Aiheitten käsittely. -- Vieraita vaikutuksia.
Sen, mitä edellä on sanottu Krohnin runouden yleisestä luonteesta, voi
jokainen todeta jo ensi lukemalla. Krohnille on ominaista selvyys, joka
ei jätä lukijaa epätietoiseksi siitä, mitä runoilija tarkoittaa ja
tahtoo. Aatesisällys ei kuitenkaan runoa arvostellessa ole ainoa eikä
edes tärkein huomioonotettava puoli, jos kohta silläkin on
merkityksensä. Pääasia ei ole, _mitä_ runoilija sanoo, vaan _miten_ hän
sanoo sanottavansa. Runo on taideteoksena arvosteltava esteettisen
tehon mukaan, joka sillä on.
Taideteokseksi tulee runo vasta sen kautta, että se synnyttää lukijassa
tahi kuulijassa esteettisen tunteen, esteettisen suhtautumisen
esitettyyn asiaan. Edellytykset tämmöiseen syntymiseen ovat siis myös
vastaanottajassa, ja ne ovat eri indiviideissä erilaiset. Runon
arviointi esteettiseltä kannalta näin ollen voi saada täysin tukevan
pohjan vasta sitten, kun on selvitetty sekä runoilijan että runosta
nauttijan fantasiatoiminnan laatu. Kirjallisessa erikoistutkimuksessa
ei tätä psykoloogista prosessia voi tarkastaa koko laajuudessaan, vaan
on huomio kiinnitettävä etupäässä vain runoilijan sieluntoimintoihin,
sikäli kuin niitä voi selvästi seurata.
Tässä on siis lähemmin tarkastettava niitä tekijöitä Krohnin
runoudessa, jotka yhdessä synnyttävät esteettisen vaikutuksen:
sisällystä ja muotoa, tunnelmaa ja tekniikkaa. Suurin vaikeus
tutkijalle on juuri siinä, että nuo tekijät vaikuttavat kaikki yhdessä
eivätkä ole tarkasti eroitettavissa toisistaan. Jo konseption asteella
saattaa kielikuva esiintyä, kompositio vaatii varsinkin laajemmissa
tuotteissa yhä uudelleen konseptiota, rytmi tahi jokin sellainen
seikka, joka näyttää kuuluvan muodon siloitteluun, voi olla ja onkin
useimmiten perustavaa laatua koko runotuotteelle.
Goethe kertoo ihastuneena tarkanneensa erästä ilmiötä, ihaninta minkä
hän tuntee orgaanisessa luonnossa: kuinka perhosen siivet kehittyvät
huimaavan nopeasti, kasvaen kahdessatoista minuutissa puoli tuumaa
pituutta ja samassa suhteessa leveyttä. Hän selittää ilmiön niin, että
siivet ovat olleet jo edeltäpäin valmiina hienosta aineesta, joka nyt
laajenee niin nopeasti sen kautta, että siihen virtaa jotakin kimmoista
nestettä.[110] Jossakin määrin samantapainen salaperäinen ja
ihastuttava ilmiö on runon synty runoilijan mielessä. Vaikeata on
päästä seuraamaan taiteilijan työtä sen alkuasteilla ja varovasti on
siitä arveluja lausuttava. Runoilijain omien havaintojen ja
sielutieteellisten tutkimusten perusteella voi siitä kuitenkin saada
aavistuksen.
Ola Hansson kuvaa erästä mielentilaansa seuraavasti: "... Ja sieluni
eli muutamia siunattuja silmänräpäyksiä, joitten aikana elämä levisi
eteeni niin keskitetyssä ja selvässä lintuperspektiivissä kuin
Genève-järvi rantoineen ruumiilliselle silmälleni. Mitä minä näin? En
tiedä, sellaista ei voi muistaa; se on näky, joka ilmestyy sekunniksi
taivaalle ja josta kykenee säilyttämään vain epämääräisen muistelon,
väräjöivän mielialan, aavistuksen, joka saa silmän suureksi ja mielen
avaraksi, joitakin köyhiä ajatuksia, vaivaista maihinajautumaa kaiken
sen ihanuuden sijaan, joka näkymättömänä on painunut meren
pohjaan..."[111]
Tähän runolliseen tunnustukseen sisältyvän tosiasian lausuu eräs
tutkija yksinkertaisemmin sanomalla, että kuviteltuna hetkenä
taiteilijamielessä esiintyi väkevä tunteen nousu sekä siinä ohessa
äärimäisen nopea ja uudenlainen mielikuvien yht'aikainen
esiinvälähtely. Tähän liittyy myös emotionaalinen, onnellistuttava
momentti. Esteettisen tunteen pohjalta nouseva kuvittelu on saanut
katselijan vapautumaan arkinäkemyksen piiristä, irtautumaan
totunnaisesta, ymmärryksenomaisesta suhtautumisesta. "Sellainen
irtautuminen, siirtyminen kuvitteellisuuden maailmaan, ei ole yhtä
helppoa jokaiselle. Taiteilijalla on siihen kiistämätön etuoikeus.
Hänen elämyksiinsä lankee kuvitteellinen hohde taajemmin ja kestävämmin
kuin muiden kuolevaisten; hänen asianansa on kiinnittää tuo kajaste
säilyviin teoksiin, joista se havainnollisuuden voimalla heijastuu
tylsempiinkin mieliin."[112]
Pääasia on, että selityksen lähtökohdaksi otetaan tunne-elämä. Ola
Hanssonin kuvaama voimallinen tunteen nousu on kuitenkin
poikkeuksellista. Runon esihistorian valaisemiseksi on lähdettävä
siitä, että runoilijan mieltä vallitsee joku tunne tahi tunnelma.
Siihen yhtyy jokin mielikuva -- joko piilotajunnasta noussut tahi
havainnon aiheuttama, mahdollisesti jostakin kirjallisesta lähteestä
mieleen johtunut. Mielikuvaan assosioituu toisia, se vetää toisia
mielikuvia yhteyteensä. Tähän mielikuvain yhtymiseen vaikuttaa
ratkaisevalla tavalla mieltä parhaillaan vallitseva tunne eli tunnelma,
"taustatunnelma".[113] Alkuperäinen mielikuva rikastuu, syvenee,
saattaapa kokonaan muuttuakin. Tässä ei ole kysymys ainoastaan
salamannopeasti tapahtuvista kombinationista, mutta kuitenkaan se, mitä
alkuperäiseen kuvaan tulee lisää, ei liity siihen diskursiivisesti vaan
kaiken yhdistää kokonaisuudeksi esteettinen intuitio. Taiteilija saa
pidetyksi koossa mielikuvasarjan, joka muilta tahtoo lipua ohi niin,
ett'ei sitä huomata kokonaisuudeksi. "Hänen ajatustoimintansa on
hienompaa ja nopeampaa kuin toisten." Sarja synteesejä kehittää
alkuaiheesta runoteoksen.[114]
Runoilija saattaa myös olla enemmän auditiivinen kuin visuaalinen
tyyppi. Sisäisesti nähdyn mielikuvan asemasta saattaa, määrätyn tunteen
tahi tunnelman vallitessa hänen mieltään, tunne aaltoilla rytminä.
K.G. Ossian-Nilsson kertoo runojensa synnystä:[115] "Normaalinen
luomisenkulku minulla on aina ollut rytmillinen ja vaistomainen.
Ne aatteet, tunnelmat, kokemukset, joita ehkä olen tuonut ilmi,
olen aikaisemmin sisääni hengittänyt yhtä tiedottomasti ja
tarkoituksettomasti kuin ilman hapen. -- -- -- Parhaimpien luomieni
pohjana on aina rytmi. -- -- -- Rytmin etsiminen sovitettavaksi
tietoiseen sisältöön on melkein aina tuottanut minulle vaivaa, jota ei
ole palkinnut lopputulos, eheä runo. Mutta milloin rytmi on tullut
itsestään -- ilman että sitä ollenkaan olen toivonut, ollenkaan
tarvinnut -- on se (rytmi) useimmiten pakoittanut esille,
ponnistuksetta pakoittanut esille runon." -- Samanlaista on omasta
kohdastaan kertonut suullisesti Eino Leino.
Ei edes selvän mielikuvan tahi mielessä soivan säveleen tarvitse olla
alku-ituna taideteokseen. "Luulen", sanoo Schiller,[116] "ett'ei aina
elävä mielikuva aiheesta, vaan usein vain _tarve_ saada aihe,
epämääräinen pyrkimys purkamaan esiinpyrkiviä tunteita, synnyttää
innostuneita teoksia." Tämmöistä lienee tuntenut Krohnkin, kun hän
kuvailee kirjeessään vanhemmilleen "Karkurin" syntymän edellä käynyttä
mielentilaansa sanoilla: "tunsin, että jotakin pitempää pyrki
ilmoille".
Se, mikä vaikuttaa ikäänkuin muualta saatuna voimana, innoituksena,
runoilijan luomistyössä, johtuu tunteesta ja piilotajunnan työstä
runoilijassa. Kaikki entiset elämykset ja niiden jäljet runoilijan
henkisessä elämässä vaikuttavat motiivin esiintymiseen ja
kehittymiseen. Runoilija on tuottamisensa hetkellä kiihoituksen
tilassa,[117] hän on "liikutettu", hän ei ajattele, hän on
"tarkoitukseton kuin lapsi", kuten Heidenstam sanoo. Hän elää silloin
jonkunmoista uni-elämää; se on tilaa, jota ei voi tahallisesti
synnyttää.[118] Krohnin kirjeissä vanhemmille on viittauksia tämmöiseen
mielentilaan runoillessa. Inspiratio on hänestä runon syntymisen
välttämätön edellytys.
Epäilemättä tähän tilaan kuuluu myös tahdonvoimalla keskitettyä
harkintaa, jo konseption asteella asteettain etenevää loogillista
toimintaa. Ei niin jyrkässä muodossa kuin Poe tahtoo vakuuttaa
tunnetussa selityksessään runonsa "The Raven" syntymästä, vaan siihen
tapaan kuin Hans Ivarsson on esittänyt kirjassaan "Poesiens logik".
Runouden logiikka on toisenlaista kuin tavallinen karkeampi logiikka
eikä Ivarsson suinkaan kiellä kuvittelun suurta merkitystä.
Innoitukseen, inspiratioon, tulee lisäksi tietoinen kombinatio.
Mielikuvitus yhdistelee ja eroittelee eri aineksia järjestäen niitä
kokonaisuudeksi. Tätä tarkoittaa E. Nervander väitteellään, että täytyy
omistaa eräänlainen taipumus matematiikkaan ollakseen taiteilija, ja --
vedotaksemme suuren runoilijan käsitykseen -- Puskin sanoessaan: "anna
minulle ajatus, mikä tahansa; minä teroitan sen pään, sulitan sen
lentävällä riimillä -- -- --". Alkuperäinen sisällinen kuva --
visuaalinen mielikuva lisineen tahi runollisesta tunnelmasta saostunut,
ääriviivoiltaan epämääräinen tunnelmakuva[119] -- elävöityy ja
kehittyy. Runollinen aate selvenee ja saa lopulta ilmaisumuotonsa.
Krohnilla on pieniä, lyyrillisiä tunnelmarunoja, jotka ovat laadultaan
niin yksinkertaisia, että voi siitä päätellä niiden syntyneen
siten, että tunnelman vallitessa mieltä samalla runon sisällys
kokonaisuudessaan on noussut mieleen yhtenäisenä kuvana ja samalla
saanut sopivan ilmaisumuotonsa. Semmoisia ovat: "Suvilaulu", "Soittoa
kuullessa", "Onneton", "Illalle", "Lemmen aamu". Nöyrä alistumisen
tunne on synnyttänyt runon "Sun tahtosi tapahtukoon", sitä seurannut
toivehikas rohkeus on puhjennut sanoihin "Pää pystyyn vaan!", joista
samanniminen runo on kasvanut esille orgaanisena kokonaisuutena. Usean
"Kuun tarinan" tunnelmallisuus saa selityksensä tämmöisestä
konseptiosta.
Aikaisempi tarkastelumme on jo selvittänyt, mitkä aatteet ja aiheet
olivat Krohnille luonteenomaisia sekä itsenäisesti ja syvästi elettyjä.
Olemme ensiksikin panneet merkille hänen syvän uskonnollisuutensa.
Mikään nimenomaan hengellinen runoilija ei Krohnista kuitenkaan tullut.
Puhtaasti uskonnollis-aiheisia runoja on hänen tuotannossaan vain pieni
määrä. Krohn oli herkkä ja tunteellinen ihminen, mutta samalla niitä,
joille uskonnollisuus ei ole tunteilua ja hurmiota, vaan toimintaa,
uskollisuutta jokapäiväisten velvollisuuksien täyttämisessä, sellaista
katsomusta, minkä Runeberg runossaan "Bönen" antaa Lutherin lausua: "Ty
en bön, min vän, är flit och arbet". Krohnin runoudessa tuntuu vakava
ja vilpitön uskonnollisuus etupäässä tunnelmana, lujana vakaumuksena ja
eheänä, tosikristitylle ominaisena katsomuksena. Mutta selvästi, kuten
aina, hän myös uskonnollisissa runoissaan lausuu katsomuksensa
ydinkohdan: Jumala on hyvä ja armollinen, ihminen heikko parhaissakin
pyrkimyksissään, kaikki menestys on saavutettu vain Jumalan armosta.
Paremmin kuin pitkät selitykset valaisee tätä mielensuuntaa pieni
sitaatti runosta "Ijankaikkinen autuus":
Kyll' rakasti
Sua sieluni;
Pyrkinyt pois
Maan tomust' ois;
Ja hurskauteen
Ja pyhyyteen
Se halavoi --
Mut aina -- voi!
Taas vaipui kesken lentoaan.
Oi rakkaus!
Oi armahdus!
Sä rajaton,
Sä verraton!
Maan madon tään
Niin viheljään
Sä armahdit
Ja puhdistit,
Pyhitit omaks' lapsekses.
Krohnille vielä luonteenomaisempi on "Virsi kotimaan puolesta".
Siinäkin huomautetaan ihmisvoiman mitättömyydestä:
Kuin tomu edessäs on maan
Suuruudet, voimat, vallat vaan;
Mutta työtä, toimintaa, Jumalan tahdon täyttämistä on ihmisen elämä.
Siihen runoilija pyytää Jumalalta voimaa.
Krohnin uskonnollisissa runoissa esiintyvät ajatukset ja tunteet
ovat vanhoja ja tunnustettuja, mutta ei voi kieltää, että Krohn on
kyennyt painamaan näihin runoihinsa persoonallisuutensa leiman. Tämä
koskee m.m. hänen jo v. 1861 julkaisemiaan mukailuja Taavetin
psalmeista. Niihin palaamme vielä etempänä. Sen sijaan Krohnin työ
virsikirjakomiteassa oli niin kahlehdittua, ett'ei sen työn tuloksien
tarkastelusta saa sanottavasti valaistusta Krohnin runoilijaluonteelle.
Toinen elämänpiiri, josta Krohn oli hengittänyt sisään aatteita,
tunnelmia ja kokemuksia "yhtä tiedottomasti ja tarkoituksettomasti kuin
ilmasta happea", oli koti ja perhe. Kotipiirisiä aiheita käsitellessään
Krohn selvimmin näyttää kykynsä ja rajoituksensa runoilijana. Toivomme
voivamme osoittaa tämän ja saavamme selvän kuvan Krohnista runoilijana
tarkastamalla Krohnin runoja kutakin erikseen ja vertaamalla niitä
samalla eräitten muitten runoilijain tuotteisiin.
Niinkin pienissä tuotteissa kuin Krohnin pikku runot saattaa runon
syntyessä esiintyvä mielikuva tahi ajatusyhtymä olla joltakin toiselta
runoilijalta saatu. Tietoisena lainana semmoista ei voi pitää, mutta
muistelma ennen luetusta voi esiintyä niin elävänä, että hyvällä syyllä
saattaa puhua esikuvasta ja valaista runoilijan fantasiatoiminnan
laatua vertaamalla hänen tuotettaan siihen vaikuttaneeseen esikuvaan.
Niinpä Krohnin runo "Onneton", joka sävyltään ja sanonnaltaan on
suuressa määrin kansanlaulun tapainen, tuo mieleeu myös Franzénin pikku
runon "Skuggan". Yhtäläisyydet näissä kahdessa runossa ovat niin
suuret, että jo niiden perusteella voi puhua suorastaan Franzénin
vaikutuksesta Krohnin runouteen.[120] Toiselta puolen kylläkin runon
"Onneton" viimeinen säkeistö, joka tuntuu Franzénin vaikuttamalta, on
myös sangen lähellä kansanrunoutta. -- Kuten etempänä saamme nähdä, ei
"Onneton" ole ainoa Krohnin runo, jossa Franzénin vaikutus on
havaittavissa. Tämä vaikutus onkin hyvin ymmärrettävissä. Krohn
kertoo itse jo kouluaikanaan tutustuneensa Franzénin runouteen.
Kummankin runoilijan luonteessa on piirteitä, jotka lähentävät heitä
toisiinsa. Heillä on kummallakin valoisa, uskonnollinen katsomus,
he rakastavat kumpikin kodin piiriä ja liikkuvat runoissaankin
mielellään siinä. Krohnille ominainen selvyys ja Franzénin säkeitten
yksinkertainen koruttomuus ovat myös merkkejä sielujen sukulaisuudesta.
Sitävastoin ei Krohnissa ole Franzénin ilmeistä, joskin lievää,
kallistumista valistusajan katsomukseen päin eikä hänen taipumustaan
kosmopolitismiin. Isänmaallisen mielensä puolesta Krohn lähestyy toista
ihailemaansa runoilijaa, jonka vaikutus hänen tuotantoonsa on ilmeinen,
nimittäin Runebergia.
Runebergin runo "Hjertats morgon" on inspiroinut Krohnin sepittämään
runonsa "Lemmen aamu". Tätä saattaa otaksumaan jo se, että Krohn hyvin
tunsi Runebergin tuotannon, jonka vaikutus usein tuntuu Krohnin
runouden yleisessä sävyssä tahi suorastaan näkyy runomitoissa ja
yksityisissä piirteissä. Mainitusta Runebergin runosta "Lemmen aamu"
kylläkin eroaa aiheen käsittelyssä, mutta lähtökohta on sama. Onko
Krohnin runon alkuna mieleen noussut kuva vaiko ajatus, sitä on vaikea
varmasti päättää. Kuvien paljous ja niiden loogillinen järjestely
viittaa siihen, kuin olisi kuvia haettu valaisemaan yksinkertaista
perusajatusta lemmen onnellistuttavasta vaikutuksesta. Samalla on kuvia
haettaessa tapahtunut pieni kompastus: viimeinen säe "Ja nietokset mun
sydämessän' suli" vaikuttaa yllättävästi ja onkin ristiriidassa runon
muun sisällön kanssa, joka ei anna kuvaa talvesta nietoksineen.
Tuollainen harhaanmeno osoittaa, että runoilija vielä on nuori ja
aloitteleva. Itse aihe on nuorille runoilijoille läheinen ja olisi
voinut tulla mieleen ilman Runeberginkin vaikutusta. Mutta Runebergin
vaikutuksen tässä tapauksessa todistaa Krohnin käsikirjoitusten
joukossa oleva nuoruudenaikuinen runo "Vår och vinter", joka on vielä
lähempänä Runebergin runoa "Hjertats morgon" kuin "Lemmen aamu" ja
jonka runomittakin muistuttaa Runebergin käyttämää.[121]
Aivan yleinen ja kansanlauluissakin paljon käytetty runollinen aihe on,
että runoilija toivoo olevansa lintu, jolloin hän voisi toteuttaa
hartaan toiveensa. Sellaista on Krohn käyttänyt lähtökohtana
"Suvilaulussa" eikä siinä voi puhua vieraista vaikutuksista. Mutta kun
hän käyttää samanlaista aihetta pari vuotta myöhemmin runossa
"Varpunen", johtuu lukijan mieleen sekä Topelius että Runeberg.
Runomitta on sama kuin Runebergin runossa "Till en fågel", paitsi että
Krohnin kaikki säkeet ovat loppusoinnullisia. Sisällys taas liittyy
läheisesti Topeliuksen runoon "En sommardag i Kangasala". Varsinkin
Topeliuksen runon viides ja kuudes säkeistö ovat tässä suhteessa
huomattavia. Tietysti Krohn on runossa, jossa hän lausuu käsityksensä
kutsumuksestaan runoilijana, antanut sisäisintä itseään kuten hänen
luonteensa vaatikin. Siinä on esitetty yksi Krohnin katsomuksen ja
runouden ydinajatuksia, joka myöhemmin tulee eri vivahduksin ja yhä
voimakkaammin esille Krohnin tuotannossa: työtä isänmaan hyväksi on
tehtävä, vaikka ei olisi saanutkaan suuria lahjoja eikä voisi kohota
huomattavaan asemaan. Jo nuorena näkyy Krohn kiintyneen tähän
ajatukseen. Niinpä hän käänsi saksasta runon, jossa sama käsitys
lausutaan;[122] sen loppusäkeet kuuluvat:
Göm det ljus ej, som du fått,
Gud det dig att lysa gifvit,
Om det också ej din lott
Att som sol få stråla blifvit.
Krohnin "Varpusessa" ei näy mitään vaikutusta Poppiuksen samannimisestä
runosta. Poppiuksen aikanaan huomattava tuotanto ei ole jättänyt jälkiä
Krohnin runouteen.
Tarkastaessamme Krohnin fantasiatoiminnan laatua on edullista noudattaa
runojen kronoloogista järjestystä. Hänen ensimäisessä suomenkielisten
runojen sikermässään, vuonna 1860 kirjoitettujen joukossa, ansaitsee
huomiota runo "Lumisateella". Tietääksemme ei kukaan ole asettanut tätä
runoa Topeliuksen samana vuonna julkaiseman runon "Snöflingorna"
yhteyteen. Ensi silmäyksellä nämä kaksi runoa näyttävätkin aivan
erilaisilta. Mutta ken ottaa syventyäkseen Krohnin ajatus- ja
tunnetapaan, löytää juuri siitä todistuksen, että mainitut runot
kuuluvat yhteen. Lisätodistuksia saa itse runojen rakenteesta. Ajatus,
että ihmisen elämä on kuin lumihiutaleen leijailu ilmassa, nousee
sopivan mielialan vallitessa helposti runoilijan mieleen ilman
ulkoapäin tullutta vaikutustakin. Mutta Krohn on saanut ilmeisesti
alkusysäyksen Topeliuksen runosta, olipa esikuva sitten selvänä
mielessä tahi jo himmentyneenä muistelmana. Sen todistaa se, että
runoilija nimenomaan painostaa ihmiselämän hetkellisyyden ohella myös
sen jatkumista toisessa olomuodossa. Niin pitkälle ei nuori runoniekka
jaksa antaa fantasiansa lentää kuin Topelius runossaan, mutta hän
pyöristää siitä, mitä vertaus semmoisenaan jo tarjoaa, eheän ja
tunnelmallisen pikku runon, esteettisesti tehoavan kaikkina aikoina.
Runon lyhyet säkeet ovat Topeliuksen antaman esikuvan aiheuttamia.
Tuskinpa nuori aloittelija ilman tätä esikuvaa olisi myöskään
ymmärtänyt käyttää hyväkseen sitä etua, minkä voi saavuttaa sopivalla
typograafisella asulla, nimittäin järjestämällä säkeet niin, että
silmäkin auttaa ottamaan tarpeeksi huomioon pysähdyskohdat.
Mutta ei Topelius yksin ole ollut myötävaikuttamassa runon
"Lumisateella" syntyyn. Myös Franzénilla näkyy siinä olevan osuutta.
Hänen runonsa "Hymn till jorden" ja Krohnin runo ovat muutamissa
yksityiskohdissa niin lähellä toisiaan, että Krohnilla ilmeisesti on
ollut Franzénin runo hyvästi muistissa ja siitä saatu vaikutelma
kauan mielessä, kenties juuri alku-ituna siihen, mikä Topeliuksen
vaikutuksesta sai lopullisen muotonsa. Franzénin runossa on säkeet:
Sist när _tröttnade_ ben nedsänkt våra hvitnade hufvu'n,
Rymme oss jemte hvarann _till ro_ i ditt heliga _sköte_.
Vakne ånyo, vi tacke dig än, då vi _sväfve_ ifrån dig!
Krohnilla on:
Vaan _väsyneinä_
Horjuvat hautaan,
Töistähän, teistään
_Lepäjämään_.
Kerran kun kutsuvi
Jumalan ääni,
_Henkinä nousevat
Taivahasen_.
Edellisessä säkeistössä puhutaan maan _povesta_. Tämä ei ole ainoa
tapaus, vaan yksi monista, jolloin Krohn runoillessaan saa lähtökohdan
jostakin kirjallisesta esikuvasta, mahdollisesti jostakin sen
yksityiskohdasta, ja lähtee tältä pohjalta aivan itsenäisesti
käsittelemään aihetta. Tämän tietäen ja runoilijan aloittelijaksi
muistaen olisimme taipuvaiset otaksumaan, että myös runon "Sydämelle"
lähtökohtana on jokin kirjallinen esikuva. Emme voi kuitenkaan varmasti
viitata mihinkään määrättyyn tuotteeseen.
Sen sijaan runo "Italian herääminen" antaa aihetta viitata
C.W. Böttigerin runoon "Italia". Vielä paljon kauempana kuin runo
"Lumisateella" on Topeliuksen runosta, näyttää "Italian herääminen"
olevan Böttigerin runosta. Jos Böttigerin ja Krohnin yleensä voikin
jollakin tavoin rinnastaa heidän koko toimintaansa ajatellen, niin ei
ainakaan vielä vuonna 1860 sitä voi tehdä. Italian kohtalo taas oli
mainittuna vuonna ja sen edellisenä yleensä koko sivistyneen, maailman
huomion esineenä ja nuorison sympatiat Italiaa kohtaan meillä
voimakkaat.[123] Näin ollen Krohnilla kyllä oli itsellään herkässä
mielessään edellytykset intomielisen runonsa synnylle. Mutta hän
näyttää sittenkin tarvinneen lähtökohtaa runolleen ulkoa päin.
Böttigerin pitkässä runossa on m.m. seuraavat säkeet:
Stå upp, Italia -- --
Ditt ok från sköna skuldran hvälf!
Stå upp på nytt och -- lef!
Då rör sig ock Vesuv,
Det sprutar eld den långa natt,
Och slungar sten mot fega män:
Det är en vink, ett tecken, att
Italia lefver än.
Hon lefver. -- Snart den dag skall gry,
Då ej hon är trälinna mer.
Krohnin kuvaus tulivuoren purkautumisesta ja kehoitus italialaisille
sen tavoin _heräämään ja survaisemaan ikeet_ päältään liittyy liian
läheisesti Böttigerin runoon ollakseen vain sattuma. Ottaen huomioon
sen seikan, että Krohn tunsi melkeinpä kaiken runotuotannon, mikä
yleensä hänen aikanaan maamme sivistyneistön keskuudessa oli tunnettua,
ja että hän oli herkkä vastaanottamaan vaikutelmia, olisimme tässä
taipuvaiset näkemään Böttigerin vaikutusta. Kuitenkin muistamme
samalla, että kaksi henkisesti toisilleen sukua olevaa runoilijaa
saattaa hyvinkin samoilla tavoin tuoda ilmi tunteensa tietämättä silti
luomisen hetkellä toisistaan mitään.
