Kirjeissään vanhemmilleen hän selittelee v. 1862 kokoon kutsuttavan
n.s. Tammikuun valiokunnan laittomuutta, iloitsee siitä, että
venäjänkielen pakollinen opiskelu kouluissa on poistettu, ja ihailee
keisari Aleksanterin vapaamielisyyttä. "Jumala suokoon vain meidän
pitää Aleksanterimme hyvin kauan, niin voi Suomen kansa kehittyä niin
pitkälle, ett'ei mikään hallitsija enää voi pysähdyttää sen
edistystä."[45] Hän kiinnittää vanhempiensa huomiota siihen, miten
kansa on valistustyön avulla saatu kohoamaan. Hänelle itselleen omasta
kohdastaan on suomenkielen asia edelleen kaikkein tärkeimpiä
kysymyksiä. Hallituksen ymmärtämättömyys tässä suhteessa kiukustuttaa
häntä. Vaikka kaikki kiista, yksinpä kielikiistakin, oli vasten hänen
luonnettaan, antautuu hän toisinaan julkiseen polemiikkiinkin
aatteittensa puolesta. Sisar Emilie tuottaa hänelle suuren ilon
kirjoittamalla hänelle suomenkielisen kirjeen, joka osoittaa todellista
perehtymistä suomenkieleen. Morsiankin, jonka äidinkieli oli ruotsi,
oli Pietarissa sukulaistensa luona oleskellessaan Kaarlo Slöörin
johdolla niin edistynyt suomenkielessä, että pyysi Krohnia
kirjoittamaan kirjeensä suomeasi. Tämä suuremmoinen esimerkki antoi
Krohnille aihetta muutamia vuosia myöhemmin kirjoittaa Jaakko
Länkelälle: "Kuule, mitenkäs jos rupeaisit morsiamelles kirjoittaa
Suomeksi; minä rupesin ulkomailla ollessani ja näen että hän sillä
tavoin paraten on oppinut. Alussa hänen täytyi istua sanakirja kädessä,
mutta lopulla ei sitä sano paljon tarvinneensa. Välttämättömäksi
katson, että meidän Suomalaisten perheet tulevat ihan suomalaisiksi;
siinä ei saa olla veltto. Ja sinun morsiames kuuluu olevan jotenkin
hyvä Suomalainen, niin ett'ei siinä voi tulla sinnepäinkään niin suurta
haittaa kuin minun tyttöiselleni. Ajattele tuota tarkoin."[46]
Vaikka Krohn pysytteli kokonaan syrjässä julkisesta ja erityisesti
valtiollisesta elämästä, pelkäsi hänen varovainen, Venäjän oloja nähnyt
isänsä kuitenkin, että Krohn ottamalla osaa mielenosoituksiin tahi
muulla varomattomalla esiintymisellä panisi tulevaisuutensa
vaaranalaiseksi. Tämän johdosta kirjoitti Krohn vanhemmilleen toukokuun
3 päivänä 1861: "Te olette luullakseni ainoat ihmiset, jotka pitävät
minua yltiöpäänä, sillä muuten on minulla pikemminkin se maine, että
olen liian varovainen ja konservatiivinen. Mutta jos vain isänmaan
vapaus joutuu vaaraan, niin ei minua, niin toivon, mikään neuvo eikä
mikään ajatus tulevasta asemastani ja perheonnestani tule pidättämään
tekemästä, mitä velvollisuus vaatii; sillä onhan lähinnä Jumalaa
isänmaa korkeinta, minkä puolesta on uhrattava kaikki muu."
Kun varoitukset taas uudistuivat sen johdosta, että Krohnin "Kirje
Joulukuulta" "Mehiläisessä" 1861 vanhempien mielestä oli vaarallinen,
kirjoitti Krohn vanhemmilleen helmikuun 8 päivänä 1862, ett'ei
julkisesta arvostelusta ole mitään vaaraa eikä asianomainen siitä edes
voi vihoitella, jos vain kirjoitus on perusteltu ja tyyni. Hän jatkaa:
"Ja jos, rakas isä, välttämättömän, joskin epämieluisen totuuden
lausuminen todella olisikin vaarallista, niin voitko sinä, isä,
kristittynä ja miehenä minua tosissasi neuvoa raukkamaisesti
vaikenemaan? Että totuuden ja oikeuden puolesta taistelijat eivät aina
saa kulkea ruusuilla, sen ennusti jo Vapahtajamme sanoessaan: 'Autuaita
ovat ne, joita oikeamielisyyden tähden vainotaan, sillä heidän on
taivaan valtakunta'. Ja olisiko koskaan mitään suurta maailmassa
tapahtunut, jos ihmiskunnan sankarit olisivat vavisseet, jos Luther
olisi pelännyt mahtavaa paavia? Mutta minä häpeän mainitessani näin
suuria esikuvia. Täytyyhän halvimmankin velvollisuuttaan täyttäessään
usein panna vaaraan terveytensä ja henkensäkin. Saako sotamies väistyä
taistelusta sentähden, että hänen vaimonsa kenties voi jäädä leskeksi?
Saako lääkäri jäädä kotiin sen vuoksi, että hänen vaimollaan ilman
häntä on ikävä? Ei, isä, et voi tosissasi tarkoittaa, että minä, kun
todella velvollisuuden täyttäminen on kysymyksessä, jättäisin tämän
velvollisuuden täyttämättä sen takia, että siitä mahdollisesti seuraa
jokin, tulevalle perheonnelleni vahingollinen seikka. Sinä tarkoitat
kaiketi vain sitä, että minulla tässä ei ollut velvollisuutta." Sen
jälkeen Krohn selittää "Mehiläisen" toimitustyötä koskevia
asianhaaroja, jotka tekivät, että hänen esiintymiseensä oli syytä ja
että hänen velvollisuutensa oli asioita arvostellessaan seurata
vilpitöntä ja varmaa vakaumustaan. Senaatti on niin umpisokea, että oli
oikein ja kohtuullista kohdistaa arvostelu siihenkin. Velvollisuuden
täyttämisessä ei voinut, ottaa huomioon edes sitäkään, että se vei
aikaa varsinaiselta päätyöltä.
Tämä pitkä ote kirjeestä on saanut tässä sijansa Krohnia kuvaavana.
Uskollisuus omille periaatteille ja pelkäämättömyys olivat hänelle
ominaisia läpi elämän.
Morsiamen kirjeestä Krohnin äidille helmikuun 25 p. 1862 näkyy, että
Krohn tähän aikaan oli hyvässä työkunnossa ja puuhasi paljon.
"Kaikki ihmiset tarvitsevat häntä", -- kirjoittaa Emma Nyberg. --
"Kaikkialla on hänellä jotakin tärkeätä toimitettavaa ja sen lomassa
väitöskirjansa, joka minusta näyttää melko kuivalta. Mutta kun hän
kuitenkin on ollut sangen terve ja on kaikesta intresseerattu, niin
olisihan väärin olla muuta kuin tyytyväinen ja iloinen siitä." Itsekin
Krohn kertoo vanhemmilleen, että Helsingissä nyt on tavallista
vilkkaampaa ja mielenkiintoisempaa. Sen vaikutti Tammikuun
valiokunnan kokoontuminen. Krohn tutustui pian useimpiin valiokunnan
talonpoikaisiin jäseniin. Erittäin miellyttävältä tuntui hänestä, kun
hänet esitettiin näille maalaismiehille Krohn-Suoniona ja he heti
sanoivat: "Hänethän me tunnemme sangen hyvin, vaikka emme vielä ole
häntä nähneet".
Tammikuun valiokunnan työssä oli Krohnillakin sen verran osuutta, että
hän suomensi osan valiokunnan pöytäkirjoista. Vanhemmilleen hän
selitti, ett'ei tämä työ tuottanut suurta vaivaa, ja maksu oli niin
hyvä, että hän sillä saattoi sittemmin suorittaa m.m. väitöskirjansa
painatuskulut. "Mutta pääsy", -- kirjoittaa hän, -- "miksi työn otin,
oli se, että tahdoin siitä vapauttaa Yrjö Koskisen, jonka on syksyllä
väiteltävä historian professoriksi ja jonka aika on paljon
kallisarvoisempaa kuin minun. Jos niin tarmokas mies kuin hän pääsee
tänne professoriksi, niin edistyy suomalaisuus täällä paljon ripeämmin
kuin tähän asti."
Kysymys tuloista, jota Krohn sivumennen tässä koskettaa mainitessaan
suomennospalkkiosta, antoi myös hiukan ajattelemisen aihetta. Naimisiin
aikovana miehenä hän olisi mielellään tahtonut järjestää taloutensa
omien ansiotulojen varaan käyttämättä hyväkseen isän hyväntahtoista
avustusta, johon hän kylläkin saattoi varmasti luottaa. Toiveet
dosentinviran saamisesta näyttivät hänestä tähän aikaan jokseenkin
hämäriltä, kun muitakin kilpailijoita näytti ilmestyvän. Samoin oli
laita neljäksi vuodeksi annettavan noin 300 ruplan suuruisen stipendin,
jota hän oli hakenut. Kolmestatoista viikkotunnista lyseossa hänellä
oli vihkonkorjauspalkkioineen tuloja 370 hopearuplaa. Hän laski
tarvitsevansa tähän lisää parisataa hopearuplaa vuodessa tullakseen
toimeen. Sellainen kunniavirka kuin jäsenyys Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran asettamassa valiokunnassa, jonka tehtävänä oli tarkastaa kaikki
seuralle painettaviksi tarjotut teokset, ei tuottanut rahatuloa, vaikka
olikin lisänä kirjallisiin ansioihin. Sen verran Kirjallisuusseuran
läheisyydessä olo ehkä saattoi auttaa, että helpommin kuin muuten voi
saada suomennostyötä. Niinpä tiedusteli Krohn tähän aikaan Englannin
kirjallisuutta tuntevilta tutuiltaan sopivaa ja suuremmalle yleisölle
tuntematonta suomennettavaa englanninkielestä.
Yksi keino tarjoutui ekonomian saattamiseksi varmalle pohjalle.
Krohnille tarjottiin lehtorin viransijaisuus Kuopiossa ja mahdolliselta
näytti saada toimi vakinaisestikin. Morsian kuitenkin piti tätä
ratkaisua vähemmän suotavana ja morsiamen isä lausui mielipiteenään,
että on väärin lähteä pois pääkaupungista, jossa voi toimia enemmän.
