SISÄLLYS:

I. Merellä. -- Mietteitä. -- Myrsky. -- Matkan määrä.

II. New-Yorkissa.

III. Uutisasukkaina.

I

Merellä. -- Mietteitä. -- Myrsky. -- Matkan määrä.

Valtameren mahtavilla aalloilla kiikkui saksalainen laiva "Blücher",

matkalla Hampurista New-Yorkiin.

Neljä päivää se jo oli ollut merellä, kaksi päivää sitte oli

purjehdittu Irlannin vihriäin rantain sivu ja päästy aukealle ulapalle.

Kannelta näkyi silmänkantamiin asti vihriähtävää, lyyjynkarvaista

tasankoa, johon laineet kyntivät syviä vakoja. Raskaasti tuo tasanko

liikkui, siellä täällä kiehauttaen vaahtoa, etäisyydessä pimetäkseen ja

sulautuakseen taivaanrantaan, jota peitti valkeat pilvet.

Tuontuostakin heijastui pilvien loisto veteenkin ja niiden

helmenvärisessä hohteessa erottautui selvästi laivan musta runko. Kokka

länttä kohti kääntyneenä, kapusi se työläästi ylös aallon harjaa ja

syöksyi sitte syvyyteen, ikäänkuin ainiaaksi hukkuakseen. Se

vuorotellen katosi näkyvistä, vuorotellen pujahti esiin aalloista ja

heilahti silloin ihan pystyyn, jotta pohja näkyi, mutta yhä kulkien

eteenpäin. Aallot sousivat sitä vastaan ja se sousi aaltoja vastaan ja

halkasi ne rinnallaan. Perässä kiemuroi jättiläiskäärmeenä valkea,

vaahtoisen veden muodostama tie ja kalalokit seurasivat ilmassa,

kierrellen, kaarrellen ja vikisten.

Kävi raikas tuuli; laiva kulki puolella höyryllä, mutta nosti sensijaan

purjeet. Ilma näytti kaunistumistaan kaunistuvan. Paikotellen saattoi

repaleisten pilvien lomitse nähdä taivaan sineä, jonka muodot

vaihtelemistaan vaihtelivat. Aina siitä asti kun "Blücher" läksi

Hampurin satamasta, oli ilma ollut tuulinen, mutta myrskytön; tuuli

puhalsi lännestä ja tyyntyi tuontuostakin kokonaan: silloin lisahtivat

purjeet hervottomiksi, mutta pullistuivat seuraavassa hetkessä

pyöreiksi kuin joutsenen rinta. Merimiehet, puettuina ruumiinmukaisiin

villaröijyihin, vetivät mastopuun nuoria, huusivat haikeasti

"ho--ho--oo!", kumartuivat, ja ojensivat vartalonsa suoraksi laulun

tahdin mukaan. Heidän huutoonsa sekaantui pillien kimakka vihellys ja

koneen kuumeentapainen läähätys. Savupiippu puuskutti milloin paksuja

mustia pilviä, milloin keveitä kiemuroita.

Matkustajat olivat nousseet kannelle nauttimaan kaunista ilmaa. Laivan

perästä näkyi ensiluokan matkustajien mustat päällystakit ja hatut,

etukannella vilisi siirtolaisten kirjava joukko. He olivat nousseet

sinne syvästä ruumastaan. Muutamat istuivat penkeillä, imeskellen

piippunysiään, toiset olivat pitkänään, toiset taas seisoivat nojaten

kaidepuihin ja tuijottivat alas veteen.

Siellä oli muutamia naisiakin, lapsi sylissä ja läkkikuppi vyöllä. Pari

nuorta miestä käveli pitkin kantta päästä päähän, vaivoin pysytellen

tasapainossa ja joka hetki horjahdellen; he vetelivät laulua: "_Wo ist

des Deutschen Vaterland_?" ja lienevät ajatelleet, etteivät ikinä enään

näe tuota "Vaterlandia", mutta eivät siltä olleet ensinkään suruissaan.

Murheellisimman näköisiltä koko tässä joukossa näytti muuan

vanhanpuoleinen mies ja nuori tyttö, jotka kaiken aikaa pysyttelivät

erossa muista. He eivät ymmärtäneet saksaa ja senkintähden heistä

tuntui yksinäiseltä keskellä muukalaisia. Keitä he olivat? -- jo ensi

silmäykseltä saattoi nähdä, että he olivat puolalaista maalaisväkeä.

Talonpojan nimi oli Wawrzon (lue: Vavshon) Toporek ja tyttö, Marysia

(lue: Mariisia), oli hänen tyttärensä. He matkustivat Amerikkaan ja nyt

vasta he ensi kertaa olivat uskaltaneet nousta kannelle. Taudin

kalvamilla kasvoilla kuvastui sekä kauhu että kummastus. Pelästynein

silmin katselivat he matkakumppaneja, merimiehiä, laivaa, savupiippua,

joka mahtavasti puuskutti, ja uhkaavia vesivalleja, jotka viskasivat

harjojensa vaahtoa aina laivan laitaan asti. He eivät puhutelleet edes

toisiaan, sillä he eivät uskaltaneet. Toisella kädellään pysytteli

Wawrzon kiinni kaidepuussa, toisella piteli hän nelikulmaista lakkiaan,

jottei tuuli sitä veisi. Marysia turvautui isäänsä ja aina kun laiva

keikahti, painui hän likemmä häntä ja huudahti pelästyksestä. Hetkisen

perästä katkasi vanhus hiljaisuuden.

-- Marysia!

-- Jaa mitä?

-- Näetkös?

-- Näen kyllä.

-- Entä ihmetteletkös?

-- Ihmettelen kyllä.

Mutta hän pelkäsi paljon enemmän kuin ihmetteli ja sama tunne liikkui

oikeastaan Toporekinkin mielessä. Onneksi alenivat aallot, tuuli

tyyntyi ja aurinko pujahti esiin pilvistä. Kun he nyt saivat nähdä

"armaan auringon", niin tuli heidän helpompi olla ja he jäivät

itsekseen miettimään, että "se se vaan on ihan samallainen kuin

Lipincessäkin" (lue: Lipintse). Kaikki oli heille uutta ja outoa,

ainoastaan tuo loistava, hehkuva auringon kehä tuntui vanhalta

ystävältä ja suojelijalta.

Sillaikaa oli meri siloamistaan silinnyt ja hetkisen perästä

lerpahtivat purjeet kokoon. Silloin kajahti korkealta sillalta

kapteenin vihellys ja merimiehet karkasivat ottamaan alas purjeita. Kun

Toporek ja Marysia näkivät nuo miehet ikäänkuin ripustettuina ilmaan,

alla ammottava syvyys, niin valtasi heidät uusi hämmästys.

-- Ei ne meidän pojat tuohon pystyisi! huudahti vanhus.

-- No aina se Jasko siihen pystyisi mihin saksalaisetkin! vastasi

Marysia.

-- Mikä Jasko? -- Sobköwin Jaskoako tarkoitat?

-- Mitä minä Sobkówista. Smolakista tietysti puhun, tallirengistä.

