II

New-Yorkissa.

Jos New-Yorkissa kuljet leveää Broadway-katua satamaan päin

Chattam-square'a kohti ja astut muutaman kymmenen kadun poikki, niin

joudut kaupunginosaan, joka on jättiläiskaupungin köyhimpiä, autioimpia

ja kolkoimpia. Kadut siellä käyvät yhä kapeammiksi. Talot, polveutuen

ehkä hollantilaisten siirtolaisten ajoilta asti, ovat rappeutuneet ja

lahonneet aikojen kuluessa; katot ovat painuneet sisään, seinät

vajonneet niin syvälle maahan, että alakerroksen ikkunoiden ylin syrjä

tuskin kohoaa katukivityksen tasalle. Kaikki siellä kulkee ristiin

rastiin, vaikka Amerikassa muuten pidetään suorista viivoista; katot ja

seinät kiertelevät ja kaartelevat, milloin mätettyinä päällättäin,

milloin taas muodostaen mitäkin lovia ja kulmia.

Tämä kaupunginosa sijaitsee niin matalalla, ettei vesi katulätäköistä

koskaan kunnollisesti kuiva. Pienet, täyteen rakennetut alat ovat

ainoana lammikkona, jossa lakkaamatta seisoo mustaa, ummehtunutta

vettä. Rappeutuneitten rakennusten ikkunat kuvastuvat synkästi veteen,

jonka samealla pinnalla uiskentelee pahvi- ja paperipalasia,

lasisirpaleita, lastuja ja kaikkinaisia jätteitä. Tällaista roskaa ovat

kadut täynnä, tai oikeammin sanoen se lika- ja mutakerros, joka peittää

kadut. Ei missään näy muuta kuin likaa, hätää ja kurjuutta.

Tässä kaupunginosassa on "boardinghouseja" eli matkailijakoteja, jotka

kahden dollarin maksosta viikossa tarjoavat ihmiselle asunnon ja

täysihoidon; täällä on myöskin "barroomeja" eli kapakoita, joista

valaanpyytäjät värväävät kaikellaisia roistoja laivoihinsa ja joista

venezuelalaiset ja brasilialaiset nurkka-agentit houkuttelevat

siirtolaisia päiväntasaajan seuduille, jotta kuumerutolle riittäisi

tarpeellinen määrä uhreja; täällä on ruokapaikkoja, jotka syöttävät

vierailleen suolattua lihaa ja pahentuneita, rannoille ajelehtineita

kaloja ja ostereita; täällä on salaisia pelihelvettejä, kiinalaisia

pesulaitoksia ja lukemattomia merimieskonttoreja; täällä vihdoin on

rikosten, puutteen, nälän ja kaikkinaisen tuskan tyyssija.

Ja sentään on liike tässä kaupunginosassa sangen vilkas. Suuret

joukot siirtolaisia, jotka eivät pääse asumaan Castle-Gardenin

kasarmeihin, jotka eivät tahdo eivätkä saata mennä niinkutsuttuihin

"workinghouseihin" ja työkoteihin, kerääntyvät tänne, täällä elääkseen

ja kuollakseen. Jos siirtolaisia väitetään sivistyneen Euroopan

hylkyväeksi, niin näitten ahtaitten katujen asukkaita syystä saattaa

väittää siirtolaisuuden hylkyväeksi. He eivät muuta tee kuin

laiskottelevat, osaksi työn puutteesta, osaksi siitä syystä, että

sellainen elämä heistä on hauskin. Usein täällä öisin saattaa kuulla

revolverinlaukauksia, hätähuutoja, käheätä kirkunaa, juopuneitten

irlantilaisten hoilotusta tai tappelevien neekerien ulvontaa. Päivällä

kerääntyvät tyhjäntoimittajat, lakki takaraivalla ja piippu hampaissa

katselemaan nyrkkitaisteluja ja silloin lyödään vetoa, että se tai se

puhkaisee silmän siltä tai siltä, summien vaihdellessa yhdestä sentistä

viiteen senttiin. Valkeat lapset ja pienet kiharatukkaiset neekerit

eivät kuluta aikaansa koulussa vaan vetelehtivät kaduilla, pommittavat

toisiansa luukappaleilla tai etsivät likatunkioilta apelsiini-,

banaani- tai vihannesjätteitä. Niin pian kuin joku siistimmin puettu

henkilö eksyi näille seuduin, oli kuihtunut irlantilainen nainen

ojentamassa kättään hänen puoleensa.

Keskellä tätä kurjuutta tapaamme vanhat tuttavamme Wawrzon Toporekin ja

hänen tyttärensä Marysian. Kultaiset unelmat maatilojen omistamisesta

olivat olleet paljaita unelmia. Todellisuus antoi heille ahtaan,

puoleksi maahan vajonneen mökin, jossa oli yksi ainoa ikkuna ilman

ruutuja. Pitkin seiniä valui kosteus likaisina, ruosteenkarvaisina

virtoina; seinustalla seisoi rikkinäinen, ruostunut rautakamiini sekä

kolmijalkainen pöytä; nurkassa oli olkikupo vuoteena.

Siinä kaikki. Vanha Wawrzon on polvillaan kamiinin ääressä: hän koettaa

etsiä, eikö sammuneeseen tuhkaan sentään olisi jäänyt joku peruna. Tätä

turhaa etsintää hän muuten jo on jatkanut toista päivää. Marysia istuu

olkikuvon päällä liikkumattomana, kädet kytkettyinä polvien ympäri, ja

tuijottaa maahan. Tyttö on sairas ja surkastunut, entisen Marysian

varjo vain. Hänen poskensa jotka ennen olivat punaiset, ovat nyt

syvillä kuopilla, iho on käynyt kalpeaksi, sairaalloiseksi, kasvot

ikäänkuin pienentyneet ja silmät tuijottavat suurina, tylsinä. Huono

ilma, hätä ja puute ovat lyöneet leimansa hänen kasvoihinsa. Tähän asti

ovat he eläneet perunoilla, mutta kahteen päivään ei ole ollut

niitäkään. Nyt eivät he laisinkaan käsitä, mitä tehdä, miten elää.

Kolmatta kuukautta he nyt ovat olleet työttöminä tässä luolassa, rahat

ovat lopussa. Vanha Wawrzon kyllä on koettanut hankkia työtä, mutta

eiväthän ihmiset ole edes ymmärtäneet, mitä hän on sanonut. Hän oli

mennyt satamaan kantaakseen lastia ja hiiliä laivoihin, mutta siinä

työssä olisi tarvittu käsikärryjä ja niitä hänellä ei ollut. Sitäpaitsi

irlantilaiset paikalla karkasivat hänen kimppuunsa ja uhkasivat pistää

silmät puhki. Kirves olalla oli hän suunnannut askelensa laivatokkaan,

mutta sielläkin oli uhattu antaa selkään. Mikä työmies se on olevinaan,

joka ei edes ymmärrä mitä hänelle sanotaan?! Minne hän vaan kätensä

ojensi, minne kääntyi, mistä toivoi jotakin tapaavansa, niin siellä

pilkattiin, potkittiin, lyötiin. Sentähden ei hän mistään saanut irti

mitään, sentähden ei hän voinut äyriäkään ansaita. Murheen alla

valkenivat hänen hiuksensa, toivo raukeni, rahat loppuivat, nälkä oli

käsissä.

Kotimaassa, oman kansan keskuudessa olisi hän saanut kadottaa kaiken

omaisuutensa, tauti olisi saanut runnella hänet, omat lapset karkoittaa

mökiltä -- eikä hänen olisi muuta tarvinnut kuin tarttua sauvaan,

asettua tiehaaraan ristin juurelle tai jonkun kirkon ovelle veisaamaan:

"oi Herra armollinen, mun kuule huutoni!" Ohikulkeva herra olisi

silloin antanut kymmenpennisen. Hieno rouva olisi pistänyt lapsensa

pieneen valkoiseen kätöseen rahaa ja lähettänyt rattailta viemään

kerjäläisäijälle. Lapsi olisi tuonut ja katsellut suurilla, lempeillä

silmillään. Talonpoika olisi antanut leipää ja hänen vaimonsa silavaa.

Olisi tullut hyvin toimeen, olisi elänyt kuin taivaan lintu joka ei

kylvä eikä kokoa riiheen. Siinä ristin alla seisoessa olisi yllä ollut

Herran avattu syli ja sininen taivas, ympärillä viljavainiot. Maaseudun

hiljaisuudessa olisi Herra Jumala kallistanut korvansa hänen äänelleen.

Täällä suuressa kaupungissahan aina kävi niin hirveä jyry kuin suuressa

myllyssä. Jokainen koetti täällä vaan päästä eteenpäin, jokainen katsoi

vaan omaa etuaan. Lähimmäisen kohtalosta ei kukaan välittänyt. Täällä

meni pää ihan pyörälle, käsistä katosi voima, silmät eivät jaksaneet

käsittää kaikkea sitä, mitä niiden piti nähdä, ajatukset ajoivat

toisiaan takaa. Kaikki täällä oli niin outoa, peloittavaa ja

ahdistavaa. Jokaisen joka joutui tähän pyörteeseen kieppumaan, täytyi

varmaan singahtaa kehän syrjiä vastaan ja särkyä savisen astian lailla.

Toisin oli ollut ennen! Rauhaisessa Lipincessä Wawrzon oli ollut

isäntänä ja lautamiehenä, omistanut maatilkun, ihmisten kunnioituksen

ja runsaan jokapäiväisen leivän. Sunnuntaisin hän, kynttilä kädessä,

oli astunut alttarin eteen, Täällä hän oli ihmisten pilkkana, koirana

vieraan pihamaalla, arkana, nälkääntyneenä, täynnä pelkoa ja

vavistusta. Onnettomuuden ensi päivinä oli muisto monasti kuiskannut

hänen korvaansa: "Lipincessä oli parempi olla." "Miksi heitit

Lipincen?" soimasi omatunto. Niin, miksi? Siksi että Jumala oli

heittänyt hänet. Olisihan hän kärsivällisesti kantanut ristiään, jos

hän vaan olisi tietänyt, että tämä ristin tie edes joskus loppuu. Mutta

hän tiesi varsin hyvin, että kurjuus päivä päivältä kasvaa, että uuden

aamun aurinko aina vaan näkee hänen ja hänen tyttärensä hädän entistä

suurempana. Mitä tehdä? Kiertääkö valmiiksi nuora, lukea isämeitä ja

hirttäytyä? Ukko ei pelkää kuolemaa, mutta mihin joutuisi tyttö? Näitä

asioita miettiessä Wawrzon tunsi, että Jumala jo oli hänet heittänyt ja

että järki pian hänet heittää. Hän ei löytänyt ainoaa valon välähdystä

elämänsä pimeydestä eikä hän olisi suurinta kärsimystään osannut sanoin

lausua.

Hänen suurin kärsimyksensä oli koti-ikävä, joka kalvoi yöt, päivät. Se

oli vielä kamalampi sentähden, ettei hän tietänyt, mitä häneltä

puuttui, mikä hänen talonpoikaista sydäntään repi ja raastoi. Häneltä

puuttui kotikylän petäjikkö, vainiot, olkikattoiset töllit, herrat,

talonpojat, papit -- sanalla sanoen kaikki se, mitä syntymäseudun

taivaan alle mahtui, mihin hänen sydämensä oli kasvanut kiinni ja mistä

ei sitä saatu irroitetuksi ilman verenvuodatusta. Mies tunsi, että

häntä täällä ikäänkuin painaa maahan. Tuontuostakin valtasi hänet hurja

halu tarttua hiuksiinsa ja lyödä päänsä seinään, tai viskauta maahan,

ulvoa kuin koira kahleissaan ja huutaa apua. Ketä hän olisi huutanut

avukseen? .. Sitä ei hän itsekään tietänyt. Hän kyyristyy tuon

tuntemattoman painon alle, hän lyyhistyy maahan asti, mutta hänen

ympärillään kohisee jättiläiskaupunki kohisemistaan. Hän huutaa ja

rukoilee avukseen Jeesusta, mutta eihän täällä ole edes ristiä eikä

kukaan hänelle vastaa, kaupunki vaan kohisee kohinataan. Olkivuoteella

istuu tyttö, silmät tähdättyinä maahan, nälkäisenä, ääneti kärsien. Oli

se kummallista! He istuivat tytön kanssa kahden, mutta monasti he eivät

päiväkausiin vaihtaneet ainoaakaan sanaa. He elivät kuin vihamiehet.

Pahalta ja raskaalta se elämä tuntui, mutta mistä he oikeastaan

olisivat voineet puhua? Ei ole hyvä kajota kirvelevään haavaan. Tai

olisiko heidän pitänyt keskustella siitä, ettei ole rahaa kukkarossa,

ei perunoita pesässä eikä heidän elämässään minkäänlaisia toiveita.

Kukaan ei rientänyt heidän avukseen. Onhan New-Yorkissa hyvin

paljon puolalaisia, mutta kukaan jolla on vähänkin varoja, ei asu

Chattam-squaren tienoilla. Viikon päivät oltuaan New-Yorkissa he tosin

tutustuivat kahteen puolalaiseen perheeseen -- toinen oli Schlesiasta,

toinen Posenista -- mutta nekin olivat jo nälkään kuolemaisillaan.

Schlesialaisilta oli jo kuollut kaksi lasta, kolmas oli hyvin kipeänä,

mutta siitä huolimatta täytyi sen vanhempiensa kanssa viettää yöt erään

siltakaaren alla. Koko perhe eli sillä mitä kadulta löysi. Myöhemmin he

pääsivät sairashuoneeseen ja katosivat teille tuntemattomille. Toisen

perheen kävi yhtä huonosti, vieläpä huonommin, sillä isä joi. Marysia

auttoi vaimoa niin kauvan kuin jaksoi, nyt oli hän itse avun tarpeessa.

Wawrzon ja Marysia olisivat voineet lähteä puolalaiselle kirkolle

Hobokeniin. Pappi olisi tietysti silloin puhunut maamiehilleen heidän

hädästään, mutta eiväthän he tietäneet, että oli olemassa puolalainen

kirkko ja puolalainen pappi; eiväthän he voineet puhua kenenkään kanssa

eivätkä kysyä keneltäkään. Sentähden tuntui heistä aina kun heidän piti

luopua sentinrahasta siltä kuin he olisivat astuneet uuden askelen alas

portaita, jotka johtivat kurjuuden kuiluun.

Tällä hetkellä istui Wawrzon kamiinin ääressä, Marysia olkivuoteella.

Tunnit kulkivat tasaista kulkuaan. Mökissä alkoi hämärtää, vaikka vasta

oli puolenpäivän aika, sillä vedestä nousi paksua, raakaa sumua, kuten

keväällä tavallisesti. Ulkona oli jo lämmin, mutta huoneessa pani vilu

heidät värisemään. Vihdoin Wawrzon lakkasi toivomasta että löytäisi

jotakin tuhasta.

-- Marysia, huudahti hän, -- minä en enään kestä tätä etkä sinä liioin:

lähdenpä tästä rantaan katsomaan, eikö vedestä löytyisi puita, niin

että edes saisimme lämmittää. Ehkä löytäisin syömistäkin.

Tyttö ei vastannut mitään ja isä läksi. Hän tunsi jo tien satamaan ja

osasi vedestä onkia laudanpätkiä, joita laineet heittivät rannalle.

Sitä keinoa käyttävät kaikki joilla ei ole varaa ostaa hiiliä. Usein

tyrkkivät toverit hänet pois näiltä kalavesiltä, mutta usein sai hän

olla rauhassakin. Joskus sattui löytämään syötävää, kaikellaisia

mädäntyneitä vihannesjätteitä, joita oli heitetty laivoista. Monasti

kun ukko siten tepasteli sumussa etsiskelemässä eikö taas löytäisi

jotakin, niin tapahtui, että hän hetkeksi unohti kurjuutensa ja

kalvavan ikävänsä. Vihdoin hän nytkin saapui rantaan. Oli päivällisaika

eikä paikalla ollut kuin pieniä poikia. Tosin he heti rupesivat

viskelemään lokaa ja näkinkengänkuoria hänen päälleen, mutta ei hän

niitä pelästynyt. Laudanpätkiä oli tänään runsaasti, toisia laineet

ajoivat rantaan, toisia ulapalle päin. Pian sai Wawrzon kerätyksi

tarpeekseen.

Vihannesjätteitä ajelehti niinikään aalloilla. Mahdollisesti niissä

olisi voinut olla syötävääkin, mutta ne olivat niin keveät, ettei aalto

kantanut niitä rantaan asti eikä niitä niinmuodoin saanut käsiinsä.

Pojat viskasivat veteen nuoria ja saavuttivat siten saaliinsa, mutta

Wawrzonilla ei ollut nuoraa. Hän ei siis muuta voinut kuin himoavin

katsein seurata poikia ja odottaa kunnes he menivät pois. Silloin hän

paikalla etsimään heidän jätteistään ja syömään suuhunsa sen mikä vielä

syötävältä näytti. Ei hän tullut ajatelleeksikaan, että tyttö istuu

kotona nälissään.

Mutta tällä kertaa oli kohtalo hänelle suotuisa. Kotiin palatessa

kohtasi hän suuren perunakuorman jota ajettiin satamaan päin. Pyörä oli

tarttunut kuoppaan eivätkä hevoset saaneet rattaita liikkeelle. Wawrzon

kävi kiinni kärrynkoreihin ja alkoi tyrkätä. Raskasta se oli, ihan koko

ruumiiseen koski, mutta vihdoin hevoset saivat kuorman liikkeelle. Se

oli sentään niin kukkurallaan, että röykähtäessä vieri maahan koko

joukko perunoita. Ei kuski viitsinyt ruveta niitä keräilemään, hän

kiitti Wawrzonia avusta, huusi hevosille "Get up!" ja jatkoi matkaansa.

Wawrzon karkasi paikalla perunoiden kimppuun ja alkoi kiihkeästi,

vapisevin käsin mättää niitä povelleen. Samassa tuli hän paremmalle

mielellekin. Kun nälkäinen löytää leipäpalasen, niin tuntuu hänestä

siltä kuin hän olisi löytänyt itse onnen.

-- Kiitetty olkoon taivaallinen Isä, puheli hän hiljaa itsekseen

kotimatkalla, -- että hän armahti meitä. Nyt on puita, tyttö saa tehdä

tulta, ja potaattikultia on niin paljon että riittää pariksikin

kerraksi. Jumala on armollinen. Huonekin käy tästä hauskemmaksi. Tyttö

ei ole syönyt puoleentoista päivään. Kylläpä hänelle nyt ilo nousee.

Jumala on totisesti armollinen!

Näitä sanellen koetteli hän yhtämittaa toisella kädellään,

pysyivätkö perunat paikoillaan ja piteli toisella kädellään kiinni

laudanpalasiaan. Hänen sylissään oli suuria aarteita. Hetken perästä

hänen taas piti nostaa kiitolliset kasvonsa taivasta kohti ja puhjeta

puhumaan:

-- Minä jo ajattelin: nyt minä varastan! Mutta perunatpa putosivat

rattailta varastamattakin. Olemme nähneet nälkää, mutta nyt me syömme!

Jumala on armollinen! Kyllä Marysia nyt paikalla karkaa ylös

olkikuvoltaan, kun kuulee että minä tuon potaattia!

Marysia ei ollut liikahtanut paikaltaan isänsä poissaollessa. Kun isä

aamuisin toi kotiin puita, niin hän kyllä oli tehnyt tulta pesään,

noutanut vettä ja syönyt mitä kotona oli, mutta sitte hän tuntikausia

oli istunut pesän ääressä ja tuijottanut tuleen. Oli hänkin aikoinaan

koettanut hankkia työtä. Hän oli jo päässyt erääseen Boardinghouseen

pesemään patoja ja pyykkiä, mutta kun ei hän ymmärtänyt mitä hänelle

sanottiin ja sentähden huonosti teki tehtävänsä, niin hänet pantiin

pois parin päivän perästä. Senjälkeen ei hän enään ollut etsinyt eikä

löytänytkään työpaikkaa. Päiväkausia hän istui huoneessa, sillä häntä

pelotti mennä kadulle. Siellä ahdistelivat irlantilaiset ja juopuneet

merimiehet. Työttömyys teki hänet vieläkin onnettomammaksi. Suru ja

ikävä kulutti häntä kuin ruoste rautaa, hän kärsi vielä enemmän kuin

Wawrzon. Molemmat he olivat nähneet nälkää ja hätää, molemmat tiesivät

ettei heille löydy pelastusta eikä toivoa, molempia kalvoi kamala

koti-ikävä, mutta tämän kaiken lisäksi oli tytön rinnassa vielä haikea

ikävä Jaskoa, tallirenkiä ajatellessa. Olihan hän kihlatessaan hänet

sanonut: "minä seuraan sinua vaikka maailman ääriin asti", mutta tyttö

oli lähtenyt maailmalle päästäkseen hienoksi neidiksi ja nyt oli käynyt

ihan toisin!

Jasko on renkinä kartanossa ja saa periä isältään talon -- Marysia on

köyhä ja nälkäinen kuin rotta Lipincen kirkossa. Tuleeko hän hänen

luokseen? ja jos tulee, niin painaako rinnalleen, kuiskaako: "oma

kultaseni!" tai työntääkö luotaan sanoilla: "mene tiehesi,

kerjäläistyttö!"

Sillä muita myötäjäisiä ei hänellä nyt ole kuin rääsyjä. Lipincen

koiratkin haukkuisivat häntä ja kuitenkin hänen sielunsa ikävöi sinne,

ikävöi niin palavasti, että soisi pääskysenä voivansa lentää vesien

poikki, saadakseen siellä edes kuolla! Sillä siellähän on Jasko.

Vieläkö hän muistaa tyttöään vai joko on unohtanut -- sitä ei tiedä.

Sen vaan tietää, että Jasko on rakkain kaikesta maailmassa. Vain hänen

luonaan on rauhaa ja iloa ja onnea.

Kun pesässä paloi valkea eikä nälkä kalvanut kuten tänään, niin

loimuavat liekit pihistessään, paukkuessaan ja hyppiessään veivät tytön

ajatukset Lipinceen. Hän muisteli kuinka hän ennen muitten tyttöjen

kanssa oli istunut rukin ääressä. Äkkiä oli Jasko pistänyt päänsä

sisään ovesta ja virkkanut: "Marysia, lähdetäänpäs pappilaan, minä

rakastan sinua!" "Oletkos vaiti, senkin hurjapää!" oli Marysia

vastannut, mutta hänen mielensä oli käynyt lämpimäksi ja iloiseksi.

Sellaista se oli ollut tansseissakin, kun Jasko väkisin oli vetänyt

hänet nurkasta keskilattialle. Silloinkin hän oli peittänyt kasvot

käsillään ja kuiskannut: "mene tiehesi, minua hävettää!" mutta sydän

oli sykkinyt ilosta ja riemusta. Näitä ajatellessa loimottavien

liekkien ääressä, olivat kyynelet aina virtana valuneet alas hänen

poskiaan. Nyt ei ollut tulta pesässä eikä silmissä kyyneliä, sillä hän

oli itkenyt loppuun kaikki kyynelensä. Välistä tuntui hänestä siltä

kuin ne olisivatkin painuneet rintaan ja ahdistavat siellä. Hän oli

väsyksissä, oli lamassa, hän ei jaksanut edes ajatellakaan; mutta hän

kärsi nöyrästi ja valittamatta, tuijottaen eteensä suurilla silmillään

kuin lintu, jota kidutetaan.

Nytkin hän istui olkivuoteella, eteensä tuijottaen. Äkkiä avautui ovi,

mutta Marysia ei edes kääntänyt päätään, sillä hän luuli isänsä

tulevan.

-- Look here! virkkoi vieras ääni.

Se oli heidän asuntohökkelinsä isäntä, vanha, äreä, likainen ja

ryysyinen mulatti, posket pullollaan tupakkamälliä.

Hänet nähdessään tyttö kovasti pelästyi. Heidän olisi pitänyt maksaa

ensi viikon vuokra, yksi dollari etukäteen, eikä heillä ollut ainoaa

senttiä. Nyt ei muuta kuin turvata isännän armoihin. Tyttö likeni siis

häntä, lankesi polvilleen ja suuteli kättä.

-- Minä tulen dollariani hakemaan! huusi mies.

Tyttö ymmärsi sanan "dollari", ravisti päätään, katseli rukoilevasti

isäntään ja koetti parhaimpansa mukaan selittää, että he jo ovat

panneet likoon kaikki rahansa, että toista päivää ovat olleet

syömättöminä, että heidän on nälkä, että isännän täytyy armahtaa

heitä...

-- Jumala kyllä palkitsee teille, armollinen herra, lisäsi hän vielä

puolankielellä, kun ei enään keksinyt, mitä sanoisi ja mihin ryhtyisi.

"Armollinen herra" ei laisinkaan ymmärtänyt sitä kaunista

puhuttelutapaa, mitä tyttö käytti. Ainoastaan sen hän ymmärsi, ettei

hän saa dollaria. Hän keräsi toiseen käteensä kääröt kimssuineen,

kamssuineen, tarttui toisella tytön käsivarteen ja työnsi häntä ylös

portaita, kadulle. Siinä hän heitti tavarat hänen eteensä, avasi

tyynesti likeisen kapakan ovet ja virkkoi:

-- Hei Paddy, jo saat huoneen!

-- Ali right! vastasi ääni kapakasta, -- tulen yöksi.

Mulatti katosi samassa pimeään porttikäytävään ja tyttö jäi yksin

kadulle. Hän nosti tavarat portaille, jotteivät vierisi lokaan ja

asettui niiden viereen odottamaan, nöyränä, äänetönnä, kuten

tavallisesti.

Juopuneita irlantilaisia kulki ohi, mutta he jättivät hänet tällä

kertaa rauhaan. Huoneessa oli ollut pimeä, mutta päivän valossa kadulla

näyttivät tytön kasvot niin laihtuneilta, että olisi luullut hänen

nousseen pitkälliseltä tautivuoteelta. Vaaleat, pellavankarvaiset

hiukset vain olivat jääneet entiselleen, huulet olivat sinertävät,

silmät syvissä kuopissa, poskiluut pistivät terävinä esiin. Hän oli

kuin kuihtuva kukka tai tyttö, joka on kuolemaisillaan.

Ohikulkijat katselivat häntä miltei säälien. Muuan vanha neekerivaimo

pysähtyi häntä puhuttelemaankin, mutta jatkoi loukkaantuneena

matkaansa, kun ei saanut vastausta.

Sillaikaa riensi Wawrzon kotia kohti, sydän täynnä kiitollisuutta siitä

Jumalan erityisestä armonosoituksesta, jota vasta oli saanut kokea.

Olihan hänellä nyt perunoita. Nytpäs he syövät ja aamulla lähtevät taas

kuormille. Sen kauvemma ei hän enään ajatellut, sillä hänen oli kauhea

nälkä. Hyvän matkan päästä hän jo huomasi tytön seisomassa

katukäytävällä talon edessä. Se häntä suuresti hämmästytti ja hän

koetti astua entistä kiireemmin.

-- Mitä sinä tässä seisot?

-- Isäntä ajoi pois meidät, isä!

-- Ajoiko pois!?

Puupalaset putosivat vanhuksen käsistä. Siinä sitä taas ollaan! Nyt

olisi sekä perunoita että puita ja samassa potkitaan ulos huoneesta!

Mitä nyt tehdä, missä paistaa potaatit, missä syödä nälkäänsä, minne

askel suunnata? Wawrzon viskasi lakkinsa samaa tietä kuin puutkin,

suoraan lokaan ja kääntyi ympäri.

-- Jeesus, Jeesus!

Suu auki, harhailevin katsein tuijotti hän pitkän aikaa tyttöön ja

toisti vieläkin:

-- Ajoiko pois?!...

Hän astui pari askelta eteenpäin ikäänkuin lähteäkseen menemään, mutta

palasi samassa takaisin ja puhui ontolla, käheällä ja uhkaavalla

äänellä:

-- Mikset sinä, tomppeli, pyytänyt kauniisti?

Tyttö huokasi.

-- Kyllä minä pyysin.

-- Lankesitko polvillesi?

-- Lankesin.

Wawrzon kierteli kuin mato, jonka sisään pujotetaan onkikoukkua.

Maailma musteni hänen silmissään.

-- Mene hiiteen siitä, tyttö!

Marysia katseli häntä tuskissaan.

-- Isä kulta, mitä minä olen tehnyt?

-- Seiso tässä äläkä liiku paikalta. Minä lähden pyytämään, että hän

edes antaa paistaa potaatit.

Vanhus läksi. Hetkisen perästä kuului etehisestä ääniä, askeleita,

melua -- sitte lensi Wawrzon aika kyytiä kadulle, nähtävästi väkevän

käden voimasta.

Vähän aikaa hän seisoi kadulla ja huusi sitte lyhyesti tytölle:

-- Tule.

Tyttö kumartui ottamaan tavaroita. Raskaat ne olivat hänen

heikentyneille voimilleen, mutta isä ei auttanut häntä. Ei hän edes

huomannut, että tytön oli vaikea niitä kantaa.

He läksivät liikkeelle. Kaksi niin kurjaa olentoa kuin tämä isä ja

tytär varmaan olisivat vetäneet puoleensa ohikulkevien huomion, jollei

kurjuus tämän seudun asukkaille olisi ollut niin perin tuttu. Mihin nyt

lähteä? Onko vastassa uutta pimeyttä, uutta onnettomuutta, uusia

kärsimyksiä?

Tytölle kävivät askelet yhä raskaammiksi ja työläämmiksi. Tuontuostakin

hän vaipui maahan.

-- Isä kulta, puhkesi hän vihdoin pyytämään, -- ottakaa te tavarat,

minä en enään jaksa.

Wawrzon heräsi kuin unesta.

-- Heitä sitte tielle!

-- Mutta jos tarvitsisimme...

-- Emme tarvitse.

Kun hän huomasi tytön epäilevän, joutui hän vihan vimmoihin.

-- Heitä paikalla, taikka minä lyön sinut kuoliaaksi.

Marysia totteli peloissaan ja he astelivat eteenpäin.

-- Se on kaiketi näin sallittu, mutisi vanhus vielä tuontuostakin

itsekseen, vaikeni sitte ja katseli eteensä pahalla katseella.

Kaikellaisten likaisten katujen kautta pääsivät he satamaan, tulivat

suurelle sillalle, joka oli rakennettu paaluille, kulkivat rakennuksen

poikki, jonka seinään oli kirjoitettu "Sailors asilum" ja pysähtyivät

vihdoin ihan veden varrelle. Siellä rakennettiin uutta tokkaa. Korkeat

telineet, joita tarvittiin paaluamiseen, heiluivat ylhäällä ilmassa ja

lautojen ja paalujen välillä puuhasivat työmiehet. Marysia vaipui

paikalla lautaläjän päälle istumaan, sillä hän ei enään päässyt

eteenpäin. Wawrzon istuutui ääneti hänen rinnalleen.

Oli iltapäivä, noin neljän tienoilla. Satamassa kiehui elämä ja liike.

Sumu oli jo laskenut ja auringon herttaiset säteet valoivat

kirkkauttaan ja lämpöään molemmille onnettomille. Mereltä puhalsi

maalle raikkaita, keväisiä tuulahduksia, täynnä elämää ja iloa.

Yltympärillä oli jo ennestään niin paljon sineä ja valoa, että silmiä

häikäisi. Etäisyydessä valuivat taivas ja meri kauniisti toisiinsa.

Satamassa törröttivät vakavina savupiiput ja mastot ja viirit

leijailivat kevyesti tuulessa. Laivat, jotka taivaanrannalta tulla

viilättivät satamaa kohti, näyttivät nousevan kuin vuoren takaa tai

kohoavan ylös aalloista, purjeet pilven muotoisina, loistavina,

hohtavina ja häikäisevinä sinertävän veden päällä. Toiset laivat

purjehtivat merelle päin, jotta vesi vaan kokassa kohisi. Ne kulkivat

siihen suuntaan, jossa Lipincekin oli, siis kohti heidän kadotetun

onnensa, ilonsa ja rauhansa kotia. Tyttö rupesi miettimään syytä

siihen, miksi armollinen Jumala oli kääntänyt kasvonsa heistä ja

heittänyt heidät vieraitten ihmisten joukkoon, kauvas vieraalle maalle.

Minkähän hirveän synnin he olivatkaan tehneet Herraa Jumalaa vastaan?

Yksin Hänen kätensä saattoivat ohjata heidät takaisin onneen. Sinnepäin

lähtee paljon laivoja, mutta ei yksikään ota heitä mukaansa. Vielä

kerran liitivät Marysian väsyneet ajatukset Lipincen maille, Jaskon

luo. Vieläkö hän ajattelee tyttöään, vai joko on unohtanut? Tyttö häntä

kyllä ajattelee, sillä onnettomuus ei koskaan saata ihmistä unohtamaan,

onnettomuudessa ja yksinäisyydessä kiertyvät ajatukset rakastetun

ympärille niinkuin humala kiertää poppelin runkoa. Entä Jasko? Ehkä hän

on unohtanut entisen rakkautensa ja lähettänyt puhemiehen toiseen

taloon. Täytyyhän hänen hävetä sellaista kurjaa olentoa, joka ei omista

mitään muuta koko maailmassa kuin ruuttaseppelensä ja jonka luo ei

enään kukaan muu kuin kuolema lähetä puhemiestä.

Hän oli sairas, nälkä ei siis tällä kertaa kalvanut kovin pahasti,

mutta väsymys ja heikkous valtasi hänet painostavana unena. Hänen

silmänsä sulkeutuivat ja pää painui rintaa vastaan. Tuontuostakin hän

yritti herätä, mutta vaipui samassa taas uneen. Hänestä tuntui siltä

kuin hän olisi käynyt eksyksissä ja pudonnut johonkin syvään kuiluun,

kuten Kasian kävi laulussa "Syvästä Tonavasta". Samassa hän oli

kuulevinaan kaukaista laulua:

Sen huomasi Jasko, rupes auttajaksi,

Alas silkkistä köyttä luo Marjan hän laski,

Kyllä köydestä puuttui kyynärää kolme,

Mutta Marja se letistään lisää solmi.

Äkkiä hän heräsi ja hänestä tuntui siltä, ettei hänellä enään ole

lettiä ja että hän makaa syvässä kuilussa. Mutta uni katosi. Ei ollut

hänen rinnallaan Jaskoa -- Wawrzon siinä istui; ei näkynyt Tonavaa --

New-Yorkin satama, vahdit, mastot, telineet ja savupiiput olivat hänen

edessään. Laulu oli varmaan kuulunut noista laivoista, jotka taas

lähtivät purjehtimaan ulappaa kohti. Hiljainen, lämmin, poutainen

kevätilta alkoi jo hehkua taivaalla ja vedessä. Meren pinta kävi

peilikirkkaaksi, mastot ja paalut heijastuivat syvyyteen, ihana oli

ilta. Luonnossa vallitsi suuri, onnellinen rauha; koko maailma näytti

riemuitsevan -- ainoastaan he molemmat olivat onnettomina, hyljättyinä.

Työmiehet rupesivat tekemään lähtöä koteihinsa -- heillä molemmilla

vain ei ollut kotia.

Nyt alkoi nälkä rautakourin kalvaa Wawrzonin sisälmyksiä. Hänen

kasvonsa olivat surulliset ja synkät, niiden ilmeeseen oli tullut

jotakin kamalaa. Jos joku olisi hänet nähnyt, niin olisi täytynyt

pelästyä, sillä nälkä oli painanut häneen eläimellisyyden leiman. Ja

samalla oli noissa kasvoissa kuolleen ihmisen epätoivoisa rauha. Hän ei

moneen aikaan ollut virkkanut tytölle sanaakaan. Vasta kun satama oli

käynyt ihan tyhjäksi ja yö tuli, virkkoi hän omituisella, vieraalla

äänellä:

-- Mennään nyt, Marysia!

-- Minne? kysäsi tyttö unisesti.

-- Noille telineille tuolla vedessä. Pannaan maata laudoille ja

nukutaan.

He nousivat. Oli pilkkosen pimeä. Heidän täytyi liikkua hyvin

varovaisesti, jotteivät putoaisi veteen.

Puheenalaiset lankku- ja lautatelineet muodostivat kaikellaisia

sokkeloja. Muun muassa oli siellä puinen käytävä, joka päättyi sileään

permantoon ja sen takana oli juntta, jolla ajettiin paaluja maahan.

Permannolla, jonka suojaksi oli rakennettu katto sateen varalta,

seisoivat tavallisesti junttamiehet kiskomassa köyttä; tällä kertaa ei

siellä ollut ketään.

Heidän päästyään permannon partaalle, virkkoi Wawrzon:

-- Nyt pannaan maata.

Marysia putosi suinpäin laudoille ja vaikka sääksilauma paikalla

karkasi hänen kimppuunsa, niin hän meni syvään uneen.

Keskellä yötä Wawrzonin ääni äkkiä hänet herätti:

-- Nouse, Marysia!

Isän äänessä oli niin omituinen sointu, että hänen uneliaisuutensa

katosi kuin pyyhkäisemällä.

-- Mitä, isä?

Läpi yön pimeän hiljaisuuden kaikui vanhan talonpojan ääni kumeana,

hirvittävän tyynenä:

-- Tyttö, sinun ei enään tarvitse nähdä nälkää, sinun ei enään tarvitse

kerjätä ihmisten kynnyksillä eikä nukkua taivasalla. Ihmiset ovat sinut

hyljänneet, Jumala on hyljännyt, kova kohtalo sinut on runnellut.

Tulkoon jo kuolema sinua armahtamaan! Vesi on syvä, ei sinun kauvan

tarvitse kitua.

Marysia ei voinut nähdä häntä, vaikka kauhu oli levittänyt hänen

silmänsä selkosen selälleen.

-- Kurja lapsi, jatkoi vanhus, -- minä hukutan sekä sinut että itseni.

Ei meitä kukaan pelasta, ei meitä kukaan armahda. Ei sinun enään

huomenna tarvitse nähdä nälkää. Parempi sinun huomenna on kuin tänään.

Ei! Tyttö ei tahdo kuolla. Hän on kahdeksantoista vuotias, hän pelkää

kuolemaa ja riippuu kiinni elämässä nuoruuden koko voimalla. Häntä

kammottaa ajatus, että hän huomenna olisi ruumiina, kulkisi jossakin

tuntemattomassa pimeydessä, makaisi vedessä kalojen ja nilviäisten

joukossa, meren limaisella pohjalla. Ei ikinä! Sanomaton inho ja

kauhistus valtasi hänet ja oma isä, jonka ääni pimeydestä puhui

hänelle, kävi hänen silmissään pahaksi hengeksi.

Hänen kätensä lepäsivät tytön laihtuneilla olkapäillä ja ääni jatkoi

kamalaan, levolliseen tapaansa:

-- Vaikka sinä huutaisitkin apua, niin ei kukaan sinua kuulisi. Minä

vähän tönäsen, etkä kahteen kertaan ehtisi isämeitää lukea, ennenkuin

kaikki olisi ohi.

-- En tahdo, isä, en tahdo! huusi Marysia. -- Ettekö te pelkää Jumalaa,

rakas isä kulta? Armahtakaa minua! Mitä minä olen tehnyt teille?

Olenhan valittamatta kestänyt kaikki, teidän kanssanne kärsinyt nälkää

ja vilua... Isä!

Vanhus hengitti hätäisesti ja hänen kätensä pusertuivat ikäänkuin

pihdeillä pitelemään kiinni tyttöä, joka epätoivoisalla kiihkolla

rukoili henkensä edestä.

-- Armahtakaa, armahtakaa minua! Olenhan kurja, kipeä lapsiraukkanne.

En minä kuitenkaan elä kauvan. Voi minua onnetonta! Minä niin pelkään!

Näin valittaen tarttui hän isänsä vaatteisiin ja suuteli hellästi

käsiä, jotka yrittivät syöstä häntä syvyyteen. Mutta se näytti vaan

ärsyttävän isää. Hänen tyyneytensä oli muuttunut hulluudeksi: hän ähki

ja kornasteli. Välillä he molemmat vaikenivat eikä kuulunut muuta kuin

heidän läähättävä hengityksensä ja lautojen jyske. Yö oli pimeä ja

äänetön, apua ei voinut toivoa mistään päin, sillä tänne sataman

äärimmäiselle kulmalle ei päivälläkään koskaan tullut kuin työmiehiä.

-- Armoa! armoa! -- huusi läpitunkevalla äänellä Marysia.

Wawrzon työnsi hänet toisella kädellään ihan telineitten reunaan ja

rupesi toisella kädellään hakkaamaan häntä päähän, saadakseen hänet

vaikenemaan. Eihän hänen huutonsa muutenkaan herättänyt mitään

vastakaikua. Koira vaan ulvoi jossakin kaukana.

Tyttö tunsi voimiensa heikkonevan. Hänen jalkansa heiluivat jo ilmassa,

käsin hän vielä riippui kiinni isässään, mutta nekin raukenivat

raukenemistaan. Hätähuudot kävivät yhä voimattomammiksi. Kappale isän

vaatteista irtaantui hänen käsiinsä ja hän tunsi lentävänsä ilmassa.

Hän oli pudonnut telineiltä, mutta sai äkkiä kiinni jostakin

poikkipuusta ja jäi siihen riipuksiin.

Vanhus kumartui ja, voi kauheaa! rupesi irroittamaan hänen käsiään.

Kokonainen muistojen tulva lensi pelästyneen lintuparven lailla salaman

nopeudella Marysian päähän. Hänen silmiensä eteen nousi Lipince,

vinttikaivo, ero kotoa, laiva, myrsky, rukous laivalla, hätä

New-Yorkissa. Ja mikä tässä vielä lieneekään tulossa? Hän näkee

äärettömän laivan kohoavan aalloista, kansi on mustanaan ihmisiä ja

ihmisjoukosta ojentautuu kaksi kättä häntä vastaan. Jumalan tähden!

Jaskohan siellä seisoo, Jasko hänelle avaa sylinsä. Mutta laivan ja

Jaskon yläpuolella seisoo Jumalan Äiti, hymy huulilla, säteilevässä

kirkkaudessa. Tämän nähdessään karkaa Marysia ihmisjoukon halki. "Oi

Kaikkeinpyhin Neitsyt! Jasko, Jasko!" Hetkisen perästä avaa hän

silmänsä ja korottaa katseensa viimeisen kerran isän puoleen: "Isä!

katso Jumalan Äiti! katso Jumalan Äiti!"

Silloin samat kädet jotka äsken syöksivät häntä veteen, tarttuvat hänen

raukeaviin ranteisiinsa ja vetävät hänet yliluonnollisilla voimilla

takaisin telineille. Taas tuntee tyttö laudat jalkainsa alla, taas

ympäröivät häntä käsivarret, mutta tällä kertaa _isän_ käsivarret: eikä

murhamiehen -- ja hänen päänsä vaipuu isän olalle.

Tainnoksista herätessä huomasi Marysia rauhallisesti lepäävänsä isän

luona. Mutta vaikka oli pimeä, saattoi hän eroittaa, että isä oli

polvillaan ja että tuskallinen nyyhkytys ahdisti hänen rintaansa.

-- Marysia, virkkoi Wawrzon vihdoin itkun särkemällä äänellä, -- anna

minulle anteeksi, lapseni!

Tyttö löysi pimeästä hänen kätensä, painoi siihen huulensa ja kuiskasi:

-- Suokoon Herra Jeesus teille anteeksi niinkuin minä suon...

Taivaan rannalla oli jonkun aikaa viipynyt kalpea kajastus ja siitä

sukelsi nyt esiin suuri, poutainen täysikuu. Taas tapahtui ihme:

Marysia näki kuinka kultaisten mehiläisten lailla kuusta läksi lentoon

pieniä enkeliä suurissa parvissa. Pitkin säteitä ne riensivät hänen

luokseen, räpyttelivät siipiään, viittailivat ja lauloivat

lapsellisilla äänillään:

-- Rauha olkoon sinulle sinä kärsimysten lapsi! rauha sinulle sinä

lintu rukka, sinä kärsivällinen, hiljainen kedon kukkanen, rauha olkoon

sinulle!

Niin ne lauloivat, varistelivat hänen päälleen valkeita liljankukkia ja

helistelivät pieniä hopeatiukuja, jotka soivat:

-- Nuku, tyttönen, nuku! Nuku lapsonen, nuku, nuku!

Ja hänen tuli niin hyvä olla, hänen mielensä kävi niin tyyneksi ja

valoisaksi, että hän todella nukkui.

Yö kului ja aamu koitti. Saattoi jo eroittaa veden. Mastot ja

savupiiput alkoivat häämöittää pimeydestä ja ikäänkuin liketä; Wawrzon

oli polvillaan Marysian edessä, painuneena ihan likelle häntä.

Hän luuli tyttöä kuolleeksi. Hänen sorja vartalonsa oli

liikkumattomana, silmät kiinni, kasvot valkeina kuin liinavaate, siellä

täällä sininen varjo. Hänestä henki kuolleen rauha. Varovaisesti vanhus

kajosi häntä olkapäihin: ei liikahda, ei avaa silmiään. Wawrzonista

tuntui siltä että hän itsekin on kuolemaisillaan, mutta kun hän nosti

tytön käden suutansa vastaan, niin hän huomasi hänen hengittävän. Hänen

sydämensä tykytti, vaikka heikosti. Ei sentään ole epäilemistäkään,

että hän saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä. Jos aamuisesta sumusta

nousee poutainen päivä, jos aurinko saa häntä lämmittää, niin hän

herää: muutoin ei.

Kalalokit alkoivat kierrellä hänen ympärillään ikäänkuin olisivat

olleet huolissaan hänestä. Muutamia istuutui likeisten paalujen neniin.

Eteläinen tuuli hajoitti vähitellen aamun sumun. Tuuli oli lämmin,

keväinen ja täynnä suloista lemua.

Nyt nousi aurinko. Sen säteet lankesivat ensin telineihin ja alenivat

sitte kultaamaan Marysian kuolleita kasvoja. Ne näyttivät hyväilevän ja

suutelevan häntä, ikäänkuin lohduttaakseen. Hänen otsaansa ympäröi

vaalea hiusseppele, yön viileä kosteus oli virkistänyt häntä. Auringon

valon häikäiseminä olivat hänen kasvonsa kuin enkelin kasvot. Itse

asiassa vastoinkäymiset ja kärsimykset todella olivat tehneet

Marysiasta enkelin.

Ihanana, ruusunpunertavana nousi päivä vedestä, aurinko lämmitti yhä

enemmän, tuuli löyhytteli hyväilevästi tyttöä ja kalalokit kiertelivät,

kaartelivat ja kirkuivat, ikäänkuin herättääkseen häntä. Wawrzon riisui

päällystakkinsa, peitti sillä Marysian jalat ja toivo alkoi hiipiä

hänen sydämeensä.

Sinertävät varjot poistuivat tytön kasvoilta ja poskille nousi kevyt

puna. Hän hymähti pari kertaa ja avasi vihdoin silmänsä.

Silloin vanha talonpoika lankesi polvilleen sillalle, nosti silmänsä

taivasta kohti ja kahtena virtana valuivat kyynelet alas hänen

ahavoituneita kasvojaan.

Hän tunsi, että tuo olento tuossa on hänen oma lapsensa, hänen

silmäteränsä, sielu hänen sielustaan, pyhä, rakas, kalliimpi kaikkea

maailmassa.

Tyttö heräsi, jopa terveempänä ja virkeämpänä kuin eilen. Sataman

raikas ilma oli vaikuttanut häneen paremmin kuin huoneen mätä haju. Hän

palasi elämään, sillä kohotessaan istumaan laudoille, virkkoi hän ensi

työkseen:

-- Isä kulta, minun on kovin nälkä.

-- Lähdetään, rakas lapsi, rannalle, ehkä sieltä tapaamme jotakin,

huudahti vanhus.

Marysia nousi ilman suurempaa ponnistusta ja he lähtivät liikkeelle.

Mutta nähtävästi tämä oli oleva onnenpäivä keskellä heidän

kärsimyksiään, sillä kun he olivat kulkeneet muutaman askelen, niin he

huomasivat telineillä, aivan likellään, hirsien rakoon pistetyn

liinasen, johon oli kääritty leipää, keitettyä maissia ja suolalihaa.

Joku telakan työmiehistä oli yksinkertaisesti pannut talteen osan

eilisestä suuruksestaan tätä päivää varten. Sikäläisillä työmiehillä on

sellainen tapa, mutta Wawrzon ja Marysia selittivät sen vielä

yksinkertaisemmin. Kuka sinne olisi pannut ruokaa, jollei se, joka

pitää huolta jokaisesta kukkasesta ja linnusta, jokaisesta kedon

apilaasta, hyönteisestä ja muurahaisesta:

Jumala!

He lukivat isämeitän, söivät sen vähän mitä evästä oli ja kävelivät

pitkin rantaa suurempia telakoita kohti. He saivat uusia voimia.

Tultuansa tullihuoneelle kääntyivät he ylöspäin Water-streetille,

Broadwayta kohden. Siihen kului pari tuntia, sillä tie oli pitkä ja he

levähtivät vähä väliä. Tuontuostakin he istahtivat lautakasoille tai

tyhjille laatikoille. He kävelivät tietämättä minkätähden, mutta

Marysiasta tuntui siltä, että heidän pitäisi lähteä kaupunkiin. Tiellä

kohtasivat he joukon tavarakuormia, joita kuljetettiin satamaan.

Water-streetillä oli jo melkoinen liike. Talojen porteista lappasi

ihmisiä, jotka kiiruhtivat jokapäiväisiin askareihinsa. Eräästä

portista astui pitkä, harmaahapsinen, suuriviiksinen herra, rinnallaan

nuori poika. Hän katsahti heihin ja heidän pukuihinsa, väänteli

viiksiään; hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan ja hän alkoi katsella

heitä vieläkin tarkemmin. Jo hymähti.

Ihme ja kumma! heitä vastaan hymyilivät ystävällisesti ihmisen kasvot

New-Yorkissa. He hämmästyivät. Mutta harmaahapsinen herra läheni heitä

ja kysyi selvällä puolankielellä:

-- Mistäs te olette, hyvät ihmiset?

Oli kuin salama olisi iskenyt heihin. Vastauksen asemasta vaaleni

Wawrzon palttinankarvaiseksi, hänen jalkansa horjuivat, hän ei uskonut

korviansa eikä silmiänsä. Marysia tointui ensinnä hämmästyksestä,

lankesi vanhan herran jalkain juureen, kiersi käsivartensa hänen

polviensa ympäri ja huusi:

-- Posenista, jalosukuinen herra! Posenista.

-- Mitäs te täällä teette?

-- Hädässä ja nälässä ja kaikkinaisessa kurjuudessa elämme, armollinen

herra.

Marysian ääni katkesi, mutta Wawrzon heittäysi itkien armollisen herran

jalkoihin ja rupesi suutelemaan hänen takkinsa lievettä. Hän riippui

siinä sellaisella hartaudella, että olisi luullut hänen tavanneen

kiinni taivaan laidasta.

Olihan se herra ja heikäläisiä herroja! Hän auttaa, ei hän anna kuolla

nälkään eikä viluun.

Siltä nuorelta herralta, joka oli vanhan herran mukana, menivät silmät

pystyyn ja kansaa alkoi kerääntyä, suu auki katselemaan sellaista

ihmistä, joka lankeaa polvilleen toisen ihmisen eteen ja suutelee hänen

jalkojaan. Amerikassa ei sellaisia tapahdu! Mutta vanhaa herraa

suututtivat katselijat.

-- Mitä tämä teihin kuuluu, virkkoi hän heille englanninkielellä. --

Menkää te omiin toimiinne!

Sitte hän kääntyi Wawrzonin ja Marysian puoleen:

-- Ei nyt jäädä tähän kadulle seisomaan. Tulkaa minun kanssani.

Hän vei heidät likeiseen "bar-roomiin" ja sulkeutui yksityiseen

huoneeseen heidän ja nuoren herran kanssa. Wawrzon ja Marysia yrittivät

taasen langeta hänen jalkainsa juureen, mutta hän ehkäisi heidät ja

rypisti äreästi kulmakarvojaan.

-- Älkää nyt turhia siinä! Olemmehan me samalta paikkakunnalta,

saman... äidin lapsia...

Sikaarin savu nähtävästi rupesi kirvelemään hänen silmissään, koska hän

pyyhkäsi niitä kourallaan.

-- Onko teidän nälkä? kysyi hän sitte.

-- Emme kahteen päivään ole syöneet mitään, paitsi sen vähän minkä

tänään tapasimme rannasta.

-- William! huusi herra pojalleen: -- käske tuoda heille ruokaa.

Sitte hän jatkoi:

-- Missä te asutte?

-- Emme missään, jalosukuinen herra.

-- Missä te sitte olette viettäneet yöt?

-- Rannassa.

-- Karkoittivatko teidät asunnosta?

-- Karkoittivat.

-- Eikö teillä ole muita tavaroita kuin mitä päällänne on?

-- Ei ole.

-- Eikö teillä ole rahaa?

-- Ei ole.

-- No mitä te aiotte tehdä?

-- Emme tiedä.

Vanha herra oli puhunut kiireesti ja ikäänkuin äreästi. Nyt hän äkkiä

kääntyi Marysian puoleen.

-- Kuinka vanha sinä, tyttö, olet?

-- Maarianpäivästä kahdeksannellatoista.

-- Olet kai saanut kärsiä aika lailla?

Tyttö ei vastannut mitään, ainoastaan lankesi nöyrästi polvilleen

vanhan herran jalkain juureen.

Taasen näytti savu kirvelevän herran silmiä.

Samassa tuotiin pöytään kuumaa liharuokaa ja olutta. Vanha herra käski

heitä heti rupeamaan syömään, mutta kun he sanoivat, etteivät kehtaa

hänen nähtensä, niin hän sanoi heitä tyhmeliineiksi. Äreydestään

huolimatta, oli hän heidän mielestään kuin taivaan enkeli.

Heidän syömisensä häntä nähtävästi suuresti huvitti. Sitte hän tahtoi

kuulla, miten he oikeastaan olivat joutuneet tänne ja mitä kaikkia

olivat kokeneet. Wawrzon kertoi kaikki, mitään salaamatta, aivan kuin

papille rippituolissa. Vanha herra suuttui ja torui ja kun Wawrzon tuli

siihen paikkaan jolloin oli hukuttamaisillaan Marysian, niin hän

ärähti:

-- Tekisipä mieleni sinut elävänä nylkeä!

Hetkisen perästä virkkoi hän Marysialle:

-- Tule tänne, tyttö!

Marysia likeni, vanha herra tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja

painoi hänen otsalleen suudelman.

Vähän aikaa mietittyään, hän lausui:

-- Olette te saaneet kärsiä. Mutta hyvä tämä maa on, kunhan vaan osaa

elää maassa maan tavalla.

Wawrzon katseli häneen suurin silmin: tuo viisas ja mahtava herra sanoi

Amerikkaa hyväksi maaksi!

-- Niin se on, jatkoi hän nähdessään Wawrzonin hämmästyksen. -- Ei

maassa ole mitään vikaa. Kun minä tulin tänne, niin ei minulla ollut

ropoakaan ja nyt minä tulen hyvin toimeen. Mutta teidän, talonpoikien,

pitää kuokkia peltoa eikä retkeillä maailmalla. Kun te lähdette pois,

niin kuka sitte jää sinne. Turhanpäiten tänne lähdette, helppohan tänne

on tulla, mutta vaikea on kääntyä takaisin.

Hetkisen hän vaikeni ja virkkoi sitte ikäänkuin itsekseen:

-- Kun sitä noin neljäkymmentäkin vuotta on täällä, niin jo se maakin

alkaa unohtua. Mutta luuletteko, että aika koti-ikävän parantaa?

Williamin täytyy lähteä sinne ennenkuin on myöhäistä, näkemään maan,

jossa hänen isänsä elivät... Se on minun poikani, tuo! virkkoi hän,

osottaen nuorta herraa. -- William! tuothan kotoa kourallisen maata

pääni alle arkkuun.

-- Yes, father! -- vastasi englanninkielellä poika.

-- Ja rinnalleni. William! ja rinnalleni!

-- Yes, father!

Savu rupesi nyt kirvelemään vanhan herran silmiä niin hirveästi, että

silmäterän päälle valui ikäänkuin lasinen verho.

Samassa hän taas murisi:

-- Poika kyllä ymmärtää puolaa, mutta tahtoo aina puhua englantia. Ja

niinhän sen olla pitääkin. Ei sitä, joka kerran tänne on joutunut,

vanha isänmaa saa takaisin. William, lähdeppä kertomaan sisarellesi,

että meille päivälliseksi ja yöksi tulee vieraita.

Poika läksi kiireesti. Vanha herra vaipui mietteisiin ja oli kauvan

aikaa vaiti, vihdoin hän rupesi puhumaan ikäänkuin itsekseen:

-- Jos heitä koettaisikin lähettää takaisin, niin se vaan maksaisi ja

mitä he kotona tekisivät? Kaikki tavaransa he ovat myyneet, he

joutuisivat keppikerjäläisiksi. Jos tyttö menee palvelukseen, niin

Jumala ties, miten hänen käy. Koska he kerran ovat täällä, niin pitää

koettaa antaa heidän tehdä työtä. Lähetänpä heidät esimerkiksi jonnekin

maalle. Tyttö siellä varmaan piankin joutuu naimisiin. Kun nuoret sitte

saavat kokoon vähän varoja, niin voivat palata kotimaahan ja ottaa

vanhuksen mukaansa.

Seuraavat sanat puhui hän suoraan Wawrzonille:

-- Oletko kuullut puhuttavan täkäläisistä siirtoloista?

-- En ole, jalosukuinen herra.

-- Hyvät ihmiset, kuinka te sillä tavalla lähdette matkaan. Jumalan

tähden! Onko se sitte ihme, jos teidän käy hullusti! Chicagossa on

samallaista väkeä kuin te noin kaksikymmentätuhatta henkeä,

Milwaukeessa sama määrä, sekä Detroitissa että Buffalossa paljon. He

ovat työssä tehtaissa, mutta parhaitenhan talonpoika maatyössä viihtyy.

Entä jos lähettäisi teidät Radomiaan. Tai Illinoisiin... hm! mutta

siellä on jo puute maasta. Perustavat paraikaa jonkillaista uutta

Posenia Nebraskan aroille, mutta se on kaukana. Rautatiematka on

kallis. Neitsyt Maanaan Texasissa on niinikään pitkä matka. Borowinaan

olisi ehkä paras lähteä, varsinkin koska saatan hankkia teille piletin

ilmaiseksi. Se minkä pistän käteenne, on paras säästää talouteen.

Hän painui yhä syvemmälle mietteisiinsä. -- Kuuleppas nyt vanhus,

virkkoi hän äkkiä. -- Borowinaan Arkansasissa perustavat paraikaa uutta

siirtolaa. Se on kaunis, lämmin maa, mutta täydellinen erämaa. Siellä

saat 160 morgia metsäistä maata ilmaiseksi hallitukselta ja rautatietä

saat käyttää aivan vähäisestä maksosta -- ymmärrätkö! Talouteen annan

minä rahaa, samaten kuin rautatiepiletinkin, sillä sen minä voin tehdä.

Te kuljette Little-Rockin kaupunkiin ja siitä hevosella. Siellä

tapaatte muitakin, joilla on sama matkan määrä. Muutoin annan

suosituskirjeitä mukaanne. Minä tahdon teitä auttaa, sillä olen

veljenne. Mutta tyttöäsi minun käy sääli sata kertaa enemmän kuin

sinua. Ymmärrätkö? Kiittäkää te Jumalaa, että minut kohtasitte.

Nyt vanhan herran ääni heltyi aivan pehmeäksi.

-- Kuuleppa lapsi, sanoi hän Marysialle, -- tässä saat nimikorttini.

Säilytä sitä kuin silmäterääsi. Jos sinua joskus kohtaa joku

onnettomuus, jos jäät yksin maailmaan ja turvaa vaille, niin tule minun

luokseni. Sinä olet hyvä tyttö, lapsi raukka. Jos minä olisinkin

kuollut, niin William ottaa sinut turviinsa. Älä hukkaa nimikorttia. Ja

nyt mennään minun luokseni.

Matkalla hän osti heille sekä liina- että päällysvaatteita, vei heidät

sitte kotiinsa ja kestitsi heitä. Hyviä ihmisiä olivat kaikki

talonväet, sillä William ja hänen sisarensa Jennykin kohtelivat heitä

molempia omaisinaan. Herra William käyttäytyi Marysiaa kohtaan

ikäänkuin hän olisi ollut mikäkin "lady" ja Marysiaa se kovasti

hävetti. Illalla Jenny neidin luo tuli nuoria neitejä. Heidän hiuksensa

olivat otsalla kiharoina ja he olivat hyvissä, kauneissa vaatteissa. He

ottivat Marysian seuraansa ja ihmettelivät hänen kalpeuttaan,

kauneuttaan ja vaaleita hiuksiaan. Sekin oli heistä kovin merkillistä,

että hän tuontuostakin vaipui heidän jalkainsa juureen ja suuteli

heidän käsiään. Ihan täytyi nauraa. Vanha herra asteli nuorten

joukossa, puisteli valkeaa päätään, mutisi jotakin ja suuttui

tuontuostakin; hän puheli vuoroin englanninkieltä, vuoroin puolaa,

jutteli Marysian ja Wawrzonin kanssa kaukaisesta isänmaasta ja muisteli

entisiä aikoja. Vähä väliä sikaarin savu rupesi kirvelemään silmissä,

niin että salavihkaa piti niitä pyyhkiä.

Kun tuli maatapanon aika, niin ei Marysia enään voinut pidättää

kyyneleitään, sillä hän näki Jenny neidin omin käsin valmistavan

vuodettaan. Kylläpä he olivat hyviä ihmisiä! Mutta eihän se kumma

ollutkaan: olihan vanha herra kotoisin Posenista.

Kolmantena päivänä Wawrzon ja hänen tyttärensä jo läksivät matkalle

Little-Rockiin. Ukon taskussa oli sata dollaria ja siltä onneltaan ei

hän muistanut syödäkään, mutta Marysia tunsi nyt selvästi Jumalan käden

johdon ja tuli siihen lujaan uskoon, ettei se käsi salli heidän hukkua;

niinkuin se on johdattanut heidät pois onnettomuudesta, niin se

johdattaa Jaskonkin Amerikkaan, suojelee heitä, molempia ja suo heidän

palata Lipinceen.

Sillaikaa he vaunujen akkunoista näkivät maalaiskylien ja siirtoloiden

kiitävän ohitsensa. Oli täällä ihan toisellaista kuin New-Yorkissa. Oli

vainioita, suuria metsiä ja taloja, joitten ympärillä kasvoi puita.

Vainioitten sarat viheriöivät eriväristen viljojen peitossa aivan kuin

Puolassa. Ne nähdessään tunsi Wawrzon rintansa laajenevan ja hänen teki

suuresti mieli huutaa: "hei, hei, te vihriät metsät ja vainiot!"

Lehmä- ja lammaslaumat kävivät niityillä laitumella. Metsän laidassa

oli miehiä puunhakkuussa. Juna kiiti kauvemma ja kauvemma. Seutu kävi

yhä harvemmin asutuksi. Siirtolat katosivat ja maa muuttui leveäksi,

autioksi aroksi. Nurmi siinä aaltoili tuulessa ja kukkaset

nuokkuilivat. Paikoittain kiemurteli teitä, joita myöten joskus oli

ajettu rattailla. Nyt olivat ne kullankarvaisten nauhojen kaltaiset,

keltaisten kukkien peitossa. Korkeat takkiaiset, peitsiruohot ja

ohdakepensaat nyökyttelivät päitään, ikäänkuin tervehtiäkseen

matkamiehiä. Mahtavin siivin kaartelivat kotkat aron päällä, iskien

terävät silmänsä nurmeen. Juna syöksyi eteenpäin ikäänkuin sen määränä

olisi ollut päästä sinne, missä aron äärettömyydet katoavat silmistä ja

sulavat yhteen taivaan kanssa. Vaunun ikkunoista saattoi nähdä

laumoittain jäniksiä ja villiä koiria. Tuontuostakin nosti

korkeasarvinen hirvi päätään nurmesta. Ei missään näkynyt kirkkoa tai

kaupunkia, kylää tai ihmisasuntoa, paitsi asemat. Niiden välillä ei

saattanut nähdä ainoaakaan elävää sielua. Wawrzon katseli sitä

kummissaan ja ravisteli päätään. Hän ei saattanut käsittää, minkätähden

annetaan kaiken tämän maan olla tässä asumattomana. Taasen kului

vuorokausi umpeen. Aamulla saavuttiin metsään, jonka puita

kierteli käsivarren paksuiset köynnöskasvit, tehden metsän niin

läpitunkemattomaksi, että siihen olisi saanut iskeä kirveensä ihan kuin

seinään. Tuntemattomat linnut visertelivät vihriässä tiheikössä. Äkkiä

olivat sekä Wawrzon että Marysia näkevinään, kuinka köynnöskasvien ja

pensasten joukosta suikahti jonkillaisia ihmisentapaisia, höyhentöyhdöt

päässä, kasvot punaisina kuin kiilloitettu kupari. Nähdessään nuo

metsät, nuo autiot arot ja äärettömät erämaat, koko tuon vieraan

luonnon ja nuo oudot ihmiset, täytyi Wawrzonin puhjeta puhumaan:

-- Marysia!

-- Mitä, isä kulta?

-- Näetkös?

-- Näen kyllä.

-- Entä ihmetteletkös?

-- Ihmettelen kyllä.

Viimein he tulivat joelle joka oli ainakin kolme kertaa leveämpi kuin

Warthe -- myöhemmin he saivat tietää, että sitä sanottiin Missisipiksi

-- ja saapuivat synkkänä yösydännä Little-Rockiin.

Siellä heidän piti kysyä tietä Borowinaan. Ja tässä heitämme heidät

hetkeksi, sillä tähän päättyy toinen jakso heidän seikkailuistaan

"leivän haussa". Kolmas kuluu metsissä, kirvesten kumistessa,

uutisasukkaan raskaassa työssä. Pian saamme nähdä, olivatko heidän

kyynelensä, tuskansa ja kärsimyksensä nyt loppuvat.