Krohn itse hieman epäröi. Hänen mielestään oli velvollisuus laittautua
varmaan ja riippumattomaan asemaan, mutta myös velvollisuus jäädä
Helsinkiin, jos vain saattoi olla varma siitä, että kykeni siellä
enemmän hyödyttämään muita. Viimein hän päätti pysyä ainakin seuraavan
vuoden paikoillaan, kun hänellä kerran kuitenkin oli mahdollisuus tulla
toimeen Helsingissä.
Väitöskirjatyökin oli edistynyt nyt niin pitkälle, että Krohn keväällä
1862 saattoi lausua olevansa tyytyväinen teokseensa. Alkupuolen siitä
saattoi jo antaa painettavaksi, mutta uusien lähteitten löytäminen
pakoitti lykkäämään lopullisen valmistumisen syksyyn.
Sitä ennen Krohn toukokuun 28 päivänä 1862 vietti häänsä, joitten
jälkeen seurasi matka maaseudun rauhaan lepäilemään.
Krohnin väitöskirja "Suomenkielinen Runollisuus Ruotsinvallan aikana,
ynnä Kuvaelmia Suomalaisuuden Historiasta" tarkastettiin julkisesti
lokakuun 4 päivänä 1862. Virallisena vastaväittäjänä oli Ahlqvist.
Krohn kertoo vanhemmilleen väittelytilaisuuden menneen onnellisesti.
Hän oli tyyni, ja kun Ahlqvist tehtyään ensin muutamia kielellisiä
huomautuksia kävi käsiksi itse aineeseen, kävi keskustelu
intressantiksi ja aika kului sangen hupaisesti. Mitään painavia
muistutuksia ei tehty, joten saattoi olla jokseenkin varma
dosentinarvon saamisesta. Väitöstilaisuuden jälkeen oli Krohnin kodissa
päivälliset, joilla m.m. J.V. Snellman oli läsnä. Nuori emäntä oli
rohjennut ottaa vastuulleen tämmöisen juhlan valmistamisen, koska sen
kautta juhlapäivälliset tulivat puolta halvemmiksi kuin ne olisivat
tulleet kodin ulkopuolella. Näin saatu säästö annettiin nälkääkärsivien
avustukseksi.[47]
Vanhemmilleen, jotka yksityiskohtaisesti seurasivat poikansa
harrastuksia, Krohn kirjoitti väitöskirjansa valmistuttua syyskuun 30
päivänä 1862: "Koko teosta hallitsevan pääajatuksen olen teille
aikaisemmin jo eri tilaisuuksissa selittänyt, nimittäin sen tähän
saakka kokonaan huomiotta jätetyn tosiasian esittämisen ja
todistamisen, että ruotsinvallan aikana Suomen kansa ei ollut vailla
kansallistunnetta, ja että suomenkieli oli vielä vuoden 1700 jälkeen
yleinen seurustelukieli kaikissa säädyissä. -- -- -- Minua ilahduttaa
se varma toivo, että edellä mainitun tosiasian keksimisen täytyy
osaltaan lujittaa ja kohottaa kansallistunnetta. Sillä näkyy, ett'ei
suomalaisuus ole eilispäivänä keksitty, maitopartain aivoissa syntynyt
kuvitelma, vaan kansallisuusaate, joka vain on joksikin ajaksi
työnnetty syrjään."
Krohnin väitöskirja on perustavaa laatua suomalaisen kirjallisuuden
tutkimukselle. Ahlqvist virallisessa lausunnossaan siitä, jonka hän
antoi historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kokouksessa lokakuun
11 päivänä, toteaa tämän ja kiittää tekijän tutkijakykyä, uutteruutta
ja rakkautta tutkimusaineeseensa.
Marraskuun 29 p. 1862 Krohn nimitettiin Suomen kielen ja kirjallisuuden
dosentiksi.
Dosentiksi tulo ei Krohnin kaltaiselle moniharrastukselliselle miehelle
suinkaan merkinnyt antautumista vain tieteelliseen työhön ja
opetustoimintaan. Suomalaisuuden hyväksi oli niin paljon ja monenlaista
työtä vielä tehtävänä, että Krohnillekin tarjoutui pian taas
uudenlaatuisia tehtäviä. Jo hänen perhe-elämänsäkin muodostui alusta
alkaen sellaiseksi, että sekin oli voitto suomalaisuudelle. Seurapiiri
ei ollut suuri, mutta se oli sympaatinen. Siihen kuuluivat lähinnä
Ekbohmin, Ahlqvistin, Donnerin ja Flomanin perheet sekä joitakuita
naimattomia yliopiston miehiä. Yrjö Koskinen oli hyvin suosittu vieras
talossa. Silloisista tavoista poikkeavaa oli, että Krohnilla oltaessa
miehet ja naiset istuivat samassa huoneessa. Keskustelukielenä oli
pääasiallisesti suomenkieli, jota emäntäkin jo pystyi käyttämään.
Suomenmieliset perheet kokoontuivat muutenkin toisinaan suurella
joukolla viettämään iltaa ja harjoittamaan suomenkielistä seurustelua.
-- Kun F.W. Rothstenin v. 1862 perustaman "Suomen ystäväin liiton"
työtä jatkamaan perustettiin "Suomalainen iltaseura", kokoontui se ensi
kertaa v. 1864 Krohnin kodissa.
Perheen piirissä vietettäväksi jäi Krohnille kuitenkin vähitellen yhä
niukemmin aikaa. Töitä alkoi taas kasaantua. Ensiksikin oli jatkettava
entisiä kirjallisia yrityksiä. Kemian oppikirjan suomennokseen oli
ennen sen painattamista tehtävä alkuteoksen, uuden painoksen mukaan
lisäyksiä ja oikaisuja, mikä työ nyt jo oli verrattain kaukana Krohnin
varsinaisesta harrastuspiiristä. Aikaisemmin mainittu Körner-suomennos,
"Syyn sovitus", kuuluu myös tämän ajanjakson kirjallisiin töihin
samoinkuin muutamat Kuun tarinat.[48] Myös "Mehiläisen" toimitukseen
kuului Krohn edelleen. Vapauduttuaan vanhoista töistään hän ryhtyi
uuteen suurenlaiseen kirjalliseen yritykseen, nimittäin sepittämään
Kertomuksia Suomen historiasta nuorisolle. Tästä työstä ja sen
vaatimuksista tekee Krohn selkoa kirjeessä vanhemmilleen maaliskuun 28
päivänä 1863. Hänen silloisia ajatuksiaan ja mielialojaan kuvaavana
siteerattakoon tästä kirjeestä seuraavaa:
"Tämmöisestä teoksesta on täydellinen puute, ja kuitenkin on sellainen
lukukirja, joka esittää ja tekee tutuksi lapsille isänmaan historian
elävinä, lämpiminä kuvauksina, kansallistunnon kehitykselle mitä
tärkein. Sellaisen kirjan kautta muuttuu kansan entisyys ikäänkuin
lihaksi ja vereksi. Kaikki tunteet ja koko katsantotapa saa määrätyn
isänmaallisen luonteen. Kykenenkö luomaan teoksen, joka on tämän
korkean päämäärän mukainen, sen osoittaa tulevaisuus. Reippaasti
uskallettu on puoleksi voitettu! Valitettavasti huolettaa vain yksi
seikka, nimittäin että olen väitöskirjaani varten tarpeellisten kauhean
kuivien esitöitten kautta kadottanut runollisen vaistoni. Monet harmit
ja riidat, jotka nyt tällä hetkellä, suomalaisen aineksen valloittaessa
itselleen lujan aseman käytännöllisessä elämässä, myötäänsä kuohuttaa
sydäntä, ovat myös paljon vaikuttaneet siihen. Kun sisäinen sopusointu
on häiritty, ei voi luoda sopusointua. Toivoisin toisinaan eläväni
jossakin pikku kaupungissa kaukana taistelun telmeestä; mutta onhan
velvollisuus tarvittaessa pysyä paikallaan. -- Oli miten oli, seuraus
on nyt kerta kaikkiaan se, että olen menettänyt aikaisemman, kevyen
kirjoitustapani. Tiedän, että se takertelee ja missä se takertelee,
mutta en voi sitä muuttaa. Sama on uusimpien Kuun tarinainkin laita.
Jos on Jumalan tahto, että minun on ainaiseksi oltava vailla tätä
lahjaa, niin täytyy minun tietysti siihen taipua ja luoda itselleni
toimiala paria porrasta alempana. Itse asiassahan on kaikki työ suuren
kokonaisuuden hyväksi saman arvoista. Mutta olen kuitenkin liiaksi
tuudittanut itseni siihen suloiseen unelmaan, että voisin runouden
salamain voimalla sytyttää kylmiä sydämiä, luopuakseni niin helposti
kaikesta toivosta."
Eräässä toisessakin kirjeessä[49] lausuu Krohn, että hänen
suunnittelemiensa historiallisten kertomusten menestys riippuu kokonaan
esitystavasta, ja valittaa, että kaiken talvea ovat työn paljous ja
alituinen taistelu estäneet häntä kehittämästä runolahjaansa. Syynä
tähän asiaintilaan taas on hänen luonteensa, joka vaatii ottamaan osaa
kaikkeen: "Onhan häpeällistä katsoa kädet ristissä, kuinka toiset
puolustavat sitä, mikä on itselleenkin rakasta ja kallista."
Runolahjan kehittämiseen ei todellakaan nyt ollut aikaa. Sen sijaan
Kertomukset Suomen historiasta, -- tuo jo Rautalammilla ollessa
syntynyt ajatus, -- onnistuivat hyvin. Niistä muodostui aikanaan teos,
joka oli arvokas lisä kansalliskirjallisuuteemme. Osa näitä kertomuksia
julkaistiin ensiksi kuvalehdessä "Maiden ja Merien takaa".
