Elämänvaiheet ja kirjallinen toiminta.
Julius Krohn, aikoinaan tuotteliain suomenkielisistä kirjailijoista,
monipuolisin suomalaisuuden työntekijöistä ja suomalaisen
kansanrunoudentutkimuksen nerokas perustaja, lähti kodista, joka oli
sangen vähässä määrin suomalainen. Hänen isoisänsä Abraham Krohn oli
kotoisin Poseritzista Rügen-saarelta. Kotiseudultaan Abraham Krohn
siirtyi köyhänä leipurinkisällinä Pietariin, jossa sittemmin rupesi
oluttehtailijaksi ja kuoli varakkaana miehenä. Hänen lähinnä nuorin
poikansa Leopold Vilhelm Krohn (synt. Pietarissa 1806) oli teknikkona
isän oluttehtaassa. Lapsia Abraham Krohnilla oli seitsemän ja
näistä suku laajeni, leviten Saksaan, Englantiin, Ranskaan ja
Madeira-saarelle.[4]
Leopold Krohn sai isänsä kuoltua tehtaan hoidettavakseen ja meni v.
1834 naimisiin kauniin ja lahjakkaan, silloin 16-vuotiaan, Juliana
Dorothea Dannenbergin kanssa, jonka isä oli Pietarin saksalaisia ja
äiti, Anna Passelberg, suomalainen papintytär Inkerinmaalta.
Nuoren rouvan isä, kauppias Friedrich Dannenberg, omisti tähän aikaan
Kiiskilän kartanon, joka sijaitsee 15 kilometrin päässä Viipurista
Helsinkiin vievän maantien varrella, Suomenlahden rannalla. Kiiskilän
hovi on komeimpia ja suurimpia koko Itä-Suomessa.[5] Sen oli pannut
hyvään kuntoon ja omien suunnitelmiensa mukaan kaunistanut mainittu
Friedrich Dannenberg. Ukko Dannenbergin kätten työn jälkiä näkyi
talossa paljon, sillä hän oli taitava teknikko ja kokeilija, täynnä
uusia ajatuksia ja keksintöjä, joita hän uupumatta sovitti käytäntöön.
Hän oli muutenkin lahjakas henkilö, m.m. hyvin soitannollinen, mutta
luonteeltaan omituinen.[6] Kiiskilän kartanon hän möi sittemmin Leopold
Krohnille, mutta jäi sen jälkeenkin taloon asumaan. Uusi omistaja
siirtyi v. 1844 Pietarista kokonaan Kiiskilään, jota hän aluksi oli
pitänyt vain kesäasuntonaan.
Leopold Krohnin ja Julia Dannenbergin avioliitosta syntyi viisi lasta.
Vanhin syntyi Viipurissa toukokuun 19 päivänä 1835 ja sai kasteessa
heinäk. 15 p:nä, kuten kirkonkirjat osoittavat, nimen _Julius Leopold
Fredrik_. Muut lapset olivat Juliusta paria vuotta nuorempi veli
Leopold (synt. 1837) ja kolme sisarta: Emilie (s. 1841), Ottilie (s.
1844) ja Adéle (s. 1847). Perheen lisääntyessä ja lasten kasvaessa sai
elämä Kiiskilässä oman leimansa. Kiiskilän hovista tuli keskus, johon
lapset ja lastenlapset aina tilaisuuden tullen kokoontuivat eri
tahoilta. Patriarkaalinen järjestys, vanhat vakiintuneet tavat,
keskinäinen sopu ja rakkaus vallitsivat tässä monijäsenisessä
perheessä.[7] Kiiskilä oli idyllinen, uskonnollinen, sivistynyt
vanhanajan koti. Kielioloista kodissa saa hyvän käsityksen Julius
Krohnin omasta kertomuksesta. Varsinaisena kotikielenä oli saksa. Tällä
kielellä Julius lapsuudesta asti kirjoitti kirjeensä vanhemmilleen.
Sisarilleen hän, ainakin ylioppilasvuosinaan, kirjoitti ranskaksi. Että
venäjänkielelläkin oli perheen elämässä osa, näkyy m.m. siitä, että
nimitys "babinka" on perheessä vakiintunut ja että Juliuksen kirjeissä
vanhemmille vielä myöhemmälläkin ijällä tavataan venäläisiä käänteitä.
Koulusivistyksensä Julius sai ruotsinkielellä. Suomenkielellä ei tässä
monikielisessä seurassa ollut kovinkaan tukevaa jalansijaa. Julius
mainitsee itse oppineensa jonkun verran suomea palvelijoilta. Isä ei
koko elinaikanaan kyennyt lukemaan Juliuksen suomenkielisiä tuotteita.
Häntä varten poika itse käänsi sekä runojaan että suorasanaisia
kirjoitelmiaan saksankielelle antaen toisinaan näitä käännöksiään
isälle joululahjaksi. Julius Krohn itse kirjoitti vielä nuorena
ylioppilaana _Kiskilä_ (yhdellä i:llä)[8] ja osasi suomea huonommin
kuin muita lapsena kuulemiaan kieliä. Tietysti Julius Krohnin elämäntyö
myöhemmin veti hänen vanhempansa ja muut omaisensa lähemmäksi
suomalaisuuden liikettä. Onpa tämä epäsuomalainen koti osaltaan tehnyt
jotakin suomalaisuuden hyväksikin, esimerkiksi sen kautta, että Julius
Krohnin äiti oli perustamassa Tervajoen suomenkielistä kansakoulua ja
isä avusti rahalla Aleksis Kiveä.
Kaikkien johtajana ja yhdistäjänä Kiiskilässä oli perheen äiti.
Liike- ja raha-asioitten kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä,
sillä ne hoiti isä, mutta elämäntavat ja harrastusten suunnan talossa
määräsi tarmokas emäntä. Lasten kasvatukseen hän pani paljon huolta.
Hänen suurta vaikutusvaltaansa osoittaa sekin, että Julius Krohn vielä
yliopistonopettajana ollessaan usein pyysi äitinsä suostumusta
asioihin, jotka koskivat vain häntä tahi hänen omaa perhettään.[9]
Mutta Julius olikin erityisesti kiintynyt äitiinsä ja myös
äidin lempilapsi. Tätä seikkaa on Julius Krohn itse selittänyt
elämäkerrassaan sillä, että äiti hänen syntyessään oli vain 17-vuotias.
Verrattain pieni ikäero äidin ja hänen esikoisensa välillä sekä
Juliuksen ruumiillinen heikkous lähensivät äitiä ja poikaa tässä
tapauksessa tavallista enemmän. Luonteenominaisuuksissa oli näillä
kahdella myös niin paljon yhteistä, että Julius saattoi täydellä syyllä
lausua olevansa äitinsä kuva kaikissa suhteissa. Äidin vaikutus
Juliuksen luonteenkehitykseen on kieltämättä ollut sangen suuri. Avoin
ja luottavainen suhde Julius Krohnin ja hänen vanhempiensa välillä
säilyi koko heidän elämänsä ajan ja Kiiskilään saapui Julius aina, kun
siihen tilaisuutta vain oli.[10]
Kiiskilässä ja Pietarissa vietti Julius Krohn lapsuutensa päivät saaden
ensimäiset opinalkeet äidin ja kotiopettajien johdolla. Lapsuusajalta
on huomattavana tapauksena mainittava ulkomaanmatka, jonka Julius sai
kahdeksanvuotiaana tehdä Englantiin, Sveitsiin, Itävaltaan ja Saksaan.
Vuonna 1848 tuli Julius Krohn oppilaaksi Viipurin kimnaasiin. Lasten
koulunkäynnin vuoksi asettui perhe asumaan talvisin Viipuriin ja
myöhemmin ostettiin oma kaupunkitalo.
Kouluajoilta on vanhin säilössä oleva Julius Krohnin kirje äidille. Jos
tästä päiväämättömästä, lapsellisella käsialalla kirjoitetusta
kirjeestä tahtoo tehdä kirjoittajan luonnetta ja olosuhteita koskevia
johtopäätöksiä, niin huomio kiintyy siihen, että kirje on hyvin
huolellisesti kirjoitettu, paperi lyijykynällä viivoitettu ja
kirjoittaja sisällyksestäkin päättäen huolellinen miehen alku, sillä
hän kertoo, että hänellä on Kiiskilässä säilössä kaikki saamansa
kirjeet. Vuoden 1849 lopulla rupesi Julius Krohn pitämään päiväkirjaa
elämästään lukukausien aikana. Säännöllistä tämä päiväkirjanpito ei
ollut, mutta sitä jatkui parina seuraavanakin vuonna. Osa näistä
14-vuotiaan muistiinpanoista on säilynyt ja ne antavat kaikessa
lyhykäisyydessään elävän kuvan kirjoittajastaan.[11] Huomaamme, että
Julius on virkeä, iloinen lapsi, joka koulutyön ohella harrastaa
kaikkea, mitä muutkin lapset samanikäisinä, ennen kaikkea leikkejä
ja ulkoilmaelämää kaikissa muodoissa. Tanssikurssi on suuri
tapaus Juliuksen ja hänen hiukan nuoremman veljensä elämässä,
samoin tanssiaiset ja muut juhlat iloineen ja herkutteluineen.
Miekkailuharjoituksetkin miellyttävät. Mutta myös opintojaan Julius
mainitsee päiväkirjassaan. Todistusten saannin edellä joulukuussa 1849
hän ei nukkunut koko yönä, niin suuri oli jännitys. Suuri oli sitten
myös ilo, kun todistus oli paras koko kimnaasissa. "Olin äärettömän
onnellinen", sanoo kirjoittaja. Onnellisuus kohosi huippuunsa, kun
samana päivänä vielä veli vietti syntymäpäiväänsä ja saatiin tanssia
puoleen yöhön ja myös tarjoilupuoli oli "loistava".
Päiväkirjamerkinnöistä huomaa, että Juliuksen harrastukset ovat
monipuoliset, että hän suhtautuu toisinaan kriitillisesti asioihin[12]
ja että hänellä on taipumusta huumoriin ja sanaleikkeihin.
Muistiinpanoista käy myös selville, että Krohnin lapset pääsivät
kouluaikanaan silloin tällöin käymään Pietarissa sukulaisten luona.
Nämä hauskat matkat tietysti avarsivat näköpiiriä ja olivat eduksi
nuorten kehitykselle.
Opinnot kimnaasissa sujuivat Juliukselta sangen hyvin, kuten edellä
oleva viittaus päiväkirjaankin jo osoittaa. Käytös on läpi koko
kouluajan arvosteltu korkeimmalla arvosanalla, samoin ahkeruus ja
tarkkaavaisuus (paitsi yhtä kertaa). Mieliaineita, tahi ainakin niitä,
joissa Julius aina sai parhaat arvosanat, olivat historia, maantiede,
luonnonhistoria, saksa ja kreikankieli. Kreikankielen opinnoista
koulussa on Julius Krohn myöhemmin kertonut; että hän oli luokallaan
ainoa, joka otti vaivakseen etsiä sanat sanakirjasta. Toiset lukivat
ulkoa valmiin käännöksen. Mutta kun tuli kertaus, oli käännösten
muistaminen kovan työn takana, jotavastoin hänelle oli helppoa, kun oli
aikoinaan etsinyt sanat ja ne ymmärsi.[13] luonnontieteitä harrasti
Julius Krohn kouluaikanaan innokkaasti, varsinkin hyönteisten
tutkimista. Usein hän kävi hyönteisiään näyttämässä samaan alaan
innostuneelle hovioikeuden presidentti Karl Mannerheimille.[14]
Ainekirjoitus sujui hyvin tuottamatta pienintäkään vaivaa,[15] mikä
onkin ymmärrettävää, kun hänen kirjalliset harrastuksensa heräsivät
sangen varhain. Hänellä oli myös runsas oma kirjasto, josta toveritkin
lainasivat luettavaa.[16] Että vieraat kielet olivat hänelle koulussa
helppoja, on itsestään selvää. Hänen laaja kielitaitonsa herätti
huomiota toveripiirissäkin. Vain suomenkielen taito oli heikompaa.
Siinä hän sai vasta viimeisellä luokalla korkeimman arvosanan. Muut
oppilaat osasivat yleensä suomea paremmin käytännöllisesti.
Suomenkielen taitoaan näkyy Krohn kuitenkin jo kouluaikanaan saaneen
vahvistaa oleskelemalla kesäloman aikana supisuomalaisella maaseudulla.
Eräs hänen kirjeitään, joka on hänen viimeiseltä kouluvuodeltaan
(1853), on päivätty: "Laiskojen linna in Puhois 23/11 Juni". Siinä
kuvaillaan kesäelämää Oriveden rannalla. Samassa kirjeessä Krohn kuvaa
matkaa Viipurista Puhokseen. Päästyään kuvauksessaan Punkaharjuun asti
hän lausuu: "Tässä täytyy minun, rakkaat vanhemmat, vaieta, sillä tätä
ei voi kuvata, sen voi vain tuntea. Olin ylpeä, kun kirjaan, johon on
merkittävä nimi ja kansallisuus, kirjoitin olevani suomalainen."
Siis suomalainen, ja ylpeä siitä, että on suomalainen! Keskellä
kieltensekoitusta ja kosmopoliittisessa ympäristössä kasvanut
muukalaissyntyinen nuorukainen tunsi kuuluvansa Suomen kansaan. Tämä
tulos oli suureksi osaksi koulun ansiota. Viipurissa oli 1840-luvulla
Snellmanin "Saiman" ja Hannikaisen "Kanavan" vaikutuksesta tapahtunut
valtavampi kansallinen heräys kuin muualla Suomessa. "Täällä
ei ollut sitä vastassa, yhden yhtenäisen ruotsinkielisen sivistyksen
kaikkivalta, vaan sen rinnalla saksalainen ja venäläinen, mikä
teki oman kansallisen kielen alennustilan vielä räikeämmin
silmiinpistäväksi. Suomenkieli, jota kaupungin varsinainen rahvas puhui
ja sivistyneetkin lapsena oppivat, oli täällä kuitenkin käytännöllisenä
yhdyssiteenä eri kansallisuuksien välillä. Vain sitä kehittämällä
sivistyskieleksi voi ajatella yhteistunnon syntyvän."[17] Koulut
Viipurissa olivat aikaisemmin kaikki olleet saksankielisiä ja myöhemmin
perustettiin jälleen senkielinen oppilaitos, mutta v. 1846, jolloin
Julius Krohn veljensä kanssa pantiin asumaan Viipuriin valmistettaviksi
kaupungin ruotsalaiseen alkeisopistoon ja lukioon, ei Viipurissa ollut
saksankielistä koulua. Se seikka vaikutti ratkaisevasti Julius Krohnin
elämänsuuntaan. Hän samoinkuin hänen veljensä sai suomalaisen
koulukasvatuksen, sisaret sitävastoin saksalaisen.
Kansallisten harrastusten etunenässä Viipurissa olivat lukion
opettajat. He olivat m.m. enemmistönä siinä kokouksessa syyskuun 7
päivänä 1845, jossa perustettiin Viipurin suomalaisen kirjallisuuden
seura. H. Kellgren, joka matkallaan Leipzigiin pysähtyi Viipuriin
kolmeksi viikoksi, antaa kirjeessään K. Tengströmille heistä seuraavan
lausunnon: "-- -- -- pahuksen kunnon väkeä ja niin innokkaita
suomalaisia, etten luule missään tavattavan suomalaisempaa
opettajakuntaa."
Toveripiirissä, johon Krohn koulussa joutui, vallitsi myös
isänmaallinen mieli eikä tämä piiri, vaikka olikin ruotsinkielinen,
ollut vieras eikä nurja Snellmanin uudelleen entistä voimakkaampaan
eloon herättämille suomalais-kansallisille harrastuksille. Opettajilla,
joista J.G. Fabritius oli Julius Krohnin läheinen sukulainen
(naimisissa Julius Krohnin äidin sisaren kanssa), oli tietysti suuri
osuus tämän kansallisen hengen ylläpitämisessä.
Kaikesta siitä vaikutuksesta, mistä Krohnin oli koulussa vallitsevaa
isänmaallisuutta kiittäminen, hän lausuu elämäkerrassaan, että se oli
"kuitenkin hengeltään puoleksi, kieleltään kokonaan ruotsalainen.
-- -- -- Mitä kieleen tulee, ei ruotsinkielen yhteensopimattomuus
tosikansallisen edistyksen kanssa ollut vielä selvinnyt. Minusta tuli
koulussa täysi ruotsalainen, kaikissa ajatuksissanikin, tunteissani."
Aivan pitkäaikaista tuo täydellinen ruotsalaisuus ei Krohnissa
kuitenkaan ollut, sillä hän kertoo itse, että "jo silloin ilmautui
koulunuorisossa yksi ja toinen todellinen suomalainen itu" ja että
hänen koulutoverinsa Kaarlo Slöörin kehoitukset suomenkielen
viljelemiseen saivat hänet ryhtymään pontevasti opiskelemaan
suomenkieltä. Koska tämä tarmokas suomenkielen opiskelu aivan
määrätietoisesti jatkui ylioppilaaksi tultuakin ja lopulta Krohnin
opinnotkin, osittain: Slöörin vaikutuksesta, tarkoittivat
suomalaisuuden suoranaiseen palvelukseen valmistumista, niin voi sanoa,
että Julius Krohnista tuli teoreettisesti suomenmielinen, ennenkuin hän
käytännöllisesti suomalaistui. Mitä se merkitsi, huomaa Yrjö Koskisen
lausunnosta, että äidinkielen tahallinen muuttaminen oli samaa kuin
"alasastuminen helvettiin".
Paitsi kansallisia harrastuksia oli Viipurin kimnaasilaisilla myös
kirjallisia. Niistä kertoo Krohn itse hauskasti elämäkerrassaan. Julius
Krohnin päiväkirjasta taas v. 1849 löydämme seuraavat muistiinpanot:
"15/11 Oikeastaan olisi tänään ollut pidettävä quartalaisten
kirjallisuusseuran kokous, jonka seuran puheenjohtaja olen, mutta kun
en ollut kirkossa, niin ei kukaan tiennyt olinpaikkaani ja senvuoksi
siitä ei tullut mitään. Kokous on siis lykkäytynyt joulukuun 1
päivään." -- "20/11 Uusi numero quintassa Modeenin toimittamana
ilmestyvää kuvitettua humoristista lehteä _Hulivili_ on taas
ilmestynyt." -- "11/11 Minäkin olen nyt alkanut julkaista sanomalehteä,
jonka nimi on Tarinatar. _Hulivili_ on lakannut ilmestymästä, mutta sen
sijaan on nyt kaksi uutta lehteä kimnaasissa: Tarinatar ja Calle." --
"6/3 K. Slöör kävi tänään hirmuisesti Tarinattaren kimppuun, mutta se
puolusti itseään myös. Viisi palstaa täytti 'Nuorukaisessa' arvostelu
ja yhtä pitkä oli vastaus."[18]
Siihen aikaan kuin "Tarinatar" perustettiin (1850), harjoitti Julius
Krohn jo runoilua. Hän mainitsee päiväkirjassaan kirjoittaneensa
isoisälle syntymäpäiväksi runon, tietenkin saksaksi. Pari viikkoa
myöhemmin on päiväkirjaan kirjoitettu pieni saksankielinen runonpätkä
keväisen metsän ihanuudesta. Tukena ja innostuttajana runotarten
palvelemisessa kouluaikana oli Krohnilla hänen ystävänsä Kaarlo Slöör.
Runsaimmat hedelmät tämä askartelu kantoi vuonna 1852. Runoilu näkyy
silloin koulutyön ohessa olleen oikein vakavan harrastuksen esineenä.
Runonsa Krohn kirjoitti useampaan kertaan puhtaaksi ja varusti usein
päiväykselläkin. Useimmat tämän kauden runotuotteet ovat
ruotsinkieliset.[19] Yksi niistä, "Till K.S.", joka on päivätty
helmikuun 19 p. 1852, on omistettu Kaarlo Slöörille ja alkaa:
Uti trånga lärosalar
Smägta poesiens knopp.
Då kom du från diktens dalar,
Lyfte späda plantan opp.