-- Onhan se reima poika, mutta heitä sinä hänet mielestäsi. Ei hän sovi

sinulle etkä sinä hänelle. Sinusta tulee nyt hieno neiti, mutta hän

pysyy tallirenkinä koko ikänsä.

-- Onhan hänellä maatilkku.

-- On, on, mutta Lipincessä.

Marysia ei enään puhunut mitään, mietti vaan itsekseen, että mikä on

sallittu, se on sallittu, ja huokasi raskaasti. Purjeet olivat nyt

alhaalla ja propelli alkoi pitää sellaista elämää, että koko laiva

tärisi sen tönäyksistä. Keikunta lakkasi melkein kokonaan. Etäisyydessä

näytti vesi jo aivan tyyneltä ja siniseltä. Kannelle ilmestyi yhä uusia

ihmisolentoja: työkansaa, saksalaisia talonpoikia, seikkailijoita

rannikkokaupungeista, jotka retkeilivät Amerikkaan etsimään onnea eikä

työtä. Kannella vallitsi suuri ahtaus. Jotteivät olisi tiellä,

istuutuivat Wawrzon ja Marysia laivan äärimmäiseen päähän, köysitukon

päälle.

-- Isä, kauvankos me vielä matkustetaan näin vettä myöten? kysyi

Marysia.

-- Mistä minä tiedän. Keltäs täällä sitte kysyy, eihän täällä kukaan

ymmärrä katolilaisen puhetta.

-- Mutta miten me sitte puhutaan Amerikassa?

-- Etkös tiedä, että siellä on summa meidän kansaamme.

-- Isä kulta!

-- Mitä?

-- Kyllähän täällä on paljon näkemistä, mutta Lipincessä oli sentään

parempi.

-- Älä sinä puhu turhia.

Hetkisen kuluttua Wawrzon kuitenkin virkkoi, ikäänkuin itsekseen:

-- Tapahtukoon Jumalan tahto!

Tytön silmiin nousi kyyneleitä ja molempien ajatukset lensivät

Lipinceen. Wawrzon Toporek mietti sitä, että miksi hän oikeastaan nyt

menee Amerikkaan ja kuinka hän rupesikaan sitä matkaa puuhaamaan. Niin,

kuinka? Kesällä, puoli vuotta sitte oli hänen lehmänsä saatu

kiinni toisen apilaspellosta. Isäntä, joka sen otti, vaati kolme

ruplaa vahingonkorvausta. Wawrzon ei tahtonut antaa. He menivät

käräjiin ja juttu venyi venymistään. Isäntä ei enään tyytynyt

vahingonkorvaukseen, vaan vaati maksua lehmän hoidosta ja maksu kasvoi

päivä päivältä. Wawrzon oli itsepintainen, sillä hän sääli rahojaan.

Käräjäkustannuksissakin oli yllin kyllin kärsimistä ja juttu venyi

venymistään, kustannukset nousivat nousemistaan. Vihdoin tuli päätös:

Wawrzon oli hävinnyt. Nyt meni lehmästä Jumala ties miten paljon; koska

ei hän voinut maksaa, niin vietiin hänen hevosensa. Hän itse tuomittiin

uppiniskaisuudesta vankeuteen. Toporek kierteli kuin käärme. Elonkorjuu

oli ovella, sekä käsivarret että hevonen tarpeen työssä. Häneltä

myöhästyi viljan ajo ja sitte rupesi satamaan; jyvät itivät lyhteissä.

Tuon mokoman apilasaterian tähden hän nyt menettää koko pienen

omaisuutensa; paljon rahaa hän jo on kadottanut, osan työaseistaan ja

koko vuodentulonsa -- elonkorjuun ajasta alkaen saa sekä hän että tyttö

ruveta kalvamaan kynsiään tai lähteä kerjuulle.

Koska hän tähän saakka oli elänyt varakkaan talonpojan onnellista

elämää, valtasi hänet nyt kauhea epätoivo ja hän rupesi juomaan.

Kapakassa tutustui hän saksalaiseen, joka kierteli kylällä muka

pellavia ostamassa, mutta jonka päätarkoituksena oli houkutella ihmisiä

merten taa. Saksalainen kertoi hänelle ihmeitä ja kummia Amerikasta.

Maata hän lupasi ilmaseksi enemmän kuin koko Lipincessä löytyi --

lisäksi vielä metsää ja niittyä. Vallan vesi herahti talonpojan suuhun.

Hän sekä uskoi että epäili. Mutta juutalainen maanvuokraaja vakuutti

saksalaisen sanat tosiksi ja sanoi, että hallitus siellä antaa

jokaiselle maata niin paljon kuin kukin vaan jaksaa viljellä.

Juutalainen oli sen kuullut vävypojaltaan. Saksalainen taas liikutteli

käsissään sellaisia rahaläjiä, etteivät edes tilalliset, saatikka sitte

köyhempi kansa ikinä olleet sellaisia nähneet. Houkuttelivat miestä,

kunnes saivat satimeen. Miksi hän oikeastaan jäisi tänne? Se yksi

vahinko oli tuottanut hänelle sellaisen tappion, että hän niillä

varoilla olisi voinut pitää vaikka rengin. Pitikö hänen antaa kaiken

mennä männikköön? Tai tarttuako sauvaan ja asettua kirkonovelle muitten

kerjäläisten kanssa veisaamaan virsiä? Ei se kelpaa! mietti hän ja

paiskasi saksalaisen kanssa kättä kauppojen vahvistukseksi.

Mikonpäiväksi oli hän saanut tavaransa myydyiksi, otti sitte tyttären

matkaansa ja nyt he molemmat seilasivat Amerikkaan.

Mutta ei se matka käynytkään niin hyvästi kuin hän oli toivonut.

Hampurissa ottivat heiltä paljon rahaa ja laivalla sulloivat heidät

kannen alle kaikellaisten ihmisten kanssa. Laivan keikunta ja meren

äärettömyys pelotti heitä. Kukaan ei ymmärtänyt heidän puhettaan

eivätkä he kenenkään puhetta. Heitä viskeltiin eteenpäin kuin mitäkin

elottomia kappaleita, heitä potkittiin kuin kiviä, jotka sattuvat

tielle, saksalaiset matkatoverit pilkkasivat heitä. Päivällisaikaan,

kun kaikki ruokakuppineen tunkeutuivat kokin ympärille, joka jakoi

päivällisannokset, tuupattiin heidät viimeiseen päähän, joten he

monasti olivat nälkään nääntymäisillään. Täällä laivalla tuntui olo

kurjalta, vieraalta, hyljätyltä. Ainoana turvana oli Jumala. Tytön

edessä koetti isä näyttää rohkealta, työnsi lakin toiselle korvalle,

kehoitti Marysiaa ihmettelemään ja ihmetteli itsekin kaikkea, mutta

itse asiassa oli häneltä kaikki luottamus kadonnut. Välistä valtasi

hänet pelko, että jos nuo "pakanat" -- kuten hän nimitti

matkakumppanejaan -- viskaavatkin hänet ja tytön veteen, tai käskevät

heitä kääntymään toiseen uskoon, tai panevat allekirjoittamaan jotakin

paperia -- ehkäpä lupaamaan sielunsa paholaiselle!