Tämä kuvalehti on se kirjallinen yritys, joka parina seuraavana vuonna
vaati Krohnilta enimmän aikaa ja huomiota. Kun kustantaja Th. Sederholm
vuoden 1864 alusta ryhtyi julkaisemaan suomenkielistä kuvalehteä, jolle
hän ulkomaalaisen esikuvan mukaan antoi tuon mainitun nimen, niin hän
tuskin mistään olisi voinut löytää sille niin sopivaa toimittajaa kuin
Krohnin. Toiselta puolen taas Krohn mielellään rupesi lehden
toimittajaksi, sillä siinä hän pääsi toteuttamaan erästä aatetta, jonka
tärkeys hänelle oli selvinnyt: sivistynyt sääty oli saatava
harrastamaan ja oppimaan suomenkieltä, sivistyneisiin perheisiin oli
suomenkieli juurrutettava! Tämän ohjelman hän lausui selvästi julki jo
lehden näytenumerossa ja sitä hän johdonmukaisesti seurasi koko lehden
ilmestymisajan kiinnittäen samalla erityisesti huomiota lehdessä
käytettyyn kieleen ja tyyliin.[50]
Ryhtyessään toimittamaan kuvalehteä Krohn suunnitteli ohjelman
seuraavasti: Sisällyksessä tulisi olemaan tärkeänä osana, oikein
yleisöä vetävänä erikoisuutena, kertomuksia Suomen historiasta, joitten
laatimisessa Krohn oli pannut parastansa. Alkuperäisiä novelleja hän
myös aikoi sepittää, vaikka epäilikin, että hänen ihmistuntemuksensa
kenties oli liian pieni, jotta hän pystyisi luomaan eläviä tyyppejä ja
nukketeaatterimaisuudesta vapaata toimintaa. "Mutta ken ei koskaan
uskalla yrittää, se ei myöskään koskaan pääse päämäärään", oli hänen
tunnussanansa. Luonnontieteellisiä, kansantajuisesti esitettyjä ja
mieluimmin myös huumorilla höystettyjä kuvauksia oli oleva runsaasti ja
matkakertomuksia oli jo luvassa. Muuta sopivaa tulisi lisäksi.
Ohjelmansa Krohn onnistui sangen hyvin toteuttamaan. Hän osasi
kirjoittaa kevyesti ja helppotajuisesti ja sekoittaa kirjoituksiinsa
sopivan annoksen leikillisyyttä. Hyvänä esimerkkinä siitä on lehden
alkunumeroissa ollut esitys "Kahvista ja sokerista", jonka hän
aikaisemmin oli pitänyt Helsingissä kansantajuisena luentona ja joka jo
silloin tuli tunnetuksi "kahvisaarnan" nimellä. Mutta eipä hän
säästänytkään aikaa eikä vaivoja etsiessään ja muovaillessaan sopivaa
aineistoa.[51] Kiiskiläläisiä, varsinkin äitiään ja Emilie-sisarta, hän
pyysi lausumaan arvosteluja kuvalehdestä nimenomaan sivistyneitten
lukijain kannalta, sillä etupäässä semmoisille hän tahtoi kirjoittaa ja
sen vuoksi välttää kovin tuttuja ja triviaalia aiheita. Kun vuoden 1865
alussa kuvalehti levisi entistä enemmän sivistyneisiin piireihin, mutta
menetti talonpoikaisia tilaajia, joitten mielestä lehti oli liian
korkeita asioita käsittelevä ja sisälsi liian vähän sanomia ulkomailta,
niin Krohn lausui, että hänellä ei ole mitään muistutettavaa semmoista
asiaintilaa vastaan. Oli parempi, että lehti vaikutti herättävästi
sivistyneisiin, kuin että sitä lukisivat vain talonpojat, vaikkapa
suurempikin joukko.
Ulkonaiset olot vaikuttivat, että hyvin toimitettu "Maiden ja Merien
takaa" ei tullut pitkäikäiseksi. Puolivälissä vuotta 1866 se lakkasi
ilmestymästä. Korvaukseksi kokovuoden tilaajille jaettiin Krohnin
muutamien asianharrastajain avulla kokoilema "Helmivyö suomalaista
runoutta".[52] Tämä antologia, vaikka se näyttää vain vähäiseltä
sivutyöltä Krohnin muitten töitten rinnalla, oli hyvä palvelus
suomalaisuudelle harrastuksen herättäjänä suomalaista runoutta kohtaan.
"Ei kukaan ihminen", -- lausui Krohn, -- "voi kuvitellakaan, miten
paljon kaunista on hajallaan ja piilossa vanhoissa sanomalehdissä ja
muissa senkaltaisissa hämäräperäisissä paikoissa."[53]
Itsekin oli Krohn toivonut pääsevänsä kuvalehteä toimittaessaan taas
runoilunkin vauhtiin. Toivoaan hän perustelee seuraavalla tavalla:
"Tämänlaatuinen työ on toivoakseni vaikuttava minuun sangen
herättävästi ja samalla rauhoittavasti. Katkeruus, minkä monet muut
puuhat ovat synnyttäneet sielussa, häviää taas ja kenties taas runotar,
joka pelkää synkkiä kasvoja ja kolkkoja ajatuksia, ottaa kotiutuakseen
luokseni. Sepä olisi minun mieleni ja luonteeni mukaista elämää ja
toimintaa."[54]
Toiveet eivät toteutuneet vielä tällä kertaa. Työtä oli paljon, ja
uusia, aikaa vieviä toimia kasaantui pitkin matkaa. Semmoisena
mainitsee Krohn itse Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerin
toimen. Paljon työtä vaati myös luentojen valmistaminen, kun Krohn
määrättiin hoitamaan suomenkielen professorinvirkaa Ahlqvistin ollessa
virsikirjakomitean jäsenenä. "Edullisempaa luullakseni olisi henkiselle
ihmiselleni, jos sen hartioille ei olisi niin paljon kuormaa
sälytetty", kirjoitti Krohn vanhemmilleen huhtikuussa 1866. Tämän
työtaakan lisäksi oli kestettävä kotoisia huolia, kun vaimo ja
ajoittain Krohn itsekin sairasteli.
Niinpä onkin Krohnin runoja näiltä vuosilta mainittava vain
"Taideniekka-seuran vuosijuhlassa vuonna 1865" ja "Suomalaisille", joka
painettiin "Maiden ja Merien takaa" lehden viimeiseen numeroon v. 1865.
Jälkimäisen Krohn itse mainitsee kirjeessään sisar Ottilielle kesäkuun
2 p. 1866 esimerkkinä tuotteesta, jonka taistelun telme on synnyttänyt.
Hän kirjoittaa samassa yhteydessä: "Minun mielestäni on taistelu vain
silloin elämää, kun sitä todellakin käydään periaatteista, jotka
keskenään kamppailevat valtaan pääsystä. Mutta taistelu, johon ovat
syynä kurjat persoonalliset intressit ja vihamielisyydet (tarkoitan
nimittäin eräitten suomenmielisten käytöstä) ja niissä menee hajalle
se, mikä on yhteen kuuluvaa, ei ole elämää, vaan -- mädäntymistä. Että
tuollainen mädäntynyt ilmapiiri vaikuttaa tuhoavasti kaikkiin elämän
ituihin, runollisiin kuten muihinkin, on varsin luonnollista. Mutta --
que faire? Viime vuosikertani viimeisestä numerosta löydät kuitenkin
runotuotteen, jonka juuri tuollainen taistelu on synnyttänyt."
Aikomuksensa kirjoittaa novelleja kuvalehteen Krohn kuitenkin toteutti.
Kuvalehden ensimäiseen vuosikertaan painettiin kertomukset "Viimeinen
kosija", "Hollannin saaristossa" ja "Viimeinen Rekryytin-otto Viipurin
läänissä", ja toiseen vuosikertaan "Viimeinen kohtaukseni Neapelin
rosvoin kanssa".
Joskin omintakeiseen runoiluun nähden, Krohnin sanoja käyttääksemme,
"aikaisemmista ponnistuksista hieman herpautunut hengenvoima kykeni
vain pariin siivenlyöntiin", niin Krohn tänä aikana kuitenkin käytti
runolahjaansakin sangen hedelmällisesti. Ollessaan korvataudin takia
estettynä menemästä ulos hän ryhtyi suomentamaan "Vänrikki Stoolin
tarinoita". Tällöin jo oli olemassa se vapaaehtoinen "komitea", jota
Helsingissä mainittiin nimellä "vänrikit"[55] ja joka oli Krohnin
innostamana ottanut yhteisvoimin suomentaakseen tuon kansallistunnetta
kohottavan merkkiteoksen. Krohn nimittäin kirjoittaa vanhemmilleen
marraskuun 20 päivänä 1866: "Meitä on neljä, jotka olemme jakaneet koko
teoksen ja kokoonnumme kerran viikossa arvostelemaan valmista
työtä.[56] Silloin harjoitetaan ankaraa kritiikkiä ja paljon hylätään
ja on tehtävä uudelleen. Mutta niinpä myös käännös, mikäli jo voi
nähdä, ei tuotakaan Runebergille häpeää." Hiukan myöhemmin, joulukuun
18 p. 1866, Krohn mainitsee, että hänellä on "leijonan osa" Stoolin
tarinain käännöstyössä. Kirjeistä vanhemmille ilmenee myös, että hän
käytti paljon aikaa tähän työhön. Edistipä hän hanketta avustamalla
sitä taloudellisestikin. Pari vihkoa valmistuneita tarinain
suomennoksia nimittäin painatettiin Sederholmilla niiden saatavien
vastineeksi, joita Krohnilla oli häneltä kuvalehden toimittamisesta.
Kun näitten vihkosten menekki oli niin hyvä, että painos kohta myytiin
loppuun, otti Krohn lainaamalleen pääomalle tavallisen koron, mutta ei
mitään osaa voitosta, joka jaettiin suomennospalkkioksi köyhemmille
suomennostyön suorittajille.
Omat runonsa Krohn julkaisi v. 1865 kokoelmana "Runoelmia Suoniolta".
Historian harrastus, jonka tuloksena olivat kertomukset Suomen
historiasta nuorisolle ja sen lisäksi Gruben historian loppuosien
kompiloiminen ja Macaulayn "Englannin historian" suomennos, lienee myös
innostanut Krohnin suunnittelemaan historiallista romaania. Tästä
suunnitelmasta hän kirjoittaa vanhemmilleen maaliskuun 5 päivänä 1867:
"Aion kesäkuussa mennä kolmeksi viikoksi Viroon, osaksi filologisessa
tarkoituksessa, osaksi kootakseni, meidän kesken sanoen, detaljeja
historialliseen romaaniin, jonka pohjana ja perustana tulisi olemaan
virolaisten viimeinen joukkonousu kalpaveljiä vastaan vuonna 1343.
Tahtoisin itse nähdä kuvattavat paikat sekä tehdä havaintoja kansan
tavoista, mikä voisi antaa aiheita monenlaisiin episoodeihin."