Krohnin virkeä kirjallinen harrastus ja olojemme pienuus oikeuttavat
pitämään selvänä, että Krohn sepittäessään "Italian heräämisen" tunsi
Wecksellin runon "Italienaren", joka julkaistiin keväällä 1859
"Papperslyktan" lehdessä. Mikä Krohnin ja Wecksellin runoissa on
yhtäläistä, se palautuu Böttigeriin. Wecksellin vaikutusta ei ole
havaittavissa, jollei mahdollisesti Krohnin runon eloisa alkukuvaus saa
syntymästään kiittää Wecksellin runon aivan päinvastaista kuvaavia
alkusäkeitä.
Samalla runomitalla kuin "Italian herääminen" on kirjoitettu
"Suksimiesten laulu". Molemmat runot julkaistiin, kuten aikaisemmin
olemme nähneet, jokseenkin samoihin aikoihin ja ovat ilmeisesti samaan
aikaan sepitetytkin. "Keväisillä hiihtoretkillä syntyneeksi" ilmoittaa
Krohn "Suksimiesten laulun". Kaivopuiston tienoilla hiihdellessään,
nuoruuden virkeyden ruumiissaan tuntiessaan, hän on tuntenut halua
purkaa urheilu-innostuksensa sanoiksi, säejaksoiksi. Jos sopiva
runomuotokin, kuten näyttää, oli jo keksitty "Italian heräämistä"
sepitettäessä, niin sitä helpommin aihe pääsi muodostumaan. Reipas
alku:
Ylös Suomen poijat nuoret,
Ulos sukset siepaiskaa!
saattaa kylläkin olla peräisin, kuten O.A. Kallio arvelee, Schillerin
runosta "Reiterlied":
Wohl auf, Kameraden, aufs Pferd, aufs Pferd!
Ins Feld, in die Freiheit gezogen!
"Suksimiesten laulu" on runona sangen näppärä ja onnistunut. Eheä
tunnelma yhdistää kokonaisuudeksi sen kolme eri osaa: hiihtoa
kuvailevan alun, karhun kaadantaa esittävän keskiosan ja isänmaallista
paatosta henkivän lopun. Runossa on vauhtia ja sen säkeet kulkevat
kevyesti ja sujuvasti kuin tottuneen hiihtäjän sukset.
Mutta tämä laulu on myös mielenkiintoinen Krohnin fantasiatoimintaa
valaisevana todistuskappaleena. Olemme jo edellä huomauttaneet ja
saamme myöhemmin tilaisuuden vielä uudelleen viitata siihen, että Krohn
säilytti kauan aiheita mielessään. Saattoi kulua monta vuotta,
ennenkuin hänen mieleensä noussut aihe tuli runossa käytetyksi tahi
lopulliseen muotoonsa muovailluksi. Tämmöinen osoittaa havainnollista
mielikuvitusta. "Suksimiesten laulu" osoittaa samaa, sillä se esittää
sangen havainnollisesti kuvasarjansa. Mutta sen sisällöstä oli
melkoinen osa ollut Krohnilla mielessä jo kahdeksan vuotta.
Koulupoikana Krohn kirjoitti runon "Nordbons sång", josta tässä
yhteydessä seuraavat säkeistöt ansaitsevat huomiota:[124]
Vi strida mot naturen,
Ty den är ej vår vän.
Vi slåss mot vilda djuren
Och emot fienden.
Hvad skönare på jorden
Finns än vår ädla jagt,
När kulna höga norden
Klädt sig i vinterns prakt.
Vår ädla jagt den gäller
Ej skogens rädda djur.
Nej, nordbon trygg sig ställer
Mot fienden på lur.
Och mot dess bröst han vänder
Sin trogna bössas rör;
Han tunga ledet vänder,
Som döden med sig för.
När dagen då förliden
Och solen ren gått ner,
Då vunnen är ock striden,
Och fiender ej mer
I vilda skaror ströfva
Kring nordens sköna fält,
Ej mer de kunna röfva,
Ty nordbon har dem fällt.
Glad jag nu återvänder
Hem till min fosterbygd,
Till dessa helga stränder,
Der frihet bor och dygd,
Der modet ej försvunnit
Än utur mannens barm
Och yppighet ej hunnit
Försvaga än dess arm.
Siinähän ovatkin jo kaikki ainekset "Suksimiesten laulun" loppuosaan ja
myös viittaus sen keskiosaan, taisteluun petoeläimen kanssa. On hyvin
luonnollista, että se peto, jota suomalainen suksimies rohkeasti
ahdistaa, on nimenomaan karhu. Koko karhukuvaus on voinut sitäkin
helpommin nousta mieleen, kun runossa "Nordbons sång" myös esiintyy
sana karhu juuri siteerattujen säkeistöjen edellä, vaikkakin toisessa
yhteydessä:
Visst kallar man oss björnar,
Fritt vore det vårt namn.
Det ord oss ej förtörnar,
Det heder är, ej skam.
Vi slå med björnens styrka.
-- -- -- -- --
Aivan erikoislaatuinen runo Krohnin ensimäisten runojen joukossa ja
koko hänen tuotannossaan on "Juomalaulu". Runon koko laatu on
sellainen, että pakostakin tulee etsineeksi sille esikuvaa. Se seikka,
että siinä juodaan kolme maljaa, on aivan yleislaatuinen piirre.
Ajateltakoon vain esim. sentapaisia yleisesti laulettuja juomalauluja
kuin "Hvem egnar jag mitt första glas i godt kalas?" Mutta eräät
yksityiskohdat viittaavat Körnerin runoon "Trinklied". Eräs nuori
tutkija, J.M. Töllikkö,[124] on viitannut seuraaviin yhtäläisyyksiin
näissä runoissa:
_Krohn_:
Nuoruus se punastuttavi posket.
_Körner_:
die Wange glüht.
_Krohn_:
Autuus taivahass' lempi on sula vaan.
_Körner_:
Das höchste Glück für Menschenbrust
Das ist der Liebe Götterlust.
_Krohn_:
Kannun pohja jo pilkoittaa.
Viimeisen kerran täytän mä maljain.
Tehkää se myös!
_Körner_:
Jetzt sind die Gläser alle leer.
Füllt sie noch einmal wieder!
Lisääkin yhtäläisyyksiä voisi löytää. -- Krohn on kirjoittanut runonsa
tunnetun ylioppilaslaulun "Sjung om studentens lyckliga dag"
säveleeseen ja saanut siitä valmiina muodon ja rytmin runolleen.
Ajatuksia ja käänteitä on saatu Körneriltä. Sopiva tunnelma, joka on
johdattanut runon sepittämiseen, on tietysti vallinnut tekijän mieltä.
Mitä on tullut tulokseksi? Verrattain laimea ja väritön aateruno, joka
ei kykene esille saamaan eikä toisiin tartuttamaan tekijän tarkoittamaa
nuorekasta elämänhurmiota.
Krohnin "Juomalaulua" on verrattu Ahlqvistin runoon "Kerran
viinikellarissa". Vertailu on sikäli epäoikeutettu, että Ahlqvist
kirjoitti mainitun runonsa kypsyneenä miehenä, Krohn juomalaulunsa
aloittelevana nuorukaisena. Ahlqvistin runo on mestariteos, hänen
parhaita saavutuksiaan, Krohnin runo heikko harjoitelma, jolla on
vähäpätöinen sija hänen tuotannossaan. Näitten kahden runoilijan
arvioinnille taiteilijoina ei siis kyseessä olevien runojen vertailu
anna pohjaa. Mutta tekijäinsä erilaista luonteenlaatua kuvaavina
tuotteina ne sopivat kyllä rinnakkain asetettaviksi. Krohnin koko laaja
tuotanto osoittaa, että hänen luonteelleen oli vierasta sellainen
dityrambinen riemuunriehahdus, jossa pohjasäveleenä sentään soi synkkä
tietoisuus elämän katoavaisuudesta ja turhuudesta, sellainen
epätoivoinen kuolemantanssi, jommoisen ilmaisuna Ahlqvistin runo on.
Krohnin tunne-elämä ei ole niin korkealle ja eri puolille läikähtelevää
kuin Ahlqvistin, hänen luonteensa ei ole niin kulmikas ja
jyrkkäpiirteinen kuin vanhemman runoilijaveikon. Hillitty, harmooninen,
hienotunteinen Krohn on juuri sen takia, että hän joutui Ahlqvistin
rinnalle, saanut osakseen sen ansaitsemattoman mainesanan, että hän on
mieto ja epämiehekäs.
Voimme tässä vielä hiukan jatkaa Krohnin ja Ahlqvistin luonteitten
vertailua. Käsiteltävänämme olevaan aikakauteen Krohnin kirjallisessa
toiminnassa, vuoteen 1860, kuuluvat myös useimmat "Kuun tarinat".
Ahlqvist arvosteli sangen suopeasti Krohnin ensi esiintymistä ja
varsinkin "Kuun tarinoita".[125] Hän kehui "Kuun tarinain" kieltä ja
tyyliä ja lisäsi: "Vaikea on sanoa, mikä näistä tarinoista on kauniin;
sillä kauneutta on niissä kaikissa." Tämän tunnustuksen "Kuun tarinat"
kyllä ansaitsivatkin. Tosin myöhemmän ajan arvostelijat, jotka ovat
nähneet suomenkielen nopean kehityksen kirjakielenä, eivät voi myöntää,
että suomalaista proosatyyliä varsinaisessa taiteellisessa
merkityksessä olisi ollut jo 1860-luvulla.[126] "Kuun tarinainkin"
tyylissä he kaipaavat alkuperäisyyttä ja mehua. Mutta "Kuun tarinat"
ovat kuitenkin joka tapauksessa säilyttäneet taiteellisen tehonsa, ja
uusimmatkin arvostelijat myöntävät niiden taiteellisen arvon.[127]
Niiden harras, isänmaallinen mieliala saa vielä nykyisinkin
vastakaikua.