Och ifrån den samma stunden
Växte telningen och blef
Snart en vacker ros i lunden
Och än andra knoppar dref.
Ofta då din lyras toner
Hördes klinga i vår midt
Och i diktens helga zoner
Fick vår tanke sväfva fritt.
Jatko on pahoittelua sen johdosta, että Slöör sittemmin oli poistunut
toveripiiristä [yliopistoon], suureksi vahingoksi runollisille
harrastuksille.
Muita tämän kauden ruotsinkielisiä runoja on säilynyt lähes
parikymmentä Krohnin jälkeenjääneiden paperien joukossa. Ne ovat nuoren
aloittelijan tekeleitä, joille on ansioksi luettava niiden sujuvuus ja
teeskentelemätön sanonta. Korjauksia on tehty koko joukko ja ne ovat
enimmäkseen parannuksia. Mitään runoa ei ole perinpohjin muutettu,
mutta muutamien yli on vedetty ristit. Kaikissa näissä runokokeissa
vallitsee ihanteellinen katsomus ja isänmaallinen henki. Pitkin matkaa
huomaa, että Runeberg ja Topelius ovat olleet oppimestareina. Syvyyttä
on näistä runoista turhaa etsiä. Sisällys on aivan yleistä laatua
olematta silti kuitenkaan pelkkää toisten jäljittelyä. 17-vuotias
runoniekka laulaa Pohjolan ihanuudesta ja sen kansan kunnosta,
runolahjan onnesta ja tyttöjen sulosta. Onnistuneimpia on "Nordbons
sång". Näppärä on myös loppusoinnuton, kansanrunouden muotoa Runebergin
tapaan lähestyvä "Basilisken". Hiukan syvemmälle pyrkii runo "Strid och
försoning", joka mahdollisesti onkin ensimäisten ylioppilasvuosien
ajoilta. Kuvattuaan ihmishengen harhailuja ja epäilyjä vertaamalla
ihmistä laivaan, joka haaksirikkoutuneena ajelehtii myrskyssä, kunnes
myrsky lakkaa, runoilija lausuu:
Så skall ock, du irrande ande,
En gång för dig morgonen gry,
Då tviflenas nattliga mörker
För sanningens dag måste fly.
Då trött af den fåfänga striden
Du sjunker till Frälsarens bröst
Och finner ett svar på din fråga,
Försoning och kärlek och tröst.
Tässä tavattu uskonnollinen tunne tuskin lienee tilapäistä tahi tehtyä.
Krohnin myöhempi tuotanto ja esiintyminen todistaa uskonnollisuutta,
jonka juuret ulottuvat lapsuuteen saakka.
Julius Krohnin luonteenlaatu osaltaan tekee ymmärrettäväksi hänen
uskonnollisuutensa. Eräs hänen lapsuudenystävistään (kauppaneuvos W.
Hackman) lausuu hänestä: "Hän oli oikein hyvä poika, tasainen, hyvä
luonne, aina valmis tekemään toisille hyvää niin paljon kuin
mahdollista. Hän olikin sen vuoksi toverien suosiossa." -- Sama kertoja
on huomauttanut, että Julius Krohn paljon harrasti purjehdusta ja
metsästystä, mutta hän oli ruvennut harjoittamaan näitä urheilulajeja
terveydellisistä syistä ja hieman liian myöhään, minkä vuoksi hän ei
koskaan ollutkaan niissä täysin varma. Sitävastoin Jac. Ahrenbergin
mielestä Krohn oli erinomainen purjehtija. Joka tapauksessa oli
Krohn jo koulussa ollessaan ennen kaikkea lukumies, virkeä ja
moniharrastuksinen. Kouluaikanaan hän tutustui m.m. useihin
maailmankirjallisuuden huomattaviin tuotteisiin, ennen kaikkea
ruotsalaisiin ja saksalaisiin runoilijoihin. Mainitseepa hän lukeneensa
sellaisenkin teoksen kuin Atterbomin "Svenska siare och skalder".
Vieraita kieliä oppi Krohn nopeasti ja käytti niitä vaivattomasti.
Huomiota ansaitsee Krohnin kehitysvuosia valaisevana seikkana, että
Krohn sanoo _ensin_ tutustuneensa ruotsinkielisiin runoilijoihin
(Runeberg, Tegnér y.m.), _sitten_ vasta saksalaisiin (Schiller, Goethe)
ja _viimeksi_ Kalevalaan. Pitkä matka kesällä v. 1853 Savoon ja
Pohjois-Karjalaan tutustutti laajemmalta kotimaahan ja kansan elämään.
Näin tulivat kouluvuodet hyvin käytetyiksi ja Julius Krohn tuli
syyskuun 22 päivänä 1853 ylioppilaaksi saaden tutkinnossa
arvosanan "laudatur" (33 ääntä). Isä oli mukana Helsingissä
tutkinnonsuoritusmatkalla järjestämässä käytännöllisiä asioita ja jäi
kaupunkiin siihen asti, kunnes näki Juliuksen täysissä juhlatamineissa
miekkoineen ja kultakalunoineen.
Heti ylioppilastutkinnon suoritettuaan ryhtyi nuorukainen harjoittamaan
opintoja yliopistossa. Hän oli saanut asunnon professori A.E. Arppella
ja pääsi pian useitten perheitten tuttavuuteen. Entinen ujous katosi
pian ja Krohn otti mielellään osaa seuraelämään, mikäli hänellä siihen
oli aikaa. Opinnot olivat kuitenkin pääasia. Krohn oli kirjoittautunut
filosofisen tiedekunnan fysis-matematisen osaston jäseneksi ja ryhtyi
aluksi kuuntelemaan kemian, eläintieteen ja matematiikan luentoja.
Hyönteisten tutkimista ja kokoamista hän edelleen innokkaasti harrasti.
Sitäpaitsi hän opiskeli piirustusta M. v. Wrightin johdolla sekä
lintujen täyttämistä. Luonnontieteisiin innostuneena hän haaveilee
pääsevänsä joskus tutkimusmatkoille kaukaisiin maanosiin. Ainakin
luulee hän jokseenkin varmasti pääsevänsä parin vuoden kuluttua
tieteellisen retkikunnan mukana Lappiin. Näissä unelmissa ja tavassa,
jolla hän niistä kertoo vanhemmilleen, on vielä koko joukko
lapsellisuutta. Lapsellisuutta osoittaa myös hänen suhtautumisensa
Sakari Topeliukseen. Krohn oli saanut Viipurissa suosituskirjeen
Topeliukselle. Mutta yleinen mielipide oli tähän aikaan niin kiihtynyt
Topeliusta vastaan, että häntä melkeinpä pidettiin maanpetturina.[20]
Tämän vuoksi Krohn vitkasteli suosituskirjeensä viemisessä aina
joulukuuhun saakka ja oli iloinen, kun hänen käydessään Topelius ei
ollut kotona. Krohn, joka miehistyttyään aina esiintyi perin
itsenäisenä antamatta yleisen mielipiteen kovinkaan paljon vaikuttaa
kantaansa, on itse myöhemmin kertonut tämän tapauksen esimerkkinä
silloisesta kehittymättömyydestään --- "ja" -- lisää tämän kertomuksen
muistoonpanija -- "tuo kertomus oli mestarillinen sen huumorin vuoksi,
jonka Krohn siihen valoi".[21]
Toverielämään otti Krohn alusta alkaen innokkaasti osaa. Kirjeessään
vanhemmilleen (lokak. 5 p. 1853) hän vakuuttaa, että ylioppilaskunnassa
yleensä vallitsee vakava henki, ja lausuu sen vakaumuksen, että
kurinpitovallan antaminen toverien käsiin olisi eduksi tapojen
valvonnalle. Veljelleen Leopoldille hän (kirjeessä marrask. 25 p. 1853)
kuvailee ylioppilaitten tiedekuntakokouksia ja antaa niille
tunnustuksensa. Myös vapaaseen seurusteluun yksityisesti toverien
kanssa jää aikaa. Niinpä hän saatuaan vanhemmiltaan lähetyksen Viipurin
rinkeliä kiittää heitä (kirjeessä marrask. 22 p. 1853) "tusinan toverin
nimessä", jotka kahdessa päivässä tekivät rinkeleistä lopun. "Monet --
hän jatkaa kirjeessään -- moittivat minua tuhlauksesta arvellen, ett'ei
minun olisi tarvinnut niin paljon jaella, mutta näin ilahdutin
useampia, jotka eivät olleet koskaan nähneet Viipurin rinkeliä."
Seurustelu toverien kanssa innostutti hänet myös yhtymään
ylioppilaslaulukuntaan, vaikka hänellä ei juuri ollutkaan ääntä.
Kirjeistä vanhemmille huomaa, että Krohn yleensä haki kunnollisten,
työteliäitten toverien seuraa.
Elämä Helsingissä oli siis hauskaa ja vaihtelevaa. Kuitenkin pyrki
silloin tällöin koti-ikävä vaivaamaan ja tuli surumielisyyden
kohtauksia. Pahimmin nämä puuskat vaivasivat Krohnia silloin, kun hän
sattui olemaan pahoinvoipa. Hän valittaa kirjeissään vanhemmilleen,
että Helsingin ilmasto ei ole hänelle terveydeksi, ja viittaa siihen,
että useat muutkin ovat Helsinkiin tultuaan sairastuneet. Tavallisesti
nämä ikävät hetket eivät kuitenkaan kestäneet kauan. Lääkkeenä niitä
vastaan oli työnteko, joka oli intensiivistä, vaikkakin Krohn sanoo
ottaneensa periaatteekseen: qui trop embrasse, mal étreint.
Työohjelmassa näkyy olleen sijaa suomenkielen harjoittamisellakin,
koskapa Krohn heti lukukauden alussa pyysi kotoaan Renvallin
sanakirjan. Ottilie-sisarelleen Krohn kirjoittaa, että hänellä
töittensä ohessa on sangen laaja kirjeenvaihto hoidettavana. Kaikkien
näitten puuhiensa lomassa hän kuitenkin jo monta viikkoa ennen
lukukausien loppua rupesi laskemaan päiviä, joiden kuluttua hän pääsee
kotiinsa lomalle. Suuri olikin riemu, kun se päivä vihdoin valkeni,
jolloin hän sai lähteä rakkaaseen Kiiskilään.
Seuraavina lukukausina jatkui elämä Helsingissä pääasiassa samaan
tapaan kuin ensimäisenäkin. Krohnin ylioppilasvuosista saa hyvän
käsityksen hänen kirjeistään, joita on runsas kokoelma julkaistu
suomeksi.[22]
Kevätlukukaudella 1854 Krohn kävi samoilla luennoilla kuin
syyslukukaudellakin. Sen lisäksi hän oli jo lukukauden alussa päättänyt
ryhtyä opiskelemaan suomenkieltä Lönnrotin johdolla heti kun tämä
astuisi virkaansa.[23] Aikeensa hän toteuttikin, vieläpä sillä tavoin,
että pääsi hyviin tuloksiin. Kannustimena oli nyt jo tietoiseksi ja
voimakkaaksi kehittynyt suomalaisuuden harrastus. Sitä todistavat hänen
sanansa kirjeessä vanhemmille vuotta myöhemmin: "Kuten tiedätte
kirjoitin viime keväänä professori Lönnrotille suomenkielisiä
kirjoitelmia, jotka silloin näyttivät sangen kirjavilta sen jälkeen
kuin hän ne oli korjannut. -- -- -- Tänään vein hänelle [taas],
ensimäisen tekeleeni ja katso, siinä oli vain muutamia vähäpätöisiä
virheitä -- niin, hän sanoi, että minun pitäisi antaa kirjoitukseni
Suomettareen painettavaksi! -- Ajatelkaahan, semmoinen rohkaisu
semmoisen miehen puolelta! -- -- -- Se oli runsas palkinto paljosta
ajasta ja vaivasta, jonka olin käyttänyt oppiakseni isänmaani kielen.
Miten paljon suuremmalla halulla ja kestävyydellä työskentelenkään nyt
edelleen, kun näen voivani päästä tuloksiin." Että Krohn jo vuotta
aikaisemmin suomenkielen opiskeluun ryhtyessään oli ollut tämmöisellä
kannalla, sen osoittaa maaliskuun 22 päivänä 1854 kirjoitettu kirje
vanhemmille. Tässä kirjeessä hän kertoo keisari Nikolain käynnistä
Helsingissä ja sanoo keisarin voittaneen hänen ja monien muitten
sydämen toimenpiteillään suomenkielen hyväksi. "Tästä kaikesta näkee,
että kansalliset pyrintömme ovat saavuttaneet tunnustusta." Keisarilla
oli matkallaan mukana perintöruhtinas. Krohn, joka oli mukana
perintöruhtinaalle esitellyssä ylioppilasjoukossa, kertoo ihastuneensa
perintöruhtinaaseen. Jo näiltä ajoilta lienee peräisin se ihailu, jota
Krohn runoilijana tulkitsee Aleksanteri II:ta kohtaan ja jota tuli myös
Aleksanteri III:n osaksi. Tämä ihailu on sitä ymmärrettävämpää, kun
Krohnin kodin hengessä tuntui jälkiä Pietarissa olosta.[24] Ei koskaan
tämä ihailu kuitenkaan mennyt yli niiden rajojen, jotka sille asetti
isänmaallinen, kansallinen mieli. Keisarin puheesta, jossa tämä
huomautti ylioppilaille "yhteistä isänmaata" uhkaavasta sodan vaarasta,
kertoo Krohn vanhemmilleen hieman ivallisessa äänilajissa samoin kuin
siitäkin, että keisari piti puheensa ylioppilaille venäjäksi.
Muuten tämän keisarivierailun yhteydessä jo ilmenee, ett'ei Krohn ollut
erikoisemmin mieltynyt politiikkaan -- piirre, joka säilyy hänessä läpi
elämän. Hän valittaa, ett'ei enää kuule missään järkevää sanaa, sillä
kaikki puhuvat vain politiikkaa. Varsinkin raivostuttaa häntä naisten
alituinen politikoiminen ja puhe sodasta. "Olen niin kyllästynyt tähän
teemaan, että minut voi sillä karkoittaa."
Krohnin huomion vaativatkin etupäässä opinnot. Paitsi suomenkieltä
harrasti Krohn kevätlukukaudella 1854 varsinaisten opintojensa ohella
myös englanninkieltä opiskellen sitä aina aamuisin ylös noustuaan kello
yhdeksään asti. Piirustuksen harjoittamista hän edelleen jatkoi.
Lepohetkinään hän mielellään haki seuraa kuten ennenkin. Hän oli
iloinnut päästessään perheeseen asumaan, koska hän luuli siten saavansa
paljon olla ihmisten parissa, mutta pettymyksekseen hän pian huomasikin
luulleensa tässä suhteessa liikoja. Kun tovereitakin hiukan ujostutti
tulla hänen luokseen professorin taloon, tunsi hän ajoittain itsensä
yksinäiseksi. Äidin pelon, että toveriseurat ja kekkerit Helsingissä
voisivat totuttaa juomatapaan, hän torjuu huomauttamalla, että vaikka
hän muuten onkin tullut hilpeämmäksi ja seuramielisemmäksi, niin hän
siinä suhteessa on melkein pedantti, ett'ei hän koskaan juo yli
tavallisen määränsä. Toverien pilkka ei tässä asiassa voi vaikuttaa
mitään. Häntä on monesti tämän takia sanottu "akaksi", mutta siitä ei
ole ollut mitään tulosta.
Ylioppilaaksi tultuaankin Krohn jonkun verran harjoitti omaksi
huvikseen runoilua ruotsin- ja saksankielellä. Paljon ei tästä
runoilusta ole jälkiä säilynyt eikä se voinut runsasta ollakaan syystä
että opinnot ja muut harrastukset veivät ajan. Runoilu olikin
oikeastaan luvattomaksi katsottua syrjäaskartelua, allotriaa, johon
opintojen takia ei saanut antautua kuin poikkeustapauksissa. Mutta
olipa toinenkin syy tähän vieraskielisen runoilun tyrehtymiseen. Krohn
selittää sen itse elämäkerrassaan: "Ylioppilaaksi tultuani olin
päättänyt laata runoilusta, siksi kuin voisin tehdä sen suomeksi.
Siihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennenkuin olin tarpeeksi
suomistunut. Ensimmäinen suomalainen runokokeeni on talvelta 1856."
Itsensä "suomistamista" Krohn harjoitti, kuten edellä jo on
huomautettu, tarmokkaasti ja määrätietoisesti. Hän pääsi verrattain
pian hyviin tuloksiin, senkin vuoksi, että hän oleskeli kesän 1857
Kaavilla ja syksyn 1858 ynnä alun vuotta 1859 Rautalammilla,
perehtyäkseen käytännöllisesti suomenkieleen. Kuvaavaa hänen
innostukselleen on, että hän opetti näinä vuosina suomea
Emilie-sisarelleen. Mutta hän ei ollut vain innostuva, hän oli myös
kestävä työssään. Lönnrotilta saatu tunnustus ei saattanut häntä
heittäytymään veltoksi, vaan entistä innokkaammin hän työskenteli
suomenkielen taitonsa kartuttamiseksi. Ankarasti arvostellen täytyy
sanoa, ett'ei hän koskaan päässyt hallitsemaan suomenkieltä aivan
täydellisesti sen pienimpiäkin vivahduksia myöten, mutta hän saavutti
jo opintovuosinaan tässä kielessä niin suuren taidon, että hänelläkin
on suuri osuus suomenkielen kehittämisessä kulttuurikieleksi. Rohkenipa
hän jo ensimäisinä ylioppilasvuosinaan ryhtyä suomentamaan Stöckhardtin
"Kemian oppikirjaa" -- siis luomaan suomenkielistä kemiallista sanastoa
ja menestyi siinä jokseenkin hyvin.[25]
Koko esiintymiskielen muuttaminen suomeksi niin perin pohjin, että
runoilukin tapahtuisi suomenkielellä, merkitsee sangen jyrkkää
käännettä Krohnin elämässä. Samoihin aikoihin kuin tämä käänne
tapahtuu, on Krohnin muussakin elämässä havaittavissa käänne.
Terveydellisistä syistä hänen täytyi olla poissa Helsingistä lukuvuosi
1855-56. Hän teki silloin virkistyksekseen pitkän merimatkan käyden
Saksassa, Englannissa, Skotlannissa, Norjassa ja Helgolannin saarella.
Kun hän syksyllä 1856 taas saapui Helsinkiin opiskelemaan, muutti hän
kokonaan opintosuunnitelmaa ja siirtyi filosofisen tiedekunnan
historiallis-kielitieteelliseen osastoon. Varsinaisena syynä tähän
muutokseen oli se, ett'ei hänen terveytensä ollut kestänyt työskentelyä
laboratorioissa. Mutta lisättävä on, että niin suuresti kuin hän
harrastikin luonnontieteitä, hän sittenkin tunsi joutuneensa väärälle
uralle. Pääaineekseen hän nyt otti historian ja filosofian, nuo
poikaijän mieliaineensa, kuten hän sanoo kirjeessä vanhemmilleen.
Suomenkielen opinnoilla luonnollisesti nyt tuli olemaan entistä
huomattavampi sija työsuunnitelmassa. Näin joutui Krohn kahden
kuuluisuuden, Lönnrotin ja Snellmanin, oppilaaksi. Snellmanin
luennoista hän olikin niin intresseerattu, että hän niiden takia
kerrankin jäi keväällä Helsinkiin pitemmäksi aikaa kuin hänelle muuten
olisi ollut tarpeellista.
Entistä suuremmalla innolla jatkuivat nyt opinnot, kun terveyskin oli
taas hyvä. Julius Krohn asui nyt yhdessä veljensä Leopoldin kanssa,
joka myös opiskeli yliopistossa. Toveripiiriin kuului ahkeraa
väkeä.[26] Usein kokoonnuttiin iltapäivällä Krohnien luo ja
keskusteltiin opinnoista. "Ei mikään ole ihanampaa kuin työ",
kirjoittaa Krohn kotiinsa. Englanninkielen opiskelu jatkuu myös. Krohn
lukee alkukielellä englantilaisia ja amerikkalaisia runoilijoita
(Shakespeare, Longfellow, Bryant). Seuraelämää hän ei myöskään
laiminlyö, vaan käy ahkerasti tutuissa perheissä.
Tähän tapaan jatkuu elämä ja opiskelu Helsingissä lukuvuosina 1856-58.
Suomalaisuuden liike vie yhä varmemmin Krohnin mukanaan. V. 1856
mainitsee hän tehneensä Kaarlo Slöörin kanssa sen välipuheen, että aina
keskenään puhuisivat suomea. Hän ilmoittaa vanhemmilleen kirjoittavansa
yliopistolliset ainekirjoitusharjoituksensa periaatteen takia suomeksi,
vaikka ne oikeastaan olisi kirjoitettava ruotsinkielellä ja saisi
kirjoittaa saksaksikin. Vanhemmilleen hän kirjeissään kertoo
suomalaisuuden edistyksestä ja voitoista, ihailee Lönnrotia ja
Snellmania, mutta uskaltaa myös moittia viimemainittua, kun tämä hänen
mielestään ampuu harhaan. Suomalainen taide, etenkin Sjöstrandin
Kalevala-aiheiset tuotteet, herättää hänessä ihastusta. Lausuupa hän
myös demokraattisia ajatuksia eri kansanluokkien lähentämisestä
toisiinsa. Kun hänen vanhempansa perustivat suomenkielisen koulun,
kirjoitti Krohn heille, että he olivat toteuttaneet yhden hänen
mieliaatteitaan. Hän olikin harrastanut tämmöisiä asioita ja tuli
tunnetuksikin niiden harrastajana. Niinpä hän kehoitti A.G. Keldania
panemaan koulun pystyyn Uuraassa, kun kerran innostusta asiaan oli
olemassa, odottamatta asianomaista lupaa. Mielipiteensä kansakouluista
hän lausuu tässä yhteydessä seuraavasti: "Mitä minä toivon
kansakouluista on se, että heidän kauttansa saisimme sivistyneitä
talonpoikia ja kästeostajia, joiden tietoa ja taitoa häveten
suottaherrojen täytyisi paeta kankaalle. Jo viimein tästä asiasta
keskustellessamme väitin hyvin tarpeelliseksi opettaa tytötkin ja tämä
ajatukseni on, luettuani muiden mietintöjä asiasta, varmaunut lujaksi
vakuutukseksi. Nyt väitän siis, että jos tahdotaan toden teolla
koroittaa kansan sivistystä, niin pitää kaikin mokomin harrastaa
naisten opetusta, sillä niiden kautta leviää siunaus nousevaankin
ihmispolveen, koska sitä vastaan miestä opetettaessa ei hyödytetä muuta
kuin hänet yksinänsä."[27] -- Yliopiston varakansleri, parooni J.R.
Munck, kääntyi keväällä v. 1857 Krohnin puoleen pyytäen järjestämään
kansakoulun Hämeessä olevalla tilallansa. Krohn ei katsonut opintojensa
takia voivansa suostua ehdotukseen, mutta ilmoitti olevansa halukas
kandidaattitutkinnon suoritettuaan ottamaan vastaan vuodeksi
opettajanviran siellä. Samana vuonna Krohn muitten töittensä ohella
toimi jonkun verran opettajanakin Helsingissä. Tämä kaikki osoittaa,
että Krohn, vaikka hän toisinaan valitti olevansa epäkäytännöllinen ja
jossakin määrin sitä olikin, kuitenkin itse asiassa oli toiminnan ja
käytännön mies. Kuvaavaa hänen luonteelleen ja ajatustavalleen on
seuraava kohta vanhemmille syyskuun 21 p. 1857 kirjoitetussa kirjeessä:
"Paljon ajattelemista on minulle antanut se, mitä me yhdessä luimme
Humboldtin teoksesta 'Lichtstrahlen', nimittäin että joka ihmisen ennen
kaikkea pitäisi koettaa sivistää itseään, koska silloin tuo sivistys
ehdottomasti vaikuttaa myös toisiin siunausta tuottavasti. En voinut
silloin sanoa olevani samaa mieltä enkä voi sitä nytkään, vaikka olen
katsellut asiaa joka puolelta. Sillä jos toisiin vaikuttaakseen ensin
pitää itsensä olla täysin sivistynyt, niin ei siitä koskaan tule
mitään. Milloin ja kenen on mahdollista sanoa: nyt olen täysin
sivistynyt! Ja sitäpaitsi miten tuleekaan tosisivistyneeksi muuten kuin
irtautumalla yhä enemmän persoonallisista, itsekkäistä pyrkimyksistään
ja työskentelemällä korkeampien aatteitten toteuttamiseksi s.o. toisten
hyväksi. Sen vuoksi en Humboldtin auktoriteetista huolimatta voi luopua
siitä mielipiteestä, että on työskenneltävä niin paljon kuin
mahdollista yhteiseksi hyväksi, koska siten varmimmin edistää omaa
parastaan ja omaa kehitystään."
Ylioppilaitten yhteisissä riennoissa oli Krohn paljon mukana.
Ylioppilastalohankkeeseen hän innostui ja selitti sitä vanhemmilleen,
jotka aluksi eivät oikein ottaneet ymmärtääkseen koko puuhaa. Asian
hyväksi pidetyssä iltamassa hän avusti pitämällä esitelmän
"Nykyisemmästä" suomalaisesta kansanrunollisuudesta.
Opintojensa jouduttamiseksi ja osaksi myös terveydellisistä syistä
Krohn asettui syksyllä 1858 erään toverinsa Östbergin kanssa
Rautalammille, ensin Arvolan, sitten Sahalan taloon. Ahkerasti hän
siellä lueskelikin, etupäässä historiaa, filosofiaa ja estetiikkaa,
mutta jäipä vielä aikaa muuhunkin. Hän seurusteli rahvaan kanssa
tarinoiden iltaisin tuvassa, lukien ääneen ja kuunnellen toisten
juttuja. Täällä hän kuuli myös runolaulua ja saavutti erään
venäjänkarjalaisen laukkukaupustelijan suosion lukemalla tälle
Kalevalaa. Myöskin säätyläisten kanssa hän seurustelee, mikäli
semmoiseen jää aikaa, ihailee vanhaa, katoavaa elämänmuotoa, "the old
merry Finland", joka puhtaimpana on säilynyt pappiloissa, mutta
ymmärtää myös ihmisten veljestymisen edistyvän sikäli kuin olot
muuttuvat. Lukutyön vastapainoksi tehdään toisinaan metsästysretki.
Kirjeistä vanhemmille näkyy, että Krohn on edelleen sama hyvä poika
kuin ennenkin. Hänen hartain toiveensa on olla vanhemmilleen iloksi ja
kunniaksi. Vanhemmat puolestaan seuraavat tarkoin poikansa elämää ja
heidän huolenpitonsa ulottuu aivan yksityiskohtiin asti. Ero kodista
tuntuu ikävältä, onpa toisinaan suorastaan raskasmielisyyden puuskiakin
Ensi kertaa elämässään Krohn nyt vietti joulun poissa kotoaan. Mutta
suuren jouluilon -- niin hän kirjoitti vanhemmilleen joulukuun 5
päivänä -- voisivat vanhemmat tuottaa hänelle avustamalla vuoden 1808
sotavanhuksia, joiden hyväksi oli käynnissä varojen keräys.
Alakuloisuutta vastaan oli hyvänä lääkkeenä työ, joka sujui hyvin.
Historiaa lukiessa nousi mieleen kaikenlaisia ideoitakin. Niinpä hän
kirjoittaa maaliskuun 13 päivänä 1859 Kaarlo Slöörille: "Pietarin
arkistoissa löytyy epäelemättä Venäen lähettilästen kertomuksia
Ruotsin, siis Suomenki tilasta; mitä jos joutessas pyrkisit niitä
tutkimaan?" Vähän myöhemmin hän kirjoittaa, että hän mielellään
ryhtyisi kirjoittamaan kertomuksia Suomen historiasta Fryxellin tapaan,
jommoisista Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli määrännyt palkinnon,
mutta tutkintoluvut estävät semmoiseen työhön ryhtymästä.
Rautalammilla oloa jatkui maaliskuuhun (1859) asti. Sen tarkoituksena
oli jouduttaa kurssilukuja niin että Krohn keväällä valmistuisi
kandidaatiksi. Tämä suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut. Yhtenä syynä
tähän mainitsee Krohn kirjeessään Slöörille (maaliskuun 13 p. 1859)
sen, että suomenkielen oppimiseen on mennyt paljon aikaa. Slöör ei
pitänyt kandidaattitutkinnon jouduttamista ollenkaan tärkeänä, mutta
Krohn itse oli toista mieltä. Hän kirjoittaa Slöörille huhtikuun 9
päivänä 1859: "Minä soisin, että olisin aikoja sitten pääsnyt siihen,
että joutaisin muille teille, minne mieleni pyrkii. Kokelaaksi
pyrkiessä täytyy voimansa jakaa eri haaroille, siksi päästyä vasta
voipi väkivoimalla ryhtyä yhteenne päin ja sillä tavalla ennättää
ensimmäisten rinnalle." Varsinaisena syynä tutkintolukujen
pitkistymiseen oli Krohnin tunnollisuus. Hän ei tahtonut mennä
tutkintoon heikoin tiedoin ja päästä läpi ilman että oli sen täysin
ansainnut. Vanhemmilleen hän vakuuttaa, ett'ei tässä ollut kysymys
turhasta kunnianhimosta, vaan hänen luonteensa oli kerta kaikkiaan
semmoinen.
Luonteestaan hän muuten näihin aikoihin antaa vanhemmilleen kuvauksen,
joka tuntuu luotettavalta. Viitaten aikaisemmin Helsingissä kärsimäänsä
surumielisyyteen ja mietiskelytautiin hän sanoo kevättalvella 1858:
"Niin vaikeata kuin tuo aika minulle olikin, niin en kuitenkaan antaisi
sitä mistään hinnasta pois; sillä olen ensiksikin kadottanut melkoisen
annoksen liian suurta itseluottamustani ja sitten myös tottunut enemmän
ajattelemaan, kun taas ennen seurasin etupäässä tunteitani ja hetken
mielenliikkeitä." Rautalammilta hän kirjoittaa marraskuun 21 päivänä
1858: "Viimeisinä parina vuotena olin päässyt aikaisemmasta
sulkeutuneisuudestani; olin tullut vilkkaaksi, hilpeäksi ja
seuramieliseksi, mutta samalla myös suuriluuloiseksi, nenäkkääksi ja
huikentelevaiseksi. Ja vaikka jo yli puolen vuoden olin taistellut sitä
vastaan, ei vapautuminen näistä vioista ottanut minulle onnistuakseen.
Olin tällöin kadottanut kunnioituksen itseäni kohtaan ja hoipuin sinne
tänne väliin hillittömän iloisena, väliin aivan lamautuneena. -- Jo
kesällä alkoi asia parata ja täällä vahvistaa ponteva, säännöllinen työ
tahdonvoimaani ja antaa minulle, jos hyvin käy, jälleen tarpeellisen
itseluottamuksen." Työstään ja työtavastaan Krohn kirjoittaa
vanhemmilleen Rautalammilta lähtiessään: "Olen valitettavasti nähnyt,
että vaikka ennenkin olen tehnyt työtä ja toverit ovat pitäneet minua
jopa pedanttina, niin vilkkauteni kuitenkin kaikesta huolimatta on
johtanut minut hutiloimiseen ja pintapuolisuuteen. Moni seikka, minkä
luulin tietäväni, on minulle täällä antanut kovasti työtä." Krohnin
myöhempi toiminta osoittaa, että hän oli tutkijana aina erittäin
uuttera ja tunnollinen. Vilkkaus ja ideoitten runsaus -- hänellä oli
runoilijan fantasia ja häneen sopii nimitys fertile ingenium -- ovat
ominaisia hänelle tutkijana. Joskus saattoi kuitenkin omaperäisen työn
aikana jäädä jokin detalji tarkistamatta.[28]
Tultuaan Rautalammilta Helsinkiin helmikuun lopussa 1859 Krohn jatkoi
lukujaan ja aloitti kandidaattitutkintonsa suorittamalla huhtikuussa
Lönnrotille tutkinnon suomenkielessä, jonka sai suorittaa ennen
varsinaista tenttiaikaa. Suomalaisuuden edistyminen Helsingissä on
nytkin tärkeänä aiheena hänen kirjeissään vanhemmilleen. Hän kertoo
Ahlqvistin kunniaksi vietetyistä juhlista, joissa puheet pidettiin
suomeksi, ja ylioppilaitten teaatteri-näytännöistä ylioppilastalon
hyväksi, jolloin pelko, että viisinäytöksinen suomenkielinen kappale,
Hannikaisen "Antonius Putrorius", ei saisi kylliksi katsojia,
osoittautui aivan perusteettomaksi; päinvastoin kerrottiin monien,
varsinkin naisten, ennen kappaleen esitystä sitä kotonaan lukeneen.
Kesäloman Krohn vietti Kiiskilässä ja meni sen jälkeen
Helsinkiin suorittamaan tutkintoaan. Historian hän suoritti
hyvin lokakuun lopulla, mutta lopullinen valmistuminen lykkäytyi
seuraavaan lukukauteen. Maaliskuun 29 päivänä 1860 hän tuli
filosofiankandidaatiksi saaden arvosanan "maxime dignus" 12 äänellä,
pääaineina Siveysoppi ja tieteitten systeemi, Yleinen historia ja
Suomenkieli, muina aineina Estetiikka ja uudempi kirjallisuus sekä
Roomalainen kirjallisuus. Tutkintoaika oli tuntunut rasittavalta ja
tympäisevältäkin -- Krohn sanoo, että hänellä oli semmoinen tunne kuin
olisi syönyt liikaa, -- mutta pienen levähdyksen jälkeen oli mieli
entistä virkeämpi ja työkyky entisellään.
Uusia suunnitelmia olikin jo mielessä ja erilaisia töitä menossa.
Krohn oli taipunut Uno Cygnaeuksen tuumiin ja päättänyt valmistua
opettajaksi seminaariin. Tätä varten oli määrä tehdä kesällä valtion
stipendiaattina opintomatka ulkomaille. Asia tosin sitten pitkistyi ja
Krohn sai ilokseen viettää kesänsä kotonaan, mutta joka tapauksessa
hän kandidaattitutkinnon suoritettuaan ryhtyi valmistautumaan
ulkomaanmatkalle opiskelemalla pedagogiikkaa. Jo kauan sitten aloitettu
Kemian oppikirjan suomennos oli nyt myös saatava viimeisteltyyn asuun.
Sitäpaitsi hänellä oli hoidettavina entiset suomenkielen tuntinsa
tyttökoulussa ja sen lisäksi 6 viikkotuntia ylioppilaitten perustamassa
suomalaisessa kansakoulussa. Hän suunnitteli myös antologiaa, joka
sisältäisi uudempaa suomalaista runoutta. Ensimäisenä näkyvänä
tuloksena tästä suunnitelmasta oli aikaisemmin mainittu esitelmä
"Nykyisemmästä suomalaisesta kansanrunollisuudesta".
Tapansa mukaan ennätti Krohn nytkin monien puuhiensa keskellä ajatella
muitakin. Niinpä hän vähän ennen loppututkintoaan pyysi ja sai isänsä
avustamaan Aleksis Kiveä.
Kaikkia Krohnin tärkeimpiä harrastuksia ja töitä hänen filologiksi
ruvettuaan emme vieläkään ole esittäneet. On kerrottava vielä hänen
runoilustaan suomenkielellä.
Hän mainitsee sepittäneensä ensimäisen suomenkielisen runokokeensa
syksyllä 1856. Runo, jota hän tällä tiedonannolla tarkoittaa, on
"Suvilaulu".[29] Se on onnellisella hetkellä syntynyt tuote. Kieli on
sujuvaa ja kaunista ja tunnelma eheä. Tutustuminen suomalaiseen
kansanrunouteen on ilmeisesti vaikuttanut hyvää. Samoihin aikoihin
syntynyt pieni Uhland-suomennos (Äiti ja lapsi) ja myöhemmin
kirjoitettu "Suomen Neitosille maisterivihkiäisissä 29/5 1857" ovat
kielellisestikin paljon heikompia.[30]
Seuraava suomenkielinen runo, mikäli voimme Krohnin tuotantoa seurata,
on "Varpunen". Siinä hän määrittelee mahdollisuutensa ja merkityksensä
runoilijana niin vähäiseksi, että kirjallisuushistorioitsijain on
täytynyt todeta tuo itsearviointi aivan liian vaatimattomaksi.[31]
Asiain myöhempi kehitys osoitti, että Krohn tarkoitti täyttä totta
sanoessaan laulavansa vain
Kun ääni lintuin muitten
Ei kuulu talvella.
Runoilullaankin hän tarkoitti suomalaisuuden edistämistä ja oli valmis
tarvittaessa sen jättämäänkin, jos luuli voivansa enemmän hyödyttää
suomalaista sivistystä muunlaatuisella toiminnalla. Tämä on kaunis
todistus luonteen jaloudesta ja kansallisesta innostuksesta, mutta myös
todistus siitä, että Krohn ei tuntenut sellaista voittamatonta vetoa
runoiluun, joka pakoittaa ihmisen kaikesta huolimatta seuraamaan
runoilijakutsumustaan ja pysymään sille uskollisena.
Vuonna 1858, jolloin "Varpunen" on kirjoitettu, harjoitti Krohn
muutenkin kirjallista toimintaa, vaikka tietenkin vain sivutyönä. Hän
ilmoittaa auttaneensa Slööriä tämän sanomalehtityössä sekä avustuksilla
että korrehtuuria lukemalla, minkä vuoksi Slöör hänen vastustelustaan
huolimatta lahjoitti hänelle Vischerin Estetiikan. Rautalammilta Krohn
lähetti Slöörille keväällä 1859 siellä sepittämänsä runon "Nuoren
neidon lohdutus".
Jo ennen "Varpusen" ja "Nuoren neidon lohdutuksen" kirjoittamista oli
Krohn yrittänyt runojen suomentamista. Ensimäinen yritys (emme ota
tässä huomioon aikaisemmin mainittua vähäpätöistä Uhland-suomennosta)
oli ylen rohkea eikä onnistunutkaan. Krohn näet yritti käyttämään
suomenkielellä eleegistä runomittaa suomentamalla Malmströmin runoa
"Angelika". Kuten Ahlqvist aikaisemmin samanlaisessa kokeessa ja
kenties Ahlqvistin vaikutuksen alaisena Krohn tässä rakensi heksametrin
ja pentametrin yksinomaan laajuudelle polkien pahasti korkoa. Tulos on
huonompi kuin Ahlqvistin. Toinen suomennosyritys sen sijaan on
katsottava silloisissa oloissa sangen onnistuneeksi. Se on Runebergin
"Hurtti-ukko". Siinä on jo ikäänkuin alku suureen työhön, jonka
suorittamisesta pääansio tulee Krohnille ja jossa hän, kuten työssä
osallisena ollut B.F. Godenhjelm todistaa (Oma maa III, s. 265), on
ollut aloitteen tekijänäkin, nimittäin "Vänrikki Stoolin Tarinain"
suomentamiseen.
V. 1859 suomensi Krohn saksankielestä runon "Neidon tunnustus" ja
Schillerin "Sukeltajan". Jälkimäinen, Helsingissä vietettyyn
Schiller-juhlaan tehty suomennos, on katsottava Krohnin ensimäiseksi
esittäytymiseksi yleisölle suomenkielisenä runoilijana. Kirjeessään
vanhemmilleen marraskuun 21 p. 1859 hän kertoo tämän tekeleen
syntymähistorian. Melkeinpä lapsellinen innostuksen puuska oli saanut
hänet työhön ryhtymään keskellä tutkintokiireitä.[32] Innostuksen
hetkinä sujui runotyö Krohnilta verrattain kevyesti. Niinpä hän sanoo
tämän pitkän runon suomentamiseen käyttäneensä oikeastaan vain yhden
päivän. Suomennoksensa hän julkaisi vielä samana vuonna kalenterissa
"Mansikoita ja Mustikoita I", mikä on kylläkin ymmärrettävää, kun runo
joka tapauksessa oli juhlassa tullut yleisölle tutuksi. Myöhempiin
julkaisuihinsa hän sitä ei enää ottanut. Hänellä oli aina sangen paljon
itsekritiikkiä ja varsinkin nuoremmalla ijällään hän myös oli arka
siitä, että häntä ehkä luultaisiin itserakkaaksi.[33]
Yleisö näkyy ottaneen "Sukeltajan" suosiollisesti vastaan.
Ahlqvist arvosteli sitä sangen suopeasti lausuen: "Suurella
taidolla, sekä runollisella että kielellisellä, on 'Sukeltaja',
suomennos Schilleristä, tehty (tekijä J.K.), ehkä suomentajan
runo-mitta-perusteet, arvollisten tavuiden pitkiksi lukeminen
ja koron polkeminen, eivät ole meidän mieleiset".[34] Totta onkin,
että käännöksellä on ansionsa. Se seuraa uskollisesti ja notkeasti
alkutekstiä ja siihen on saatu alkutekstin tunnelmaa ja henkeä.
Kieltäkin suomentaja käyttelee taitavasti. Paikoittain hän onnistuu
jossain määrin jäljittelemään alkuteoksen äännemaalaustakin ("Kas
kuohuen nyt kohisee, kihisee -- -- -- kita haukkoo pohjaton hirmuisin,
Manalaan kuin viepä ois suorastaan j.n.e."). Runossa on vauhtia.
Toiselta puolen kielessä on murteellisuuksia (veistä = vedestä;
lainata = niellä; piä -- pidä; tullu, tehty noutoa, palkkoa, viinoa,
poikoa, päiveä j.n.e.) ja omituisuuksia (pikarinsa Karybdihin
langettaa; vuori jyrkkänä longottaa; alas poika jo syöstäiksee; väki
parkahtaa). Ja suomentajan runomittaperusteet ovat todella vielä
vakiintumattomat. Verrattuna Ahlqvistin samana vuonna esitettyyn,
monine puutteellisuuksineenkin taiturimaisesti suoritettuun Kellolaulun
suomennokseen on Krohnin käännös aloittelijan työtä. Krohn itse ei
myöhemmin enää parannellut "Sukeltajan" suomennosta. Paavo Cajander
käytti sitä sittemmin pohjana suomentaessaan tämän runon uudelleen,
Runoilijanimi Suonio[35] esiintyi julkisuudessa ensi kerran keväällä
1860. Silloin on "Mehiläisessä" (N:o 4) painettuna "Italian herääminen"
ja "Suomettaressa" (N:o 17) "Suksimiesten laulu". Krohnin kirjeistä
vanhemmilleen ja Slöörille näkyy, että "Suksimiesten laulu" on sinä
keväänä kirjoitettu.[36] Samoin on nähtävästi laita runon "Italian
herääminen", jonka runomittakin on sama kuin "Suksimiesten laulun".
Tämä kevät oli onnellista aikaa Krohnille, sillä hän piti aina
runolahjaa suurena onnena ja iloitsi huomatessaan itselläänkin sitä
olevan. Onnistuneitakin tuotteita kertyi pian niin paljon, että Krohnin
varsinainen debyytti kirjallisen yleisön edessä omintakeisena
runoilijana muodostui sangen onnistuneeksi, silloisiin oloihin katsoen
suorastaan loistavaksi. Se tapahtui "Mansikkain ja Mustikkain" II
osassa joulukuussa 1860. Tähän kalenteriin Krohn painatti "Kuun
tarinoita" (14 iltaa) ja 13 runoa, joista vain kaksi oli käännöksiä,
nimittäin runot "Suvilaulu", "Hurtti-ukko", "Varpunen", "Neidon
tunnustus", "Suksimiesten laulu", "Lumisateella", "Lemmen aamu",
"Iltaselle", "Onneton", "Italian herääminen", "Juomalaulu", "Sydämelle"
ja "Soittoa kuullessa".[37]
Enimmän huomiota herättivät "Kuun tarinat". Ne olivat aivan uutta
kirjallisuudessamme, ilman vastinetta aikaisemmilta ajoilta, ja niissä
ilmenevä kansallinen mieli herätti paljon vastakaikua. Ne tulivat hyvin
tunnetuiksi ja suosituiksi, kuten julkiset arvostelut ja aikalaisten
lausunnot vielä yli puoli vuosisataa myöhemmin todistavat.[38] Niistä
tulikin merkkitapaus kirjallisuushistoriassamme, sillä "Kuun tarinoita"
oli ensimäinen suomenkielinen kaunokirjallinen teos, joka levisi
sivistyneisiin piireihin ja käännettiin vieraille kielille.[39]
Runotkaan eivät heikentäneet "Kuun tarinain" tekemää hyvää vaikutusta.
Sivuuttaen tässä yhteydessä kysymyksen "Kuun tarinain" taiteellisesta
arvosta kiinnitämme huomiota siihen, missä määrin ne valaisevat
Krohnin luonnetta ja kehitystä. Teos uhkuu rakkautta isänmaahan ja
suomenkieleen. Mutta tekijä ei ole niitä, joille riittää voimakas
tunne semmoisenaan. Isänmaanrakkaus velvoittaa toimintaan ja
uhrauksiin. Paikoittain saa esitys, taiteelliset näkökohdat hyljäten,
melkeinpä agitatoorisen sävyn. Runoilija on tyytymätön suomalaisten
saamattomuuteen, heidän välinpitämättömyyteensä omasta kielestään ja
kansallisesta arvostaan. Kuu, joka on nähnyt olot maapallon eri
puolilla ja eri aikakausina, on sopiva runoilijan mielipiteitten
tulkiksi: "Teissä itsessänne vaan on syy, jos ei se [suomenkieli] vielä
väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! -- Teissä on syy, jos ei
maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja
jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, teillä on silmät ja ette näe,
teillä on ääni ja ette laula!" Neljäntenä iltana kuu mainitsee Amerikan
uudistalolaisista, joista Cooper kertoo, ja jatkaa: "Mutta tiedätkös,
että omassa kotimaassas, ehkä omassa pitäjässäskin, eletään
samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria vaivoja, koetaan yhtä
kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasolissa? Vaan mistähän sen
tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut sanaakaan!"
"Kuun tarinoista" voi myös päätellä, että tekijä on uskonnollinen ja
sovinnollinen. Hän suhtautuu lempeästi ihmisiin, hairahtuneihinkin, ja
ihailee miehuutta ja kuntoa, varsinkin sellaista, joka suorittaa
suurtekonsa piilossa maailman katseilta.
Esiintymisellään "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa Krohn sai heti
ensi iskulla huomatun aseman kirjallisuudessamme. "Sukeltajan" kautta
saavutettu huomio oli vain valmistusta tähän. Kuitenkin oli Krohn jo
ennen "Mansikkain ja Mustikkain" II osan ilmestymistä kirjallisissa
piireissä niin huomattu henkilö, että hänet pyydettiin suomenkielisen
proloogin sepittäjäksi Helsingin uuden teaatteritalon vihkiäisiin
syksyllä 1860 sen jälkeen kuin Ahlqvist oli siitä kieltäytynyt.
Tämmöinen luottamuksen osoitus oli nuorelle runoilijalle epäilemättä
mieleen, vaikka tehtävä hiukan peloittikin ja hän ensin pani vastaan.
Sen perusteella, mitä tähän asti olemme Krohnista nähneet, voimme
täydellisesti uskoa, että päävaikuttimena hänen suostumukseensa oli,
kuten hän itse sanoo,[40] pelko että vastustajien puolelta olisi ivattu
sitä puuttuvan kyvyn todisteena, jos suomalainen aines ei olisi ollut
edustettuna tässä tilaisuudessa. Runotar oli tällä kertaa hieman
vastahakoinen, mutta tehtävä tuli kuitenkin suoritetuksi täysin
tarkoitustaan vastaavalla tavalla. Runo "Helsingin teaterin
vihkiäisissä" on alkujaan suunniteltu draamalliseen muotoon, mutta oli
sitten, kun sen esittämisestä näyttämöllä ei tullut mitään,
muodosteltava toisenlaiseksi.
Myöskin "Vänrikki Stoolin tarinain" suomentamista ajatteli Krohn jo
näihin aikoihin.[41] Vuosia meni, ennenkuin asia toteutui, mutta
Krohnin innostus siihen pysyi vireillä koko ajan.
Vuosi 1860 ja vielä kevätlukukausi 1861 oli ahkeraa runotarten
palvelemista eli "laiskurin työtä", kuten Krohn kirjeessään Slöörille
sitä nimittää. Niinpä kertyikin vuoden 1861 lopulla ilmestyneeseen
"Mansikkain ja Mustikkain" III osaan melkoinen määrä Krohnin kynästä
lähtenyttä avustusta. Hän julkaisi siinä kuusi muodostelmaa kuningas
Taavetin psalmeista (Ps. 1, 12, 19, 23, 42 ja 139) sekä seuraavat runot
ja runosuomennokset: "Ossianin laulu auringolle", "Kultain ja
miekkain", "Lorelei", "Suomalainen maamme ruotsalaiselle", "Runoniekan
sydän", "Sotamiesten laulu", "Varotus", "Varotus tytöille", "Kaste ja
kyynel", "Laulu Anakreonin tapaan", "Neidon rukous", "Suurelle
herralle", "Neuvo", "Elämän menot", "Kova rangaistus", "Yhteen
kasvaneet koivut", "Nuoruuttaan surija", "Kultaa odottaessa" ja
"Pohjolan valkeneminen".
Yksi poikkeus ohjeeksi omaksutusta periaatteesta ansaitsee tässä
mainitsemista sitäkin suuremmalla syyllä kun se liittyy tapahtumaan,
jossa Krohnin menettely kuvaa hänen luonnettaan. Kevättalvella 1861
esitti ruotsalainen teaatteriseurue Helsingissä vähäpätöisen
ranskalaisen vaudevillen, jolloin siihen kuuluva tanssi esitettiin niin
rivosti, että se herätti huomiota. Jotkut ylioppilaat ja maisterit,
niiden joukossa Krohn, päättivät tehdä lopun tästä heidän mielestään
häpeällisestä esiintymisestä. Heidän ollessaan tässä tarkoituksessa
kappaletta seuraamassa olivat näyttelijät tosin varovaisia tanssia
esittäessään, mutta kun osa permantoyleisöä mielenosoituksellisesti
puhkesi suosionosoituksiin ja vaati tanssia toistettavaksi, alkoi se
joukko, johon Krohn kuului, hyssyttää ja viheltää. Kun tanssi siitä
huolimatta aiottiin toistaa, tulistui Krohn ja häneltä pääsi puol'ääneen
lause: "häpeä Helsingin yleisölle!" Kohta sen jälkeen hän nousi
seisomaan ja käänsi selkänsä näyttämöön päin. Tämä esiintyminen herätti
paljon paheksumista, mutta tanssin puoltajain tahditon menettely
seuraavana näytäntöiltana sai yleisen mielipiteen lopuksi kuitenkin
kääntymään mielenosoittajain puolelle. Krohn, joka nyt ensi kertaa
elämässään oli joutunut yleisen paheksumisen esineeksi, myönsi
kiivastuneensa, mutta katsoi taistelleensa oikean asian puolesta eikä
vähääkään peräytynyt kannaltaan silloinkaan kun hänen omat
hengenheimolaisensa häntä moittivat. Mielialansa hän tämän tapahtuman
johdosta toi ilmi runossa joka vastoin tavallisuutta oli
ruotsinkielinen. Sen nimi on "Studentsång" ja se julkaistiin
"Helsingfors Tidningar" lehdessä N:o 33 (v. 1861). Runon ydinajatus
näkyy säkeistöstä:
Tiga må den fega slafven,
Der det helga kränkes fräckt;
Men vi höje hänmdeglafven,
Sanning ljunge oförtäckt!
Mannaharm,
Manna-arm
Blixtrar mot allt uselt ner.
Tarkoituksenmukaisinta arvatenkin oli sanoa sanottavansa tällä kertaa
ruotsiksi. Poikkeustapauksissa Krohn kirjoitti ruotsinkielisiä runoja
muulloinkin, etupäässä vain tilapäistä laatua; eikä se ollutkaan
ristiriidassa päätöksen kanssa uhrata varsinainen elämäntyö
suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi.
Vuonna 1862 kirjoitti Krohn runon "Provessori Lönnrotille" tämän
erojuhlaan. Seuraavana vuonna ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran Näytelmistö-sarjan II osana Krohnin suomennos Theod. Körnerin
runonäytelmästä "Die Sühne" nimellä "Syyn sovitus" "Mansikkain ja
Mustikkain" IV osassa, joka ilmestyi v. 1863, on Krohnin tuotteita vain
viisi "Kuun tarinaa", niistäkin useimmat jo v. 1861 kirjoitettuja.
Pieni esipuhe näihin uusiin kuun tarinoihin osoittaa jonkinmoista
runoilu-innon lamautumista, sillä sen sävy ei ole ollenkaan
sopusoinnussa tämän runollisen teoksen kanssa. Tuotteitten
vähälukuisuus osoittaa Krohnin runoilun tällä kertaa tyrehtyneen.
Näin ollen voi sanoa, että Krohnin runollisen tuotannon ensimäinen
kausi, joka alkaa vuodesta 1856 ja tuottaa runsaimmat tuloksensa
vuosina 1860 ja 1861, on katsottava päättyneeksi vuonna 1862. Syynä
tähän olivat monenlaiset työt sekä heikontunut terveys.
* * * * *
Tässä yhteydessä on mainittava pari toteuttamatta jäänyttä kirjallista
suunnitelmaa, jotka kuuluvat Krohnin ensimäiseen runoilukauteen.
Kirjeestä Slöörille huhtikuun 17 p. 1861 näkyy, että Krohn suunnitteli
näytelmää, jonka päähenkilönä olisi Klaus Fleming.[42] Hiukan myöhemmin
hän suunnitteli toista näytelmää, "Ritvalan helka", johon lyhyt,
lyijykynällä kirjoitettu luonnos on Krohnin käsikirjoitusten joukossa.
Suunnitelma muistuttaa hiukan hänen sittemmin kirjoittamaansa novellia
"Viimeinen rekryytin-otto Viipurin läänissä" ja on voinut vaikuttaa
siihen. Muutamat kielelliset omituisuudet, kuten: "nyljetään",
"sängittää hänellä ei käyneen kenenkään" j.m.s., osoittavat vielä
vakiintumatonta kielitaitoa.[43]
Valmiiksi kirjoitettu, mutta ei julkaistu, on yksinäytöksinen
saksankielinen näytelmä "Denker und Künstler". Kenties se on
kirjoitettu Saksassa, oleskellessa v. 1861. Tätä saattaa otaksumaan
teoksen sommittelu ja sanontatapa. Vihkosen kannella on omistus:
"Dem Dichter des 'Uriel Acosta' im Geheimen gewidmet von einem
ehrfurchtsvollen Bewunderer", sekä kunnioitusta henkivä runo. Näytelmän
henkilöt ovat: Van der Ende, lääkäri ja luonnontutkija Amsterdamissa;
Ophelia, hänen tyttärensä; Bauc Spinoza; Adrian van der Hoost, maalari;
Chis dai, synagogan lähetti; kaksi palvelijaa. -- Päähenkilö on
Spinoza, joka tahtoo Opheliaa omakseen, mutta ei saavuta tätä
päämääräänsä, koska nuorempi kilpailija, van der Hoost, menestyy
paremmin. Samalla on pyritty osoittamaan, että Spinozan asema
juutalaisseurakunnassa oli samankaltainen kuin Uriel Acostan, vaikka
loppuratkaisu muodostui vähemmän järkyttäväksi. Näytelmä on
runomittainen, ensimäistä kohtausta lukuun ottamatta. Jambiset säkeet,
joissa on 11 tahi 10 tavua, sujuvat hyvin; vain harvoin tapaa ontuvan
säkeen. Koko teos henkii ylevää ajatustapaa, lämmintä paatosta,
isänmaan- ja vapaudenrakkautta, mutta toimintaa ei ole juuri
nimeksikään. Sävy ja tunnelma on Krohnille ominainen. Karl Gutzkovin
"Uriel Acostan" vaikutus tämän teoksen syntyyn ja muotoon on niin
ilmeinen, että siinä jo oli kyllin syytä jättää teos harjoitelmana
lepäämään käsikirjoitusten joukkoon.
* * * * *
Kuten näimme oli Krohnilla sinäkin keväänä, jolloin hän suoritti
kandidaattitutkinnon, monenlaisia töitä, ja tulevaisuuden suunnitelmana
oli valmistua opettajaksi Jyväskylän seminaariin. Tämä aikomus
kuitenkin raukesi ja sen sijalle tuli uusi suunnitelma, jonka
toteuttaminen pian tuli päätyöksi ja sysäsi syrjään sekä runoilun että
muita töitä. Krohn ryhtyi suunnittelemaan väitöskirjaa suomalaisen
kirjallisuuden historian alalta. Jo alusta pitäen oli hänen
tarkoituksenaan saada tutkimuksestaan niin kunnollinen, että hän sillä
pääsisi dosentiksi yliopistoon. Jos tämä tuuma toteutuisi, suorittaisi
hän lisensiaattitutkinnon joskus myöhemmin sopivan tilaisuuden
sattuessa.
Väitöskirjatyö osoittautui pian laajemmaksi ja vaivaloisemmaksi kuin
Krohn ensin on luullut, mutta myöskin sangen viehättäväksi. Innokkaasta
suomalaisuuden miehestä oli mielenkiintoista seurata suomalaisen
kansallistunteen kehitystä ja voimistumista. Mutta juuri tämän
tieteellisen työn Krohn sanoo olleen syynä runoilun lamautumiseen ja
loppumiseen, hänen kun piti väitöskirjaansa varten, paitsi että se
vaati voimaperäistä työskentelyä, myös lukea suuri määrä runouden
nimellä kulkevia tuotteita, joissa ei ollut vähääkään runollisuutta.
Tosinhan hänellä oli tähän aikaan tilaisuus löytää toisaalta sitä, mitä
tutkimusaineisto ei sisältänyt. Hän meni nimittäin tammikuussa v. 1861
kihloihin Emilia Sofia Nybergin kanssa. Riemastuksissaan hän kirjoittaa
vanhemmilleen:[44] "En ollenkaan käsitä, kuinka sydämeni voi kestää
niin paljon onnea halkeamatta! Onni oli ajatus, josta vuosien kuluessa
olin yhä enemmän vieraantunut. Ankara velvollisuuden täyttäminen ja
siitä johtuva rauha, se oli onni, minkä olin asettanut päämääräkseni.
Ja nyt tämä riemun ylenpalttisuus!" Suunnitellen omaa kotia, josta piti
tulla yksinkertainen, sillä laajan seurapiirin ylläpitämiseen heillä ei
ollut halua eikä varoja, viettivät kihlautuneet hilpeästi joutohetkensä
yhdessä.
Tätä onnea ja samalla myös Krohnin työtekoa häiritsi kuitenkin ikävä
seikka. Liikarasitus ja taipumus mietiskelyyn oli heikentänyt Krohnin
hermoja siinä määrin, että hän usein parin tahi kolmen tunnin
työskentelystä uupui ja sai päänsärkyä. Myöskin suuremmissa seuroissa
olo rasitti häntä ja hän valitti tulleensa ärtyisäksi. Mutta kun
alakuloisuus ja lamautuminen yritti saamaan vallan, voitti hän sen
usein ajattelemalla, että semmoinen on kiittämättömyyttä Jumalaa
kohtaan, joka oli suonut hänelle niin paljon hyvää. Terveytensä
hoitamiseksi hän jätti pois koulutunnit ja harjoitti voimistelua.
Kesäksi (1861) hän aikoi mennä voimistumaan Suursaarelle, mutta isä
kehoitti menemään Marstrandiin. Ruotsissa käynti olikin Krohnille
mieleen, sillä sieltä hän toivoi saavansa aineistoa väitöskirjaansa
varten. Matka tuli myös tehdyksi ja ulotettiin Saksaan asti, jossa
Krohn nautti hoitoa Homburgin kylpylaitoksessa. Tulos oli hyvä.
Syksyllä oli terveys taas korjautunut ja työ sujui hyvää vauhtia.