Romaanin kirjoittamiseen ei ollut tilaisuutta, vaikka työkyky ja
työhalu syksyllä 1867, vanhempien luona Kiiskilässä vietetyn kesän
jälkeen, olikin suuri. Puhumattakaan "kiistoista ja aikaa vievistä
sivuhommista" oli Krohn taas kovasti kiinni semmoisissa töissä, jotka
kuuluivat hänen pääharrastuksiinsa. Hän oli myynyt kustantajalle
kuvalehdessä olleet kertomukset Suomen historiasta ja ryhtyi tämän
pyynnöstä täydentämään näitä kertomuksia esityksellä pakanuuden ajasta.
Samalla hän syventyi tutkimaan suomalaisen kirjallisuuden historiaa.
Nämä tutkimukset yhdessä monien muiden töiden kanssa veivät koko
lukuvuoden ja työtä jäi vielä seuraavaksi talveksikin.
Kesä 1868 toi suruja Krohnin perheeseen ja syyslukukauden alkaessa oli
asema sellainen, että Krohn katsoi välttämättömäksi lähteä sairaan
vaimonsa luo Wiesbadeniin. Virkavapauden saanti kyllin pitkäksi ajaksi
kohtasi vaikeuksia, mutta kun Ahlqvist oli omasta aloitteestaan,
Krohnin sitä pyytämättä, ilmoittanut yliopiston konsistorille ottavansa
suorittaakseen Krohnille kuuluvan kirjoitusharjoitusten korjaamisen,
pääsi Krohn lähtemään. Hän oli hyvin iloissaan Ahlqvistin
odottamattomasta ystävällisyydestä. Ikävä oli keskeyttää Suomen
kirjallisuushistorian valmistaminen, joka jo alkoi lähetä loppuansa.
Muita suunniteltuja töitä sen sijaan saattoi tehdä ulkomaillakin.
Liiallisen työn ja huolten rasittamalle miehelle, jota lääkärikin oli
kieltänyt työskentelemästä enempää kuin 4-5 tuntia päivässä, oli
vapauttava ulkomaanmatka epäilemättä hyödyksi, varsinkin kun hän jo
kauan oli toivonut sitä. Olihan historiallinen romaani juuri tällöin
tekeillä ja saattoipa ulkomailla toivoa aikaa liikenevän kaikkein
mieluisimpaankin askarteluun -- runoiluun.
Romaani ei valmistunut tällä matkalla eikä myöhemminkään. Sen sijaan
muodostui matka runotuotantoon nähden Krohnin toiseksi ja tuloksiltaan
merkittävimmäksi nousukaudeksi.
* * * * *
Runoilijain surut ovat hedelmällisiä, sanotaan. Näyttää todellakin
siltä kuin pitäisi runoilijan kulkea suurten kärsimysten kautta
korkeimpiin saavutuksiinsa. Runoilunsa ensimäisen kauden aikana Krohn
katsoi vastoinkäymisten kasvattaneen hänessä vakavampaa mieltä ja
suurempaa nöyryyttä. Nyt olivat koettelemukset suuremmat, mutta myös
seurauksiltaan hedelmällisemmät. Suru, joka ajoittain vei aivan
epätoivon rajoille, syvensi tunne-elämää ja kasvatti voimakkaaksi
Krohnissa aina ilmenneen vakavan uskonnollisuuden. Nöyrä alistuminen
Jumalan tahtoon ja kiitollisuus siitä hyvyydestä, jota Kaikkivaltias
kurittaessaankin osoitti, määräsivät runoilijan mielensuunnan. Ilman
ankaria sisällisiä taisteluja ei tämä luottamus Jumalaan suinkaan ollut
saavutettavissa. Sen osoittavat kirjeet vanhemmille. "Mikä demoonin
valta ahdistaa sieluani ja mikä siinä on kuvittelua, mikä totta?" --
kirjoittaa Krohn marraskuun 19 päivänä 1868 Montreux'sta. -- "Toisinaan
tutkin kulunutta elämääni ja mietin, minkä vikojeni tähden Jumala on
pannut päälleni niin kauhean, tekisi usein mieleni sanoa julman
rangaistuksen. Mutta toisinaan alan jo huomata, mitä Kaikkivaltias,
Armosta rikas, tällä raskaalla kurituksella tarkoittaa. Tarkoitus
lienee, että minun on lakattava välittämästä siitä, mitä ihmiset
minusta ajattelevat ja turvauduttava kokonaan Häneen, vain Häneen.
Kuinka monta kertaa jo, kun olin aivan tuskastunut ja epätoivoinen,
olenkaan antanut itseni kokonaan Hänen käsiinsä ja ajatellut: Sinä
Sydäntentuntija tunnet sydämeni kaikki sopet ja tiedät, että tässä
suhteessa ei siinä koskaan ole ollut pahaa ajatusta. Ethän sinä tahdo
minun turmiotani. Ja silloin olen aina ollut jonkun aikaa rauhallinen.
Mutta ei ole aina helppo löytää armokättä ja tarttua siihen, kun
sielussa on myrskyä ja pimeyttä."
Rukous ja työ olivat parhaat voiman lähteet näinä vaikeina aikoina,
jolloin synkkämielisyyden puuskat Krohnissa ajoittain olivat sangen
huolestuttavaa laatua. Kolmanneksi lohduttajaksi ilmestyi pian runotar,
tuo kaivattu ja kauan loitommalla pysytellyt. Kävelyt metsissä
Wiesbadenin ympäristöissä ja sittemmin Sveitsiin siirryttyä kiipeilyt
vuorilla tekivät runoilijalle hyvää. Marraskuun 6 päivänä 1868 hän
kirjoittaa vanhemmilleen Wiesbadenista: "Virolaisilla on vanha
taikausko, että kaikki kivut voidaan manata puihin ja että tuulen
jumalatar heti kiiruhtaa lieventäville henkäyksilleen sinne, missä
ilmaan on tuotu haava- tahi muuta sairasta. Tämä syväaatteinen
taikausko on osoittautunut todeksi minuunkin nähden. Olen pari kertaa
tuonut metsästä tuomisia[57] pikku runojen muodossa. Yksi niistä on
alkuna suunniteltuun pikku vihkoon lasten lauluja ja kertomuksia, jotka
kenties saan valmiiksi jouluksi. Siinä tapauksessa lähetän
käsikirjoituksen Viipuriin Emilien lapsille. Muutenkin olen
harjoittanut jonkun verran runollista allotriaa vakavien töitten
lomassa. Olen nimittäin suomentanut Schillerin Kampf mit dem Drachen ja
-- katso, se oli varsin hyvä. Lähetän sen avustuksena Kuukauslehteen,
josta saatte sen nähdä.[58] -- -- -- Kunpa vain saisin tehdä enemmän
työtä!"
Montreux'sta marraskuun 19 päivänä 1868 lähetetyn kirjeen mukana
seurasi kuusi runoa, nimittäin: 1) "Rantakalliolla keväällä"; 2)
"Tottelemattomat jäsenet"; 3) "Puu syksyllä"; 4) "Koivu Etelässä";
5) "Armahalleni"; 6) "Kukkasten kanssa lahjaksi". -- Itse kirjeessä
sanotaan: "Myös suloinen runotar on usein vieraillut luonani. Mitä, jos
tämä murheen aika saisi taas uuden laulunlähteen sydämessäni kuohumaan!
Mikä autuus! Silloin olisi mieleni kuin äidin, joka heti lapsensa
synnyttyä unhoittaa kaikki kokemansa tuskat. Lähetän tämän mukana kuusi
pikku runoa. Kaikki eivät kuitenkaan ole syntyneet Wiesbadenissa, vaan
olen ennestään puolivalmiita täällä vain valmistanut. Niin ensimäisen,
jonka alun Ottilie varmaan muistaa. Aate tuli mieleeni, kun pitkän
nälkätalven jälkeen taas näin Tähtitornin vuorelta ensimäisen
vesiviirun. N:o 2 on jo kosinta-ajaltani 1860, mutta jäänyt silloin
keskeneräiseksi. N:o 5 niinikään silloin kirjoitettu ruotsinkielellä
puolivalmiiksi. Muut kolme ovat kokonaan Wiesbadenin kaupunki- tahi
oikeammin sanoen metsänlapsia. Ensimäinen kuuluu aikaisemmin
mainitsemaani lastenkirjaan; Emilie voisi piirtää sievän kuvan
erityisesti siihen. Toinen syntyi, kun näin pari surkeata, vaivaista
koivua Nerobergillä. -- -- -- Emilielle olkoon sanottuna, että romaani
saa vähitellen yhä selvemmät ääriviivat. Kenpä tietää, eikö lapsukainen
kevääseen mennessä jo sietäne päivän valoa. Voinen toivoa, että ihana
luonto täällä on edistävä asiaa." Vähän myöhemmin, tammikuun 7 p:nä,
Krohn kirjoittaa Kaarlo Slöörille: "Virolainen romaani muodostuu
myöskin vähitellen pääpiirteiltään, vaan ei ole vielä siksi kypsynyt,
että tohtisin ruveta kirjoittamaan. Synnytettyä lasta, vaikka ei
oliskaan muuta kuin keskonen, ei hennoisi viskata pois. Paras antaa sen
vielä kasvaa." Mutta Wiesbadenista huhtik. 20 p. 1869 Slöörille
kirjoitetussa kirjeessä hän jo epäilee romaanin valmistumista
kirjoittaen siitä: "Mitä romaaniini tulee, olen sitä kyllä aika ajalta
ajatellut, vaan eipä siitä eheää tahdo tulla. Saa nähdä, tulleeko kesä
minulle myötyisämmäksi sen puolesta. Minä epäilen, voinenko pitempää
kertomusta saada soveltumaan yhteen. Andersenin romaanit ovat juuri
peloittavaisena esikuvana minulle, mihin joudutaan, jos pienistä
kuvapalasista, joiden rakentamiseen Luoja on lahjan suonut, uskalletaan
panna kokoon suurempia. Se tulee kuitenkin repaleiseksi. Mutta koettaa
aion kuitenkin; ehkä työ tekijäänsä neuvoo." Muista kirjallisista
töistä Krohn vielä mainitsee haluavansa Montreux'ssa tapahtumapaikka
silmien edessä käydä rohkeasti käsiksi Byronin "Chillonin vangin"
suomentamiseen.
Joulukuun puolivälissä sanoo Krohn runosuonensa vuotavan niin vuolaana,
että hän ei pitkiin aikoihin enää ollut uskonut semmoista
mahdolliseksi. "Syntyy melkein aina runo joka päivää kohti. Niitä
tulisi vielä tiheämpäänkin, jos en pelkäisi liiaksi ponnistavani
voimiani." Sisar Emilielle hän lähettää kahdeksan runoa joululahjaksi
sillä ehdolla, että tämä valmistaa niistä kopion äidille. Isälleen,
joka ei pysty alkuperäisestä suomalaisesta runosta nauttimaan, hän
valmistaa niistä runomittaisia saksannoksia. Nähtävästi ovat nuo
kahdeksan Emilielle lähetettyä runoa seuraavat: "Luettuani 'Säkenien'
toisen parven", "Komeaa hautakiveä nähdessä", "L'Isle de la paix",
"Clarensin hautausmaalla", "Lempi ja Lempo", "Myrskyn ajalla
Genève-järven rannalla", "Karkuri" ja "Vakoja". Viimeksi mainittuun
runoon Krohn sanoo saaneensa aiheen eräästä "Gartenlauben" numerosta.
"Karkurista", josta laatimaansa saksannokseen Krohn ei ollut
tyytyväinen, sanotaan eräässä kirjeessä, jonka alku on kadonnut, mutta
joka ilmeisesti on seurannut sisar Emilielle joululahjaksi lähetettyjä
runoja: "Varmaan olet sinäkin monesti lukenut sanomalehdistä syvää
sääliä tuntien noista onnettomista rikollisista, jotka ikävän ajamina
läpi tuhansien vaarojen ja vaivojen etsivät tiensä kotimaahan
nähdäkseen vielä kerran rakkaan isänkodin. Semmoistahan on meillä
tapahtunut melkein joka vuosi ja se on aina minua syvästi
liikuttanut."[59]
Samassa kirjeessä kuvailee Krohn runoiluansa Sveitsissä seuraavasti:
"Kävelyillä olen enimmäkseen yksin, paljon lian takia housut
saappaanvarsiin pistettyinä ja vuorelle nousun takia vuorivuohen
sarvella varustettu sauva kädessä. Näin menen runonpyydystykselle ja
tätä riistaa näyttää vuorilla olevan vielä enemmän kuin vuorikauriita.
Komeata ja kohottavaa on todellakin seisoa korkealla ihmistelmeen
yläpuolella yksinäisellä kallionkielekkeellä ja katsella alas, missä
kaikki näyttää niin pienen pieneltä kuin lelulaatikossa. Kun ajoin
takaa _Karkuria_, nousin korkealle, niin että näin lumipeitteiset
huiput aivan lähelläni. Paperia ja lyijykynän olin sillä kertaa
varovaisuuden vuoksi ottanut mukaani, koska tunsin, että jotakin
pitempää pyrki ilmoille, mitä en voisi pitää muistissani. Tavan takaa
istahdin aina puun rungolle ja kirjoitin paperille pari valmista
säkeistöä. Puunhakkaajat siellä ylhäällä mahtoivat luulla minua
maalariksi."
Samaan tapaan kuin vanhemmilleen kertoo Krohn toimistaan myös
ystävälleen Kaarlo Slöörille. Slöör oli lähettänyt Krohnille Oksasen
"Säkenien" toisen parven heti niiden ilmestyttyä. Tämän runokokoelman
luettuaan Krohn Montreux'ssa marraskuun 29 päivänä 1868 kirjoitti runon
"Luettuani 'Säkenien' toisen parven" ja lähetti sen samana päivänä
päivätyn kirjeen mukana Slöörille. Kirjeessä sanoo hän m.m.:
"Kiitoksia tuhansia sydämellisiä siitä, että Säkenet lähetit tänne.
Myötäseuraavasta runosta näet, mitä niitä lukiessani tunsin. Kuinka
selvästi ilmauvat niissä Ahlqvist paran taistelut, taistelunsa hänen
'perkeleensä ja enkelinsä' välillä. Jumalan kiitos, että jälkimmäinen
näkyy voitolle pääsneen ja suokoon hänelle Herra voimaa, että hän
jaksaisi pysyä rauhan ja sovinnon tiellä. Mutta siihen pitääkin
jokaisen meistä olla hänelle avullisina niin paljo kuin mahdollista,
lempeällä, lepyllisellä kohtelulla. Vie, ole niin hyvä hänelle runoni
ja sano hänelle puolestani sydämelliset terveiset. Myös voit runon, jos
tahdot, panna lehteesi tai Kuukausilehteen.[60] -- Minussakin on tämä
syksy uudestaan aukaisnut runohettehen, luultavasti ovat sen surun ja
ikävän vedet paisuttaneet. Osaksi olen täydistänyt ennen kesken
jääneitä kappaleita, osaksi tehnyt ihan uudet. Näytteeksi lähetän
sinulle muutamat, sillä ehdolla kuitenkin, ett'et niitä mihinkään
painata etkä näytä muille kuin likeisimmille ystäville. Sillä minä
tahtoisin, jos Jumala siihen apunsa suopi, seuraavan vuoden jouluksi
myös antaa ulos runovihkosen ja siksi niiden pitäisi vereksinä pysyä."
Kirjeen mukana lähetti Krohn runot "Armahalleni", josta huomautetaan:
"kirjoitettu ruotsiksi v. 1861, vaan ei valmistettu", "Koivu etelässä"
(nähdessä Wiesbadenissa muutamia surkastuneita koivuja) ja
"Rantakalliolla keväällä nälkätalven perästä" (keväällä kesken jäänyt).
Tammikuun 7 päivänä 1869 kirjoittaa Krohn Slöörille Montreux'sta:
"Kävelyiltäni tuon jokseenkin usein tuomisia kotiin, nimittäin
runoelmia. Myrskyt, jotka ovat sydäntäni tänä syksynä mylleröittäneet,
ihmeen ihana luonto täällä ynnä viimeinkin tuo kultainen joutilaisuus
kaikista määrähetkisistä töistä ovat yhdessä vielä kerran puhkaisseet
karstakuoren, joka runosuoneni oli tukahduttanut. Nyt en pelkää enää
Vaarasen synkkää kohtaloa. Hulluus on minussa Tegnérin sanoilla puhuen
saanut miedomman muodon ja puhjennut runoudeksi. Kestäköön se tauti nyt
kaiken ikäni. Kyllä olet oikeassa, veikko kulta, kun sanot minun siksi
juuri olevan luodun. Sen minäkin tunnen nyt paremmin kuin koskaan
muulloin. Varsinkin on _Karkuri_, jota minä käskin Berndt lankoni
näyttää Sinulle, kiihoittanut toivoni ja samassa vahvistanut voimani
korkeammalle kuin tähän asti pyrkimään. Balladi ja suurempi
kertomaruno, ne, näen, ovat oikea alani. En ole luotu laulajaksi, vaan
maalariksi. -- En tiedä luvata kuitenkaan mitään novellia Seuralle,
sillä tätä nykyä ainakin pyrkivät kaikki tämmöiset aineet runomuotoon,
joka tietysti on parempi, vaan ei novellikirjastoon kelpaava. Par'aikaa
pyörii päässäni Saara Simonen Rautalammilla ja Teidän kesäidyllinne
hänen kanssaan. Mutta aine näkyy tahtovan muodostua tragediaksi. Se
olisi jo kirjoitettu, jos vaan olisi oikean sopivan runomitan siksi
löytänyt. Kuusmittaa on kovin vaikea suomeksi kirjoittaa enkä juttuani
tahtoisi kovin pitkäksi, niin kuin se mitta vaatisi. Ehkä panen eri
tapaukset, eri mittoihin niinkuin juuri Tennyson runoelmissa olen
esimerkin lukenut. -- -- -- Koskiselle, jota minä myös hänen lempeästä
kirjeestään kiitän, voit sanoa, että pari uusista runoistani juuri ovat
lapsikirjan alkua, niihin myös aion suorasanaisia kappaleita sekaan
panna. Hyvä olis, jos sitten Alexandra Såltin Frosterus piirtäisi
niihin tarpeelliset kuvat. Jouluksi näen mä on Topelius taas
kirjoittanut värsyt yhteen Pletschin kuvakirjaan. Mikä se lienee? Siitä
voit kirjoittaa. Niitä on täällä koko joukko saatavana. Ehkä joku voisi
jonkun toimittaa suomalaisilla sanoilla. Mutta suomen kieliopin
toimittamiseen saksalaisten tarpeeksi en rupea, sen voit vakuuttaa
hänelle. Uuk agathon polykoiraniee sanoo Homerus s.o. ei voi kaikkein
koirana olla. Toisten pitää profeteerata, toisten kielillä puhua.
-- -- -- Kuukauslehdelle lähetän pian Schillerin Fridolin'in, joka jo
on enemmän kuin puolekseen käännetty. -- -- --"
Kirjoittaessaan Slöörille Wiesbadenista huhtikuun 20 p. 1869
virolaisromaaninsa epäonnistumisesta Krohn jatkaa: "Lyyrillistä olen
sitä vastoin aina silloin tällöin lirittänyt. Niitä on jo pari tusinaa
yhteensä ja täällä Wiesbadenissa, kun toivottavasti pian lämpenevä ilma
taas sallii aamukävelyni, toivon sikiöitteni luvun vielä karttuvan." --
Kirjeen mukana seurasi näytteeksi runo "Ainoa hetki".
Runotuotannon runsauteen olivat syynä suotuisat olot. Tervehtyminen --
sekä runoilijan itsensä että hänen vaimonsa -- edistyi hyvällä hoidolla
ilahduttavasti, tieteellistäkin työtä tuli tehdyksi koko joukko,[61] ja
vieras ympäristö, joka alussa oli vaikuttanut kiusallisesti, oli usein
myös virkistykseksi. Näemme Krohnin taas yhtä virkeänä ja
moniharrastuksisena kuin ennenkin. Hän lukee "Kuun tarinoita" saksaksi
asuintovereilleen, ja kun huomaa niiden miellyttävän, ryhtyy
suunnittelemaan saksalaista painosta tästä teoksestaan voidakseen sen
palkkiolla avustaa tuhotulvista kärsineitä. Hyväätekevää tarkoitusta
varten hän parina iltana esittää halullisille kuulijoille kuvauksia
suomalais-virolaisesta mytologiasta. Omaksi ilokseen ja hyödykseen hän
opiskelee englanninkieltä ja toivoo pian olevansa "perfect english
gentleman", sillä hänen englanninkielen opettajattarensa on kehunut,
että hän on "very quick to catch the particularities of the
pronunciation".
Elämäänsä näinä aikoina Krohn pitää todellisena laiskurin elämänä ja
saa siitä aihetta kirjoittaa runon "Laiskuuden ylistys", joka sisältää
todeksi osoittautuneen väitteen:
Ei työjuhtien luo
Runotar koskahan käy.
Sanaa laiskottelu ei Krohnin käyttämänä voi ottaa kuitenkaan aivan
täydestä. Krohn itse kertoo kirjeissään tekevänsä työtä siihen asti
kuin tuntee itsensä väsyneeksi -- "ei silmänräpäystäkään enempää",
sanoo hän kirjeessä tammikuun 13 p:nä 1869 -- ja saavansa sangen paljon
valmista käsistään. Runoilussa tapahtui vuoden 1869 alussa pieni
pysähdys, joka oli aivan tilapäinen. Krohn kirjoittaa siitä
vanhemmilleen (13/1 1869): "Uusia runoja en ole nyt kirjoittanut.
Luonnollisena reaktiona yhteen aikaan melkein jokapäiväiseksi käynyttä
tuotantoa vastaan on nyt tullut seisahdus. Kohta toivon kuitenkin
saavani valmiiksi suurehkon runon, joka minulla on mielessä."
Tuo mielessä ollut suuri runo on ilmeisesti "Purjehdusretki
saaristossa", sillä tämän valmistusajaksi on käsikirjoitukseen merkitty
helmikuun 18 p. Muut ulkomailla ollessa keväällä 1869 syntyneet runot
ovat: "Ainoa hetki", "Tähden tuikkiminen", "Lempeni ja viisas
ystäväni", "Käynti Valunpajassa", "Viinitarhan edustalla", "Huhtikuun
16 päivänä 1869", "Ne ovat vait!", "Leskisillä", "Suurisuiselle
ystävälle", "Miks sua rakastan" ja "Virsi kotimaan puolesta".
* * * * *
Krohn palasi ulkomailta kotimaahan kesäkuun 12 päivänä 1869. "Tuskin
saatoin olla kyyneltymättä", kirjoitti hän vanhemmilleen saman kuun 22
p:nä, "kun taas niin pitkän ajan jälkeen astuin kotimaan rantaan ja
omaisten ja ystävien monet iloiset kasvot lausuivat minut
tervetulleeksi." Kesän vietti runoilija vanhempiensa kodissa
Kiiskilässä.
Syksyllä oli pitkän poissaolon jälkeen taas käytävä käsiksi entisiin
puuhiin, "solmittava uudelleen moni katkennut lanka". Semmoisena
mainitsee runoilija m.m. Vänrikki Stoolin tarinain suomentamisen.
Muuhun runolliseen työhön ei enää ollut aikaa, sillä uusia, aikaa
vieviä tehtäviä oli taas ilmestynyt, kuten kuraattorin toimi
Savo-Karjalaisessa osakunnassa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
julkaiseman "Novellikirjaston" vaatimat suomennostyöt. Krohn kirjoittaa
vanhemmilleen Helsingistä syyskuun 27 p:nä 1869: "Olen iltaisin
_enimmäkseen_ ollut poissa kotoa komiteoissa ja kokouksissa. Paljo työ
käy ilolla ja voimalla. Siksi ei ole pelkoa liikarasituksesta. Olen
muuten ottanut järkähtämättömäksi periaatteeksi, että en muulloin kuin
aivan tavattomissa tapauksissa jatka hetkeäkään työtä, kun tunnen
puristusta päässäni."
Krohnin runollisen tuotannon toinen kausi oli täten loppunut. Se oli
ollut niin satoisa, että hän saattoi julkaista nyt uudetkin runot eri
kokoelmana. Vuonna 1865 ilmestynyt "Runoelmia Suoniolta" ilmestyi nyt
syksyllä 1869 uutena, lisättynä painoksena nimellä "Suonion runoelmia,
I, II". Siihen ennättivät mukaan myös syksyllä 1869 Helsingissä
kirjoitetut runot "Vieras lippu" ja "Tuhma, raak' on Suomalainen."
"Työ, kuten onnettomuuskin, ei tule koskaan yksin", lausui Krohn
kerran. Sen Krohn sai todeta taas nytkin ulkomailta palattuaan. Siinä
työssä, jonka hän nyt lähinnä seuranneina vuosina suoritti, oli muun
muassa melkoinen määrä suomennoksia. Äitinsä pyynnöstä hän suomensi
kokoelman K. Gerokin saarnoja. "Suomen Virallisen Lehden" ja "Uuden
Suomettaren" kaunokirjalliseen osastoon hän suomensi Walter Scottin
romaaneja, jotka sittemmin ilmestyivät kirjakauppaankin ja
innostuttivat suomentamaan vielä lisää Scottia. Sen lisäksi hän
suomensi Andersenin satuja ja Topeliuksen tekstin kuvateokseen
"Matkustus Suomessa".
Andersenin satujen suomennos ei ollut ainoa lahja, minkä Krohn antoi
Suomen lapsille. Jo ulkomailla hän oli suunnitellut lasten kirjaa.
Semmoisia valmistui pian kokonainen sarja suurempien kirjallisten
töitten lomassa, joko omien lasten huviksi tahi suorastaan kustantajain
pyynnöstä. Vuonna 1869 ilmestyi "Pienokaiset", v. 1872 "Kotieläimet",
v. 1874 "Metsä-elävät", v. 1875 "Minun äitini" ja v. 1880 "Kylän
lapset". Tähän on lisättävä vielä yhdessä Samuli Suomalaisen kanssa v.
1878 toimitettu "Pikku joululahja". Nämä teokset sisälsivät osaksi omia
runoja, osaksi mukaelmia.
Tieteellisistä töistä, joita Krohn suoritti kohta ulkomaanmatkansa
jälkeen, on mainittava kahden vuoden työn tuloksena v. 1872 ilmestynyt
"Viron kieli-oppi Suomalaisille".
Helsingin vilkas ja rauhaton elämä, josta Krohnin oli mahdoton vetäytyä
aivan erilleen, tuntui hänestä toisinaan liian rasittavalta.
Rauhallisemmissa oloissa hän arveli voivansa myös saada aikaan enemmän
ja parempaa kuin Helsingissä. Nämä arvelut eivät kuitenkaan
vaikuttaneet muutosta Krohnin elämässä. Hän jäi pääkaupunkiin
työtaakkoineen. Jos elämä siellä toisinaan tuntuikin rasittavalta,
varsinkin kun terveys oli heikko, niin sen vastapainona oli ystävyys ja
tunnustus, jota hän sai osakseen. Hän itse kertoi vanhemmilleen, että
yleisistä kiistoista ja kimppuunkäymisistä on hän saanut kärsiä
vähemmän kuin useimmat muut. Onpa hänen aatetoveriensa piirissä tullut
melkein sananparreksi, että Krohnilla on sama etuoikeus kuin muinoin
hovinarreilla: hän saa lausua totuuden julki ilman että siitä
suututaan. Tämä kertomus on yhtäpitävä Yrjö-Koskisen todistuksen
kanssa: "Kaikista 'fennomaneista' oli Krohn varmaan se, jota parhaiten
suvaittiin niidenkin kesken, jotka seisoivat ihan toisella kaunalla.
-- -- -- Hän on jaloimmalla tavalla edustanut kansallisen liikkeen
niin-sanoakseni ritarillista, sen hurskasta ja humanista puolta."[62]
Koskinen lisää vielä, ett'ei Krohnin nauttima suosio suinkaan ollut
seurauksena liiallisesta mietoudesta. "Päinvastoin Julius Krohn oli
varsin kiivas puolustamassa, mitä oikeaksi katsoi; joskus hän saattoi
tulistua silmättömäksi, jos luuli huomaavansa vähintäkään vilppiä
muissa." -- Varsinaiset kunnianosoitukset, milloin niitä, esimerkiksi
merkkipäivinä, nuorison tahi muitten kansalaisten puolelta tuli Krohnin
osaksi, eivät erikoisesti ilahduttaneet häntä, sillä hän katsoi ne
ansaitsemattomiksi. Myöskään kiittävät arvostelut hänen teoksistaan
eivät sokaisseet häntä,[63] vaikka hän toiselta puolen piti tärkeänä,
että työ, jonka suorittamiseen hän oli pannut parastansa, tunnustettiin
tarpeelliseksi. Arvonimistä hän ei välittänyt. Kun hänet vuoden 1882
promotsionissa vihittiin kunniatohtoriksi, ilahdutti häntä enemmän kuin
arvonimi se huomaavaisuus, jota tiedekunta täten tahtoi hänelle
osoittaa.
Joskus saattoi kesken kiireellisten töittenkin jokin hyvin lähellä
Krohnin sydäntä oleva asia hänet uhraamaan hetken runoilulle. Semmoinen
sydämen kyllyydestä syntynyt runo on lokakuun 14 päivänä 1871
kirjoitettu "Fenialaiset", joka aikanaan sai paljon suosiota osakseen.
Sangen suopean vastaanoton sai myös Krohnin "Tervehdyssanoja 1873
vuoden maistereille". Tämän runon synnystä puhutaan kahdessa kirjeessä
vanhemmille. Toukokuun 3 päivänä 1873 Krohn kirjoittaa: "Kuten olette
nähneet sanomalehdistä, on osakseni tullut se kunnia, että minut on
valittu promotsionirunoilijaksi. Sen johdosta olen pyytänyt vapautusta
ylioppilastutkinnosta[64] ja myönnetäänkin se minulle aivan
varmasti, koska minulla sitä paitsi on toukokuun aikana lähemmä 50
kandidaattitutkintoa." Kirjeessä saman kuun 20 päivänä ilmoittaa Krohn:
"Runoni on jo viime torstaista asti ollut aivan valmis ja jo
suurimmaksi osaksi painettukin. Se on, luulen, onnistunut paremmin kuin
odotinkaan. Olin hieman peloissani, kun aika oli niin lyhyt enkä ollut
pitkään aikaan kirjoittanut mitään runoa. Huoleni uskoin Herralle ja
ryhdyin sitten työhön varmasti luottaen Hänen apuunsa. Ja työ kävi kuin
höyrykoneella!"
Jo vuonna 1871 Krohn oli suunnitellut kuvalehden julkaisemista, mutta
huonon vuodentulon johdosta lykännyt suunnitelman toteuttamisen
seuraavaan vuoteen. Vuoden kuluttua näyttivätkin olot niin suotuisilta,
että Krohn ryhtyi toimiin asian toteuttamiseksi. Nytkin hän noudatti
vanhaa periaatettaan, että on koetettava saada aikaan niin hyvää kuin
mahdollista. Niinpä esimerkiksi tiedustellessaan, voisiko se hänen
keksimänsä ajatus toteutua, että hän lähettäisi jollekin saksalaiselle
kuvalehdelle kymmenkunta kuvaa Suomesta osaksi valokuvina osaksi
lyijykynäpiirroksina ja saisi palkkioksi klisheitä samoista kuvista,
hän nimenomaan pani ehdoksi, että klisheet on toimitettava hänelle
samaan aikaan kuin kuvat ilmestyvät saksalaisessa lehdessä. Sillä
vaikka hän tiesi, että hänen yleisönsä olisi aivan toinen kuin
saksalaisten lehtien ja että saksalaiset lehdet tähän aikaan
Suomessa olivat rarissima avis, niin hän samalla otti huomioon,
että huomatuimmat saksalaiset kuvalehdet kuitenkin tulivat
akateemiselle lukuseuralle, jonka vuoksi tässä oli valvottava,
ett'ei vahingoitettaisi suomalaisen kuvalehden mainetta.
Krohn oli vakuutettu siitä, että kuvalehti oli tarpeen vaatima, ja
tähän hän perusti laskelmansa. Siksipä hän alkoi vuoden 1873 alusta
julkaista "Suomen Kuvalehteä" hyvin toivein ja saikin lehdelleen kohta
paljon tilaajia ja suosijoita. Vanhempiaan, joiden hyväntahtoisuuden ja
harrastuksen hänen yrityksiään kohtaan hän tunsi, hän nimenomaan kielsi
ottamasta levittääkseen lehteä enemmän kuin he todella saisivat
kaupaksi, sillä välttämätöntä oli, että kaikki perustui terveeseen
spekulatioon. Kun tilaajamäärä toisena vuonna luonnollisista syistä
väheni, ei Krohn ottanut vastaan isän tarjoamaa avustusta lehden
julkaisemiseksi. Sen hän kyllä mielellään kesti, että tilaajain
vähettyä hän itse sai tehdä työnsä palkatta, mutta työnteossa häntä
kannusti se toivo, että lehti osoittautuu tarpeelliseksi ja sen asiat
paranevat. "Tunnustus ja onnistuminen pitää maailmalta väkisin ottaa,
ja sen minä Jumalan avulla teen!" -- lausui hän.
"Suomen Kuvalehti" eli kahdeksan vuotta. Tänä aikana se sai nähdä hyviä
jos huonojakin vuosia. Kun tilaajamäärä lisääntyi, teki Krohn
voitavansa lehden parantamiseksi. Niinpä oli lehdellä parhaina
aikoinaan kolme omaa puupiirtäjää ja toimituksessa apuvoimia. Kun taas
tulos tuli odotettua huonommaksi, lausui Krohn: "Rahallisesti tulen
toimeen, vaikka Kuvalehti ei tuottaisi penniäkään työpalkkaa.
Siinä ei siis ole mitään menetetty, korkeintaan hiukan loukattu
itserakkautta."[65] Vuonna 1880 Krohn aikoi lopettaa kuvalehtensä
julkaisemisen keskellä vuotta, varsinkin kun hänellä oli muita tärkeitä
töitä suoritettavana, mutta eri tahoilta saapuneitten pyyntöjen
johdosta hän jatkoi julkaisemista vuoden loppuun. Tällöin ei
suomenkielinen yleisö jäänyt enää ilman kuvalehteä, sillä
"Kyläkirjaston Kuvalehti" oli jo olemassa.
Taitavasti ja huolellisesti Krohn toimitti kuvalehteään koko sen
olemassaoloajan. Siinä hän taas oli "omassa elementissään",
vaikka hän toisinaan valittikin, ett'ei hänellä enää ollut samaa
hengenjoustavuutta kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin mitkään
ulkonaiset vaikeudet eivät voineet estää ilomielin työskentelemästä.
Näin Krohn taas suoritti runsaan määrän uhrautuvaa työtä suomalaisuuden
hyväksi, erittäinkin sen aatteensa toteuttamiseksi, että sivistyneet
kodit oli saatava suomalaistumaan. "Suomen Kuvalehti", jolle aikanaan
ei maassamme ollut olemassa mitään ruotsinkielistä vastinetta, herätti
hyvin toimitettuna julkaisuna ruotsinkielisessä sivistyneistössämme
sekä harrastusta että arvonantoa suomenkieltä ja suomenkielistä
kulttuuria kohtaan.[66]
Tieteellinen työ, joka varsinkin kohdistui suomalaisen kirjallisuuden
historian tutkimiseen, sujui näinä sanomalehtimiesvuosina hyvin. Sen
sijaan ei kuvalehden kahdessa ensimäisessä vuosikerrassa ole juuri
ollenkaan Krohnin runottaren tuotteita. Mutta vuonna 1875 tapahtui
tässä suhteessa jyrkkä muutos. Lehteen ilmestyi joukko kauniita runoja,
joiden alla oli suosittu nimimerkki Suonio, ja tätä runotuotantoa
jatkui vielä seuraavanakin vuonna. Runojen sävy ja sisällys ilmaisee,
mistä tämä runsas tuotanto on aiheutunut. Raskain isku, mikä tähän asti
on runoilijaa kohdannut, -- vaimon kuolema huhtikuun 4 päivänä 1875, --
on keskeyttänyt runoilijan elämän säännöllisen kulun ja saattanut hänet
etsimään lohdutusta lyyrystään. Tämä on Krohnin runoilijaelämän kolmas
ja viimeinen nousukausi. Sen tuotannon ytimenä on "Emma"-sikermä.
Vuonna 1875 valmistuneet runot ovat säilyneissä käsikirjoituksissa
varustetut seuraavilla päiväyksillä: 22/4 Unhoitus, 23/4 Haudan
partaalla, 24/4 Mut miltä tuntui katsees, 27/4 Tyhjää, 7/5 Kahden
kesken, 9/5 Uusi sulhas-aika, 13/5 Ihmisseuroissa, 11/6 Kaikkein
vaikein, 12/6 Isä ja Helmi, 16/6 Hiljaa, 6-8/7, Sydämmen taisteluita,
1/12 Rouva Raa-Winterhjelmin albumiin, 6/12 Mun suun' on mykkä, 8/12
Sun tahtosi tapahtukoon! -- Seuraavan vuoden tuotteita ovat: Pää
pystyyn vaan!, Oi kiitos!, Keväällä 1878 ja Nimetön sormi.
Runojen päiväyksistäkin voi lukea, että ankaran iskun synnyttämä
masennus vähitellen katosi ja Krohn taas miehekkäästi tarttui työhön.
"Pää pystyyn!" on sydämen syvyydestä noussut huuto, ilman teennäisyyttä
ja tavoiteltua asennetta. Kesällä vuonna 1876 saadun kylpylaitoshoidon
jälkeen oli työkyky taas niin hyvä kuin suinkin saattoi toivoa.
Syyskuun 10 päivänä samana vuonna Krohn meni naimisiin Maria Vilhelmina
Lindroosin kanssa, joka oli hänen työtoverinsa suomalaisessa
tyttökoulussa.
Jo marraskuun 12 p. 1875 oli Krohn nimitetty Gottlundin jälkeen
suomenkielen lehtoriksi yliopistoon. Tuloja ei tämä nimitys vakinaiseen
virkaan sanottavasti lisännyt, mutta uusi toimi antoi enemmän
tilaisuutta kirjalliseen työhön. Saadakseen keskittää entistä enemmän
huomiotaan suomalaisen kirjallisuuden historian tutkimiseen Krohn jätti
pois sivutoimia ja korvasi täten johtuneen tulojen pienennyksen
supistamalla sopivasti menojaan.
Vieläkään ei Krohn kuitenkaan saanut kokonaan antautua siihen
tutkimustyöhön, joka aina oli ollut hänen elämänsä pääharrastuksena.
Virsikirjakomitean jäsenenä ja puheenjohtajana v. 1876-1880 hän sai
suorittaa vaikean ja voimia kysyvän työn. Päiväjärjestystään kesällä
1878 Kangasalan Vääksyssä, virsikirjakomitean ollessa ensi kertaa
koolla, Krohn kuvaa seuraavasti: "Päivätyön aloitan kello 7 aamulla ja
työskentelen kello 12:een tahi 1:een; iltapäivällä kello 4-7, joskus
8:aan. Voidakseni sen ohessa tehdä omiakin töitäni, joista en voinut
täysin vapautua, täytyy minun nousta 1/2 6 ja toisinaan työskennellä
illallisen jälkeenkin. Päivällä teemme lyhyemmän, illalla noin kello 7
tahi 8 pitemmän kävelymatkan notkistaaksemme paljosta istumisesta
kangistuneita jäseniämme. Pieni päivällisuni on välttämätön. Kaikki käy
kuin kellokoneisto. -- -- -- Tästä paljosta työstä huolimatta olen
terve ja iloinen, ja tulen olemaan sitä vielä enemmän, kun, kuten joku
päivä sitten, voin työskennellä ulkona."[67]
Suurin rasitus ei kuitenkaan johtunut työpäivien pituudelta, vaan
siitä, että Krohn oli komitean ainoa runoilija. Hänen osakseen siis
tuli vaivaloinen ja aikaa vievä runomuodon antaminen virsille. Hän itse
sanoo: "Ahkeruudestamme huolimatta edistyy työmme vain hitaasti. Siihen
vaikuttaa suuresti se, että meistä viidestä vain yhdellä paitsi minua
on runollisia taipumuksia ja hänkin on valitettavasti jo 75-vuotias.
