Julkaistessani nyt tuloksia esitöistä, joita olen suorittanut
suunnittelemaani, koko Julius Krohnin elämäntyötä käsittelevää
monografiaa varten, pyydän saada lausua kiitokseni professori _Kaarle
Krohnille_ auliudesta, jolla hän on antanut käytettäväkseni Julius
Krohnin kirjeitä ja käsikirjoituksia, sekä v.t. professori _V.
Tarkiaiselle_ taitavasta opastuksesta tutkimustyössä.
Siteeraamani kohdat Julius Krohnin kirjeistä vanhemmilleen olen
tarkasti suomentanut saksasta. Muut käyttämäni Julius Krohnin kirjeet
ovat suomenkielisiä. Tekstissä esiintyvät viitenumerot viittaavat
lopussa oleviin vastaaviin muistutuksiin.
Iisalmi, tammikuun 23 p. 1922.
_Tekijä_.
Schiller-juhlassa Helsingissä marraskuun 19 päivänä 1859, jolloin
Ahlqvist luki huomiota herättäneen suomennoksensa Kello-laulusta,
esittäytyi suomalaiselle yleisölle uusi suomenkielinen runoilija Julius
Krohn. Tämä silloin 24-vuotias, kuusi vuotta yliopiston kirjoissa ollut
nuorukainen, jonka avustus juhlaan, Schillerin Sukeltajan suomennos,
vielä osoittaa vakaantumatonta tekniikkaa ja kielenkäyttöä, antoi pian
kuulla itsestään enemmän runoilijana. "Mansikoita ja Mustikoita"
kalenterin II osassa v. 1860 hän julkaisi kolmetoista runoa ja
neljätoista "iltaa" "Kuun tarinoita", tehden heti ensi iskulla nimen
Suonio, jota hän tästälähin aina runoilijana käytti, tunnetuksi ja
rakastetuksi. Samoihin aikoihin hän esiintyy juhlarunoilijana Helsingin
teaatterin vihkiäisissä.
Uusi lupaava kyky oli siis ilmestynyt rikastuttamaan köyhää
suomenkielistä kirjallisuutta. Että kirjallisuus, jonka hyväksi Julius
Krohn oli päättänyt toimia, todellakin oli köyhää, sen osoittaa
pikainenkin silmäys oloihin vuoden 1860 lopulla. Tosin silloin
kansanrunoutta oli koottu ja julkaistu runsaat määrät ja Kalevala
tuottanut mainetta suomalaiselle kulttuurille. Mutta varsinaisella
taidekirjallisuudella ei vielä ollut paljon täysipainoisia saavutuksia
näytettävänä. Näytelmärunoudessa ei oltu päästy pitemmälle kuin
Lagervallin ja Hannikaisen, Vareliuksen ja Granlundin heikkoihin
kokeisiin. Vähäiset yrittelyt eepillisen runouden alalla olivat
epäonnistuneet. Vain lyyrillinen runous oli tuottanut jonkun verran
sellaista, millä voi myöntää olevan taiteellista arvoa. H. Achrenius,
Juteini, Kemelli, Ticklén, Granlund y.m. edustavimmat suomenkieliset
runoilijat osoittivat enemmän hyvää halua ja lämmintä harrastusta
runoiluun kuin todellista runolahjaa. Poppiuksen laulun vaimensivat
taloudelliset huolet ja yleisön kylmäkiskoisuus. Kallio ennätti
rikastuttaa suomalaista lyriikkaa vain muutamilla ihanilla lauluilla.
Hänen jälkeensä oli Oksanen suomalaisen taidelyriikan huomattavin
edustaja. Vuonna 1860 ilmestyneessä "Säkenien" ensimäisessä parvessa on
muutamia siihenastisen lyyrillisen runoutemme parhaita tuotteita. Tästä
runokokoelmasta voi laskea suomenkielisen taidelyriikan varsinaisesti
alkavan, mutta huomauttamista ansaitsee samalla sekin, että "Säkenien"
taiteellista arvoa on alusta alkaen aina viimeisiin aikoihin asti
liioiteltu. Samoin on Suonion runous aikoinaan tullut jossakin määrin
yliarvioiduksi. Joka tapauksessa oli se lisä, minkä Julius Krohn v.
1860 toi suomalaiseen kirjallisuuteen, silloisissa oloissa sekä sinänsä
huomattava että hyviä toiveita herättävä.
Suomalaisen taiderunouden kehitystä olivat hidastuttaneet ja haitanneet
ne väittelyt suomenkielisen runon rakenteesta, jotka olivat jakaneet
teoreetikot ja runoilijat meillä kahteen vastakkaiseen leiriin, n.s.
korkoteorian ja laajuusteorian kannattajiin. Krohnin alkaessa runoilla
suomeksi oli tämä kiista jo loppumassa. Ahlqvistin esittämä
runomittateoria yhdisti eri mielet ja tälle pohjalle ryhdyttiin nyt
rakentamaan. Vuoden 1861 "Mehiläisessä" Ahlqvist arvostellessaan K.M.
Kiljanderin "Nadeschda"-suomennosta antaa yksityiskohtaisia ohjeita
siitä, kuinka koron ja laajuuden yhdistämisperiaatetta on sovitettava
laulantoon, mutta hän kompastelee vielä itsekin sovittaessaan
teoriaansa käytäntöön. Krohnin tehtäväksi tuli viedä tässä suhteessa
kehitystä eteenpäin, mutta vielä hänenkin tuotannossaan nähdään
runomittateorian kannalta katsoen jonkun verran häilähtelyä eri
puolille.
Kieli, jonka Krohn sai ajatustensa ja tunteittensa ilmaisuvälineeksi
ryhtyessään suorittamaan kirjailija- ja runoilijatoimintaansa suomeksi,
oli vielä vailla joustavuutta, notkeutta ja täsmällisyyttä.[1]
Kuitenkin joutui Krohn omistamaan tämän kielen omakseen edullisella
ajankohdalla. Suomenkielen kehittämiselle tarpeelliset alustavat työt
oli silloin jo suoritettu. Sitäpaitsi oli käytettävinä kaksi elävää
lähdettä, jotka entistä enemmän olivat alkaneet antaa elinvoimaa
kirjakielelle: Kalevala, joka oli Krohnille tuttu ja rakas jo
kouluajoilta[2] ja joka vaikuttikin ratkaisevasti Krohnin runoiluun ja
tieteilyyn, sekä rahvaankieli. Kalevala oli jo ennättänyt synnyttää
luottamusta suomenkielisen kirjallisuuden tulevaisuuteen, vahvistaa
suomalaisuutta ja kohottaa kansallishenkeä. Runebergin ja Topeliuksen
ruotsinkielinen, mutta hengeltään suomalainen runous oli saanut
suomenkieltä käyttävienkin lauluninnon uutta tulta leimuamaan ja
asettamaan runoudelle korkeat vaatimukset. Vaikeuksista ja vastuksista
huolimatta olivat suomenmieliset parhaansa mukaan koettaneet toteuttaa
Snellmanin aatteita ja onnistuneet saamaan suomenkielelle yhä enemmän
arvonantoa ja ystäviä. Ei edes vuoden 1850 surkeankuuluisa asetus,
jolla tahdottiin suomenkielisen kirjallisuuden edistys tukahduttaa,
tullut käytännössä erikoisen tuhoisaksi. Saattoipa se, kuten
sortotoimenpiteet yleensä, tavallansa hyödyttääkin sorrettua. Paavo
Tikkanen viittasi siihen kirjeessään Ahlqvistille toukok. 3 p. 1855:
"Jos kielemme saapi elää ja se siksi on aivottu, niin se ainaki on
voitto, että se ahdistusten ja vainon alla on itsensä ylentänyt. Niin
ei sen tarvitse kantaa kenellenkään kiitollisuutta, vastusten kautta se
on pysynyt puhtaana, martyri-muodon kautta se voittaa lujemman
perustuksen ja saapi pyhyyden valon."[3]
Kymmenen vuotta Snellmanin "Saiman" herätyshuutojen jälkeen olivat
suomenkielen saavuttamat voitot käytännössä vielä verrattain vähäiset.
Yliopistossa oli tosin jo suomenkielen professorin virka, mutta Fr.
Polén mainitsee kirjeessään Ahlqvistille 24 p. marrask. 1854
erikoisesti merkittävänä tapauksena, että Lönnrot pitää luentonsa
suomeksi. Huhtikuun 28 p. 1855 pidetyssä juhlassa kaikuu suomenkieli
ensi kertaa yliopiston juhlasalissa ja tästä kertoessaan Ahlqvistille
kirjeessä Tikkanen pitää uutista niin merkillisenä, että huudahtaa:
uskotkos korviasi! -- Suomenkielisen väestön oikeutta oli hiukan otettu
huomioon siten, että lääninhallituksiin oli asetettu suomenkielen
kääntäjiä. Mutta yleensä olivat asiat suomenkielen luonnollisiin
oikeuksiin nähden entisellä nurjalla kannalla. Kohta alkoi kuitenkin
työ suomalaisuuden hyväksi saada vauhtia. Kreivi Bergin tultua
kenraalikuvernööriksi alkoi olla suurempia mahdollisuuksia kuin ennen
Snellmanin lausumien ajatusten toteuttamiseksi. Snellman itse tuli 1856
professoriksi ja pian sangen vaikutusvaltaiseksi tekijäksi julkisessa
elämässä. Aseman ja siihenastisen työn merkityksen täysin ymmärtäen
Snellman juuri professoriksitulovuotenaan julisti sen ajan olevan
käsissä, jolloin taiteelliselta arvoltaan täysipainoinen suomenkielinen
kansalliskirjallisuus voi syntyä. Kansakoululaitosta ryhdyttiin
suunnittelemaan, suomenkielisiä oppikouluja perustamaan. Julius Krohn
joutui astuessaan kirjallisuutemme ja suomalaisten sivistyspyrintöjen
palvelukseen vilkkaan toiminnan pyörteeseen, jolle käänne vapaampaan
suuntaan valtiollisessa elämässä avasi yhä uusia aloja.
Vielä tähänkin aikaan, 1860-luvun taitteessa, on suomenmielisten
toiminnalla aatteellinen leima. Aineellinen sivistyselämä oli
toisarvoista. Se on sen aikakauden henki, johon Krohnkin kuuluu. Se
henki määrää osaltaan Krohnin runouden ja koko kirjallisen toiminnan
laadun. Kirjallisuuden alalla oli Yrjö Koskinen v. 1855 julistanut
ohjelmaksi: "Suomalaisen kirjallisuuden pitää valloittaman kaikkien
tieteitten alat, voidaksensa jokaisen säädyn vaatimuksia ja tarpeita
jotenkin täyttää." Kun vuoden 1860 jälkeen toimintamahdollisuudet
suurenivat ja tehtävät yhä enemmän laajenivat ja moninaistuivat, oli
tämän ohjelman seuraaminen kylläkin sangen haitallista Krohnin
runoilulle. Hän säilytti kuitenkin kolmen vuosikymmenen aikana asemansa
huomattavana runoilijana. Nämä vuosikymmenet ovat suomalaisen
taiderunouden perustavaa aikaa ja niiden työssä on Krohnilla huomattava
osuus. Tuon aikakauden luonne, se kansallisromanttinen henki, joka
elähdyttää tämän aikakauden fennomaaneja, kuvastuu Krohnin runoudessa.
Täysin ymmärrettäväksi käy Krohnin runollinen tuotanto vasta sitten,
kun sitä katsotaan taustana ne valtiolliset ja yhteiskunnalliset
virtaukset, joiden aikana se on syntynyt. Toiselta puolen on Krohnin
runoilijatoiminnan seikkaperäinen tutkimus omiansa valaisemaan uudemman
suomalaisen kirjallisuuden perustavan ajan, tuon vuosien 1860 ja 1885
väliin jäävän tärkeän ja omalaatuisensa aikakauden, katsomusta ja
luonnetta.