Voimakas isänmaanrakkaus, kuten voimakas tunne yleensäkin, antaa
runoilijan sanoille pontta ja tulta, mutta se saattaa myös helposti
puhjeta ilmaisuun, joka ei ole taiteellinen. Tämän vaaran on Krohn
välttänyt "Kuun tarinoissa". Hän sijoittaa kuvattavansa kauas kotimaan
rajojen ulkopuolelle tahi jo menneeseen aikaan ja antaa suomalaisen
isänmaanrakkauden ilmetä valtavana koti-ikävänä tahi uhrautuvana työnä
Suomen hyväksi. Tilannekuva puhuu itse puolestaan kaipaamatta
kaunopuheisia selityksiä. Samaa keinoa käyttää Krohn osoittaakseen
veljesriidan turmiollisuutta. Ottamalla tarinansa aiheen muinaisuudesta
hän voi suhtautua aiheeseensa täysin esteettisesti. Silloinkin kuu hän
tulee lähelle nykyaikaa ja kuvaus liikkuu kotimaassa, kuten esimerkiksi
näyttäessään meille Siikajoen taistelutantereen tahi osoittaessaan
mielenjaloutta mahtuvan matalankin katon alle, hän välttää hyvällä
aistilla kaiken turhan retoorisuuden ja suuret eleet. Tätä
taiteellisuutta "Kuun tarinoissa" tietysti Ahlqvistkin tarkoittaa
sanoessaan kaikissa niissä olevan kauneutta. Että tuo taiteellinen
saavutus oli sangen kunnioitettava isänmaallisen mielialan täyttämässä
teoksessa aikana, jolloin voimistuva kansallistunto helposti saattoi
työntää syrjään taiteelliset näkökohdat, sen osoitti Ahlqvist selvästi
siten, että vimmastui kuun pakinasta seitsemäntenä iltana. Tämä tarina
loukkasi hänen kansallista tuntoaan. Annamme Ahlqvistin itsensä puhua:
"Siinä kerrotaan, kuinka ennen muinoin, vanhan Permian aikaan,
'Norjalainen' ('Turjalainen' eli 'Ruijalainen' olisi sopinut tässä
paremmin) tuli laivoinensa Vienajoelle, kävi eräsnä yönä
kauppamatkoilta palaavan permialaisen (suomalaisen) laivan päälle,
jonka hän onneksensa ryösti, lyötyään laivuen kuolijaksi. Tätä meidän
onnettomuuden ja kurjuuden virttä on veisattu kaikilla nuottiloilla
niin paljon, että minä osaltani joudun vimmaan, milloin aina kohtaan
uuden virren samaa laatua. Iloisempata sitä vastaan olisi ollut, jos
Suonio olisi antanut Norjalaisen hiipiä makaavien suomalaisten
yö-sialle, antanut näiden herätä ajoissa ja sitten hakata Norjalaisen
väkeä, niin ett'ei yhtään kynttä olisi päässyt pois. Tapahtui
semmoisiakin varmaan sangen usein."
Tuommoinen ei todellakaan olisi johtunut Krohnin mieleen, ei silloin
eikä vanhempana. Ahlqvistin ja Krohnin runoilijaluonteitten erilaisuus
esiintyy alusta alkaen. Yhteiseen päämäärään pyrkien he täydentävät
toisiaan, eduksi alkavalle taiderunoudellemme.
"Kuun tarinoista" kirjallisena tuotteena on jo sivumennen ollut
puhetta. Ne ihastuttivat ensi kertaa ilmestyessään kirjallisuutta
seuraavaa yleisöämme aiheittensa uutuudella ja taiteellisuudellaan.
Vuosikymmenet ovat nyttemmin vähentäneet niiden viehätysvoimaa, mutta
eivät sitä hävittäneet. Tässä tarinasikermässä esitetään sarja kuvia,
jotka ovat runoilijan silmin nähtyjä ja taitavasti piirrettyjä. Joskaan
tyyli ei nykyaikaista lukijaa aina täysin tyydytä ja tekijän
käsitystapa paikoitellen tuntuu nuorekkaan naivilta, niin toiselta
puolen runoilijan vilkas mielikuvitus ja kevyesti pakinoitseva
esitystapa kuitenkin synnyttävät tarkoitetun runollisen tunnelman.
Tuskinpa missään Krohnin tuotteissa on taiteellinen tunne-ilmaus niin
hyvin onnistunut kuin näissä hänen esikoistekeleissään. B.F. Godenhjelm
on huomauttanut, että näissä kuvauksissa tuntuu Suomen kansan sydämen
sykintä ja että tekijän löytämistä aiheista jotkut ovat aivan uusia,
maailmankirjallisuudessa käyttämättömiä.[128] Vanhojenkin aiheitten
käsittely on omintakeista. Tuopihan tarinain neljäs ilta helposti
mieleen "Saarijärven Paavon" ja kolmannentoista illan tunnelma on
samanlainen kuin runon "Kuoleva soturi", mutta mistään Runebergin
jäljittelystä näissä ei voi olla puhettakaan. Ansiokkaimmat
luonnonkuvaukset koko Krohnin tuotannossa ovat löydettävissä "Kuun
tarinoista" (esim. 3., 4., 9., 10. ilta). Ensimäisen ja ainoan kerran
Krohnin mielikuvitus "Kuun tarinoissa" liitelee vapaasti maapallon joka
puolelle ja läpi koko ihmiskunnan historian. Kaikki muu Krohnin
tuotanto kohdistuu verrattain ahtaalle alalle.
"Kuun tarinain" esikuvaksi ilmoittaa Krohn itse H.C. Andersenin v. 1839
ilmestyneen "Billedbog uden Billeder". Suomenkielisen teoksen vertailu
tähän "esikuvaan" on omiaan selvittämään Krohnin runoilun laatua.
Yhtäläistä molemmissa teoksissa ja Andersenilta Krohnille siirtynyttä
on sanonnan yleinen sävy, lyhyet lauseet, ympäristön ja tilanteen
kuvaaminen muutamalla vedolla. Kuvausten havainnollisuus ja
tunnelmallisuus on "Kuun tarinain" vahvin puoli. Siinäkin on otettu
oppia Andersenilta. Andersenin kuvat ovat kuitenkin värikkäämpiä,
asettelu rohkeampaa, tunneasteikko laajempi. Niissä ilmenee satujen
kertojan rikas mielikuvitus, kuvauksia lasten maailmasta on useita ja
huumorilla on niissä melkoisen suuri sija. Krohn ei maalaa sellaisia
rohkeita yhdistelmiä kuin esim. Andersenin kuva leivosesta vanhan
neidon ruumisarkulla (10. ilta), ei kerro sellaisia tärisyttäviä
esimerkkejä jokapäiväisen elämän tragediasta kuin Andersen (esim. 3. ja
16. ilta) eikä kykene vielä katsomaan asioita humoristin kaikkea
ymmärtävin silmin, vaan hakee mielellään aiheita historiasta ja antaa
esitykselleen isänmaallisen paatoksen. Andersen on mestari, Krohn on
oppilas, mutta tässä ei oppilas toista opettajan lausumaa, vaan omaksuu
siitä sen, mikä on hänen oman luonteensa mukaista, ja luo teoksensa
itsenäisesti. Tulos tällöin lähentelee usein opettajan parhaita
saavutuksia. Yhtä vaikuttavalla, vaikka aivan toisenlaisella kuvalla
kuin Andersen, valaisee Krohn "Kuun tarinain" hallayö-kuvauksessa (4.
ilta) arkielämän murhenäytelmiä, mutta tuo siihen samalla, luonteensa
mukaisesti, puhtaasti suomalaisen tunnelman ja antaa ihmisen mielen
jalouden esiintyä koko suurenmoisuudessaan. -- Yhtäläisyys Andersenin
ja Krohnin välillä supistuu pikku piirteisiin, sivuseikkoihin,
samalla kuin niissäkin on myös kummallekin ominaista erilaisuutta.
Niinpä esimerkiksi Krohn samaan tapaan kuin Andersen käyttää
huudahduslauseita: "Oi autuas elämä, autuas kuolo!" -- "Voi lapsen
tyytyväistä ja turmeltumatonta mieltä!" -- "Kah, se oli kallehin kaste
kaunehimmassa ruusussa." Mutta "Kuun tarinain" luonteen mukainen ei
olisi semmoinen huudahdus kuin Andersenin: "Qvindelighet, kys Du
Digterens Harpe, naar han synger om Livets Mysterier!" -- Andersen
nähtävästi teki syvän vaikutuksen Krohnin mieleen. Kun Krohn
kymmenkunta vuotta "Kuun tarinain" ilmestymisen jälkeen kirjoittaa
Slöörille olevansa oikeastaan luotu maalariksi, niin se on kuin kaikua
Andersenin sanoista: olen maalari (Billedbog uden Billeder). Samoihin
aikoihin Krohn puhuessaan suunnitelmastaan virolaisromaanista vertaa
itseään Anderseniin.