Jo itse laivakin, joka yötä päivää kulki eteenpäin, mitaten meren

äärettömyyttä, ähkien, puhkuen, pannen vedet vaahtoamaan, läähättäen

kuin hirviö ja yöllä raahaten perässään hehkuvaa kipunapyrstöä, tuntui

yksinkertaisen talonpojan mielestä salaperäiseltä pahan hengen

voimalta. Lapsellinen pelko painoi hänen sydäntään, vaikkei hän

tunnustanut sitä tyttärelleen. Ja mitä tuo kotipesästään karannut

puolalainen talonpoika oikeastaan muuta olikaan kuin turvaton lapsi,

jolla ei ole muuta suojelijaa kuin Jumala! Kaikki se mitä hän näki ja

mikä häntä ympäröi ei saattanut mahtua hänen päähänsä. Oliko siis

kumma, että epätietoisuuden ja huolten taakka taivutti hänen niskaansa,

hänen siinä istuessaan köysitukon päällä! Meren kohina soi hänen

korvissaan ja hän oli kuulevinaan sen kertoilevan sanaa: "Lipince!

Lipince!" Välistä taas tuuli vingahti kuin kotikylän paimenpilli.

Aurinko oli sanovinaan: "mitä kuuluu, Wawrzon kulta? Minä kävin

Lipincessä", mutta propelli pani veden kohisemaan entistä kiivaammin ja

savupiippu puuskutti entistä pahemmin. Ne tuntuivat olevan pahoja

henkiä, jotka ajoivat häntä yhä kauvemmaksi Lipincestä.

Sillaikaa liikkui Marysian mielessä muita muistelmia ja ajatuksia; ne

kohoilivat siellä levottomasti kuten vaahtopäät aallot tai kalalokit

laivan perässä. Hän muisteli syksyisiä päiviä Lipincessä ennen lähtöä,

kun hän iltamyöhällä juoksi vinttikaivolle ammentamaan vettä. Illan

ensi tähdet tuikkivat jo taivaalla ja nostaessaan vinttiä hän lauleli:

"Jasko hevosta juottaa -- Kaisa vettä ammentaa" ja hänen mielensä kävi

niin haikeaksi kuin pääskysen, joka nostaa siipensä muuttoretkelle ja

vielä siinä virittää surunvoittoisan sävelensä... Samassa kajahti

synkeästä hongikosta pitkä huuto -- Smolakin Jasko, tallirenki,

ilmoitti sillä lailla, että hän on nähnyt vintin liikkuvan ja että hän

pian saapuu puurolle. Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin hän saapui,

hyppäsi hevosen selästä ja ravisti pellavankarvaista pörröänsä. Mutta

ne sanat, mitkä hän lausui, ne jäivät tytön mieleen ihanana sävelenä.

Hän sulki silmänsä ja oli taasen kuulevinaan Smolakin värisevällä

äänellä kuiskaavan korvaansa:

-- Jos isäsi todella pysyy päätöksessään, niin minäkin annan pestirahan

takaisin hoviin, myyn mökin ja maatilkun ja lähden mukaan... Marysia

kultaseni, puheli poika, -- missä sinä olet, sinne tahdon minäkin

kurkena läpi ilman viilettää, sotkana halki vesien soutaa,

kultasormuksena poikki teiden pyöriä -- kunnes sinut löydän, sinä

ainokaiseni! Luuletko minulla olevan elämää ilman sinua? Kunne sinä

kuljet, sinne tahdon minäkin kulkea, saman kohtalon, joka sinua kohtaa

tahdon minäkin kokea, sinun kanssasi elää, sinun kanssasi kuolla. Tämän

kaivon partaalla olen sinut kihlannut ja hyljätköön minut Jumala, jos

ikinä hylkään sinut, Marysiani, ainokaiseni.

Näitä sanoja muistellessa oli Marysia näkevinään kaivon ja suuren,

punertavan kuunpuoliskon hongikon laidassa ja Jaskon ilmielävänä. Nämä

muistelmat tuottivat hänelle suurta lohtua ja helpotusta. Jasko oli

niin itsepintainen poika, että kun hän kerran jotakin päätti, niin

kyllä hän sen täytäntöönkin pani. Voi, kunhan hän vaan nytkin olisi

täällä ja he yhdessä kuuntelisivat meren pauhinaa! Silloin olisi hauska

ja hyvä olla, sillä Jasko ei koskaan pelkää, vaan tietää neuvoa

kaikissa asianhaaroissa. Mitähän hän nyt toimiikaan siellä Lipincessä?

Siellä on jo varmaan langennut ensi lumi. Ehkä hän on lähtenyt

metsälle, kirves olalla, tai ehkä hän puuhailee hevosten kanssa. Ovatko

ehkä kartanosta lähettäneet hänet reellä jonnekin? Tai missä hän onkaan

nyt, oma kulta? Tytön silmien eteen nousi koko Lipince, hän näki ihan

selvästi: tien, johon lumi oli jäätynyt kiinni, iltaruskon, joka

punersi tummien, lehdettömien puunoksien lomitse, varisparven, joka

rääkkyen lensi metsästä kylää kohti, savun nousemassa piipuista ilmaan,

vintin jäässä kaivonkannella ja etempänä metsän, joka välkkyi kuurassa

ja punertavassa ruskossa.

Ja voi häntä, missä hän itse nyt oli, minne isän tahto hänet oli

johdattanut! Ympärillä, niin kauvas kuin silmä ylettyi, oli vettä ja

taas vaan vettä, vihriähtäviä, vaahtopäitä vakoja, mutta veden

määräämättömillä aukeilla läikkymässä laiva, avuttomana kuin eksynyt

lintu: yllä taivas, alla aaltojen erämaa, suuri pauhina, vesien

voihkina, tuulen vihellys -- ja vastassa, laivan kokan edessä joko

luvattu maa tai maailman ääri.

Jasko raukka, vieläkö tyttösi tapaat, lennätkö kurkena ilmojen halki,

soudatko sotkana vesien läpi, ajatteletko häntä Lipincessä?

Hitaasti laskeusi aurinko länttä kohti ja tipahti valtamereen.

Läikkyville laineille syntyi leveä valovyö, värähtelemään

kullankarvaisena, muuttelemaan muotoa, kimmeltelemään, palamaan,

liekehtimään ja vihdoin häviämään jonnekin kaukaisuuteen. Kulkemassa

tuota tulista tietä myöten, näytti laiva tahtovan ajaa takaa pakenevaa

aurinkoa. Savu, joka tuprusi piipusta, kävi punaiseksi, purjeet ja

kosteat köydet ruusunkarvaisiksi. Merimiehet rupesivat laulamaan.

Auringon kehä suureni suurenemistaan ja aleni yhä likemmä taivaan

rantaa. Vihdoin näkyi aaltojen päällitse vain puolikas kiekkoa, sitte

vain säteitä ja viimein oli koko länsi ainoana suurena ruskona, jonka

loimuilta ei saattanut tietää, missä loppui aaltojen loisto ja alkoi

taivas, ilma ja valoon upotettu vesi, joka vähitellen sammui. Valtameri

kohisi suurta, lempeää kohinaa, ikäänkuin iltarukousta hymisten.

