokkaasti
taisteltu, silloin voi runoilija sanoa rohkaisevan sanan toisillekin
kärsiville. "Pää pystyyn!" on hyvä ja voimakkaasti tehoava runo sen
vuoksi, että sillä on pitkä esihistoria. Se on askel eteenpäin kaikesta
siitä, mitä runoilija oli kokenut ja mihin hän oli päässyt
kirjoittaessaan runon "Sun tahtosi tapahtukoon". Lähes kaksi kuukautta
aikaa on näiden runojen syntymän välillä, mutta ne kuuluvat kiinteästi
yhteen. Se on asiallisesti Emma-sikermän loppuruno.
Seuraava tuote on kaunismuotoinen ja sujuva "Oi kiitos!" Sen
tunnelmallisuus todistaa, että runoilija tässäkin esittää jotakin
elettyä, jotakin lyhytaikaista, mutta kaunista, semmoista minkä muisto
ei hevin haihdu. Näin ollen tämä runo on jossakin määrin samanlainen
kuin "Ainoa hetki", mutta hillitympi, kauniimpi ja persoonallisempi. --
Heikompi on runo "Keväällä 1876", mutta siinä viehättää tekijän
toivehikas mieliala, joka on selvästi tuotu esille sanoin ja kuvin ja
värähtelee runon rytmissäkin.
Yleisempää laatua ja nimenomaan taas suomalaisuuden aatteen inspiroima
on "Rouva Winterhjelm'in muistikirjaan". Se on Krohnin ainoa sonetti.
Vaikeata runomuotoa Krohn tässä hallitsee täydellisesti eikä
sisällyksessä tunnu mitään muodon vaikuttamaa pingoitusta. Sonetti on
sopiva muoto mieterunoilulle, joka nimenomaan onkin Krohnin alaa.
Toinen murhevuonna 1875 sepitetty yleisluontoinen runo on "Savonlinnan
400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi". Tuollainen tilattu ja
tilapäinen tuote luonnostaankin jo kuvastaa enemmän ajan yleistä
katsantotapaa ja makua kuin tekijänsä persoonallisuutta. Valaisevana
seikkana voi kuitenkin panna merkille, että tämä Krohnin runo ja
Topeliuksen samaan tilaisuuteen sepittämä ruotsinkielinen juhlaruno
hipovat samoja aloja ja osoittavat runoilijain luonteitten ja
ajatustavan yhtäläisyyttä, kun taas Cygnaeuksen juhlarunon kanssa
Krohnilla ei ole kosketuskohtia. Muodollisesti on Krohnin runo niin
hyvä kuin suomenkieliseltä runolta siihen aikaan suinkin voi odottaa.
Heksametri ja pentametri soivat jokseenkin täyteläisinä ja
moitteettomina. Taidekeinojen käyttäminen osoittaa tottumusta ja
varmuutta. Niinpä jo alkuun on vaikuttavasti sovitettu tuo
ajatusrunoudelle ominainen _alius_, jota Krohn joskus muulloinkin
käyttää:
_Muut_ vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä.
Kenties tässä on jälkikaikua, heikko muistelma Kallion säkeestä:
"Huoleti kiitelkööt muut Alppien seutuja kauniiks". Sitä saattaa
otaksumaan eräs toinen paikka samassa runossa, jolla on myös
yhtäläisyyttä Kallion "Oman maan" erään kohdan kanssa:
_Kontion_ suuttunehen kanss' yhä _painia löi_.
Selvää tietysti on, että Krohnilla kirjallisuuden tutkijana oli hyvästi
mielessä Kallion runo, joka oli siihenastisessa lyriikassamme aivan
erikoisuus. Laina voi Krohnilla olla tiedoton ja sitä helpommin mieleen
nouseva, kun Kivelläkin "Metsämiehen laulussa" on säe: "Karhun kanssa
painii lyön". -- Krohnin runon II osan toisessa ja kolmannessa
säkeistössä esitetty kuvaus käsittelee vanhaa aihetta, joka jo nuorena
innostutti tekijää kirjoittamaan "Kuun tarinain" viidennen illan. Lämpö
ja innostus on tässä miehuuden ajan tuotteessa sama kuin "Kuun
tarinoissakin". Veljesviha oli Krohnista suurimpia onnettomuuksia, mitä
hän tiesi.
Siirryttyämme näin juhlarunoihin meidän on mainittava ensiksi jo
pari vuotta aikaisemmin, onnellisina elämänvuosina kirjoitettu
"Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille". Ne, jotka olivat uskoneet
promotiorunon Krohnin sepitettäväksi, eivät pettyneet toiveissaan. Runo
on aatesisällykseltään ja muodoltaan täysin ajan vaatimusten mukainen,
"kauniin muotonsa puolesta todellista juhlarunollisuutta" sanoi siitä
eräs arvostelija.[154] Lajiaan hyvä runo se onkin ja myös Krohnille
luonteenomainen. Siinä on mielikuvitusta, tunteen lämpöä, vakaumuksen
voimaa, selkeyttä ja kiinteyttä, samoin myös sopiva annos
retoorisuutta. Krohnille luonteenomaiset sanat _valo ja lämpö_ ovat
siinä saaneet huomattavan sijan.
Mikäli voimme seurata runoilijan fantasiatoimintaa hänen sepittäessään
tätä runoa, havaitsemme samaa kuin ennenkin. Runoilija esittää niitä
ajatuksia ja tunteita, jotka hänelle ovat läheisiä ja olennaisia, ja
menettelee runoa muodostaessaan täysin itsenäisesti hyvän makunsa ja
kritiikkinsä ohjaamana. Mutta hänen tajunnassaan oleviin mielikuviin
assosioituu muistelmia kuullusta ja luetusta, ja ne pääsevät myös
vaikuttamaan runon muodosteluun ilman että tekijä ketään jäljittelee.
Niinpä on säe: