Katsomus ja runoilijaluonne.
Julius Krohn oli harvinaisen sympaattinen ja puhdasluonteinen ihminen.
Siitä antanee aavistuksen jo edellä oleva elämäkerrallinen katsaus.
Huomiota herättää se seikka, että aikalaiset kuvaavat Krohnin vielä
paljon sympaattisemmaksi ja merkittävämmäksi henkilöksi kuin mitä hänen
omista lausunnoistaan ja teoistaan voi päätellä.[76] Kaikki, jotka ovat
olleet tekemisissä Krohnin kanssa, ylistävät häntä miehenä, johon
sydämen sivistys oli painanut leimansa. Sydämellinen ja herkkä,
vankka periaatteissaan ja itsenäinen, mutta samalla humaaninen ja
suvaitsevainen, valoisan katsomuksen ja uupumattoman työn mies, --
siinä tavallisimmat mainesanat, jotka hänestä lausutaan. Työtoverit
muistelevat hänen aaterikkauttaan ja kykyään saada valmista käsistään,
hänen innostuvaisuuttaan ja monipuolisuuttaan. Muistellaan myös
lempeätä, usein suuripiirteiseksi kohoavaa huumoria, joka monesti antoi
valaistuksensa hänen esityksilleen. Erityisesti on tuotu esille sitä,
että hän oli positiivisen työn, ei kiistan ja hajaannuksen mies. Sydän
oli hänellä mukana kaikessa toiminnassa. Jac. Ahrenberg kuvaa häntä
sanoilla: "kokonainen ihminen, lapsi sydämessä, työn merkki käsissä ja
Jumalan leima sielun kuvastimessa. Lämminsydämisenä, lapsellisen
hurskaana, ymmärtäväisenä kanssa-ihmisiään kohtaan hän eli hengen
puhtaudessa ja työn levossa harvinaisen antautuvana miehenä, hyvänä
isänä ja jalona kansalaisena."[77]
Aikalaisten antama kuva Krohnista ei ole ihannoitu. Se näkyy siitä,
että kertojat aina mainitsevat myös vioista, joita he ovat Krohnissa
huomanneet. Semmoiset supistuvat kuitenkin vain siihen, että Krohn
saattoi toisinaan tulistua näennäisesti vähäisestä syystä ja että
hänen esiintymisensä toisinaan näytti oikulliselta. Krohnin
tulisuudesta puhuttaessa kertojat kuitenkin samalla huomauttavat siitä
sympaattisesta piirteestä, ett'ei Krohn kiivastunut persoonallisista
syistä ja että hän aina oli valmis sovittamaan ja hyvittämään, jos
luuli vähänkään loukanneensa toista.[78] Tulistumisen aiheena oli
useimmiten se, että Krohn suorana ja vilpittömänä miehenä ei voinut
sietää mitään, mikä hänestä tuntui vääristelyltä tahi vilpillisyydeltä.
Erityisesti arka kohta oli tällöin suomalaisuuden asia.
Erään määritelmän mukaan kuuluu miehen kuvaan sanan parhaassa
merkityksessä "eheä luonne ja määrästään tietoinen tahto, voimakas
toimintahalu työhön käytettynä, itsetuntemus ja itsekuri".[79] Nämä
sanat sopivat Krohniin. Hän oli miesten parhaita. Kuitenkin juuri
Krohnia ajatellessa muistamme, että hänessä oli luonteenpiirteitä,
jotka ovat naisellisia: hän oli innostuva ja helposti myös masentui
hetkellisesti. Tunne ohjasi usein hänen tekojaan, ei kylmä harkinta.
Tästä puolesta muistuttaa eräs muistosanojen kirjoittaja[80] joka
jatkaa: "Kun pitää silmällä tätä tunteen ja toiminnan välitöntä
yhteyttä ja samalla muistelee hänen mielensä ja puheensa kaikinpuolista
puhtautta, joka m.m. teki hänet kuratorina ollessaan verrattomaksi
nuorison johtajaksi, niin juohtuu ehdottomasti mieleen se lause, jota
hän käytti muistosanoissaan E. Lönnrotista, selittäessään tämän
persoonallisuuden eheyttä ja jaloutta _naisen kaltaisuudeksi_. Luulemme
kuitenkin oikeammaksi sen selityksen, että hän, samoin kuin Lönnrot ja
moni muu Suomen jaloimmista pojista, täydellä vakaumuksella seurasi
sitä ihannetta, jossa miehen voima ja naisen puhtaus täydellisimmässä
muodossaan ovat yhdistettyinä -- Kristusta."
Krohn oli saavuttanut sen, mitä Goethe nimittää ihmisen suurimmaksi
onneksi: hän oli eheä persoonallisuus. Hän oli sitä oikeastaan alusta
asti. Tämä ei merkitse sitä, että hän olisi päässyt läpi elämänsä
sisällisittä taisteluitta ja ristiriidoitta, vaan ainoastaan sitä, että
hän taistelussaan persoonallisuutensa kehittämiseksi sai paljon apua
hänessä itsessään piileviltä hyviltä voimilta. Pintapuolisten
katselijain mieleen ei juolahtanut, että esimerkiksi Krohnin elävä
uskonnollisuus oli -- kuten olemme nähneet hänen ulkomailla
kirjoittamistaan kirjeistä -- ankarien sisällisten taistelujen
syventämää.
Krohnin luonteenlaadusta ja uskonnollisuudesta seurasi, että hän ei
saattanut tinkiä moraalisista periaatteistaan ja että hän lausui
vakaumuksensa rohkeasti julki. Hänen kirjalliseen makuunsakin tämmöinen
katsomus tietenkin vaikutti.[81] Mutta yksipuolisuuksiin hän ei
siinäkään mennyt.[82] Ensi katsauksella ehkä kummastuttaa, että hän
saattoi, kuten on nähty, ihastua sellaiseenkin kirjailijaan kuin Karl
Gutzkow. Asia on kuitenkin hyvin ymmärrettävä. Paitsi että "Uriel
Acosta" on etevä taideteos, joka tempaa mukaansa jo pelkällä
esteettisellä tehollaan, on koko tuon näytelmän henki sukua Krohnille.
On paljon totuutta siinä E.N. Setälän sivumennen lausumassa
ajatuksessa, että Krohn runoilijana on hengeltään saksalainen.[83]
"Uriel Acostasta" taas on täydellä syyllä sanottu, että se on puhtaasti
saksalaisen hengen luoma.[84] Mutta pääasia on, että mainittu draama
ylistää ihmisen uskollisuutta vakaumukselleen. Siinä se koskettaa
Krohnin olemuksen keskeisimpiä osia.
Sisintä vakaumusta Krohnissa oli antautuminen työhön suomalaisuuden
hyväksi. Vilkkaan luonteen aiheuttama moniharrastuksellisuus sai
suomalaisuuden aatteesta kiinteän keskipisteen, jonka ympärille kaikki
toiminta kiertyi sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Mutta sen
vakaumuksen synty, joka Krohnia työssä ohjasi, on itsessään
mielenkiintoinen probleemi. Sillä alunperin ei näyttänyt olevan
edellytyksiä siihen, mitä tuli tulokseksi. Krohnin runouden
ymmärtämiseksi on tarpeellista päästä selville siitä, miten hänestä
tuli suomalaisuuden työntekijä ja miten hän saavutti suomenkieltä
kohtaan suuremman rakkauden kuin moni, jonka sukujuuret ovat syvällä
suomalaisessa maaperässä.
Tätä seikkaa on Jac. Ahrenberg selittänyt uskottavalla tavalla.[85]
Hänen mielestään on Krohnin kehitys tässä psykoloogisesti
ymmärrettävissä. Krohn oli luonteeltaan lempeä, herkkä, runollinen.
Kotiseudun ihana luonto kiinnitti hänet itseensä ja painoi ainaiseksi
leimansa hänen olentoonsa. Kodilla, joka aluksi oli aivan vieras
suomalaisuuden liikkeelle, oli vielä vähemmän edellytyksiä ymmärtää
ruotsinkielen oikeutusta Suomessa. Pikemminkin ruotsinkieli, joka
uhkasi sysätä käytännössä syrjään saksankielen, oli Viipurin
saksalaisille, m.m. Krohnin äidille, vastenmielinen, kun taas
suomenkieltä kohtaan ei ollut olemassa tuommoista vastenmielisyyden
tunnetta. Julius Krohn oli nuorukaiseksi kypsyttyään epätietoinen
siitä, mihin kansallisuuteen hän oikeastaan kuului, ja tämä
epätietoisuus vaivasi häntä suuresti. Ahrenbergin kertomuksen mukaan
Krohn kerrankin kyynelsilmin pyysi hänen isältään neuvoa, mille
kansallisuudelle hän omistaisi työnsä. Kysytty kehoitti silloin Krohnia
antautumaan kokonaan suomenkielen opiskeluun, oppimaan suomenkielen
äidinkielekseen. Nämä sanat lankesivat maahan, jota Krohnin äitikin
ehkä tietämättään oli otolliseksi muokannut, ja toivat satakertaisen
sadon. Muistettakoon tässä myös, mitä edellisessä luvussa on kerrottu
oloista Viipurissa ja Viipurin lukiossa vallitsevasta hengestä, johon
rehtori Ahrenberg paljon vaikutti.
Jac. Ahrenbergin selitystä tukee B.F. Godenhjelmin kertomus siitä,
kuinka Krohn kerrankin juhlassa Suomalaisella tyttökoululla puhui
pontevasti ja lämpimästi isänmaan merkityksestä ihmiselle ja sanoi itse
saaneensa kokea, miltä tuntuu, kuu ihminen on maaperää vailla niinkuin
juureton puu.[86] Lisäksi tuli se seikka, että Krohn alkoi opiskelunsa
yliopistossa aikana, jolloin Snellmanin voimakas herätyshuuto jo oli
ennättänyt kaikua ja herättää vastakaikua, jolloin fennomaaninen
liike oli vauhdissaan ja tempasi sekä pontevuudellaan että
aatteellisuudellaan ihmisiä mukaansa ja jolloin suomenkielen
kohottaminen kulttuurikieleksi ei enää ollut kaukainen unelma, vaan
päivän kysymys. Mielenkiintoinen sattuma on, että Snellmanin kirjoitus
"Suomalaisen kirjallisuuden lähimmästä tulevaisuudesta", jossa, m.m.
asetetaan tehtäväksi korkeimpia taiteellisia vaatimuksia täyttävän
suomenkielisen runouden luominen, ja Krohnin ensimäiset yritykset
runoilla suomeksi ovat molemmat vuodelta 1856. Krohnin kansallista
heräämistä selitettäessä on lisäksi otettava huomioon se hänen
luonteensa puoli, jonka hän itse ilmaisi tunnussanallaan: "kaikki tahi
ei mitään". Häntä, kuten hän itse lausui, ei tyydyttänyt pintapuolinen
suusuomalaisuus eikä puolinaisuus, vaan hän antoi itsensä
suomalaisuuden aatteelle kokonaan ja johdonmukaisesti.
Olemme nähneet, että tämä vannoutuminen suomalaisuuden palvelukseen
oli haitallinen Krohnin runoilulle. Filosofoimiseen riittää
puolikin ihmistä, mutta runottaret vaativat ihmisen kokonaan, sanoo
Schiller.[87] Toiselta puolen suomalaisuuden aate lyö leimansa Krohnin
runoiluun, on usein inspiration lähteenä ja vaikuttaa aiheiden
valintaan. Jo ensimäinen tutustuminen Krohnin runotuotantoon oikeuttaa
sanomaan, että yksi sen huomattavimpia piirteitä on isänmaallisuus. Jää
vain tarkastettavaksi, mikä sisällys sanalla isänmaallisuus on tässä
tapauksessa.
Krohnin ensi esiintymisen suomenkielisenä runoilijana teki loistavaksi
ensi sijassa sikermä "Kuun tarinoita", joiden varsinaisena, nykypäiviin
asti säilyneenä tehona on isänmaallinen paatos. Teoksen johdatuksessa
se purkautuu ylistyslauluksi erityisesti suomenkielelle. "Kuun tarinat"
kokonaisuudessaan antavat hyvän kuvan tekijänsä maailmankatsomuksesta
ja runoilijatemperamentista osoittaen monivivahteisina muutamat
luonteenpiirteet, jotka ovat tekijälle ominaisia: uskonnollisuuden,
sovinnollisuuden, epäitsekkään antautumisen suuren aatteen
palvelukseen. Suomalaisuus nimenomaan on sellainen asia, jolle
elämäntyö on uhrattava. Suurin se, ken enimmän tekee ja uhraa Suomen
kansan ja kielen hyväksi pyytämättä siitä itselleen etua. Sentähden on
M.A. Castrén suurmies. Eripuraisuus on ollut suomalaisten heimojen
turma: johtopäätös ja toimintaohje seuraa tästä itsestään. Epätoivoon
suomalaisten tulevaisuudesta ei suinkaan ole syytä. Tämä kansa on
kiintynyt karuun kotimaahansa, se on vuodattanut vertaan sen puolesta,
se on suorittanut salassa suurtöitä maatansa viljelykselle
valloittaessaan. Se on kansa, jossa on kuntoa ja mielenjaloutta.
"Kuun tarinat" sisältävät eepilliseen runouteen viittaavasta nimestään
huolimatta vahvasti lyyrillisiä tunneilmaisuja. Paitsi niitä kuuluu
Krohnin ensimäiseen runoilukauteen joukko lyyrillisiä runoja. Saamme
niistä lisäselvitystä siihen, mitä laatua on Krohnin isänmaallisuus.
Runoilija kiivastuu nähdessään matalamielisyyttä, joka johtaa
nauttimaan elämän hyvyyksistä kansan muitten jäsenten kustannuksella
("Suurelle herralle"). Kaikki pikkumaiset kinastelut ovat hyljättävät
("Suomalainen maamme Ruotsalaiselle"); yksimielisyys on voimaa ja
yksimielisyyteen on mitä parhaat edellytykset, sillä isänmaa on
kaikille yhteinen ja rakas:
Siit' olkohon riita
Ja kiistamme siitä
Ken Suomea parhaiten rakastanee.
Kansojen alkeellisimpiin oikeuksiin kuuluu vapaus elää oman luonteensa
mukaista elämää ("Italian herääminen"). Isänmaan vapautta on tarpeen
vaatiessa ase kädessä puolustettava ("Suksimiesten laulu"), isänmaalle
on elämä omistettava ("Juomalaulu"). Isänmaanrakkauden elähdyttämä työ
on Suomen kansalle ja kielelle luonut vaikeissa oloissa tulevaisuuden
edellytykset ("Pohjolan valkeneminen", "Provessori Lönnrotille") ja
semmoista työtä on edelleen tehtävä ("Taideniekkaseuran
vuosijuhlassa").
Kun Krohnin toinen runokokoelma ilmestyi, huomautti eräs arvostelija
"runoilijan laulumahdin suuresti voimistuneen". Ajan tapaukset ovat
vaikuttaneet tekijän mieleen ja antaneet runoille ikäänkuin tukevamman
pohjan.[88] Tämä Krohnin laulumahdin voimistuminen hänen toisena
runoilukautenaan on kaikkein selvimmin havaittavissa hänen
isänmaallisissa runoissaan. Aiheen käsittely niissä on syventynyt.
Runoilija on aikakautensa lapsi, kauniisti ajatteleva ja
suuria tavoitteleva idealisti. Mutta hänelle on ominaista myös
selväpiirteisyys, järkevyys, joka varjelee eksymästä mahdottomiin,
pilventakaisiin haaveiluihin. Hän on käytännöllisen toiminnan mies.
Krohnin isänmaallinen runous ei ole ylimalkaista isänmaan ylistämistä
ja siitä innostumista. Päinvastoin se on kehoitusta työhön ja suuntien
viittomista tuolle työlle. Isänmaanrakkaus velvoittaa. Isänmaa on
ylinnä kaikkein, sen onni olkoon itsekunkin silmämääränä. Yksilölle
olkoon elämän ohjeena:
Ylempänä, alempana,
Mitä siit' on huoltakaan,
Kun vaan kukin portahana
Onpi Suomen kunniaan.[89]
Työtä on tehtävä tosi innolla ja se on tarmokkaasti suunnattava
nurinkuristen, suomalaista kansaa sortavien olosuhteitten
muuttamiseksi, muuten kuljetaan onnettomuuteen ("Tuhma, raak' on
Suomalainen"). On poistettava vieraan kielen vieras lippu, joka peittää
kaikki urhotyömme ja toimemme, kaikki saavutuksemme tieteen ja taiteen
alalla ("Vieras lippu"). Tehtävä on niin suuri ja kaunis, että sitä
suoritettaessa täytyy kaikkien pikkumaisten kiistelyjen vaieta ja
unhoittua ("Suomalaisille").
Näissä lauluissa on pontta ja lämpöä. Niissä ei ole sitä taistelijan
hehkuvaa intoa, mikä ilmenee Ahlqvistin isänmaallisissa runoissa, mutta
niissä on vahva usko lopulliseen voittoon. Käytännöllinen ohjelma oli
kummallakin runoilijalla sama. Kumpikin uskoo kaksikieliseen, mutta
yksimieliseen Suomeen. Luonteensa mukaisesti he kuitenkin kumpikin
kohdastaan suhtautuvat eri tavoin tuohon tunnussanaansa. Asia ei ole
aivan mutkaton. Krohnin periaatteena oli, kuten näkyy hänen sanoistaan
ja toimistaan: kaikki tahi ei mitään! Hän ei suvainnut puolinaisuutta.
Sen mukaisesti hän kyllä oli valmis jyrkästi pitämään kiinni siitä
vaatimuksesta, että yläluokan on kokonaan suomalaistuttava. Omassa
elämässään hän tuon vaatimuksen toteuttikin aivan johdonmukaisesti.
Mutta toisiin nähden sai sananvallan myös hänen luontainen
sovinnollisuutensa ja hänen humaanisuutensa. Myöskin Suomen
ruotsinkielisen väestön oikeudet hän otti huomioon. Niin tiukasti kuin
hän vaatikin sivistyneen säädyn suomalaistumista, niin hänen kuitenkin
aluksi täytyi tyytyä siihen tosiasiaan, että maassa vielä oli
merkitystä ruotsinkieliselläkin kulttuurilla. Ohjelma "kaksi
kieltä, yksi mieli" oli hänessä kompromissin tulos. Niin se oli
Ahlqvistissakin. Ahlqvist oli lausunut kaukonäköisen tunnussanan: "Yksi
mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa." Olisi luullut hänen,
jyrkän ja pelkäämättömän miehen, ajavan tätä aatettaan. Mutta hänpä
meneekin ruotsinkielen hellimisessä paljon pitemmälle kuin Krohn: hän
puhuu kulttuuriveloista ja ruotsalaisuuden tarpeellisuudesta Suomessa,
ainakin toistaiseksi. Näin tulee hänenkin ohjelmakseen kaksikielisyys
ja yksimielisyys.
Yhteistä on kumpaisellekin sekin, että he vilpittömästi iloitsevat
jokaisesta uudesta suomalaisuuden voitosta. Semmoisen ilon ilmaisu
Krohnilla on m.m. runo "Luettuani 'Säkenien' toisen parven".
Krohnin toisen runoilukauden isänmaallisiin runoihin kuuluu myös
"Huhtikuun 16 p. 1869". Sen aiheena on Suomelle suurta voittoa tietävä
merkkitapaus, valtiopäiväjärjestyksen vahvistaminen. Luonnollisesti
runoilija samassa yhteydessä ylistää keisari Aleksanteria, jossa hän
näkee nuoren ja vielä heikon kansallisen elämämme auttajan.[90]
Isänmaanrakkaus on kiintymystä omaan maahan, kiintymystä niin suurta,
että ihminen siitä irti raastettuna ja toisiin oloihin sijoitettuna
kärsii ja surkastuu. Tätä oli Krohn taidokkaasti kuvannut jo Kuun
tarinoissa. Koti-ikävä, joka häntä ulkomailla vaivasi,[91] synnytti
runot "Koivu etelässä" ja "Karkuri". Jälkimäisen syntymästä olemme jo
aikaisemmin kertoneet runoilijan omien kirjeitten mukaan. Lisättäköön
tässä, että runoon alkujaan kuuluivat vielä seuraavat loppusäkeistöt:
Epäillen sanot: Pohjan perän jää
Sydämet lämpimätkin jäykistää;
Tään pehmittänyt ois? -- Mut tulen henki,
Ei, veikko, ole ainoo polttava.
Polttaahan kipeästi pakkanenkin,
Kuin helvetin sen tul' on ankara.
Se silloin saa, mit' ei sais tulikaan,
Muruiksi kalliotkin halkeemaan,
Mut sydämelle särkeväisin kylmä
Se tuntuu maastaan ajetulle vaan;
Sentähden vieri vesin rosvon silmä,
Siis tänne hän riens yli veden, maan.
Ilmeisesti on Slöör, jolle runoilija toimitti "Karkurin" nähtäväksi,
kehoittanut jättämään runosta pois nämä säkeistöt, koskapa Krohn
kirjoittaa hänelle Wiesbadenista huhtikuun 20 p:nä 1869: "Mitä Karkurin
loppuvärssyistä sanot on aivan totta. Se on ikäänkuin jälkisaarnaa.
Mutta yhtähyvin en ole vielä varmaan päättänyt hakkaanko hännän poikki.
Nuo värssyt ovat kuitenkin mielestäni vaikuttavaisia, vaikka ei
estetiikin sääntöin mukaiset. Minun tekee mieleni näyttää tuo kappale
Cygnaeus'elle, mitä hän arvellee. Balladiin muuten mieleni nyt taipuu
kernaimmin. Yks on minulla valmis, paitsi Kark., toinen sikiämässä. Se
laji on minulle mieleen sen puolesta että siinä saa kertoa ja kuitenkin
samalla innokkaalle tunteellekin sijaa antaa. Pelkkä lyyrillisyys on
niin haamuntapaista. Kuitenkin olen sitäkin koetellut. Esimerkiksi
(vaan ainoasti Sinun luettavakses) tämä: -- -- --"
Kirjettä seurasi runo "Ainoa hetki". Juuri kun Suonio puhui
lyyrillisyyden haamuntapaisuudesta, helähti hänen kanteleestaan kaunis,
harras, puhtaasti lyyrillinen sävel.
Uskonnollisen ja isänmaallisen tunteen onnellisesta yhtymästä on
syntynyt "Virsi kotimaan puolesta". Sen harrasta tunnetta henkivät
säkeet tulkitsevat selvästi Krohnin katsomusta, ilmaisevat hänen nöyrän
antautumisensa työhön Jumalan mielen mukaan, hänen pyrintönsä valistua
itse ja valistaa muita.[92]
Krohnin kolmannen runoilukauden isänmaalliset runot eivät tuo
mainittavaa lisää siihen kuvaan Krohnista, mikä edellä on esitetty. Ne
tosin osoittavat vieläkin suurempaa kypsyyttä kuin aikaisemmat runot,
vakaumus lausutaan harkitusti ja pontevasti, toimintaohjeet annetaan
selvästi, milt'ei ohjelmapuheen tapaan, eikä tunteen lämpö suinkaan ole
vähäisempi kuin ennen. Aikaisemmin Krohn puhui eripuraisuuden
turmiollisuudesta; nyt hän nimenomaan tuomitsee puoluekiihkon, joka
saattaa väärin arvostelemaan toisten tahtoa ja toimintaa. Hän on aina
kehoittanut työhön isänmaan etu korkeimpana silmämääränä; nytkin hän
ylistää rauhallista, miehekästä työtä, mutta viittaa erityisesti
valistustyön tärkeyteen, joka muuttaa Pohjolan Päivöläksi. Ennen
kaikkea on luotava suomenkielinen kulttuuri:
Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot,
Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot.
Ken on unhoittanut velvollisuutensa köyhää isänmaataan kohtaan,
palatkoon takaisin väärältä tieltään, ja hän on näkevä, että rakkaus
tekee ihmeitä. Aina voi työskennellä luottavin mielin, sillä rakkauden
valta maailmassa on suurempi kuin vihan.[93] Tarkastaessamme Krohnin
isänmaallisuuden laatua ja verratessamme häntä muihin runoilijoihin
(Runebergiin, Topeliukseen, Oksaseen j.n.e.) me havaitsemme, että
Krohnin isänmaallisuus ei ollut maantieteellisen heimoalueen
ajattelusta syntynyttä suursuomalaisuutta, kuten Ahlqvistilla, eikä
myöskään historiallisen menneisyyden kirkastamista runoissa, kuten
Runebergilla, vaan nykyisyyttä, nykypäivien työtä suomalaisuuden
hyväksi ja tulevaisuuden uskoa. Etupäässä vain Krohnin tieteellisissä
tutkimuksissa tulee näkyviin suomalaisuuden historiallinen puoli.
Krohnin katsomusta hänen myöhäisemmät juhlarunonsa kylläkin hyvin
kuvaavat, mutta ne ovat sittenkin verrattain vähässä määrässä
persoonallisia. Tilapäisessä, tilatussa runossa, jossa runoilija
tulkitsee suuren ihmisjoukon tunteita, pyrkii joukkosielu ottamaan
puheenvuoron eikä individualisuus pääse oikeuksiinsa.
Sitä osoittaa muun muassa sekin piirre, että Krohnin uskonnollisuus on
noihin kolmannen runoilukauden juhlarunoihin jättänyt jokseenkin vähän
jälkiä. Sen laatuun voimme sitävastoin tutustua useista muista
runoista. Ensimäisellä runoilukaudellaan Krohn ei varsinaisesti tuo
esille uskonnollisuuttaan, mutta se ilmenee siinä ymmärtäväisessä
hengessä, jossa hän mukailee Taavetin psalmeja ja joka ikäänkuin jo
viittaa siihen, että Krohnista oli tuleva suomalaisen virsikirjan
uudistaja. Sivumennen se värähtää vastaan "Kuun tarinoista" ja
joistakin lyyrillisistä runoista. Se on valoisaa, kenties sovinnaista
lapsuuden-uskoa, joka on säilynyt nuoruusvuosinakin.[94] Luoja
hyvyydessään pitää kaikesta huolen ("Suvilaulu"). Ihminen elää
maailmassa lyhyen ajan, mutta hän ei maadu siihen, mihin kaatuu
("Lumisateella"). -- Krohnin toisen runoilukauden runoista ovat useat
syntyneet aikana, jolloin hän kävi ankaria sisällisiä taisteluja ja
suoriutui niistä voittajana. Hänen uskonsa kesti koetuksen. Hän alistuu
Jumalan viisaaseen tahtoon ja johtoon ("Järven rannalla"), hän luottaa
siihen, että asiat järjestyvät ihmisen parhaaksi silloinkin, kun
ihmisestä asema näyttää toivottomalta:
Kyll' Luoja sun kevähäs laittaa,
Vaikk' aina ei siintävän näy.
Tähden tuike on valo taivaallisesta isänkodista, se muistuttaa, että
äärettömien avaruuksien hallitsija pitää huolen ihmislapsistakin.
Tämmöinen uskonnollisuus selittää sen, että Krohn oli optimisti ja
pysyi semmoisena. Hänen uskonsa hyvän ja oikean voittoon ei horjunut.
Hänelle itselleen antoi näin saavutettu uskonnollinen elämä voimaa
kestämään koviakin elämän vaiheita. Sen todistavat ne kolmannen
runoilukauden tuotteet, jotka suru on synnyttänyt. Uskonnollinen
katsomus ja mieliala on entinen, luottamus Jumalaan nyt, kun usko on
kestänyt vielä uuden koetuksen, ehkä vielä vankempi kuin ennen, nöyryys
entistä suurempi, sillä ihmisen oma voima ei riitä mihinkään, mutta
Jumalan armo ja rakkaus on rajaton ("Ijankaikkinen autuus").
Sanoilla isänmaallisuus ja uskonnollisuus voimme siis kuvata Krohnin
runouden kahta huomattavaa puolta, jotka johtuvat Krohnin oman luonteen
olennaisista piirteistä. Kolmaskin Krohnin runoilijaluonteelle
karakteristinen piirre on jo tullut mainituksi: hän on lyyrikko. Hänen
hetkellinen viehättymisensä ballaadin muotoon ei puhu sitä tosiasiaa
vastaan, että hän on kauttaaltaan lyyrillinen runoilijaluonne. Mutta
hänen alaansa ei kuitenkaan kuulu se, mikä on hämärää, selittämätöntä,
aavisteltavaa, "haamuntapaista". Häntä on sanottava puhtaaksi
lyyrikoksi etupäässä sen takia, ett'ei hän ole tuottanut mitään
huomattavaa eepillisen eikä draamallisen runouden alalla. Hänen
rajoituksensa lyyrikkonakin taas johtuu siitä, että hän runoilijana
useinkaan ei kykene tuomaan esille ja lukijaansa siirtämään välitöntä
tunnetta, koska hän on runoillessaan turvautunut etupäässä
ajatuskykyynsä, jota kylläkin ohjaa hyvä maku. Tästä voimme tulla
vakuutetuksi tarkastamalla edelleen hänen runojensa aihepiiriä ja
aiheitten käsittelyä.
Lyyrikon tuotannossa tavallisesti on keskeisenä aiheena rakkaus.
Krohninkin runoudessa esiintyy tämä aihe. Mieluimmin hän käyttää siitä
nimitystä lempi, -- sanaa, jonka tunnearvo ja merkitys eivät enää ole
aivan samat kuin hänen aikanaan. Somissa, soivissa pikku runoissa saa
Krohn jo ensimäisellä tuotantokaudellaan taitavasti esille puhtaan
nuoren lemmen tunteen. Semmoisia runoja ovat esim. "Lemmen aamu",
"Iltaselle",[95] "Sydämelle" ja mukaelma "Neidon tunnustus". Nämä pikku
runot ovat vailla intohimoa, syvällisyyttä ja alkuperäisyyttäkin. Ne
vaikuttavat kovin ylimalkaisilta ja pintapuolisilta, ajattelemalla
tehdyiltä, jonkun verran naiveiltakin, mutta ovat samalla herttaisia ja
miellyttäviä. Myöskin nuoreen lempeen kuuluva ja nuoruudelle ominainen
surumielisyys antaa väriä tälle tunnelyriikalle. Onhan yhden runon
otsakkeenakin "Onneton". Mutta sekin on vain ohimenevän surumielisyyden
ilmaus, kevyt ja vieno, kansanlaulua lähentelevän sävynsä vuoksi myös
verrattain vähän persoonallinen, -- kokonaan toista kuin esim. Kramsun
samanniminen runo, joka raskaine poljentoineen huokuu joka säkeestään
synkkää toivottomuutta. -- Pian kuitenkin lempi-aiheen käsittely käy
monipuolisemmaksi, leikkivämmäksi, hieman syvemmäksikin. Runoilija
tietää jo enemmän lemmestä. Hänellä on "Varotus" pyydystämästä kovin
taitamattomasti "lemmen purppuraperhoo". "Varotus tytöille" muistuttaa
poikien mielen vaihtelevaisuudesta. Samaa asiaa käsittelee näppärästi
runo "Neuvo", jonka kuvarikkautta ja leikittelevää sävyä Snellman
ihaili.[96] Ylimalkaisempia runoja on edelleen joukossa ("Laulu
Anakreonin tapaan", "Neidon rukous"). Kaunis ja eheätunnelmainen on
"Yhteen kasvaneet koivut", joka jo viittaa, mihin suuntaan Krohnin
lemmenlyriikka myöhemmin oli kehittyvä ja millä tavoin syvenevä.
Kehityksen suuntaan ja syvenemisen laatuun lemmenrunoissa Krohnin
toisella runoilukaudella vaikuttivat suurena tekijänä runoilijan omat
elämykset. Runoilihan hän nyt sairaan vaimonsa läheisyydessä, jonka hän
oli vaarassa menettää. Tunteen syventyminen ja entistä varmempi muodon
hallitseminen sai syntymään niin kauniin runon kuin "Ainoa hetki". Tämä
runo on mielikuvituksen tuote, jolla on sievä historiansa. Sanatoriossa
oli muuan kuolemaan tuomittu keuhkotautinen, jonka näkeminen herätti
ajatuksen, mitä tuntisi se, joka semmoiseen kiintyisi. Toiselta puolen
tällä kaudella kirjoitetut lemmenrunot ("Miks sua rakastan ma",
"Armaalleni", "Ne ovat vait", "Lempeni ja viisas ystäväni"), joissa
aiheen käsittely entisiin verraten on muuttunut siinä suhteessa, että
lemmentunne keskittyy ja voimakkaana suuntautuu yhteen määrättyyn
henkilöön, eivät kuitenkaan merkitse kovin suurta etenemistä
ensimäisestä kaudesta. Useat niistä ovat jo aikaisemmin aloitettuja ja
nyt vasta viimeisteltyjä. Se on vaikuttanut niiden laatuun, sillä,
kuten käsikirjoituksista näkyy, Krohn ei koskaan tehnyt perinpohjaisia,
koko perusajatusta muuttavia korjauksia niihin runoihinsa, jotka olivat
saaneet jo osapuilleenkin selvät ääriviivat.
Suru puolison kuoleman johdosta synnytti kolmannen nousukauden Krohnin
runoilijatoiminnassa ja inspiroi Emma-sikermän runot. Näitä murherunoja
on sanottu parhaaksi, mitä Krohn on kirjoittanut.[97] Ilmeistä on, että
ne on synnyttänyt eletty, todella suuri suru. Tosin niitä lukiessa
nousee mieleen vanha kysymys, missä määrin on mahdollista suhtautua
järkyttäviin persoonallisiin kohtaloihin esteettisesti niiden
vereksinä ollessa. Ei myöskään näiden runojen vilpitön sävy esiinny
silmiinpistävänä piirteenä Krohnin muuhun tuotantoon verraten. Mutta
laulun aihe on joka tapauksessa uusi. Onnellisen kodin elämä ja henki,
kodin ilot ja surut tulevat voimakkaasti tuoduiksi esille, samoin
kiintymys puolisoon ja tuska, jonka puolison menetys synnyttää.
Harvoin on runoudessa ylistetty naista puolisona niin hartaasti kuin
Krohn tässä tekee. Syventyminen tähän runosikermään jättää sen
loppuvaikutelman, että nuo puolison muistolle omistetut laulut
sittenkin ovat syvimmin elettyä ja persoonallisinta, mitä Krohn koskaan
on laulanut. Niissä on tunteen värähtelyä ja voimaa, jommoista turhaan
saa hakea Krohnin muusta lemmenrunoudesta. Nöyrä Jumalan tahtoon
alistuminen, jonka avulla runoilija suoriutuu surustaan voittajana, on
kärsimysten ja ankarien sisällisten taistelujen tulos. Näistä
taisteluistaan ei runoilija kerro, mutta ne kuvastuvat kauniissa
runossa "Sun tahtosi tapahtukoon". Näiden taistelujen vaikutusta on,
että runossa "Pää pystyyn" on sytyttävää voimaa.
Siitä, että Krohnista oli tuleva kodin surujen ja ilojen laulaja sekä
lasten runoilija, oli jo ollut enteenä runoilijan esikoisen kuoleman
johdosta kirjoitettu "Pikku Julius vainaa".[98] Krohn löysi täten
aihepiirin, joka oli hänen temperamenttinsa mukainen ja josta hän
saattoi jotakin tehdä.
Lyyrikko on tavallisesti läheisessä suhteessa luontoon. Niin Krohnkin.
Urheilijana hän liikkui paljon ulkosalla. Näemme hänen tuotannostaan,
että hänen silmänsä oli tarkka huomaamaan yksityiskohtia ja eri
vivahduksia luonnossa, hänen mielensä avoin vaikutelmille.
Luonnonkuvauksilla on suuri sija hänen tuotannossaan. "Kuun tarinat"
sisältävät pitkin matkaa ansiokkaita luonnonkuvauksia. Siellä kuvataan
auringon nousua (3. ilta), myrskyä (9. ilta), Pohjolaa ja etelää (10.
ilta), hallayötä ja paljon muuta. Runosuomennoksissa on tarkasti
koetettu jäljitellä alkuteoksen luonnonkuvauksia ("Lorelei", "Ossianin
laulu auringolle" y.m.) Toisinaan on runoissa käytetty luonnonkuvausta
valaisemaan runoilijan omaa elämää ja mielentiloja ("Keväällä 1876",
"Illalle"). Mutta muuten on Krohnin runoissa harvoin luonnonkuvausta
semmoisenaan. Aikakauden henki ja kirjallinen maku kuvastuu Krohnin
runojen tekotavassa siinä, että hän mielellään alkaa runon
luonnonkuvauksella johtuakseen siitä johonkin yleiseen totuuteen tahi
mietelmään ("Lumisateella", "Järven rannalla", "Rantakalliolla
keväällä", "Tähden tuikkiminen"). Krohn oli aatteiden mies samoin kuin
hänen lähimmät työtoverinsa. Hän eli aikakaudella, jolloin
aatteellisuus oli korkeassa arvossa. Tämä vaikutti syvästi koko hänen
runoutensa laatuun. Krohn on tyypillinen aaterunoilija. Luonnonkuvaus
hänen runoissaan selvittää tavallisesti aatetta tahi johtaa
siihen. Usein on luonnonkuvaus Krohnin runoissa vilkasta ja
yksityiskohtaistakin,[99] luonnon ilmiöitten personifioiminen antaa
sille elävyyttä eikä siinä tunnu mitään teennäisyyttäkään, mutta
sittenkin se jää heikommaksi aatteellisen puolen rinnalla. Tämä on niin
olennaista Krohnin runoudelle, että sitä lukiessa vaikuttaa
yllättävältä poikkeukselta, kun joskus kohtaa jonkin soman idyllin,
jossa ei ole mitään sivutarkoituksia, semmoisen kuin "Viinitarhan
edustalla". Nousee tätä katsellessa mieleen K.G. Ossian-Nilssonin
väite, että kirjallisesti heikkoina aikakausina ei runoissa ole
pääasiana rytmi, vaan sisällys.[100] Krohnilla ovat sellaisetkin laulut
kuin "Juomalaulu" ja "Suksimiesten laulu" aaterunoja. Hänellä oli tuo
aatteellisuus niin verissä, ett'ei hän voinut oppia kerrassaan mitään
aikalaisensa Kiven luonnonkuvauksista.
Samanlainen aatteellisuus ilmenee Krohnin runoudessa silloin, kun hän
kuvaa kansaa. Suhtautuminen Suomen kansaan on sama kuin Runebergin ja
Topeliuksen, mutta kuvaus ei ole läheskään yhtä yksityiskohtaista kuin
näillä. Krohn kuvailee kansaa suurena kokonaisuutena vahvasti
ihannoidussa valossa. Oikeastaan ei voi mistään kansan kuvauksesta
Krohnin runoudessa puhuakaan. Vain "Kuun tarinain" neljännessä illassa
esiintyy kansan edustajana yksi perhe muutamin vedoin kuvattuna.
Muuten on vain puhe suuresta joukosta, jolle omistetaan attribuutit
jörö, umpisuinen, kömpelö, karkea, mutta myös luja, luotettava,
teeskentelemätön, uskollinen, hyväntekijälleen kiitollinen. Lisäksi
vielä: halpa maailman silmissä, mutta turmeltumaton, kehityskykyinen,
näyttänyt Saksan sotatantereilla kuntonsa. Tämä Krohnin aikakauden
isänmaallisen hengen mukainen kansan ihannoiminen ja sen kuvaaminen
koristeellisin attribuutein ei edes ole sopusoinnussa Krohnin
varsinaisen runoilijaluonteen kanssa. Juuri niissä juhlarunoissa,
joissa on tämmöistä kansan ylistämistä, Krohnin runointo helpoimmin
väsähtää, kuten esim. runon "Aleksanteri II:n 25-vuotisena
hallituspäivänä" viimeisessä säkeistössä. Tämä on se osa Krohnin
runoudessa, joka auttamattomasti jo on vanhentunut eikä enää ole
nautittavaa myöhäisemmille sukupolville silloinkaan, kun yleinen
katsomus taas muuten lähestyy hänen ihanteitaan.
Yksilökuvaus Krohnin runoudessa sen sijaan on onnistuneempaa. Tapaamme
sitä etupäässä "Kuun tarinoissa". Teoksen luonteen mukaisesti siinä ei
ole kysymystäkään mistään psykoloogisesta syventymisestä. Vain
hetkiseksi runoilija heittää valaistuksen johonkin tilanteeseen, jossa
yksilön luonne ja olemus tulevat näkyviin. Samalla antaa tekijän lempeä
ja ymmärtäväinen suhtautuminen kuvattaviinsa näille enemmän elävyyttä.
Novelleissa ei myöskään ole mitään niin suoritettua luonnekuvausta,
joka asettaisi ne yläpuolelle muita samanaikuisia suomalaisen
kertomataidon tuotteita. Aikakauden sovinnainen romantiikka on niihin
painanut leimansa. Vain kevyt kirjoitustapa on niiden ansiona. Paremman
aikaansaamiseksi ei tekijällä nuorena ollut edellytyksiäkään[101] ja
vanhempana hän ei enää yritellyt suoranaisen kertomuksen alalla.
Krohnin ymmärtäväinen suhtautuminen ihmisiin on yhteydessä erään toisen
piirteen kanssa hänen runoilijaluonteestaan, joka piirre ansaitsee
huomiota. Hänellä on taipumusta huumoriin. Huumori on katsomusta, jonka
saavuttamiseen tarvitaan hyvä sydän ja terävä, riemukas silmä.[102]
Krohnilla oli ne edellytykset luonteessaan ja semmoisia kokemuksia
elettyinä, jotka voivat kehittää ihmisestä humoristin. Hänellä oli myös
se luonteen vakavuus, joka neuvoo, missä huumorin rajat kulkevat.[103]
Krohnin runotuotannossa ei huumori kuitenkaan päässyt anastamaan suurta
osaa. Se johtui eräästä toisesta luonteenpiirteestä: uupumattomasta
toimeliaisuudesta ja antautumisesta kaikin voimin palvelemaan
suomalaisuuden aatetta. Hänestä voisi sanoa niinkuin on sanottu
Goethestä: hänen sielunsa suurenmoinen aktiviteetti loitonsi hänet
huumorista.
Leikillisyyttä, joka on tarkoitettukin vetämään lukijan suun hymyyn,
kohtaamme m.m. runoissa "Laiskuuden ylistys", "L'Isle de la paix",
"Lempi ja Lempo", "Komea hautakivi" ja "Suurisuiselle ystävälle". Kaksi
viimeksimainittua lienee katsottava yrityksiksi sepittää kompia. Ne
osoittavat selvästi, että ivailu oli aivan mahdoton Krohnin luonteelle.
Hän ei saa itsestään irti purevaa satiiria kuten Ahlqvist.
Krohnin leikinlasku on hyvänsävyisää, leppoisaa, porvarillista
"gemyytlisyyttä". Se lisää usein hänen lemmenrunojensakin viehätystä.
Lahjoistaan liikoja luulematta Krohn teki voitavansa edistääkseen
suomenkielisen taiderunouden luomista. Rajoituksistaan huolimatta hän
tuli tehneeksi perustavaa työtä suomalaisen runokielen ja runomuodon
kehittäjänä. Ahlqvist oli jo ennen häntä suorittanut raskaimman
muokkaustyön: vakaannuttanut runomittateorian[104] ja tehnyt
merkittäviä käytännöllisiä kokeita. Krohn laajensi asteikkoa,
rikastutti ja kevensi muotoa. Näistä kahdesta runoilijasta on sanottu:
"Oksasella sanat putoilevat yksikseen ja verkkaan kuin moukarin iskut;
hänen runoilemisensa on vuorenlouhijan vaivalloista työtä. Suoniolla
runomitta juoksee helpommin ja keveämmin. Hän on ensimäinen, jolla on
lyyrillisesti soivat säkeet ja hän hallitsee monimutkaisia
runomittoja."[105]
Ahlqvist oli runoseppo, joka tekemällä teki runojaan, alinomaa niitä
muutellen ja korjaillen.[106] Krohnin runoja on, niiden aatteellisen
luonteen ja ajattelulle annetun suuren osuuden takia, usein myös
sanottu tekemällä tehdyiksi. Mutta Krohn tuotti, kuten lukuisat
tapaukset todistavat,[107] verrattain helposti ja nopeasti eikä
sittemmin enää sanottavasti hionut tuotteitaan. Olihan tosin hetkiä,
jolloin runonteko kävi hitaammin ja jolloin runoilija oli jännittyneenä
sekä epätietoinen tuloksesta, mutta sehän on tavallinen ilmiö ja
riippuu tilapäisistä tekijöistä, kuten väsymyksestä, siitä, niihin asti
piilotajunnassa tapahtuva mielikuvien yhtyminen runoiluhetkellä on
edistynyt j.n.e. Kieltämättömäksi tosiasiaksi jää, että Krohn kuuluu
improvisoiviin, kevyesti tuottaviin runoilijoihin.
Ahlqvist vetäytyi toisista suomenmielisistä erilleen, koska hänen
mielestään "uskollinen ja hiljainen työnteko paraiten sujuu, kuin sitä
tekee yksinänsä ja oman vakuutuksensa mukaan". Krohn sitävastoin, joka
sekä ihmisenä että runoilijana oli joustavampi luonne kuin Ahlqvist
ja vapaa kaikesta kulmikkuudesta, sopi hyvin yhteistyöhön
hengenheimolaistensa kanssa. Työntekijänä Suomalaisen Kirjallisuuden
Seurassa, kuvalehtien julkaisijana ja liikkuvana, pirteänä
toimihenkilönä monissa suomenmielisten puuhissa Krohn joutui
kosketuksiin melkein kaikkien suomalaisuuden ja nimenomaan
suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi työskentelevien kanssa. Hänestä
tuli kirjallisella alalla keskeinen henkilö, varsinkin nuorten opastaja
ja esilleauttaja. Siinä on myös yksi tärkeä puoli hänen vaikutustaan
suomalaisen kirjallisuuden hyväksi.
Krohn kuului siihen suomenmielisten ryhmään, jota Ahlqvist nimitti
"Santta Yrjänän lippukunnaksi". Läheinen ystävyys Yrjö-Koskisen kanssa
epäilemättä jätti jälkiä Krohnin kirjailijatoimintaan. Koskisen
ilmeiset runoilijalahjat olivat jääneet kehittämättä, mutta ankarana
arvostelijana hän vaikutti suorastaan Krohnin runoiluunkin. Työaloja
viittoen, suomenmielisten taistelua käytännöllisesti johtaen tuli
Yrjö-Koskinen paljon vaikuttaneeksi Krohniin. Mutta puoluekiistoista
pysyi Krohn erillään, niinkuin niistä pysytteli loitolla myös Ahlqvist.
Tässä nuo kaksi luonteiltaan aivan erilaista runoilijaa osoittavat
yhtäläisyyttä. Yhtäläinen on pääasiassa heidän katsomuksensa muutenkin,
yhtäläinen aihepiiri heidän runoudessaan. Runoilu oli kummallekin
heistä yhtä paljon "kielellinen yritys" kuin pakko toteuttaa
taiteellista luomistarvetta. Ahlqvistin ja Krohnin luonteiden ja
kykyjen rinnastaminen, johon etempänä vielä saamme tilaisuuden palata,
on omiansa valaisemaan kummankin runoilun laatua ja heidän aikakautensa
suomalaista sivistyselämää.
Ahlqvistin ja Yrjö-Koskisen lisäksi on Krohnin kirjallisista
aikalaisista mainittava vielä Aleksis Kivi. Niin kokonaan erilainen
kuin muiden kolmen on kuitenkin Kiven luonne, kehitys ja ilmiömäinen
runoilijakyky, että asettamalla hänet Krohnin rinnalle emme saa juuri
mitään lisää Krohnin runoilijamuotokuvaan.
Krohnin runoilijaluonteen pääpiirteet on edellä koetettu esittää
semmoisina kuin ne käyvät selville hänen persoonallisista
ominaisuuksistaan ja hänen kirjallisesta tuotannostaan. Hän ei ollut
mikään ihmissielun syvyyksiä mittaileva etsijä eikä esteettinen
kauneudenpalvoja. Hän oli ennen kaikkea perittyjen aatteiden mies ja
mieterunoilija, jopa sillä uhallakin, että runot sen kautta eivät aina
olisikaan "estetikin sääntöin mukaiset". Krohnissa sai suomalainen
kirjallisuus omalaatuisen kirjailijapersoonallisuuden, sympaattisen ja
läpeensä kirjallisesti viljellyn. "Suonion runouden kulturoitu henki
oli omiansa hänen aikakaudelleen todistamaan, että suomenkielinen
kirjallisuus ei ollut ainoastaan rahvaan kirjallisuutta, vaan että
sivistyneetkin siitä voivat nauttia."[108] Siinä on Krohnin
historiallinen merkitys runoilijana. Mitä uutta hän on tuonut
kirjallisuuteemme, sen lausuu Eino Leino seuraavasti: "Suonion mukana
tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi aines:
kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava, vakaumuksellinen
ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus."[109] Vaikka tämä
lausunto kaipaakin hieman tarkistamista -- onhan kansaa kasvattava ja
valistava pyrkimys ilmeinen jo Juteinin runoudessa -- niin se kuitenkin
pääasiassa ilmaisee oikein sen yleisvaikutuksen, jonka Krohnin
runoudesta saa.
Runoudessaan toi Krohn ilmi parhaat pyrkimyksensä ja tunteensa niin
vakuuttavasti ja vilpittömästi, että hänen runojensa kokoelman motoksi
sopisivat Rückertin säkeet:
Nichts geschrieben steht darinnen,
Was nicht aus dem Herzen kam.