Kiitosta ansaitsee "Kuun tarinoissa" aiheitten valinta. Kuten jo on
mainittu, on aiheitten joukossa aivan uusiakin. Mutta semmoisia ei
nuori runoilija ole voinut löytää monta. Jos koetamme seurata Krohnin
fantasiatoiminnan kulkua hänen valitessaan aiheita "Kuun tarinoihin",
niin ajatus suuntautuu, paitsi Anderseniin, harrastuksiltaan,
luonteeltaan ja temperamentiltaan Krohnin kaltaiseen runoilijaan,
Topeliukseen. Juuri siihen aikaan, kun Krohn sepitti tarinoitaan,
oli Topelius julkaissut "Silverpenningens berättelser". Tämä
tarinasikermä on voinut kylläkin antaa intoa Krohnille, m.m. ohjaamalla
hänen huomionsa kotimaan- ja maailmanhistorian tarjoamiin aiheisiin.
Topeliuksen "Sylvias hälsning från Sicilien" on ilmeisesti jättänyt
Krohnin mieleen vaikutuksia, jotka tuntuvat "Kuun tarinain" kymmenennen
illan kuvauksessa. Näyttää myös siltä kuin Topeliuksen runolla
"Farkosten på vägen" olisi ollut jotakin vaikutusta myrskyn kuvaukseen
"Kuun tarinain" yhdeksännessä illassa. -- Yhtäläisyyksistä Andersenin
ja Krohnin tarinoissa ja kuvauksissa ansaitsee huomauttamista, että
myös Andersen kuvaa ihmisiä, jotka menevät Amerikkaan onnea etsimään,
mutta kuolema on se onni, minkä he saavuttavat (Andersen 15. ilta,
Krohn 1. ilta). Andersenin kuvaus grönlantilaisten leikeistä ja
kuolevasta eskimosta (9. ilta) on saattanut ohjata Krohnin ajatuksen
Pohjan perille ja synnyttää kuvan Castrénista Siperiassa (2. ilta).
Lapsen onnea ja tyytyväisyyttä kuvaa Andersen (m.m. 17. ja 33. ilta),
samoin Krohn (11. ilta). Krohnin kahdestoista ilta kuvaa onnetonta
ihmiskohtaloa, kuten Andersenkin tarinoissaan tekee. Andersenin kuvaus
nuoresta neidosta vanhalla sankarihaudalla (7. ilta) ehkä ei ole
rinnastettavissa Krohnin kuvaukseen Siikajoen taistelutantereesta
(13. ilta), mutta sittenkin on kummankin tarinan hengessä
siirtymismahdollisuuksia fantasialle toisesta toiseen. "Kuun tarinain"
14. ilta on Andersenin inspiroima (8. ilta), vaikka itsenäisesti
kehitetty. -- Kaikista vieraista vaikutuksista huolimatta jää kuitenkin
Krohnin "Kuun tarinoille" ansioksi itsenäisyys aiheitten valinnassa ja
käsittelyssä. Kun laskemme yhteen kaikki "Kuun tarinain" ansiot, niin
emme voi olla pitämättä tätä teosta Krohnin runoilun taiteellisesti
huomattavimpana saavutuksena.
Vuonna 1860 kirjoitetut, "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa
julkaistut runot tuottivat Krohnille tunnustusta ja hyvän
runoilijamaineen. Todistusvoimainen on aikaisemmin mainitsemamme
Ahlqvistin arvostelu, josta siteeraamme vielä seuraavan kohdan:
"Lauluissansa ja kuun tarinoissa osoittaa Suonio itsellänsä olevan
melkoisen runolahjan, joka hyvin hallittuna ja huolella hoidettuna
voipi antaa Suomen kielelle kalliita hedelmiä. Hän ja Santala ovat
niitä harvoja laulunseppiä kielellämme, joiden teoksia voimme lukea
niin ett'ei kielitunnettamme raasta joka rivillä. Suonion laulun luonne
on yleisesti se vieno suru-tuntoisuus, joka on niin tavallinen ja niin
kaunis pilautumattomassa nuorukaisen mielessä, joka ei vielä ole
'maailman rantaa' koetellut. Tämän tunteen tuottamista on minusta
'Onneton' kauniin. Mutta on Suonion lauluissa varsin hilpeitäkin ja
elähdyttäviä kappaleita 'Suksimiesten laulu' ja 'Italian herääminen'
ovat täynnänsä elävätä ja ylevätä runollisuutta ja niiden vertaa
vilppaudessa tuskin lienee koko kirjallisuudessamme. 'Kuun tarinat'
tekevät omituisen lajin runoutta, jolle kaunotieteen harjoittajat
saavat löytää nimen. Minä kutsuisin niitä suorasanaisiksi runoelmiksi,
sillä vaikka kieli muotoansa on suorasanaista, kulkee se aina ylempänä
tätä suora-sanaisuutta."
Vielä on muistettava, että Krohn alusta pitäen verrattain ahkerasti
harjoitti runojen suomentamista. "Sukeltaja" ei jäänyt ainoaksi
laatuaan. Krohn on itse myöhemmin eräässä kirjeessä vanhemmilleen[129]
huomauttanut, että semmoinen työ vaikuttaa kannustavasti runoilijan
omaan tuotantoon. Runeberg oli se runoilija, jota hän nyt
käsittelemällämme ajanjaksolla enimmän suomenteli.[130] Semmoinen
esikuva on varmaankin jättänyt paljon jälkiä suomentajaansa, onneksi
Krohnin koko kehitykselle. Uupumatta hän jatkoi "Vänrikki Stoolin
tarinain" suomentamista, vaikka Ahlqvist heti alussa kiivaasti kysyi
"Mansikkain ja Mustikkain" toimittajilta, mitä tekemistä heidän
kalenterissaan oli Runeberg-suomennoksilla.[131]
Krohnin seuraava esiintyminen runoilijana, "Mansikkain ja
Mustikkain" III osassa vuonna 1861, ei suinkaan vähentänyt hänen
runoilijamainettaan. Tosin Yrjö Koskisen arvostelu koko kalenterista on
jotakuinkin ankara. Hänen mielestään teos selvästi osoittaa, että
"uudenmoinen runotaito Suomen kielessä vielä käypi koulua":. Muoto
antaa runoilijalle niin paljon tekemistä, että hän ei jaksa vapaasti
kohottaa kuvituksensa lennättimiä. Tästä seuraa, että suomennokset,
joissa runollinen sisällys on ollut valmiina, ovat parhaiten
onnistuneita, kuten Suonion "Laulu auringolle". Epäröiden Koskinen
asettaa jotkut Suonion runot yläpuolelle muiden, vaan lisää samassa:
"Mutta jos emme tahdokkaan niiltä kieltää runollista arvoa, täytyy
kuitenkin sanoa, että niiden aine vielä liikkuu jotenkin ahtaassa
piirissä".[132] Sen sijaan Snellman oli suopeampi. Hän sanoo Suonion
runoista, että ne sisällyksen puolesta tavallisesti ovat hyvin
ajateltuja ja niissä vallitseva puhdas, lämmin henki vaikuttaa
lukijaan.[133] Jonkun muistutuksen runoja vastaan Snellman myös
esittää.
Nimenomaan on huomattava, että Snellman pitää epärunollisena runoa
"Suomalainen maamme ruotsalaiselle". Voimme kernaasti myöntää, että
runo on heikko. Kenties itse aihe oli epäkiitollinen Krohnin
runoilijaluonteelle, niin lähellä hänen sydäntään kuin runossa
käsitelty asia olikin. Mutta Snellman lausuessaan arvostelunsa puhui
oikeastaan omassa asiassaan. Krohnin runo on jälkikaikua siitä
polemiikista, joka vuonna 1860 oli virinnyt Snellmanin ja Aug.
Schaumanin välillä ruotsinkielen tulevaisuudesta Suomessa. Schauman on
muistelmissaan selostanut kiistan kulkua[134] ja myöhemminkin on tätä
aikoinaan suurta huomiota herättänyttä väittelyä käsitelty.[135]
Snellmanin jyrkkä kanta ja taistelutapa ei tyydyttänyt kaikkia
fennomaanejakaan, vaan jotkut heistäkin asettuivat kannattamaan
yliopiston rehtorin Arppen ja Schaumanin ajatustapaa, että
ruotsinkielellä oli vielä tehtävää ja tulevaisuutta Suomen
kulttuurielämässä. Johdumme tässä taas koskettelemaan Krohnin kantaa
kielikysymyksessä. Puhuessamme Krohnin isänmaallisuudesta lausuimme,
että Krohn luonteensa mukaisesti ei suomalaisuuden asiassa tahtonut
tyytyä mihinkään puolinaisuuteen, vaan oli sangen radikaali. Hän
omaksui täydelleen Snellmanin kannan, että sivistyneistön velvollisuus
oli suomalaistua kieleltään ja mieleltään. Kansalliseen tulevaisuuteen
nähden oli Krohnin kanta sama kuin Yrjö Koskisen. Siinä suhteessa oli
Krohn jyrkemmällä kannalla kuin itse Snellman, että hän ei kannattanut
kaksikielistä ylimenoaikaa kouluissa ja kodeissa. Aug. Schaumanin ja
Snellmanin välisessä väittelyssä Krohn oli täydellisesti Snellmanin
puolella. Tämä ei estänyt häntä suomasta maan ruotsalaiselle väestölle
sen oikeuksia. Sivistyneen säädyn kielimuutoksen Krohn toivoi
tapahtuvan sovinnossa. Kaikki riita oli hänestä vastenmielistä.