Kolme muuta ovat aivan välttämättömiä vanhan virsikirjan ja tehtyjen
muutosten arvostelemisessa sekä vahtimassa ett'ei sisältöön
epähuomiossa tule vääriä tahi helposti väärinkäsitettäviä lauseita;
mutta he eivät kykene kirjoittamaan ainoatakaan säettä."[67] Puhuessaan
Krohnin osuudesta virsikirjan valmistuksessa lausui Yrjö-Koskinen:
"Yritys olisi ollut mahdoton, ell'ei Krohnilla itsellään olisi ollut
niin syvä uskonnollinen mieli ja sen ohessa se sielun nöyryys, joka ei
milloinkaan loukkautunut muiden muistutuksista."[68] Työn raskautta
lisäsi vielä sekin, että se oli joutuva koko kansan arvostelujen
alaiseksi eikä ruti vanhoillisilta piireiltä ollut odotettavissa mitään
suopeutta. Krohn itse lausui työn lähestyessä loppuaan. "Tuntien sen
sokean konservatismin, joka vallitsee monissa määräävissä piireissä, en
kovin ihmettelisi, jos ainakin aluksi kaikki tulisi hylätyksi."[69]
lopputulokseksi tuli, että se virsikirjakomitea, jossa Krohn oli niin
tärkeänä tekijänä, lopultakin antoi Suomen Seurakunnille kauan kaivatun
uuden virsikirjan. Suomen toinen yleinen kirkolliskokous v. 1886
hyväksyi pienin muutoksin komitean virsikirjaehdotuksen. Tehdyistä
muutoksista lausui Krohn: "Ihmeellistä (kuriös) on, että nuo muutokset,
jotka enimmäkseen eivät ole kovinkaan suuria, ovat voineet yhdellä
kertaa tehdä yleisesti hylätystä teoksesta kelvollisen."[70]
Virsikirjatyön yhteydessä valmisti Krohn Kansanvalistusseuran
julkaisuihin noin sadan sivun laajuisen teoksen "Suomalaisen
virsikirjan historia", joka ilmestyi v. 1880. Tämä alkujaan pikku
sivutyöksi suunniteltu tehtävä vei Krohnilta paljon aikaa, sillä
tapansa mukaan hän tutki aineensa perusteellisesti. Tulos olikin sen
mukainen.[71]
Vasta virsikirjatyön päätyttyä, jolloin myös monen vuoden aikana
kirjoitetut ja itsenäisiksi tutkimuksiksi muuttuneet kertomukset Suomen
historiasta oli saatu loppuun saatetuiksi, saattoi Krohn keskittää koko
huomionsa varsinaiseen tutkimusalaansa. Tällä hän nyt saavuttikin
suurimman tieteellisen voittonsa sovittamalla kansanrunouden
tutkimukseen keksimänsä tutkimustavan, joka vieläkin on käytännössä
suomalaisen metodin nimellä. Ilman vastaväitteitä hän ei saanut
tuloksiaan tunnustetuiksi ja suuren Kalevala teoksensa valmistuttua v.
1885 hän tiesikin, että oli odotettavissa polemiikki, joka saattoi
käydä ikäväksikin. Mutta hän oli varma asiastaan. Kun hänen äitinsä oli
huolestunut nähtyään sanomalehdistä, että Ahlqvist tulisi teoksessaan
"Kalevalan karjalaisuus" todistamaan vääräksi Krohnin teorian Kalevalan
alkuperästä, kirjoitti Krohn vanhemmilleen: "Ei se niin muitta mutkitta
käy; siihen tarvitaan enemmän kuin vain kehuskeleva ennakkoilmoitus. Se
seikka vain tekee minut kokonaan Tuomaaksi, että hän ei ollenkaan tunne
toisintoja, joita ilman ei mikään tieteellinen Kalevalatutkimus ole
mahdollinen. Joka tapauksessa olen hyvin iloinen tuosta teoksesta,
sillä sen kautta kiintyy huomio kysymykseen ja totuus tulee varmasti
selvemmin ilmi, olkoonpa se missä tahansa." [72]
Hyvin ansaittu tunnustus Krohnin työstä oli, että hänet v. 1885
nimitettiin Suomen kielen ja kirjallisuuden ylimääräiseksi
professoriksi. Jo vuonna 1881 oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
palkinnut hänen Kalevala-tutkimuksensa alkuosan, kaunotieteellisen
katsauksen Kalevalaan. Tämän teoksensa osan arvostelua odotti Krohn
hieman jännittyneenä, sillä hän ei aikaisemmin ollut liikkunut
estetiikan alalla. Sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun niin pätevä
palkintolautakunnan jäsen kuin professori J.F. Perander hänelle lausui,
ett'ei teos antanut aihetta mihinkään mainittavampiin muistutuksiin.
Vain todella ansaittu palkinto saattoi ilahduttaa Krohnia.
Suurempien tieteellisten töitten lomassa syntynyt teos on Krohnin
"Suomen suku", joka ilmestyi v. 1887. Tästä aineesta oli Krohn
edellisenä keväänä Helsingin työväenyhdistyksen toimesta pitänyt
kansantajuisia luentoja.
Luennoitsijana Krohn oli suosittu. Yksinkertaisemmatkin kuulijat
seurasivat mielellään hänen selvää ja asiallista, mutta samalla
vilkasta ja usein leikillistä esitystään. Yliopistossa hänellä
tavallisesti oli runsaasti kuulijoita. Samoin oli hänen opetuksensa
kouluissa mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa. Näinollen on
luonnollista, että häntä myös usein pyydettiin juhlapuhujaksi. Hänen
puheissaan oli välitöntä innostusta ja hän puhui mieluimmin vapaasti,
ilman papereita. "Jos kirjoittaa puheensa, silloin on asia tavallisesti
myös piloilla", sanoi hän.[73]
Paitsi juhlapuhujana Krohn myös, kuten olemme jo nähneet, esiintyi
juhlarunoilijana. Hänen myöhäisimmät runotuotteensa ovatkin melkein
kaikki juhlarunoja, nimittäin "Aleksanteri II:n 25-vuotisena
hallituspäivänä" (1880), "Aleksanteri II:n muistoksi" (1881),
"Runebergin patsasta paljastettaessa" (1885), "Keisariparille heidän
Lappeenrannassa käydessään" (1885), "Turun suomalaisen lyseon
vihkiäisjuhlassa" (1887) ja "Brahen patsasta paljastettaessa" (1888).
Juhlarunon luontoinen on myös v. 1888 kirjoitettu "Hyljätty äiti".
Paljosta työstä Krohnin käsi niin väsyi, että hänen lopulta täytyi
hankkia itselleen kirjoituskone. Muutenkin pyrki usein ruumiillinen
heikkous häiritsemään työtä. Krohnin täytyi työkunnossa pysyäkseen
tarkoin hoitaa terveyttään. Kun Savo-Karjalainen osakunta piti hänelle
juhlan hänen erotessaan kuraattorintoimesta v. 1883, oli hän hyvin
mielissään siitä hienotunteisuudesta, että juhla liian valvomisen
välttämiseksi oli järjestetty alkamaan tavallista aikaisempaan.
Yhtä paljon terveyttään ajatellen kuin innokkaana urheilijana Krohn
iloitsi ja sydämellisesti kiitti vanhempiaan siitä uudesta veneestä,
jonka nämä keväällä v. 1888 olivat hankkineet Kiiskilään. "Se tuottaa
varmasti meille ja monille muille iloa ja ruumiin voimistumista",
kirjoitti hän vanhemmilleen. Mutta aivan toisin kävikin. Krohnille tuo
vene tuotti kuoleman ja sen kautta hänen vanhemmilleen sekä hyvin
monille muille mitä katkerimman surun. Krohn hukkui Viipurin lahteen
purjehdusmatkalla elokuun 28 päivänä 1888. Hän oli lähtenyt vesille
kahden kesken sisarensa Ottilien kanssa. Keulapurjetta paikoilleen
laittaessaan hän luiskahti veneestä mereen. Sisar, joka oli
likinäköinen ja tottumaton purjeveneen hoitoon, ei saanut häntä
pelastetuksi. Krohn oli tosin hyvä uimari ja pysytteli jonkun aikaa
veden pinnalla huutaen sisarelleen ohjeita, miten oli meneteltävä. Pian
hän kuitenkin, koska hänen yllään oli raskas päällystakki, uupui ja
huomasi ponnistelunsa turhiksi. Huudahtaen: "Hyvästi, voimani uupuvat!"
hän vaipui syvyyteen.[74] Ruumis löydettiin vasta syyskuun 3 päivänä.
Tuhatlukuisen kansalaisjoukon läsnä ollessa Julius Krohnin ruumis
haudattiin Helsingin vanhaan luterilaiseen hautausmaahan syyskuun 7
päivänä 1888. Kansalaisten mielialan tässä surujuhlassa tulkitsi ehkä
sattuvimmin Yrjö-Koskinen lausuessaan: "Se seppele, jonka laskemme
hänen haudallensa, ei ole yksistään suruseppele; se on voiton seppele
hyvin suoritetusta elämäntyöstä, voitolla päätetystä kilvoituksesta."
* * * * *
Julius Krohnin harvinaisen runsaasta elämäntyöstä sisältää edellä oleva
esitys vain pääkohtia.[75] Tarkoituksena on ollut osoittaa, kuinka
Krohnin runoilijatoiminta ikäänkuin pusertui hänen muitten tärkeitten
töittensä väliin. Nuori suomenkielinen kulttuuri tarvitsi hänen
kykyänsä moniin tehtäviin ja hän antoi auliisti työvoimansa
käytettäväksi sinne, missä luuli sen parhaiten hyödyttävän yhteistä
asiaa. Työpäivät olivat pitkiä, runoilluin ei ollut aikaa. Senkin
vuoksi Krohnin koko kaunokirjallinen tuotanto on, vain pikku tekeleitä:
runoja, Kuun tarinoita, jokunen novelli. Suunniteltu historiallinen
romaani ei valmistunut. Toteuttamatta jäi muitakin kirjallisia
suunnitelmia.
Siitä huolimatta on Krohnin työ suomenkielisen sivistyksen hyväksi
perustavaa laatua myöskin runouden alalla. Hänen kirjeensä
vanhemmilleen osoittavat, että hänelle kaikista toimistaan runoilu oli
rakkain. Kenties sekin, että seurustelu runottaren kanssa hänestä oli
suloista nautintoa, sai tuon velvollisuudentuntoisen, omasta ilostaan
alttiisti luopuvan miehen supistamaan mahdollisimman vähiin ne ilon
hetket, joita runoilu hänelle tuotti. Rientäessään työhön aina sinne,
missä hän luuli parhaiten hyödyttävänsä suomalaisuutta, Krohn kenties
arvioi liian pieneksi sen työn merkityksen, jota hän olisi ollut
kykenevä suorittamaan suomenkielisen taiderunouden kehittäjänä. Olihan
hänellä ilmeiset laulun lahjat ja herkkä kieliaisti. Varmaankin hän
nuorena tunsi itsessään kehitysmahdollisuuksia kirjoittaessaan
vanhemmilleen: "Jo lapsesta saakka, lukiessani runoutta, päilyi aina
mielessäni ajatus: 'Anch' io sono pittore!'"