Tuollaisina hetkinä ihmissielu nousee ikäänkuin siivillä. Muistot

täyttävät mielesi valtavampina kuin koskaan ennen, ne joita rakastat,

rakastat tulisemmin kuin milloinkaan ja kaivattujesi luo kiitää henkesi

vastustamattomalla voimalla. Sekä Wawrzon että Marysia tunsivat, että

vaikka tuuli heitä nyt kiidättää kuin kuivaneita lehtiä, niin heidän

juurensa eivät ole siellä päin, minne he nyt rientävät, vaan siellä,

josta he lähtivät: puolalaisessa maaperässä, joka aaltoilee ainoana

viljavana vainiona, metsien ympäröimänä, siellä täällä olkikattoisia

majoja ja kultakukkaisia niittyjä, joitten päilyvissä lammikoissa

hanhet uiskentelevat. Siellä on keto kirjavanaan haikaroita, pääskysiä

ilma täynnä, tienvierillä ristejä, lehmuslehdoissa valkeita kartanoita.

Siellä laskee talonpoika kulmikkaan lakin jalkainsa juureen ja

tervehtii sanoilla "ylistetty olkoon Jeesus Kristus" -- ja hänelle

vastataan: "iankaikkisesta iankaikkiseen". Oi Puola, sinä siunattu,

sinä siveä, suloisin äiti, rakkaampi olet sinä kaikkea maan päällä!

Tunteet, jommoisia eivät ikinä olleet tunteneet, liikkuivat tällä

hetkellä Wawrzonin ja Marysian talonpoikaisissa sydämissä. Ukko

paljasti päänsä ja lännen loimu lankesi hänen harmaille hapsilleen.

Hänen ajatuksensa olivat ankarassa työssä, sillä raukka ei tietänyt,

miten hän Marysialle saisi sanotuksi sanottavansa.

-- Marysia, virkkoi hän vihdoin, -- minusta tuntuu siltä kuin meiltä

olisi jäänyt jotakin sinne merten taa.

-- Rakkaus jäi, elämä jäi, vastasi hiljaa tyttö, nostaen silmänsä

ikäänkuin rukoillakseen.

Jo alkoi pimeys langeta maille ja matkustajat katosivat kannen alle.

Kuitenkin vallitsi laivalla harvinaisen vilkas liike. Ei seuraa

kaunista auringonlaskua aina tyyni yö. Sentähden vinkuivat

päällysmiesten pillit lakkaamatta ja merimiehet hilasivat touveja.

Tuskin oli lännen viimeinen hohde sammunut mereen, kun vedestä alkoi

nousta sumua. Tähdet syttyivät taivaalle, mutta hävisivät samassa. Sumu

paksuni paksunemistaan, peitti sekä taivaan että ilmanrannan ja laivan

läpitunkemattomaan vaippaan. Ainoastaan savupiipun ja suuren

keskimaston saattoi vielä erottaa. Merimiehet näyttivät kaukaisilta

varjoilta. Tuntia myöhemmin oli kaikki valkoisen sumun peitossa, yksin

lyhtykin, joka oli köytetty maston huippuun ja kipinät, jotka

tuprusivat savupiipusta.

Laiva ei heilunut vähääkään. Sumu näytti kahlehtineen aallon painonsa

alle.

Yö joutui äänetönnä, umpisokeana. Äkkiä alkoi taivaanrannan

äärimmäisiltä kulmilta erottautua kummallista kohinaa. Se oli kuin

läähätys jättiläisolennon rinnasta, joka likenemistään likenee.

Ajottain tuntui siltä kuin yksi ainoa ääni olisi huutanut pimeydestä,

sitte kaikui taas kuin kokonainen kuoro kaukaisia, sanomattoman

suruisia ja valittavia ääniä olisi nyyhkyttänyt. Pimeyden ja

äärettömyyden halki kumisivat nämä äänet laivalle.

Niitä kuunnellessa on merimiesten tapana sanoa, että myrsky kutsuu

tuulia hornan kuilusta.

Äänet kävivät yhä selvemmiksi. Kapteeni, puettuna gummiseen viittaan ja

päähineeseen seisoi ylhäällä komentosillalla. Upseeri meni tavalliselle

paikalleen valaistun kompassin ääreen. Kannella ei enään ollut

ainoaakaan matkustajaa. Wawrzon ja Marysiakin olivat kadonneet kannen

alle yhteiseen ruumaan. Siellä oli aivan hiljaista. Lamput,

kiinnitettyinä matalaan lakeen, paloivat kituen. Niiden valossa saattoi

nähdä siirtolaisjoukon, istumassa vuoteittensa ääressä pitkin seiniä.

Ruuma oli iso, mutta synkkä kuten kolmannen luokan tilat tavallisesti.

Katto suli miltei yhteen laivan seinien kanssa, sentähden vuoteet,

jotka kulkivat pitkin sivuja, väliseinällä erotettuina toisistaan,

enemmän muistuttivat pimeitä onkaloja kuin makuusijoja. Koko ruuma

muistutti ääretöntä olutkellaria. Ilma siellä oli kostea, paksunaan

tervatun palttinan, touvien, meriruohon ja homeen hajua. Kuinka kaukana

sieltä olikaan ensi luokan salonkien loisto! Parin viikon matka

tuollaisissa onkaloissa myrkyttää keuhkot epäterveellisellä ilmalla,

levittää kasvoille vetisen kalpeuden ja tuo monasti muassaan kerpukin.

Wawrzon ja hänen tyttärensä olivat olleet matkalla vasta neljä päivää,

mutta joka vaan oli nähnyt Marysian terveenä, punaposkisena

talonpoikaistyttönä Lipincessä, se ei ikinä olisi tuntenut tätä

meritaudin surkastamaa olentoa samaksi tytöksi. Vanha Wawrzonkin oli

käynyt aivan vahankarvaiseksi, sillä ensi päivinä eivät he olleet

nousseet kannelle laisinkaan. He olivat luulleet sitä luvattomaksi.

Mistä he yleensä olisivat tietäneet, mikä oli luvallista, mikä

luvatonta? He eivät uskaltaneet liikkua, pelkäsivät sitäpaitsi

kamssujaan. Tällä kertaa eivät he yksin olleet vartioimassa

kamppeitaan, vaan kaikki muutkin olivat paikalla, kukin omansa ääressä.

Koko ruuma oli täynnä siirtolaisten myttyjä ja kääröjä. Ne eivät

suinkaan koristaneet, päinvastoin tekivät ympäristönsä vieläkin

surullisemmaksi. Makuu- ja pitovaatteita, ruokatavaroita, työkaluja,

läkkiastioita -- kaikkinaisia tavaroita oli heitetty huiskin haiskin

suurempiin tai pienempiin läjiin, koko permanto täyteen. Niiden päällä

istuivat nyt siirtolaiset, paraasta päästä saksalaisia. Toiset

imeskentelivät tupakkamälliä, toiset polttivat piippua; savupilvet

asettuivat matalan katon rajaan, muodostivat pitkiä ryhmiä ja

kiertyivät lamppujen ympäri. Joku lapsi itki nurkassa, muuten oli

tavanmukainen melu aivan vaiennut, sillä sumun läpitunkemattomuus oli

täyttänyt kaikki mielet pelolla ja vavistuksella. Kokeneet siirtolaiset

kyllä tiesivät, että ilmassa liikkui myrskyn enteet ja kaikki

matkustajat olivat varmat siitä, että vaara, ehkäpä kuolema uhkaa.

Ainoastaan Wawrzon ja Marysia eivät aavistaneet mitään, vaikka tosin

aina kun joku ovea raotti, nuo kaukaiset, pahaa ennustavat äänet

selvästi kuuluivat kannen alle.

He istuivat ruuman äärimmäisessä päässä, ahtaalla alalla, juuri kokan

luona. Kiikunta tuntui sinne pahinten ja sentähden olivatkin

matkatoverit työntäneet heidät sinne. Vanhus vahvisti itseänsä

leipäpalasella, joka vielä oli jälellä kotikylän eväistä, tyttö,

ikävystyneenä työttömyyteen palmikoitsi hiuksiaan yöksi.

Vähitellen sentään tämä yleinen hiljaisuus, jota vain lasten itku

silloin tällöin häiritsi, rupesi hämmästyttämään heitä.

-- Miksi nuo saksalaiset tänään istuvat niin hiljaa? kysäsi tyttö.

-- Mistä minä tiedän, vastasi Wawrzon tavalliseen tapaansa. -- Ehkä

heillä on pyhä tai jokin muu...

Äkkiä tärähti pahasti, ikäänkuin laiva kauhistuksissaan olisi ruvennut

vapisemaan. Läkkiastiat, asetettuina rinnan, helähtivät kolkosti,

lamppujen liekit leimahtivat ja useat äänet kysyivät pelästyksissään:

-- Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?

Vastausta ei tullut. Tärähdys, ensimmäistä hirveämpi, kohtasi nyt

laivaa. Äkkiä hypähti sen kokka pystyyn, samassa sukeltaakseen veteen.

Kolkosti loiskivat laineet pieniä, pyöreitä akkunoita vastaan laivan

toisessa kyljessä.

-- Nousee myrsky! kuiskasi Marysia hätääntyneenä.

Samassa alkoi laivan ympärillä humista niinkuin suuressa metsässä,

jossa myrsky temmeltää. Vinkui ikäänkuin susilauma olisi ollut

liikkeellä. Myrsky hyökkäsi laivan kimppuun, viskasi sen kyljelleen,

käänsi sen ympäri, heitteli ilmaan ja pudotteli syvyyteen. Liitteet

rupesivat narisemaan, läkkiastiat, tavarakääröt, kimssut ja kamssut

lentelivät pitkin permantoa, kierrellen nurkasta toiseen. Ihmisiä

kaatui maahan, höyhentyynyjä viskautui ilmaan, lampunlasit kilisivät

surkeasti.

Kohinalla, rytinällä ja ulinalla valautui vesi laivankannen yli; haaksi

vapisi, naiset huusivat, lapset itkivät, kuka kynnelle kykeni karkasi

pelastamaan tavaroitaan ja halki tämän sekamelskan erottautui

tuontuostakin komentopillien kimakka vihellys ja merimiesten raskaat,

kiireiset askelet yläkannella.

-- Oi Czenstochowan pyhä neitsyt! kuiskasi Marysia.

Laivan kokka, jossa isä ja tytär olivat, heilui vimmatusti. Vaikka he

pitelivät kiinni vuoteittensa laidoista, niin he tuontuostakin

viskautuivat seinää vastaan. Meren mylvinä kasvoi kasvamistaan ja

laessa rytisi niin ankarasti, että minä hetkenä hyvänsä saattoi odottaa

hirsien ja liitteiden ratkeavan.

-- Pidä kiinni, Marysia! huusi Wawrzon, koettaen voittaa myrskyn äänen,

mutta pian tukahutti kauhu äänen sekä häneltä että muilta. Lapset

lakkasivat itkemästä, naiset huutamasta. Ainoastaan rinnat nousivat,

laskivat kiivaasti ja kädet pitelivät koko voimallaan kiinni jostakin

kiinteästä kappaleesta, johon olivat osuneet tarttumaan.

Myrskyn raivo yhä yltyi. Luonnon voimat olivat valloillaan, sumu

paksuni ja sekaantui pimeyteen, pilvet ja vesi, ilma ja aaltojen vaahto

-- kaikki kuohui yhtenä ryöppynä. Laineet ampuivat laivaan tykin

voimalla ja viskelivät sitä oikealle ja vasemmalle, pilvien korkeudesta

aina meren pohjaan asti. Välistä aaltojen vaahtopäät harjat

kiemurtelivat pitkin laivan pituutta. Hirveät vesimäärät kiehuivat ja

kuohuivat.

Lamppujen valo ruumassa alkoi himmetä. Pimeni pimenemistään.

Wawrzonista ja Marysiasta tuntui siltä kuin kuoleman varjot jo heitä

ympäröisivät.

-- Marysia! alkoi vanhus ja hänen äänensä katkesi vähäväliin, sillä

hänen oli vaikea hengittää. -- Lapseni, anna minulle anteeksi, että

olen sinut turmioon syössyt. Viimeinen hetkemme lähestyy. Syntiset

silmämme eivät enään tule maailmaa näkemään. Emme saa rippiä, emme

viimeistä voitelusta, emme maassa maatua, vaan veden kautta meidät,

onnettomat, viimeiselle tuomiolle viedään.

Hänen näin sanottuaan ymmärsi Marysia, ettei pelastusta enään ole.

Hänen päähänsä lensi kaikellaisia ajatuksia ja sydäntä kirveli.

-- Jasko, Jasko, kultaseni! pääsi häneltä vaikeroiden, -- kuuletko

sanani siellä Lipincessä?

Tuska kouri hänen rintaansa ja hän purskahti ääneen itkemään. Ruumassa,

jossa vallitsi haudan hiljaisuus, kuului hänen nyyhkytyksensä joka

soppeen. "Hiljaa!" huusi joku jostakin nurkasta, mutta vaikeni samassa

ikäänkuin olisi pelästynyt omaa ääntään. Äkkiä putosi lampunlasi maahan

ja lamppu sammui. Huone tuli entistä pimeämmäksi. Ihmiset kerääntyivät

samaan nurkkaan, saadakseen olla edes likellä toisiaan. Vallitsi

kiusallinen hiljaisuus. Vihdoin korotti Wawrzon äänensä:

-- Kyrie Eleison!

-- Kriste Eleison! vastasi Marysia nyyhkyttäen.

-- Kriste, kuule meitä!

-- Taivaallinen Isä, armahda meitä! He lukivat litaniaa.

Pimeässä ruumassa teki vanhuksen ääni ja tytön nyyhkyttäen lausutut

vastaukset omituisen juhlallisen vaikutuksen. Muutamat siirtolaisista

paljastivat päänsä. Vähitellen lakkasi tyttö itkemästä, äänet

tyyntyivät ja kirkastuivat, myrskyn yhä säestäessä ympärillä.

Äkkiä päästivät ne, jotka seisoivat likinnä ruuman ovea, kamalan

huudon. Aalto oli murtanut oven ja vyöryi sisään. Kohisten valautui

vesi joka haaralle. Naiset kirkasivat ja pakenivat vuoteilleen. Kaikki

olivat varmat siitä, että nyt tulee loppu.

Hetken perästä astui ruumaan upseeri, lyhty kädessä, läpimärkänä ja

hiestyneenä. Hän lohdutti naisia selittämällä, että vesi vaan

sattumalta oli päässyt tunkemaan tänne ja ettei tässä ole mitään hätää,

kun laiva on aavalla merellä. Kului pari tuntia ja myrsky yhä vaan

yltyi. Laiva rytisi, sukelsi nokka edellä syvyyteen, paneusi

kyljelleen, mutta ei mennyt kumoon. Vähitellen rauhoittuivat ihmiset;

toiset läksivät levolle. Taasen kului muutama tunti. Ristikkoikkunasta

katossa alkoi pimeään ruumaan tunkeutua valonsäteitä. Valtamerelle oli

koittanut uusi päivä, väritön, harmaa, surkea päivä, joka ikäänkuin

pelästyneenä avasi silmänsä. Sekin sentään toi lohdutusta ja toivoa.

Kun Wawrzon ja Marysia olivat lukeneet kaikki rukoukset mitä he ulkoa

muistivat, niin he hiipivät vuoteilleen ja nukkuivat sikeään uneen.

Aamiaiskello vasta heidät herätti. Mutta eivät he saattaneet syödä. Pää

oli raskas, ikäänkuin lyyjyä täynnä. Vanhus oli vielä huonommissa

voimissa kuin tyttö. Hänen kiusattu kallonsa ei saattanut käsittää

mitään asiaa. Saksalainen, joka häntä Amerikkaan oli houkutellut, oli

kyllä sanonut, että täytyy purjehtia vesien taakse, mutta eihän hän

ollut voinut kuvitella niitä vesiä näin suuriksi tai että kestää monta

päivää ja yötä kulkea niiden poikki. Hän oli ajatellut että kuljetaan

suurella lautalla, kuten hän ennenkin eläissään on kulkenut vesien

poikki. Olisipa tietänyt että meri on näin ääretön, niin jo olisi

pysynyt Lipincessä. Sitte häntä vielä huolestutti seuraava asia: eikö

hän vaan ole syössyt omaa ja lapsensa sielua kadotukseen? Eikö se

vaan ole ollut Jumalan pilkkaamista ja syntiä, kun rehelliset

katolinuskoiset Lipincestä ovat lähteneet tällaisille teille, että jo

viidettä vuorokautta haetaan vastakkaista rantaa, jota ehkei ensinkään

ole olemassakaan? Seitsemän päivää hänen pelkonsa ja epäilyksensä vielä

piti kasvaa. Neljäkymmentäkahdeksan tuntia raivosi myrsky, sitte sen

selkä taittui. Wawrzon ja Marysia uskalsivat taasen koettaa nousta

kannelle, mutta kun he näkivät aaltojen yhä vyöryvän mustina, vihaisina

vuorina ja kuohuvina kuiluina laivan ympärillä, niin he tunsivat, ettei

ihmistaito, vaan yksin Jumalan käsi tai muu taivaallinen voima voi

heidät tästä hädästä pelastaa.

Vihdoin kirkastui taivas kokonaan. Mutta päivät kuluivat eikä laivan

ympärille ilmestynyt muuta kuin vettä ja uutta vettä, milloin

vihriänkarvaista, milloin sinistä, ja aina sulautuen yhteen ilmanrannan

kanssa. Korkealla taivaalla liiteli silloin tällöin pieniä,

läpikuultavia hattaroita. Illalla muuttuivat ne punertaviksi ja

painuivat vähitellen levolle kaukaiseen länteen. Laiva näytti koettavan

veden halki saavuttaa niitä. Wawrzon oli vakuutettu siitä, ettei tämä

meri lopukaan. Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja päätti kysyä.

Eräänä päivänä paljasti hän nöyrästi päänsä ja kääntyi ohitse

rientävältä merimieheltä kysymään:

-- Armollinen herra, joko tästä pian päästään lauttavalkamaan?

Ihme ja kumma! merimies ei purskahtanutkaan nauruun vaan pysähtyi

kuuntelemaan. Hänen ahavoituneista, punakoista kasvoistaan näkyi, että

ajatus oli työssä ja että jotkut muistot heräsivät, vaikkeivät ne heti

voineet järjestyä itsetietoisiksi...

-- Mitä? kysyi hän hetken kuluttua saksaksi.

-- Päästäänkö kohta maihin, armollinen herra?

-- Kaksi päivää, kaksi päivää! vastasi merimies kankealla

puolankielellä ja nosti samassa kaksi sormea.

-- Kiitän nöyrimmästi.

-- Mistäs te?

-- Lipincestä.

-- Mitä se on Lipince?

Keskustelun aikana oli Marysia tullut isänsä luo. Hän lensi

tulipunaiseksi, nosti ujosti silmänsä merimiehen puoleen ja virkkoi

kimeällä äänellä, kuten talonpoikaistyttöjen tapa on:

-- Me ollaan Posenista, hyvä herra.

Merimies vaipui mietteisiin ja tuijotti hyvän aikaa messinkinaulaan,

joka oli lyöty laivan laitaan. Sitte katsahti hän tyttöön ja silmäili

hänen pellavankarvaista päätään. Miehen ahavoituneille kasvoille

välähti mielenliikutuksen ilme.

Hetken perästä virkkoi hän vakavasti, ja hänen puheessaan oli puolet

puolaa, puolet saksaa:

-- Olen ollut Danzigissa... ymmärrän puolaa... Olen kashubi... teidän

veljenne. Mutta siitä on kauvan! Nyt olen saksalainen.

Näin sanottuaan tarttui hän köyden päähän, jota kaiken aikaa oli

pitänyt kädessään, kääntyi ympäri, huusi merimiehen tapaan:

"ho! ho! oo!" ja rupesi vetämään...

Heti kun hän sittemmin äkkäsi Wawrzonin ja Marysian ilmestyvän

kannelle, niin hän ystävällisesti hymyili Marysialle. Isä ja tytär

iloitsivat siitä suuresti, sillä olihan nyt suurella saksalaisella

laivalla edes yksi elävä olento, joka hyväntahtoisuudella heitä

ajatteli. Eihän matkaa sitäpaitsi enään ollut pitkältä jälellä.

Seuraavana päivänä, kun he varhain aamulla tulivat kannelle, kohtasi

heidän silmiään merkillinen näkö. Kaukana edessään näkivät he esineen,

joka kiikkui aalloilla. Kun laiva sitte likeni esinettä, huomasivat he,

että se oli suuri, punainen tynnöri, jota laineet hiljaa keikuttelivat.

Etempää häämöitti toinen, kolmas, neljäs samallainen tynnöri. Ilmassa

oli hiukan auerta, samalla se kuitenkin oli läpikuultavaa ja lämmintä.

Merestä, jonka pinta tuskin väreili, näkyi yhä useampia tynnörejä

kiikkumassa. Niitä oli silmän kantamiin asti. Valkeita, mustasiipisiä

lintuja lenteli pilvenä laivan perässä, vikisten ja kirkuen. Kannella

vallitsi tavaton hälinä. Merimiehet olivat pukeutuneet uusiin

vaatteisiin. Toiset pesivät kantta, toiset puhdistivat kannen ja

ikkunoiden messinkiheloja. Mastoon nostettiin toinen lippu ja laivan

perään toinen, suurempi.

Ilo ja elämänhalu oli vallannut kaikki matkustajat. Joka vaan kynnelle

kykeni, karkasi kannelle. Toiset rupesivat jo panemaan kokoon

tavaroitaan ja kantamaan niitä ylös.

-- Taidamme kuitenkin päästä maihin, virkkoi Marysia.

Sekä isä että tytär tulivat nyt paremmalle mielelle. Tuossa

länsipuolella näkyi jo Sandy-Hokin saari, sitte toinen saari, jonka

keskellä oli suuri rakennus ja kaukaa häämöitti jotakin, joka oli kuin

sumua tai pilveä tai savua ja joka epäselvinä, muodottomina ja sameina

vöinä ulottui merelle asti. Nyt syntyi kannella tavaton riemu, kaikki

matkustajat viittoivat käsillään ja laivakin vihelsi kimakasti,

ikäänkuin iloissaan.

-- Mitä tuo on? kysyi Wawrzon.

-- New-York, vastasi kashubi, joka seisoi hänen vieressään.

Vähitellen rupesivat usvat hajoamaan ja haihtumaan. Niiden sijalle

kohoili, jota etemmä laiva kulki halki hopeankarvaisen veden, taloja,

kattoja, savupiippuja. Jo erottautui taivaanrannalta suippeita torneja

ja korkeita tehtaanpiippuja. Piipuista kohoili savupatsaita, jotka

yläilmoissa hajaantuivat hienoiksi hattaroiksi. Alhaalla kaupungin

jalkain juuressa lepäsi kokonainen mastojen metsä ja sen keskellä

tankojen nenissä liehui tuhansia kirjavia lippuja, jotka tuulessa

nuokkuivat kuin kedon kukkaset. Laiva likeni likenemistään ja ihanainen

kaupunki näytti kohoavan ikäänkuin merestä. Suuri riemu ja hämmästys

valtasi Wawrzonin mielen. Hän paljasti päänsä ja jäi suu auki

katselemaan, yhä katselemaan...

-- Marysia! virkkoi hän vihdoin tytölle.

-- Jumalan tähden!

-- Näetkös?

-- Näen kyllä.

-- Entä ihmetteletkös?

-- Ihmettelen kyllä.

Mutta Wawrzon ei ainoastaan ihmetellyt, hänessä heräsi samalla

voitonhimokin. Kun hän huomasi viheriöitä rantoja molemmin puolin

kaupunkia ja siellä täällä puistojen tummeita ääriviivoja, niin hän

innoissaan jatkoi:

-- No niin, Jumalan kiitos! Kunpa nyt antaisivat minulle maata

kaupungin likeltä, vaikkapa tuon niityn takaa, niin olisi lyhyt matka

torille. Markkinoidenkin aikana: lähdet viemään lehmää, lähdet viemään

sikaa -- tuontien saat tavarasi myydyksi. Ihmisiä täällä näkyy olevan

kuin meressä hiekkaa. Puolassa minä olin talonpoika, täällä minusta

tulee herra...

Samassa avautui komea "National-Park" koko laajuudessaan hänen

silmiensä eteen. Nähdessään sen upeat puuryhmät, puhkesi hän uudestaan

puhumaan:

-- Minäpä puhun oikein sukkelasti ja koreasti hallituksen armolliselle

herra komisariukselle että hän antaisi minulle vaikkapa vaan kaksikin

morgia tuota metsää. Ei tila ole tila eikä mikään jollei ole metsää.

Varhain aamulla saa renki lähteä kaupunkiin puita viemään. Jumalan

kiitos, nyt huomaan, ettei saksalainen ole pitänyt minua pilkkanaan...

Marysiakin hymähti ajatellessaan, että heistä nyt tulee herrasväkeä. Ei

hän itsekään tietänyt, miksi hänen mieleensä äkkiä muistui laulu, jota

nuoret tytöt Lipincessä aina häissä lauloivat pojille:

Mikäs herra, mikäs herra

Sinä sitte olet?

Yllä sulla, yllä sulka

On vain lakki, mekko.

Mahtoiko hän jo aikoa laulaa sitä Jasko-raukalle, kun tämä tulee häntä

noutamaan ja hän on tilanhaltijatar?

Nyt liiti karanteenista laivalle pieni alus ja neljä tai viisi miestä

nousi kannelle. Keskusteltiin, huudettiin. Hetken perästä likeni laivaa

toinenkin alus, joka tuli itse kaupungista ja kuljetti hotellien ja

matkailijakotien asiamiehiä, oppaita, rahanvaihettajia, kierteleviä

rautatieyhtiöitten asiamiehiä: kaikki nämä ihmiset kiertelivät, täyttä

kurkkua huutaen ja toisiaan tuuppien, kannella. Wawrzon ja Marysia

tunsivat olevansa kuin myllyssä eivätkä käsittäneet, mihin ryhtyä.

Kashubi kehoitti vanhusta vaihtamaan rahansa ja lupasi valvoa ettei

häntä petettäisi, Wawrzon seurasi siis hänen neuvoaan. Hän sai

rahoistaan neljäkymmentäseitsemän dollaria hopeassa. Sillaikaa oli

laiva tullut niin likelle kaupunkia, että jo saattoi eroittaa ihmiset

jotka seisoivat rannalla. Laiva sivuutti useita sekä pienempiä että

suurempia laivoja, tuli sitte veistämön kohdalle ja luikerteli vihdoin

ahtaaseen satamaan.

Matka oli lopussa.

Ihmiset karkasivat laivasta kuten mehiläiset keosta. Kapeata siltaa

myöten joka yhdisti laivankannen rantaan, kuhisivat kirjavana parvena

ensi luokan matkustajat, sitte toisen luokan matkustajat ja viimeiseksi

kolmannen luokan matkustajat kimssuineen, kamssuineen. Kun Wawrzon ja

Marysia, tuuppauduttuaan väentungoksen läpi, vihdoin likenivät

rantaportaita, niin tapasivat he kashubin. Hän tarttui Wawrzonin

käteen, pusersi sitä lujasti ja lausui sekavalla puolankielellään:

-- Veli, lykkyä tykö! ja sinä tyttö, samaten. Jumalan haltuun!

-- Jumala teitä palkitkoon! vastasivat molemmat, mutta pitempiin

puheisiin ei ollut aikaa. Ihmisjoukko sysäsi heidät kaltevalle sillalle

ja hetkisen perästä olivat he suuressa tullisalissa.

Harmaaseen takkiin puettu tullivirkamies, rinnalla hopeinen tähti,

tarkasti heidän tavaransa, huusi "All right" ja viittasi ovea kohti. He

astuivat ulos ovesta ja tulivat kadulle.

-- Mitä me nyt teemme, isä kulta? kysäsi Marysia.

-- Meidän täytyy odottaa. Saksalainen sanoi, että heti saavuttuamme

perille, hallituksen komisarius tulee kysymään meitä.

He jäivät siis tullisalin seinustalle odottamaan komisariusta ja heidän

ympärillään pauhasi tuntematon jättiläiskaupunki. Eivät he ikinä olleet

nähneet mitään sellaista. Kadut juoksivat suorina ja leveinä ja

kaduilla hyöri kansaa ikäänkuin alituisilla markkinoilla. Keveitten

ajopelien ja omnibusien joukossa kulki raskaita kuormavaunuja, joka

haaralta soi omituinen, tuntematon kieli, työmiehet ja kaupustelijat

puhelivat ja huusivat. Yhtämittaa kulki ohi kiharatukkaisia, pikimustia

ihmisiä. Heidät nähdessään tekivät Wawrzon ja Marysia hartaasti

ristinmerkin. Kummalliselta olennolta tuntui heistä tuo meluava,

kohiseva kaupunki, jonka veturit täyttivät pilliensä vihellyksillä,

rattaat räminällään ja ihmiset huudoillaan. Kaikilla oli sellainen

kiire, että luuli jokaisen ajavan toista takaa tai juoksevan pakoon

jotakin. Ja entä sitä kansan paljoutta ja heidän ihmeellisiä naamojaan!

Toiset olivat mustat, toiset olivimarjan karvaiset, toiset ruskeat.

Juuri siellä satamassa missä he seisoivat, vallitsi pahin hyörinä.

Toisista laivoista tyhjennettiin lastia, toisia vasta lastattiin,

vankkureja vieri paikalle lakkaamatta, käsikärryjä työnnettiin

rantaportaille -- siellä oli sellainen riehuna ja kiehuna, että olisi

luullut viimeisen päivän tulleen...

Kului tunti ja toinenkin -- Wawrzon ja Marysia yhä seisoivat

tullikamarin seinustalla odottamassa komisariusta.

Omituiselta näytti amerikkalaisella rannalla, New-Yorkin satamassa tuo

puolalainen talonpoika, pitkät, harmahtavat hapset valuneina

hartioille, päässä nelikulmainen lammasnahkalakki ja lipinceläinen

tyttö, sinisessä nyöritakissaan, rinnalla rukousnauha.

Mutta ihmiset riensivät heidän ohitsensa, tuskin katsahtaen heihin.

New-Yorkissa ei kiinnitetä huomiota outoihin kasvoihin ja outoon

pukuun.

Taasen kului tunti. Taivas oli peittynyt pilviin, alkoi sataa

lumiräntää. Mereltä puhalsi kylmä, läpitunkeva tuuli...

He yhä seisoivat odottamassa komisariusta. Onhan talonpoika yleensä

kärsivällinen luonteeltaan, mutta vanhuksesta alkoi jo tuntua

raskaalta. Kolkkoa oli ollut laivalla, keskellä vieraita ihmisiä, ja

veden äärettömyys oli peloittanut ja hirvittänyt. Silloin he olivat

rukoilleet Jumalaa, että hän johdattaisi eksyneet lapsensa meren

vaarojen poikki, ja ajatelleet, että kun heidän jalkojensa alla vaan on

tukeva maaperä, niin ei enään ole mitään hätää. Nyt he olivat päässeet

maalle, olivat tulleet suureen kaupunkiin -- ja äkkiä he keskellä sen

hälinää tunsivat, että täällä on vielä yksinäisempää, vielä

hirvittävämpää kuin laivalla.

Komisariusta ei kuulu. Mihin he joutuvat jollei hän ensinkään tule, jos

saksalainen onkin pettänyt heidät?

Tätä ajatellessa kouri kauhu heidän sydämiään. Mihin he joutuvat?

Heidän täytyy kuolla.

Tuuli ruhjoi heidän vaatteitansa, sade kasteli heitä.

-- Onko sinun kylmä, Marysia? kysyi Wawrzon.

-- Kylmä on, isä kulta, vastasi tyttö.

Taas löivät kaupungin tornikellot, osoittaen että tunti oli kulunut

umpeen. Hämärä lankesi maille, hälinä satamassa hiljeni. Katulyhdyt

sytytettiin ja pian oli kaupunki ainoana häikäisevänä valomerenä.

Milloin suuremmissa, milloin pienemmissä ryhmissä ja hyräellen _Yankee

Doodle'a_ kulkivat satamatyömiehet kaupunkiin. Vähitellen hävisivät

ihmiset ja tullikamari suljettiin.

He yhä vaan odottivat komisariusta.

Tuli yö, kaikki hiljeni. Silloin tällöin puuskahti laivojen mustista

savupiipuista kimppu kipinöitä, jotka sammuivat pimeyteen. Välistä

vieri aalto rantaan, särkyäkseen kivilaskokseen. Joku merimies palasi

laivalleen humalaisena, laulaa hoilottaen. Lamppujen valot himmenivät

himmenemistään sumussa. Wawrzon ja Marysia odottivat. Jolleivät he

olisi tahtoneetkaan odottaa, niin minne he olisivat voineet suunnata

askelensa, minne joutua, minne kääntyä, minne väsyneet päänsä

kallistaa? Kylmä kouri yhä vihaisemmin ja nälkä alkoi kalvaa sisua. He

olivat läpimärät. Olisivatpa saaneet edes katon päänsä päälle!

Komisariusta vaan ei kuulu eikä koskaan tule kuulumaan, sillä sellaisia

komisariuksia ei ensinkään ole olemassa. Saksalainen oli ollut jonkun

matkayhtiön asiamies, sai prosentin myymistään lipuista ja välitti viis

muusta.

Wawrzon tunsi jalkojensa vapisevan, ikäänkuin jättiläispaino olisi

litistänyt häntä maata kohti, tai ikäänkuin Jumalan viha olisi häälynyt

hänen päänsä päällä.

Hän kärsi ja odotti talonpojan koko kärsivällisyydellä. Vihdoin tytön

ääni, vilusta väristen, herätti hänet ikäänkuin unesta.

-- Isä kulta!

-- Ole hiljaa. Ei ole meille armoa.

-- Palatkaamme Lipinceen...

-- Mene hiiteen!

-- Jumala, Jumala! vaikeroi Marysia hiljaa.

Wawrzonin kävi häntä sääli.

-- Kurja, orpo tyttö!... kunhan Jumala armahtaisi edes sinua!

Tyttö ei enään kuullut hänen sanojaan. Hänen päänsä vaipui seinää

vastaan ja silmät sulkeutuivat. Hän meni raskaaseen, levottomaan,

kuumesairaan uneen ja näki unessa Lipincen ja Jaskon, tallirengin, joka

lauloi:

Mikäs neiti, mikäs neiti

Sinä sitte olet?

Yllä sulla, yllä sulla

On vaan ruuttakruunu.

* * * * *

Päivän ensi säteet valaisevat New-Yorkin satamaa. Jo saattaa eroittaa

veden, mastot, tullikamarin.

Sieltä häämöittää myöskin kaksi ihmisolentoa, nukkumassa seinävierellä,

puoleksi lumen peitossa. Heidän kasvonsa ovat sinertävän kalpeat, he

lepäävät liikkumattomina, luulisi heitä kuolleiksi.

Mutta heidän onnettomuutensa eivät lopu tähän. Tämä on vasta alkua.