Snellmanin ja Schaumanin välinen polemiikki piti kauan mieliä
kiihdyksissä. Ruotsinkielisten piirissä tietysti Schauman sai paljon
ymmärtämystä ja kannatusta. Yksi ilmaus siitä on Wecksellin runo
"Svenskan och Finskan", joka painettiin Schaumanin lehteen
"Papperslyktan" 1860. Tästä runosta on Krohn ilmeisesti saanut
lähtökohdan omalle runolleen "Suomalainen maamme ruotsalaiselle". Itse
perusajatus, sovinnollisuus maamme kahden eri kieliaineksen kesken, on
hänellä ollut mielessä Snellmanin ja Schaumanin polemiikin
synnyttämänä, tarve sanoa sanansa runon muodossa niinikään, mutta hän
tarvitsi sopivan lähtökohdan ja etsi sitä ulkoa päin. Saatuaan
semmoisen hän muovaili kyllä aiheen aivan itsenäisesti lopulliseen
muotoon. Wecksellin jäljittelemisestä ei Krohnia voi syyttää, vaikka
runot itse asian laadun vuoksi ovat suuressa määrin samankaltaisia.
Taiteellisesti on Wecksellin runo arvokkaampi. Itse asettelu,
suomenkieli ja ruotsinkieli vastakkain, on tehoavampi kuin Krohnin
yksipuolinen sovinnollinen puhe suomalaisen suulla. Wecksellin runo
käsittelee aihetta syvemmin ja perusteellisemmin kuin Krohnin, joka on
kuin lyhyt yhteenveto keskustelun tuloksista. Muodollisestikin on
Wecksellin runo vaikuttavampi. Sen pitkät säkeet antavat esitykselle
vakavuutta, kun taas Krohnin kevyesti luistavat säkeet tuovat sanontaan
liian nopean tempon. Vielä on Wecksellillä sekin etu puolellaan, että
hänen välineenään on hiottu, vanha sivistyskieli, kun taas Krohnin
säkeet kovin selvästi osoittavat, että "uudenmoinen runotaito Suomen
kielessä vielä käypi koulua". Näistä eduistaan huolimatta Wecksellinkin
runo sai Snellmanilta hylkäystuomion ja ansaitsikin sen, sillä
kieltämättä sekin on pääasiassa epärunollinen. Onhan m.m. Wecksellin
kauniisti muovailtu loppusäkeistö runollisesti jokseenkin vähän
vaikuttava:
Svenskan.
Icke mer vi bryte lansar, ingen seger så blir spord;
Offrande åt ljuset stride vi för samma dyra jord.
Af din framtid vill jag lära, af min forntid du igen --
Och så evig striden varar, lika ädel vare den.
("Papperslyktan").
Samaa voi sanoa Krohnin loppusäkeistöstä:
Siis veljeni, heitä jo pois viha, vaino!
Tää Suomi tok' kummanki armas on ainoo.
Siit' olkohon riita
Ja kiistamme siitä
Ken Suomea parhaiten rakastanee.
("Mans. ja Must." III).
Näitten säkeistöjen vertailu osoittaa, että Wecksellin runon vaikutus
Krohniin on melkoinen, kenties suurempi kuin vieras vaikutus missään
muussa Krohnin runossa, mutta Krohn ei kuitenkaan jäljittele eikä
mukaile Weckselliä, vaan tuo esille, vaikkakaan ei varsin
onnistuneesti, oman paatoksensa ja katsomuksensa.
Runollisempi kuin "Suomalainen maamme ruotsalaiselle" on
Porthan-juhlassa 1861 laulettu "Pohjolan valkeneminen". Siinä on taas
Krohnilla muoto ollut valmiina, runo kun on kirjoitettu tutulla
säveleellä laulettavaksi. Ajatussisällys on siitä piiristä, joka tähän
aikaan pääasiallisesti askarrutti Krohnia. Hänen runoilunsa vahvat
puolet pääsevät tässä oikeuksiinsa: kyky lausua sanottavansa kauniisti
ja sujuvasti, hyvä maku, kuvarikkaus. Olematta mikään erikoisesti
vaikuttava tahi huomattava luoma oli "Pohjolan valkeneminen" kuitenkin
varteenotettava lisä silloiseen suomenkieliseen runouteen.
Muodon hallitseminen ja aiheen läheisyys runoilijan sydämelle ei
suinkaan vielä riitä synnyttämään kunnollista runoa. Krohniinkin nähden
pitää toisinaan paikkansa lause: "facit indignatio versus". Mutta ne
Krohnin runot, joihin tuo lause soveltuu, eivät ole hänen parhaitaan.
Yksi esimerkki semmoisista on vuoden 1861 tuotannossa, nimittäin
"Suurelle herralle". Vihaa ja halveksumista ei Krohn saa vaikuttavasti
esille. Hän on sovun, ystävyyden ja rakkauden runoilija.
Niinpä on "Yhteen kasvaneet koivut" kaunis ja runollinen.. Epävarmuutta
kielen käytössä osoittaa säepari:
Oi kumppalini kulta,
Kuin tiesit tänne tulta,
jotka onkin myöhemmin korjattu. Ajanhengelle kuvaavaa on, että tässäkin
runossa tahdottiin nähdä jotakin valtiollista sisältöä. Runoilijalta
odotettiin enemmän aatteellisuutta kuin persoonallisten elämysten ja
tunteitten esittämistä. Sen voi ottaa huomioon lieventävänä
asianhaarana, kun tarkastellessaan Krohnin runoutta havaitsee sen kovin
suurelta osalta liian vähän persoonalliseksi.
Useimmissa vuoden 1861 runoissa on sisällyksenä rakkaus. Ehein ja
tunnelmallisin niistä on ehkä "Kultaa odottaessa". Se on noita Krohnin
pikku runoja, joissa koko kuva nähtävästi on valmiina noussut tunnelman
pohjalta eikä muodonkaan haku ole tuottanut vaikeutta, sillä
kansanlaulun henki ja sävel on ollut lähellä apuaan tarjoamassa.
Kansanrunoudesta on muotopuoleen nähden saanut tukea myös näppärä ja
kuvista rikas "Neuvo", jonka Snellman lainasi "Litteraturbladet"
lehteensä (1861, N:o 12) näytteenä Krohnin suuresta taidosta
runoniekkana. "Kova rangaistus" ja "Neidon rukous" taas ovat syntyneet
Runebergin merkeissä. Lainasta ei tässä voi olla puhettakaan, mutta
kyllä Runebergin vaikutuksesta. Yleensä on Krohnin suhde Runebergiin
se, että hän ilmeisesti pitää Runebergia oppimestarinaan ja on tämän
vaikutuksen alainen, mutta verrattain harvoin hän ottaa nimenomaan
jonkin määrätyn runon esikuvakseen taikka edes käyttää yksityiskohtia
suorastaan mallinaan. Katsomus ja henki ovat Krohnilla ja Runebergilla
samat, mutta ilmaisukeinoihin ja taiteelliseen muovailuun nähden jäävät
niin Krohn kuin Ahlqvistkin pieniksi Runebergin rinnalle. He ovat
todellakin vain "kaikenlaisia laulajia ja kanteloisen kantajia". --
"Kova rangaistus", jossa itse ajatus Snellmanin mielestä tuntui hieman
pakoitetulta, tuo mieleen Runebergin "Hämnden" ja myös runon "Fågeln"
("Öppet är min flickas fönster"). "Kova rangaistus" tekee sen
vaikutuksen, kuin se olisi ajattelemalla tehty, jonkunmoista älyn
leikkiä, mutta se ei ole vailla runollisuutta. Kelpaahan, kuten Theodor
M. Meyer osoittaa,[136] elävä ajatuskin runon lähtökohdaksi ja
kannattajaksi. Runo "Neidon rukous" on myös yleissävyltään
runebergilainen ja tarjoaa vertauskohtia "Tili Frigga" runon
alkusäkeisiin tahi serbialaisen kansanlaulun "Önskningarna" loppuosaan.
"Varotus tytöille" puhuu leikillisesti poikien uskottomuudesta, kuten
Runebergkin toisinaan tekee (esim. "Vill du byta öde?"). Pikku runo
"Varotus" taasen on kenties jonkunmoista jälkikaikua Franzénin runosta
"Den sena våren", vaikka ajatus näissä kahdessa runossa onkin aivan
erilainen. Kenties Krohnin mielessä kuitenkin ovat jossakin määrin
soineet Franzénin säkeet:
Stackars fjäril! som i dagen
Kom att bli af kölden slagen.
Nu der flyger fram en an'n --
Ser du barn, så grann, så grann!
Akta, då med utsträckt finger
Du att honom fånga springer.
Han på nässlan sätter sig.
Akta barn! hon bränner dig.
Vuoden 1861 rakkausrunoissa soinnahtaa Krohnilla myös sävel
Topeliuksesta. Runomitan yhtäläisyys ja laulavaisuus pakoittaa
nimittäin asettamaan yhteen runon "Nuoruuttaan surija" ja Topeliuksen
kirjoittaman ja säveltämän "Hvem är du, fria och klara ton".
Topeliuksen ja Krohnin keskinäistä suhdetta joudumme vielä
koskettelemaan etempänä. Runoa "Nuoruuttaan surija" piti Krohn itse
nähtävästi heikkona, koska hän ei ottanut sitä runokokoelmiinsa.
Myös Körner ja Schiller vaikuttavat edelleen Krohnin runoiluun.
Edellinen olikin Krohnin mielirunoilija nuorena. Hänen vaikuttamakseen
täytyy selittää Krohnin tuotannossa oudonlaatuinen, mutta reipas ja
luistava "Sotamiesten laulu", vaikkakaan ei voi osoittaa esikuvaksi
mitään määrättyä runoa. Myöskin Petöfin vaikutus on tässä
ajateltavissa. Mutta runon alkujuuret löydetään jo nuoruusvuosilta.
Koulupoikana Krohn ruotsinsi saksasta sotamieslaulun ("Soldatvisa"),
jossa on hiukan vertauskohtia "Sotamiesten lauluun". -- Myöhemmin
Körner väistyy Krohnin fantasiaelämässä yhä enemmän taka-alalle ja sen
sijaan saa Schiller enemmän vaikutusvaltaa. Luonteitten yhtäläisyys
veti mietelmiin ja idealismiin taipuvaa Krohnia lähelle Schilleriä.
Vuoden 1861 tuotteista on "Runoniekan sydän" suuressa määrin Schillerin
arvoitusten kaltainen. "Elämän menot":
Nuoruus nopsakenkä tepastellen
Elon tanssiin rientävi;
Vanhuus sauva käessä hoiperrellen
Ringist' eri pyrkivi
lausuu toisenlaisin kuvin saman ajatuksen kuin Schillerin "Erwartung
und Erfüllung":
In den Ocean schifft mit tausend Masten der Jüngling;
Still, auf gerettetem Boot, treibt in den Hafen der Greis.
Vertailu on valaiseva. Krohn otti herkästi vastaan vaikutuksia eri
tahoilta, mutta sulatti ne omaksi henkiseksi omaisuudekseen ja toi ne
semmoisena ilmi. Tätä on jo tähänastinen esityksemme valaissut ja lisää
valaisevia tapauksia tulemme vielä koskettelemaan.
Edellä mainittujen pienten mieterunojen joukkoon kuuluu myös "Kaste ja
kyynel". Ajatus ja vertaus ei siinä ole uusi, mutta tämmöisetkin pikku
murut rikastuttivat ja hienostuttivat vielä epävarmoin askelin kulkevaa
taidelyriikkaamme.
Omintakeisia olivat ja tunnustusta osakseen saivat Krohnin kuusi
muodostelmaa Taavetin psalmeista. Ankara Yrjö Koskinenkin oli
tyytyväinen näihin mukaelmiin, johdonmukaisesti kylläkin, sillä
tässähän taas runoilijalla oli sisällys valmiina ja hän saattoi
suunnata koko voimansa muotoon. Oivallisiksi lisiksi suomalaiseen
virsikirjaan sanoo niitä myös Snellman. Kumpikin arvostelija kiinnittää
huomiota länsisuomalaisen korvalle outoihin muotoihin sekä sanain
lyhennyksiin, mutta pitää niitä sopivina tässä yhteydessä. -- Kiitosta
nämä runot ehdottomasti ansaitsevatkin. Paria epärunollista käännettä
lukuun ottamatta ("Kun sanoasi _solkkivi_ näin vihollisten vaino", Ps.
12; "Sill' uhkaellen _häristä_ tai mua lyöden väristä", Ps. 23) on
niiden sanonta kaunista ja tunnelmallista. Mutta pääasia on, että
niissä vallitsee oikea psalmihenki, jommoisen vain todella
uskonnollinen runoilija saa esille. Miten paljon onkaan hengellistä
runoutta, joka on muodoltaan siloiteltua, mutta hengetöntä! Krohnin
muodostelmien omintakeisuus käy myös selville, kun vertaa niitä muihin
samanlaatuisiin tuotteisiin. Valaiskoon tätä yhtenä esimerkkinä Ps. 19.
Runomitta siinä on tuttujen esikuvien mukainen. Olihan Cajanuksen
virsi:
Etkös ole Ihmisparca
Aivan arca
Coscas itket ylen öitä
Coscas suret suuttumata
Puuttumata
Coucon mustan Murha-töitä
saanut vanhassa virsikirjassamme (N:o 278) muodon:
Etkös ole ihmisparka!
Aivan arka,
Ettäs itket, yli öit',
Ettäs suret suuttumata
Puuttumata
Koukon mustan murhatöit!
joka on juuri Krohnin käyttämä runomitta. Valmistumaisillaan olevassa
väitöskirjassaan[137] Krohn oletti Cajanuksen malliksi muodollisesti
Lucidorin hautausvirren "Usle menske barn betrakta, Märk och akta
-- --", jonka runomitta on sama kuin Krohnin käyttämä. Aivan samaa
runomittaa käyttäen oli myös Runeberg virsikirjaehdotukseensa mukaillut
nyt kysymyksessä olevan psalmin 19 ("Himlars rymd sin Konung ärar").
Mutta sisällyksellisesti ovat Runebergin ja Krohnin samasta
alkuteoksesta tehdyt mukaelmat niin erilaisia, että täytyy empimättä
todeta Krohnin menetelleen täysin itsenäisesti.
Kun lukee näitä Krohnin nuoruudessaan sepittämiä hengellisiä runoja ja
sitten johdattaa mieleensä esimerkiksi nykyisen virsikirjamme virren
N:o 284 ("Mun silmän', käten' nostan"), jossa värähtelee syvä ja harras
tunne ja jolle omituiset sanamuodot ja käänteet antavat arkaistisen
sävyn kohottaen yhä virren runollista tehoa, niin alkaa selvitä, miten
äärettömän suuret ovat olleet Krohnin ansiot virsikirjamme
aikaansaamisessa. Tutkimus tuskin enää voinee täysin selvittää niitä
jälkiä, joita hänen hyvä muotoaistinsa ja esteettisesti kouliintunut
fantasiatoimintansa on virsikirjaan jättänyt.[138]
Vuonna 1861 Krohn ryhtyi myös suomentamaan Petöfiä. Tähän aikaan näkyy
mielenkiinto Petöfiä kohtaan meillä olleen melkoisen suuri.
Aikakautisissa julkaisuissa oli seikkaperäisiä esityksiä
Petöfistä,[139] hänestä pidettiin esitelmiä.[140] hänen tuotteitaan
käännettiin ruotsiksi. Tuntien Krohnin innostuvaisuuden ja
perusteellisuuden uskallamme otaksua, että hän luki Petöfin teosten
saksannoksia. Niitä oli juuri näihin aikoihin saatavissa. Vuonna 1858
oli ilmestynyt Karl Maria Kertbenyn käännös.[141] Vähän myöhemmin,
jolloin Krohn edelleen suomensi Petöfiä, tuli julkisuuteen Theodor
Opitzin saksannos (1864) ja jonkun vuoden kuluttua (1867) toinen,
helppohintainen painos siitä.[142] Petöfin runouden viehätysvoima on
niin suuri, että hyvin voimme ymmärtää Krohnin viehättymisen siihen.
Krohnin ja Petöfin runoudessa on kyllä myöhemmin jonkun verran
vertauskohtiakin. Nyt alussa näkyy erityisesti Petöfin isänmaallinen
paatos innostuttaneen Krohnia. "Mansikkain ja Mustikkain" III osassa
julkaistu suomennos "Kultain ja miekkain" jo viittaa siihen. Se seikka,
että Petöfin lukuisat juomalaulut eivät ole millään tavoin vaikuttaneet
Krohnin "Juomalauluun", osoittaa Krohnin vasta vuonna 1861 ryhtyneen
Petöfiä opiskelemaan. Suomentaessaan Petöfin runoja ei Krohn vielä
kylliksi osannut unkarinkieltä, mutta suomennokset ovat kuitenkin
alkuteosten mukaisia, sillä, kuten Krohn itse ilmoittaa, O. Blomstedt
suomensi hänelle runot suorasanaisesti.
Vuodelta 1861 on myös Krohnin tunnetuin runosuomennos "Lorelei". Heineä
ei tietysti kukaan nuori saksalaisen kirjallisuuden harrastaja voi
kylmänä sivuuttaa. Tiedetäänhän m.m. Ahlqvistin lukeneen ihastellen
Heineä. Krohnin koko temperamentille oli vierasta Heinen iva ja
pessimismi, mutta hieman jälkiä on Heine kuitenkin jättänyt Krohnin
runouteen. Ja onhan Heinellä semmoisiakin runoja, joissa nuo Krohnille
vähemmän mieluisat ominaisuudet eivät esiinny, jotapaitsi Heinen
sanonnan yksinkertaisuus ja runollisuus on omiansa ihastuttamaan ketä
tahansa. Voi siis hyvin ymmärtää, että juuri "Lorelei" sai Krohnin
suomentajakseen. Krohnin kyky saada runon muoto sujuvaksi, miltei
laulavaksi, esiintyy taas tässäkin suomennoksessa. Godenhjelm huomautti
jo arvostellessaan Krohnin toista runokokoelmaa[143] ja myöhemmin vielä
uudelleen, että "suomennoksenkin sointuisissa värsyissä ikäänkuin
kuvauu tuo aaltojen lainehtiminen, jota kuuntelija luulee huomaavansa
alkuperäisessä runossa". Suomennoksessa sen tekevät suureksi osaksi
taitavasti käytetyt l-äänteet ja huoliteltu rytmi. Myöhemmin
varovaisesti tehdyt korjaukset ovat vielä nimenomaan rytmipuolta
parantaneet. Verrattakoon esimerkiksi näitä säkeistöjä: