III

Uutisasukkaina.

Mikä Borowina oli?

Uutisasutus, jonka piti syntyä.

Nähtävästi oli nimi keksitty edeltäpäin, lähtien siitä periaatteesta,

että kun kerran on olemassa nimi, niin pitää itse esineenkin olla

olemassa. Ensinnäkin julistivat puolalaiset lehdet, vieläpä

englantilaisetkin, jotka ilmestyivät New-Yorkissa, Chicagossa,

Buffalossa, Detroitissa, Milwaukeessa, Manitobassa, Denverissa ja

Calumetissa, sanalla sanoen kaikkialla, missä puolankieltä saattoi

kuulla, yleensä jokaiselle ja erittäinkin puolalaisille siirtolaisille,

että joka tahtoo elää terveenä, rikkaana, onnellisena, syödä lihavasti,

elää kauvan ja kuoleman jälkeen tulla autuaaksi, sen pitää rientää

ottamaan haltuunsa kappale maallista paratiisia eli Borowinaa.

Ilmoituksissa sanottiin, että Arkansas, josta Borowinan pitää nousta,

vielä on autio, mutta maailman terveellisin maa. Tosin Memfis-niminen

kauppala, joka on aivan rajalla, tuolla puolen Missisipiä, on

keltakuumeen pesä, mutta ilmoitusten mukaan ei kelta- eikä mikään

muukaan kuume voi uida niin leveän joen yli kuin Missisipi.

Arkansas-joen mäkisellä rannalla ei tuota kuumetta myöskään ole, sillä

likellä asuvat Choctaw-indiaanit nylkisivät sen säälittä ja kuume

vapisee nähdessään punanahkoja. Näin ollen tulevat uutisasukkaat

Borowinassa asumaan aivan neutraalisella vyöhykkeellä, kun heillä on

naapureinaan, idässä kuume ja lännessä punanahat. Sitäpaitsi odottaa

heitä suuri tulevaisuus, koska Borowinassa tuhannen vuoden perästä

epäilemättä on kaksi miljoonaa asukasta ja maasta, joka nyt maksaa

puolitoista dollaria akrelta, tarjotaan silloin vähintäinkin tuhannen

dollaria neliökyynärältä.

Tällaista kiitosta ja ylistystä oli tietysti vaikea vastustaa. Niille,

joita ei Choctaw-indiaanien naapuruus miellyttänyt, vakuuttivat

ilmoitukset, että tuota sotaista heimoa elähyttää erityinen mielisuosio

puolalaisia kohtaan, joten saattaa odottaa, että heidän välinsä tulee

olemaan erittäin sovinnollinen. Sitäpaitsi on tunnettu asia, että

niin pian kuin metsien halki kulkee rautatie ja aroille ylenee

ristimuotoisia telegraafipylväitä, nämä ristit hyvinkin pian tulevat

merkitsemään indiaanien hautoja. Kun nyt rautatieyhtiö oli lunastanut

koko Borowinaa ympäröivän maan, niin indiaanien häviäminen ei saattanut

olla kuin ajan kysymys.

Rautatieyhtiö oli todella lunastanut maan, joten sekä uutisasutusten

yhteys maailman kanssa että niiden tuotteiden menekki ja tulevaisuus

oli taattu. Mutta ilmoitukset unohtivat lisätä, että mainittu rautatie

vasta oli suunniteltu ja että juuri myymällä rautatielle maata

asumattomasta korvesta, hallitus hankki tarvittavia varoja samaisen

rautatien rakentamiseen. Helpostihan tuon unohduksen sentään soi

anteeksi kysymyksen monimutkaisuuteen nähden. Ja eihän siinä kovin

suurta eroa ollutkaan, oliko Borowina rautatielinjan varrella, tai

syvässä sydänmaassa, jonne suurella vaivalla oli kuljettava rattailla.

Saattoi tuon pienen unohduksen tähden sentään syntyä ikävyyksiä, mutta

ikävyydet olivat kun olivatkin ohimenevää laatua, sillä niin pian kuin

rautatie valmistuisi, ne tietysti lakkaisivat. Tunnettu asia muuten on,

ettei ilmoituksia tässä maassa koskaan tule ymmärtää sananmukaisesti.

Kasvikin, istutettuna Amerikan maaperään, sysää vartta juurien

kustannuksella; samoin paisuvat reklaamit amerikkalaisissa

sanomalehdissä siihen määrään, että totuuden siementä on hyvin vaikea

paljastaa korean kuoren alta. Vaikka näistä Borowinaa koskevista

ilmoituksista karsi pois kaiken sen mikä tuntui niinkutsutulta

"humbuugilta", niin saattoi sentään edellyttää, ettei tämä uutisasutus

tulisi huonommaksi tuhansia muita, joitten syntymistä oli ilmoitettu

vähemmällä liioittelulla.

Edellytykset olivat monessa suhteessa lupaavat. Sentähden suuri joukko

puolalaisia perheitä, jotka olivat asuneet hajallaan kaikissa

valtioissa, mikä pohjoisessa suurten järvien varsilla, mikä Floridan

palmumetsissä, mikä Atlantin tai Kalifornianlahden rannoilla, nyt

kirjottautui siirtolaisiksi nousevaan uutiskylään. Masuurit Preussista,

schlesialaiset, poosenilaiset, galiitsialaiset, liettualaiset

Augustowon kuvernementistä ja masuurit Varsovan ympäriltä, jotka

tekivät työtä tehtaissa ja jotka jo kauvan olivat ikävöineet talonpojan

maalaista elämää, käyttivät hyväkseen ensi tilaisuutta päästäkseen

ummehtuneista, savun ja noen mustentamista kaupungeista ja saadakseen

tarttua auraan ja kirveeseen Arkansasin laajoilla sydänmailla. Ne,

jotka pitivät "Neitsyt Maariaa" Texasissa liian kuumana, Minnesotaa

liian kylmänä, Detroitia liian kosteana ja Radomia Illinoisissa liian

köyhänä, liittyivät näihin ensimainittuihin. Useita satoja henkiä,

enimmäkseen miehiä, mutta myöskin paljon naisia ja lapsia läksi siis

liikkeelle Arkansasia kohti. Siirtolaisten tulva ei pelästynyt

nimitystä "Bloody-Arkansas", s.o. "Verinen-Arkansas". Totta puhuen

tässä maassa vielä tänäkin päivänä vilisee rosvoavia indiaaneja,

kaikellaisia henkipattoja ja ryövärejä, jotka ovat päässeet pakoon lain

rangaistusta, villejä skwatereja, jotka vastoin hallituksen kieltoa

kuljettavat puita Red-Riveriin ja kaikenkaltaisia muita seikkailijoita

ja maankiertäjöitä, jotka ovat saaneet vältetyksi hirsipuun; kun vielä

lisätään, että tämän maan läntinen osa on kuuluisa hirveistä

taisteluistaan punanahkaisten ja valkeaihoisten buffelimetsästäjien

välillä ja että juuri täällä vallitsee tuo kamala "lynch-laki",

niin lukija vähitellen alkaa olla selvillä uutisasutuksen

tulevaisuustoiveista. Kun masuuri tuntee kourassaan nuijan ja varsinkin

jos hänen ympärillään on toisia masuureja, niin ei hän pakene ketään,

ja se, joka tuppaa hänen tielleen, saa silloin kuulla: "no lurjukset,

pois nyt siitä rähisemästä, taikka minä suutun ja lyön jalat poikki!"

On huomattu sekin, että masuurit mielellään asettuvat asumaan

likettäin, jotta Matti aina tarpeen sattuessa voisi rientää auttamaan

naapurin Mattia.

Useinten kokouspaikkana oli Little-Rockin kaupunki, mutta

Little-Rockista oli Clarcsvilleen matkaa -- Clarcsville oli likeisin

asuttu paikka ja nousevan Borowinan naapuri -- vähän pitemmältä kuin

Varsovasta Krakovaan ja matka vei, sen pahempi, läpi erämaitten,

aarniometsien ja tulvavesien. Ne, jotka eivät tahtoneet odottaa koko

joukkiota, vaan läksivät matkaan yksikseen, olivat kadonneet

jäljettömiin, mutta pääjoukon oli käynyt onnellisesti ja se majaili nyt

keskellä metsiä.

Totta puhuen siirtolaiset, paikalle saavuttuaan, suuresti hämmästyivät.

He olivat toivoneet uutisasutukselle määrätyltä maalta tapaavansa

metsiä ja vainioita, mutta he tapasivat raivaamatonta korpea. Mustat

tammet, puna- ja pumpulipuut (niinkutsutut _cottomvood_), heleälehtiset

plataanit ja tummat pähkinäpuut seisoivat kylki kyljessä yhtenä

seinänä. Sen korven kanssa ei ollut leikkimistä: alla paksu sammal,

yllä köynnöskasvit, nuorina ja köysinä kierrellen puusta puuhun,

milloin muodostaen ikäänkuin siltoja, milloin esirippuja, milloin

kukillisia peitteitä. Metsä oli niin tiheä, niin läpitunkematon, ettei

silmä päässyt lävistämään sitä, kuten meidän metsiämme. Se, joka sen

syvyyteen joutui, ei löytänyt taivasta päänsä päältä, hänen täytyi

eksyä pimeyteen ja ehkä ainiaaksi hukkua. Masuurit silmäilivät vuoroin

nyrkkejään ja kirveitään, vuoroin noita jättiläistammia, joitten rungot

olivat toistakymmentä syltä ympäri mitaten. Heidän mielensä kävi

apeaksi. Kyllä ihmisestä tuntuu hyvältä omistaa polttopuita pirtin

lämmikkeeksi, mutta kun hänen pitää raivata 160 morgin ala, kiskoa

maasta juuret, korjata pois rungot ja sitte tarttua auran kurkeen, niin

siinä on työtä vuosikausiksi.

Mutta muuta neuvoa ei ollut. Jo tulon jälkeisenä päivänä miehet siis

siunasivat itsensä, sylkäsivät kämmeniinsä, tarttuivat kirveeseen,

ähkäsivät, heilauttivat asetta ja iskivät. Siitä lähtien kaikui joka

päivä kirveen iskuja Arkansasin metsistä, joskus myöskin lauluja,

joihin kaiku vastasi:

Minä menen metsän korpeen,

Rakennan sinne majani.

Tule, tule tyttö kulta

Jakamaan se mun kanssani.

Siirtolaiset olivat asettuneet joen reunalle, laajahkon, neliskulmaisen

aukean ympärille, jonka keskelle kerran aikoivat rakentaa kirkon ja

koulun. Mutta sinne oli vielä pitkä aika. Vastaiseksi siinä seisoivat

vankkurit, joissa siirtolaisten perheitä oli kuljetettu. Vankkurit

olivat asetetut kolmikulmaan, joten ne hyökkäyksen sattuessa

saattaisivat toimittaa linnoituksen virkaa. Niiden takana kävivät

muulit, hevoset, härät, lehmät ja lampaat laitumella, paimeninaan

nuoret, aseelliset miehet. Ihmiset nukkuivat vankkureissa tai

nuotiovalkeain ääressä.

Päivin oli leirissä vaan naisia ja lapsia. Miesten läsnäoloa ilmaisivat

ainoastaan kirveen iskut, joitten voimasta koko metsä kumisi. Öisin

ulvoivat pensaikoissa villit pedot, varsinkin jaguaarit, arkansilaiset

sudet ja kujotit. Hirveät harmaat karhut eivät suurestikaan pelänneet

tulta, vaan tulivat useinkin aivan likelle vankkureja. Sentähden kuului

monasti pimeyden keskeltä pyssynlaukauksia ja huutoja: "tulkaa

tappamaan petoa!" Ne miehet jotka tulivat Texasin takamailta olivat

enimmäkseen tottuneita metsästäjiä, joten he helposti hankkivat

perheilleen riistavaraston, antiloopeja, hirviä ja puhvelihärkiä;

sillä näiden eläinten muutto-aika pohjoista kohti olikin pian käsissä.

Muut siirtolaiset elivät ruokavaroilla, joita olivat ostaneet

Little-Rockista tai Clarcsvillestä, nimittäin maissijauhoilla ja

suolaisella lihalla. Sitäpaitsi teurastettiin lampaita, joita jokainen

perhe oli ostanut suuret määrät.

Illoin kun vankkurien keskellä paloi suuri tuli, ei nuoriso malttanut

lähteä nukkumaan, vaan pisti tanssiksi. Joku pelimanni oli ottanut

mukaansa viulun ja vingutti siitä korvakuulon mukaan puolalaista

tanssia "obertasta". Taivasalla sekaantui viulun ääni metsän huminaan

ja toiset miehet säestivät pelimannia amerikkalaiseen tapaan

helistelemällä läkkiastioita.

Elämä kului raskaassa työssä, humussa ja melussa, mutta hedelmiä työstä

ei paljon näkynyt. Ensi tehtävänä oli mökkien rakentaminen ja pian

seisoikin vihriällä niityntapaisella koko joukko salvoksia, mutta

raitit olivat täynnä lastuja, laudanpalasia, puunkuoria ja kaikenlaisia

muita jätteitä. Punapuu eli n.k. "redwood" soveltui kyllä

rakennusaineeksi, mutta se oli kaukaa noudettava. Toiset pystyttivät

väliaikaisiksi asunnoikseen telttoja palttinasta, jonka olivat

kiskoneet irti vankkurien kuomeista. Naimattomat miehet, jotka eivät

erittäin kaivanneet kattoa päänsä päälle ja jotka jo olivat

kyllästyneet raivaustyöhön, rupesivat kyntämään maata, missä vaan

tuntui olevan vähänkin murevampaa paikkaa ja missä ei ollut kovin

paljon tammia, pähkinäpuita ja muita kovaluontoisia puita. Silloin

kajahteli ensi kertaa Arkansasin korvissa kyntäjän huuto haralle: "hei

sinä siinä, tokko vedät!"

Yleensä painoi uutisasukasten hartioita sellainen työn taakka, etteivät

he tietäneet, mistä päästä alkaa: rakentaako asuntoja, raivatako korpea

vai lähteäkö petojen ajoon. Heti alusta alkaen tuli ilmi, että

siirtolais-asiamies oli ostanut maan rautatieyhtiöltä ikinä käymättä

paikalla. Varmaan hän vaan oli luottanut vakuutuksiin, sillä muutoin ei

hän ikinä olisi ostanut syvää korpea, kun kyllä helposti olisi ollut

saatavissa metsänsekaista aroa. Sekä hän että rautatieyhtiön asiamies

saapuivat kyllä paikalle mittaamaan maata ja jakamaan kullekin osaansa,

mutta viivyttyään siellä kaksi päivää ja vihdoin riitaannuttuaan

pahanpäiväisesti, lähtivät he Clarcsvilleen, muka mittausvehkeitä

hakemaan, eivätkä sen koommin enään näyttäytyneet uutisasutuksilla.

Pian kävi selville, että toiset siirtolaiset olivat maksaneet enemmän,

toiset vähemmän ja pahinta kaikesta oli, ettei kukaan tietänyt missä

hänen maatilkkunsa oli ja kuinka saada mitatuksi, mitä kullekin kuului.

Uutisasukkaat jäivät vaille johtajaa joka olisi järjestänyt heidän

asiansa ja ratkaissut heidän riitansa. Kukaan ei oikein tietänyt, miten

työt olivat asetettavat. Jos siirtolaiset olisivat olleet saksalaisia,

niin he varmaan olisivat yksissä voimin ensin raivanneet metsän,

senjälkeen rakentaneet asumukset ja vasta sitte mitanneet kullekin

mökille maan. Mutta masuuri tahtoi paikalla haltuunsa oman tilkkunsa.

Siihen piti heti rakentaa talo ja siitä piti heti kaataa metsä.

Sitäpaitsi jokainen tahtoi saada maansa aukean keskeltä, missä multa

oli murevinta ja vesi lähinnä. Syntyi riitoja, jotka yltyivät

yltymistään, kunnes äkkiä eräänä päivänä keskelle siirtolaa

ilmaantuivat erään herra Grünmanskin vankkurit. Cincinatissa, missä

asuu saksalaisia, samainen herra luultavasti käytti lyhyempää nimeä

"Grünmann", mutta Borowinassa hän lisäsi puolalaisen päätteen "ski",

jotta kaupat luistaisivat paremmin. Hänen vankkurejaan peitti korkea

palttinainen katos, jonka molempiin syrjiin oli suurilla mustilla

kirjaimilla kirjoitettu: "Saloon" (Salonki). Alempana seisoi

pienemmillä kirjaimilla: Paloviinaa, viskiä, katajamarjaviinaa.

Minkätähden nuo vankkurit olivat lähteneet vaaralliseen korpeen

Clarcsvillen ja Borowinan välillä, kuinka eivät erämaan rosvot olleet

niitä hävittäneet ja minkätähden eivät indiaanit, jotka tavan takaa

pienissä parvissa retkeilivät Clarcsvillen likeisyydessä, olleet

vieneet herra Grünmanskin päänahkaa -- tämä kaikki jääköön hänen

salaisuudekseen. Pääasia oli, että hän onnellisesti saapui perille,

alkaakseen heti samana päivänä tehdä loistavia kauppoja. Mutta samana

päivänä alkoi siirtolaisiltakin mennä päät vallan sekaisin. Olivathan

he tähänkin asti riidelleet maakappaleista, aseista, lampaista y.m.,

mutta nyt tuli riita turhista. Heidät valtasi jonkillainen

amerikkalainen nurkkapatriotismi. Siirtolaiset, jotka olivat tulleet

pohjoisvaltioista rupesivat kehumaan entisiä asuinsijojaan eteläisten

uutisasukkaitten ja uutisasutusten kustannuksella ja päinvastoin. He

käyttivät nyt puheessaankin pohjoisamerikkalaista, englanninsekaista

puolaa, jommoiseksi heidän kielensä oli muodostunut vieraitten

joukossa, kaukana synnyinmaasta.

-- Mitä te siellä kehutte pohjoista kontrianne? virkkoi chicagolainen

työmies. -- Meillä Illinoisissa -- katsoppa minne tahansa -- huristaa

treinit ja joka miilalla on edessäsi kaupunki. Jos taas lähdet kontriin

ja tahdot ruveta piltaamaan farmillasi, well, ei tarvitse käydä metsää

kaatamaan, ostat valmiita lumperia ja -- ool rait! Mutta mitä teidän

puolellanne saa?

-- Meillä lähtee yhdellä pyssynlaukauksella irti enemmän dollareita

kuin kaikki sinun lautasi.

-- Mutta, bai heven, mitä sinä sinuttelet minua. Siellä olin minä sör

ja sinustakin olisi voinut tulla sör, mutta mikä sinä täällä olet,

notinkia, jees, notinkia etkä mitään muuta.

-- Suus kiinni, taikka annan korvillesi sen tramppi, kun tässä suutun.

Mitä bisnestä sinulla on kanssani?

-- Mitä sinä sitte minua insulttaat?

Nyt olivat siirtolaisten asiat todetta nurin, sillä koko joukko oli

kuin lammaslauma ilman paimenta. Riidat maakaistaleista kävivät yhä

kiihkeämmiksi. Toisten asumusten väet liittyivät tappelemaan toisia

vastaan. Kokeneemmat, vanhemmat ja viisaammat saivat tosin usein heidät

palautetuiksi järkiinsä, mutta monasti eivät he voineet mitään. Vaaran

hetkinä yhteishyvän vaisto kyllä pakotti unohtamaan riidat. Kerran

esimerkiksi, kun joukko indiaani-kulkureja oli varastanut

siirtolaisilta toistakymmentä lammasta, olivat miehet suinpäin, aivan

epäjärjestyksessä ja hetkeäkään epäilemättä, karanneet heidän

kimppuunsa. Lampaat saatiin pois, yksi punanahka haavoittui ja heitti

pian henkensä. Sinä päivänä vallitsi leirissä mitä paras tuuli, mutta

seuraavana aamuna, kun oltiin vääntämässä puunjuuria maasta, syttyi

taas riita. Illoin kun pelimanni soitti, vallitsi myöskin rauha. Hän ei

silloin soittanut tansseja, vaan muita lauluja, joita siirtolaiset

olivat kuulleet kauvan sitte, silloin, kun vielä asuivat kotoisten

olkikattojen alla. Silloin vaikeni puhekin. Miehet asettuivat suureen

piiriin pelimannin ympärille, metsän humina säesti soittoa, valkean

liekeistä räiskivät kipinät. Mutta miesten päät painuivat surullisina

rintaa vastaan ja heidän ajatuksensa lensivät merten taa. Monasti oli

kuu jo sukeltanut esiin metsän takaa, he yhä vaan kuuntelivat.

Mutta noita lyhyitä hetkiä lukuunottamatta, hajaantui siirtola

hajaantumistaan. Riidat yltyivät, viha kasvoi. Pieni yhteiskunta,

viskattuna korpien keskelle, erilleen koko muusta maailmasta, elämään

ilman mitään johtoa, ei voinut omin voimin tulla toimeen.

Siirtolaisten joukossa tapaamme tuttavamme, vanhan Wawrzon Taporekin ja

hänen tyttärensä Marysian. He olivat lähteneet Arkansasiin ja jakoivat

nyt toisten siirtolaisten kohtaloa. Tai oikeastaan heidän alussa kävi

paremmin. Olivathan he metsässä eikä New-Yorkin kadulla. Siellä eivät

he omistaneet mitään, täällä heillä oli vankkurit, hiukan tavaroita,

joita he halvalla hinnalla olivat ostaneet Clarcsvillestä ja jonkun

verran työaseita. Siellä heitä kalvoi kauhea koti-ikävä, täällä

kahlehti kova työ ajatukset päivän huoliin. Mies hakkasi aamusta iltaan

puita metsässä ja kuljetti hirsiä rakennukseensa. Tytön täytyi pestä

vaatteita joessa, tehdä tulta ja valmistaa ruokaa. Vaivalloisesta

elämästä huolimatta, liike ja raitis ilma sentään karkoittivat

viimeisetkin jäljet siitä taudista, jonka kurjuus New-Yorkissa oli

tuottanut. Texasin kuuma ilma oli ruskettanut hänen kasvonsa, joten ne

säteilivät kuin kulta. Nuoret miehet Sant-Antoniosta ja suurten järvien

ympäriltä, jotka yhtä mittaa pöllyyttivät toisiaan, olivat ainakin

siinä suhteessa yksimieliset, että Marysian silmät ovat kuin ruiskukat

tähkien keskellä ja että hän on kaunein tyttö, minkä ihmis-silmä ikinä

voi nähdä. Marysian kauneus tuotti Wawrzonillekin etuja. Hän oli

ottanut maakappaleen, jossa metsä oli harvimmillaan eikä kukaan ollut

asettunut vastaan, sillä kaikki pojat olivat olleet hänen puolellaan.

Moni häntä auttoi, milloin puunhakkuussa, milloin sahaamisessa, milloin

pirtin salvamisessa. Vanhus joka oli viisas, kyllä ymmärsi yskän.

Tuontuostakin hän virkkoikin:

-- Minun tyttöni kulkee niityllä kuin liljankukka, hän on kuin neiti ja

kuningatar. Minä annan hänet sille, jolle hyväksi näen, mutta ei häntä

kelle tahansa anneta, sillä hän on tilanomistajan tytär. Sille, joka

minua nöyrinten kumartaa ja parhaiten miellyttää, sille minä hänet

annan, mutta en millekään maankiertäjälle.

Kaikki jotka häntä auttoivat, luulivat edistävänsä omaa asiaansa.

Wawrzonilla oli paremmat päivät kuin muilla. Hänellä olisi ollut syytä

olla aivan tyytyväinen, jos Borowinan tulevaisuudesta vaan olisi ollut

toivoa. Mutta siellä kävivät asiat päivä päivältä sekavammiksi. Kului

muutamia viikkoja. Aukealla oli kyllä suuret määrät hirsiä, maa oli

lastujen peitossa ja siellä täällä kohoili jo rakennusten keltaisia

seiniä; mutta suoritettu työ oli leikintekoa sen rinnalla, mikä vielä

oli suorittamatta. Metsän vihriä seinä eteni hitaasti kirvesten tieltä.

Ne jotka reippaalla mielin olivat lähteneet syvemmälle korpeen, toivat

sieltä kummallisia tietoja. He väittivät ettei tällä metsällä ollenkaan

ole loppua, että tuolla etempänä on hirveitä soita ja rämeitä, joitten

vedet puitten alatse punoutuvat toisiinsa, että siellä asuu peikkoja,

että häijyt henget humuavat pensaissa, että käärmeet pihahtelevat:

"pois siitä!" ja että takkiaiskasvit käyvät kiinni vaatteisiin eivätkä

päästä eteenpäin. Muuan chicagolainen poika kertoi nähneensä pirun

omassa persoonassaan, kun se nosti hirveätä, pörröistä päätään suosta

ja murisi. Mutta poika oli pelästynyt niin, että tuskin löysi takaisin

leiriin. Siirtolaiset Texasista selittivät, ettei se ollut muu kuin

buffelihärkä, mutta sitä ei hän ottanut uskoakseen. Tässä onnettomassa

tilassa muuttui pelko taikauskoksi. Muutamia päiviä pirun

näyttäytymisen jälkeen läksi kaksi reimaa miestä metsään, eivätkä he

sen koommin palanneet. Muutamat saivat liiasta työstä säryn selkäänsä.

Sitte he sairastuivat kuumeeseen. Riidat maakaistaleista yltyivät

siihen määrään, että tappeluissa vuodatettiin verta. Siltä, joka ei

ollut merkinnyt karjaansa, veivät toiset siirtolaiset elukat. Leiri

hajosi, vankkurit kuljetettiin eri haaroille aukeaa, sillä jokainen

pyrki naapuristaan niin kauvas kuin suinkin. Kukaan ei ottanut

paimentaakseen karjaa. Lampaita alkoi hävitä. Se seikka vaan selveni

selvenemistään, että ennenkuin suo sulaa, niin kurki kuolee; ennenkuin

elo metsäisillä saroilla alkaa vihannoida ja kantaa satoa, loppuvat

ruokavarat ja uhkaa nälkä. Epätoivo valtasi mielet. Kirveeniskut

harvenivat harvenemistaan, sillä miehiltä puuttui kärsivällisyyttä ja

rohkeutta. Olisihan sitä vielä tehnyt työtäkin, jos joku olisi sanonut:

"tuo tuossa on sinun omaasi". Mutta kukaan ei tietänyt, mikä paikka

kullekin kuului. Oikeutettu suuttumus nousi asiamiehiä vastaan. Ihmiset

väittivät, että heitä oli houkuteltu korpeen kuolemaan. Vähitellen

kaikki, joilla vielä oli roponenkin taskussa, istuutuivat vankkureihin

ja läksivät Clarcsvilleen. Mutta useimmat olivat panneet viimeiset

varansa tähän yritykseen eivätkä enään voineet palata entisille

asuinsijoilleen. He vääntelivät käsiään ja katselivat täydellistä

perikatoa silmiin.

Kirveeniskut olivat vähitellen kokonaan vaienneet, mutta metsä humisi

ikäänkuin ivaten ihmisten voimattomuutta. "Raada täällä nyt pari vuotta

ja kuole sitte nälkään!" virkkoivat miehet toisilleen. Metsä vaan

humisi ikäänkuin pilkaten. Eräänä iltana tuli Wawrzon Marysian luo ja

lausui:

-- Kaikki täällä nyt näkyvät joutuvan perikatoon, me myöskin.

-- Tapahtukoon Jumalan tahto, vastasi tyttö, -- mutta ei Hän meitä

heitä nytkään, onhan hän tähänkin asti ollut meille armollinen.

Niin lausuen nosti tyttö siniset silmänsä tähtitaivasta kohti ja tulen

valossa oli hän kaunis katsella kuin pyhä kuva. Mutta Chicagon miehet

ja texasilaiset metsästäjäpojat iskivät häneen katseensa ja virkkoivat:

-- Me emme myöskään heitä sinua, sinä heleä aamurusko!

Tyttö ajatteli sitä yhtä ainoaa, jonka kanssa hän olisi ollut valmis

kulkemaan vaikkapa maailman ääriin asti, Jaskoa Lipincessä. Mutta

Jasko, vaikka oli luvannut sotkana läpi vesien soutaa, kurkena halki

ilman lentää, kultasormuksena maat manteret kieriä, ei ollut soutanut,

ei ollut lentänyt, vaan hyljännyt oli onnettoman tyttönsä!

Tietysti Marysia tiesi, että uutisasukkaitten asiat olivat huonolla

kannalla, mutta hän oli jo päässyt sellaiseen mielentilaan, Jumala oli

pelastanut hänet niin suurista vaaroista ja kärsimykset olivat jo niin

kirkastaneet hänen sielunsa, ettei mikään pystynyt järkyttämään hänen

luottamustaan taivaalliseen apuun.

Ja muistihan hän vielä, että vanha herra New-Yorkissa, joka oli

auttanut heitä nousemaan kurjuudesta ja lähtemään tänne, oli antanut

hänelle nimikorttinsa, sanoen, että jos häntä onnettomuus uhkaa, niin

hän saa kääntyä hänen puoleensa ja että hän aina auttaa häntä.

Päivä päivältä kävi uutisasukkaitten tila uhkaavammaksi. Moni lähti

kulkemaan yön selkään ja jäi sille tielleen. Metsä pilkkasi ja humisi

huminataan.

Vihdoin sairastui vanha Wawrzon heikkouttaan. Hätäyksissään rupesi hän

rukoilemaan. Kaksi päivää hän vielä pysyi pystyssä, mutta kolmantena ei

hän enään voinut nousta. Tyttö läksi metsään, keräsi sammaleita,

levitti ne nurmelle rakennuksen seinikolle, asetti isän sammalvuoteelle

ja valmisti hänelle lääkettä viinasta.

-- Marysia, mutisi vanhus, -- jo minä tunnen, että kuolema astuu minua

kohti metsästä; sinä jäät yksin maailmaan, orpo raukka. Jumala

rankaisee minua suurten syntieni takia, kun läksin tuomaan sinua merten

taakse kadotukseen. Vaikeaksi minulle tulee lähtö...

-- Isä kulta, vastasi tyttö, -- Jumala minua olisi rangaissut, jollen

olisi lähtenyt kanssanne.

-- Kunhan ei minun tarvitsisi jättää sinua yksin, kunhan saisin siunata

sinut miehelään, niin minun olisi helpompi kuolla. Marysia lapseni,

mene tuolle Mustalle-Kotkalle, hän on hyvä poika, hän ei hylkää sinua.

Musta-Kotka oli Texasin parhaita pyssymiehiä. Vanhuksen sanat

kuullessaan heittäysi hän polvilleen.

-- Isä, huudahti hän, -- siunatkaa meidät! Minä rakastan tyttöä kuin

silmäterääni ja suojelen häntä.

Hän loi Marysiaan kotkankatseensa, ihastuneena ikäänkuin hän edessään

olisi nähnyt taivaankaaren, mutta tyttökin lankesi polvilleen vanhuksen

eteen ja lausui:

-- Älkää panko minulle pakkoa, isä: sille minä menen, joka minut on

kihlannut, taikka en kenellekään.

-- Sille, joka sinut kihlasi et sinä mene, sillä hänet minä tapan.

Minulle sinun täytyy tulla tai et kenellekään, puhui Kotka. -- Kaikki

täällä hukkuvat ja sinä hukut myöskin, ellen minä sinua pelasta.

Musta-Kotka oli puhunut totta. Perikato oli ovella. Viikot vierivät,

ruokavarat loppuivat. Ruvettiin teurastamaan työjuhtia. Kuume vei yhä

uusia uhreja. Vuorotellen ihmiset kiroilivat korpea, vuorotellen

korottivat äänensä huutamaan pelastusta taivaasta. Eräänä sunnuntaina

heittäysivät miehet, naiset ja lapset nurmikolle veisaamaan ja sadoista

suista nousi nyt huokaus: "Pyhä Jumala, Pyhä ja voimakas ja kuolematon,

armahda meitä!" Metsä lakkasi heilumasta, lakkasi humisemastakin ja jäi

kuuntelemaan. Vasta kun veisuu vaikeni, alkoi taas kuulua huminaa,

äreää ääntä, ikäänkuin metsä olisi puhunut: minä täällä olen herra,

minä täällä olen valtias.

Mutta Musta-Kotka, joka tunsi metsän, avasi mustat silmänsä selkosen

selälleen ja loi siihen ylpeän katseen.

-- No, no, huusi hän ääneen, -- pannaan hampaankoloon.

Ihmiset katselivat kaikki Kotkaan ja jonkillainen lohdun tunne hiipi

heidän sydämiinsä. Ne, jotka hänet tunsivat Texasin ajoilta, luottivat

häneen suuresti, sillä hän oli Texasissakin kuuluisa pyssymies. Se

poika oli elänyt arojen villiä elämää, hän oli jykevä kuin tammi.

Karhunkin kanssa hän rupesi kaksintaisteluun. Sant-Antoniossa, missä

hän sittemmin oli asunut, tiedettiin, että kun hän heitti pyssyn

olalleen, saattoi hän viipyä erämaassa pari kuukautta, mutta aina hän

palasi terveenä ja reippaana. Häntä oli ruvettu sanomaan "mustaksi"

sentähden, että aurinko oli polttanut hänen ihonsa ihan tummaksi. Oli

kerrottu hänen rosvonneen Mexicon rajoilla, mutta se ei ollut totta.

Hän kävi aina puettuna eläinten nahkoihin ja oli käyttänyt

indiaanilaista päänahkaakin koristuksenaan, kunnes paikkakunnan rovasti

oli uhannut häntä pannakirouksella. Täällä Borowinassa ei hän ollut

huolehtinut eikä välittänyt mistään. Metsä hänelle antoi sekä ruuan

että juoman ja vaatteet. Mutta kun muut ihmiset rupesivat epäilemään ja

joutuivat suunniltaan, niin hän ryhtyi työhön ja toimeen ja oli kuin

kala vedessä. Texasilaiset pysyttelivät hänen ympärillään. Kun hän

sitte rukouksen aikana keskusteli metsän kanssa, ajattelivat ihmiset:

kyllä siitä nyt jotakin tulee.

Aurinko laski. Korkealla, mustien sykomorien oksien välillä paloi vielä

jonkun aikaa loistava iltarusko. Vähitellen se himmeni ja sammui. Tuuli

kääntyi etelään, pimeä lankesi maille. Kotka otti pyssynsä ja läksi

metsään.

Oli jo yö, kun ihmiset syvältä metsän sisästä äkkäsivät suuren

kultaisen tähden, ikäänkuin aamuruskon eli nousevan auringon. Se kasvoi

hirvittävällä nopeudella ja sen väri kävi veren karvaiseksi.

-- Metsä palaa! metsä palaa! nousi leirissä huuto.

Suurissa parvissa tulla liihotteli lintuja joka taholta, rääkkyen,

kirkuen ja vikisten. Karja leirissä rupesi surkeasti mylvimään, koirat

ulvoivat, ihmiset juoksivat sinne tänne, peläten että kulovalkea leviää

leiriin päin; mutta kova etelätuuli vei liekit päinvastoin pois

aukealta. Metsään syttyi jo toinen punainen tähti, syttyi kolmaskin.

Molemmat valautuivat pian ensimmäiseen ja tulipalo leveni hirvittävällä

nopeudella. Liekit juoksivat kuin vesi, karkelivat villin viinin ja

köynnöskasvien kuivaneita runkoja myöten ja ravistelivat lehtiä puista.

Tuuli tarttui palaviin lehtiin, nosti ne tulisina lintuina ilmaan ja

läksi lennättämään yhä etemmäksi.

Sykomorit kaatuivat paukkuen ja rytisten liekkien keskellä. Punaiset

tulikäärmeet kiertelivät pitkin korven povea. Rätinä ja räiskinä,

taittuvien oksien pauke, valkean kumea tohina, lintujen kirku ja

petojen karjunta täytti ilman. Taivasta tavottelevat puut, muuttuneina

tulisiksi patsaiksi ja pylväiksi, huojuivat. Syttyneet köynnöskasvit

irtaantuivat puista, vääntyivät kiemuroiksi, heiluivat edestakaisin ja

kuljettivat tulta ja kipinöitä puista puihin, ikäänkuin olisivat olleet

saatanallisia käsivarsia. Taivas kävi tulipunaiseksi, olisi luullut

tulipalon raivoavan sielläkin. Yö oli valoisa kuin päivä. Vihdoin

kaikki liekit valautuivat yhdeksi ainoaksi tulimereksi ja lensivät

metsän läpi kuin kuoleman huokaus eli Jumalan vihan myrsky.

Savu, kuumuus ja palaneen käry täytti ilman. Vaikkei leiriä uhannutkaan

vaara, niin ihmiset kuitenkin huusivat ja kirkuivat, kunnes äkkiä kulon

laidasta, liekkien ja kipinöiden joukosta astui esiin Musta-Kotka.

Hänen synkät kasvonsa olivat ihan noessa. Kun ihmiset kokoontuivat

hänen ympärilleen, nojausi hän pyssyynsä ja virkkoi:

-- Ei teidän enään tarvitse raataa. Minä olen polttanut metsän.

Huomenna tapaatte tuolta puolen peltomaata niin paljon kuin vaan

haluatte.

Sitte hän kääntyi Marysian puoleen:

-- Nyt sinun täytyy ruveta omakseni, sillä minä olen polttanut metsän.

Kuka täällä on minua väkevämpi?

Tyttö vapisi kuin haavan lehti, sillä kuu paistoi Kotkan silmiin ja hän

oli hirveä katsella...

Ensi kertaa Marysia Amerikassa kiitti Jumalaa siitä, että Jasko oli

kaukana Lipincessä.

Tohisten eteni valkea etenemistään; päivä valkeni raskaassa pilvessä.

Aamun tullessa koettivat muutamat miehet liketä kulomaata, mutta

kuumuus teki sen mahdottomaksi. Seuraavana päivänä oli ilmassa niin

paksulta sumua, ettei ihminen parin askelen päästä voinut toista

erottaa. Yöllä rupesi satamaan vettä ja pian uhkasi siirtolaisia

täydellinen vedenpaisumus. Mahdollisesti tulipalo oli saattanut ilman

väräjämään ja vaikuttanut pilvien kerääntymiseen. Sitäpaitsi on

huomattava, että oli kevät, jolloin Missisipin ja Arkansasin soisten

jokien varsilla tavallisesti sataa tavattoman runsaasti. Kun lisäksi

kaukaisilla vuorilla lumet sulavat, niin paisuvat Arkansasin suot,

pienet järvet ja joet. Maa Borowinan kentällä pehmeni ja muuttui

ainoaksi suureksi lammikoksi. Ihmiset, joitten päivät pääksytysten

täytyi pysyä märkinä, sairastuivat. Muutamat läksivät taasen liikkeelle

siirtolasta, päästäkseen Clarcsvilleen, mutta palasivat pian takaisin,

tuoden sen viestin, että joki on tulvillaan ja pääsy ulospäin mahdoton.

Nyt kävi siirtolaisten tila kamalaksi, sillä heidän tulostaan oli jo

kulunut kokonainen kuukausi, ruokavarat olivat loppumaisillaan eikä

Clarcsvilleen päässyt noutamaan uusia. Wawrzonia ja Marysiaa kalvoi

nälkä vähemmin kuin muita, sillä heitä suojeli Mustan-Kotkan käsi. Joka

aamu toi hän heille otuksen, jonka joko oli ampunut tai pyydystänyt

ansaan. Seinustalle, jossa Wawrzon makasi, pystytti hän telttansa,

suojellakseen vanhusta ja hänen tytärtään sateelta. Täytyihän heidän

kiitollisuudella käyttää hyväkseen hänen avuliaisuuttansa, sillä hän

itse tarjosi heille apuaan eikä huolinut mistään korvauksesta. Marysiaa

vain hän tahtoi.

-- Olenko minä nyt ainoa tyttö maailmassa, sanoi Marysia hänelle, --

mene ja hae toinen, tiedäthän että minä rakastan toista.

Mutta Kotka vastasi:

-- Vaikka vaeltaisin maailman ääriin asti, niin en tapaa sinun

kaltaistasi. Sinä olet ainokaiseni maan päällä ja minun täytyy saada

sinut omakseni. Miten sinä tulet toimeen, kun vanhus kuolee? Sinä tulet

minun turviini, tulet vapaasta tahdosta, ja minä otan sinut niinkuin

susi ottaa lampaan, ja kannan metsään, mutta en raatele. Olethan sinä

minun omani, ainokaiseni. Kuka minua kieltää sinua ottamasta? Ketä minä

täällä pelkäisin? Jos sinun Jaskosi tulee, niin sitä parempi!

Wawrzonin sairauteen nähden taisivat Kotkan sanat vaan osata oikeaan.

Vanhus kävi yhä huonommaksi, kuumehoureessaan puheli hän usein

synneistään, Lipincestä ja Jumalan tahdosta, joka ei salli hänen nähdä

syntymäseutuaan. Marysia itki sekä isäänsä että itseään. Kotka lupasi

kihlata hänet ja lähteä hänen kanssaan vaikkapa Lipinceen asti, mutta

se oli hänestä kauheaa eikä suinkaan hauskaa. Palata Lipinceen, missä

Jasko oli, ja toisen kanssa -- ei ikinä! Parempi panna puun alle

kuolemaan. Ja sellainen kai hänen loppunsa onkin oleva.

Siirtolaa odotti vielä uusi onnettomuus.

Sadetta tuli kuin kaatamalla. Eräänä synkkänä yönä, kun Kotka, kuten

tavallisesti läksi metsälle, alkoi leiristä kuulua hirveitä

hätähuutoja: "vettä, vettä!" Kun ihmiset heräsivät unestaan, saattoivat

he erottaa suuren, kiiltävän pinnan, joka ulottui silmänkantamiin asti,

aaltoillen tuulessa ja loiskien sateen alla. Yön väräjävä, himmeä

kajastus valaisi kiitäviä laineita. Rannalta, missä seisoi puunrunkoja,

ja palaneesta metsästä, kuului uusien laineiden tohina ja kohina. Ne

tulla viilättivät ikäänkuin suuren voiman takaa-ajamina. Leirissä nousi

hirveä huuto. Naiset ja lapset rupesivat kiipeämään vankkureihin,

miehet juoksivat minkä jaksoivat aukean eteläsyrjälle, missä kasvoi

puita. Vesi ei vielä ulottunut polviinkaan asti, mutta se nousi

nopeasti. Tohina metsästä päin yhä kasvoi. Sen seasta erottautui

hätähuutoja, ihmiset huutelivat omaisiaan ja rukoilivat taivaalta apua.

Pian pienemmät eläimet rupesivat juoksemaan edestakaisin, paetakseen

aaltojen voimaa, joka kasvamistaan kasvoi. Lampaat uiskentelivat,

surkeasti määkien, vedessä, kunnes katosivat metsän puolelle. Vettä

tuli kaatamalla, hetki hetkeltä kasvoi hätä. Aaltojen kaukainen kohina

paisui mahtavaksi ryskeeksi. Jo alkoivat vankkurit huojua. Tämä ei

ollut tavallista kevätsadetta: Arkansas-joki kaikkine sivuhaaroineen

oli paisunut yli äyräittensä. Tulva riisti puut juurineen maasta,

kaatoi metsät, vei ihmisasunnot, levitti kaikkialle pimeyttä,

hävitystä, kuolemaa.

Eräät vankkurit, jotka sattuivat olemaan likinnä palanutta metsää,

kaatuivat. Kun naiset, jotka olivat paenneet sinne, rupesivat huutamaan

apua, viskautui useita miehiä alas puista. He eivät sentään päässeet

auttamaan huutavia, sillä aallot tarttuivat heihin ja veivät pois

metsään hukkumaan. Muutamien vankkurikuormien palttinaisille

katoillekin oli paennut ihmisiä. Sadetta yhä tuli kuin saavista

kaatamalla, pimeys kasvoi kasvamistaan, peittäen vaippaansa surullisen

vesimaiseman. Tuontuostakin purjehti näkyviin puunrunko, jolle

ihmisolento oli päässyt pelastumaan, milloin pulpahti vedestä esiin

joku eläin tai ihminen, milloin vain käsi, samassa painuakseen veteen

-- ainiaaksi.

Veden yhä kasvava pauhu voitti hukkuvien eläinten mylvinän ja ihmisten

äänet, jotka huusivat: "Jeesu, Jeesu, Maaria!"

Entä Wawrzon ja Marysia? Puinen seinä, jolla vanhus lepäsi Kotkan

teltan alla, pelasti heidät ainakin hetkellisesti, sillä se pysyi

lastuna veden pinnalla. Aallot kuljettivat sitä yli koko aukean ja

veivät metsään. Pari kertaa se tarttui kiinni puuhun, irrottui sitte ja

läksi purjehtimaan pimeyttä kohti. Tyttö oli polvillaan isän vieressä.

Hän nosti kätensä taivasta kohti ja rukoili pelastusta, mutta vain

aaltojen pauhu ja tuulen ulvonta vastasivat hänen rukouksiansa...

Teltta repesi... lauttakin saattoi hajota minä hetkenä hyvänsä, sillä

sekä edessä että takana uiskenteli pölkkyjä, jotka uhkasivat sekä

särkeä että kaataa sen...

Vihdoin se tarttui johonkin puuhun, jonka latva vain näkyi vedestä ja

samassa kuului samaisesta latvasta ihmisen ääni:

-- Ottakaa tämä pyssy ja lähtekää toiselle laidalle, ettei lautta

kaadu, kun minä hyppään...

Tuskin olivat Wawrzon ja Marysia ehtineet noudattaa kehotusta, kun joku

olento oksien välitse pujahti lautalle.

Se oli Kotka.

-- Marysia, puhui hän, -- sinä näet, etten heitä sinua. Kautta Jumalan!

Pelastan minä teidät tästäkin hädästä.

Hänellä oli kirves matkassaan, sillä hän silmänräpäyksessä hakkasi

oksat nuoresta puusta ja rupesi melomaan ja ohjaamaan lauttaa.

Heidän päästyään joelle, alkoi lautta kulkea tavattoman nopeasti.

Mihin? Sitä eivät he tietäneet. He vaan kiitivät eteenpäin. Välistä

Kotka tyrkkäsi syrjään kantoa tai oksaa tai käänsi lauttaa, jotta se

pääsisi puun ohitse. Hänen jättiläisvoimansa näyttivät vaan kasvavan.

Hänen silmänsä äkkäsi pimeästäkin kaikki vaarat. Tunnit kuluivat.

Toinen ihminen olisi jo nääntynyt, hän vaan ei näyttänyt tietävän

rasituksesta mitään. Aamulla huomasivat he päässeensä pois metsästä,

sillä kaikki puunlatvat katosivat näkyvistä. Koko seutu oli ainoana

merenä, jonka pinnalla liankarvaiset, vaahtoavat vedet mylvien

vyöryivät. Päivä valkeni. Kun Kotka huomasi, ettei puunkannoista tällä

haavaa ole vaaraa, lakkasi hän hetkeksi melomasta ja kääntyi Marysian

puoleen:

-- Nyt sinä olet minun, sillä minä olen riistänyt sinut kuoleman

kidasta.

Hän oli paljain päin, kasvot hiestyneinä ja ahavoituneina

ponnistuksesta. Hänessä asui sellainen voima, ettei Marysia uskaltanut

vastata olevansa toisen morsian.

-- Marysia! huudahti nuori mies hellästi, -- oma kultaseni!

-- Minne me kuljemme? kysyi Marysia, joka tahtoi vaihtaa puheainetta.

-- Sama se minne! Olethan sinä luonani, rakastettu!

-- Melo, muuten paha meidät perii.

Kotka rupesi melomaan. Wawrzon oli sillaikaa käynyt yhä huonommaksi.

Toisinaan hänessä oli kuumetta, toisinaan se hänet heitti, mutta yhä

hänen voimansa heikkenivät. Hänen vanha, vaivattu ruumiinsa oli saanut

kestää liiaksi rasitusta. Loppu likeni, ikuinen lepo teki tuloaan.

Päivällisaikaan hän heräsi ja lausui tyttärelleen:

-- Marysia, en minä enään näe huomista päivää. Voi lapseni, lapseni,

kunhan en olisi lähtenyt Lipincestä, kunhan en olisi sinua sieltä

kuljettanut! Mutta Jumala on armollinen! Minä olen paljon kärsinyt,

ehkä hän antaa anteeksi syntini. Haudatkaa minut, jos suinkin voitte ja

saata sinä, Kotka, tyttö vanhan herran luokse New-Yorkiin, Hän on hyvä

herra, hän kyllä säälii sinua ja antaa sinulle rahaa, niin että pääset

matkustamaan Lipinceen. Minä en enään sinne palaa. Oi armollinen

Jumala, anna edes minun sieluni saada lintuna lentää Lipinceen, jotta

minä edes kerran vielä sen näkisin.

Siinä kuume taas ennätti hänet ja hän rupesi puhumaan: "sinun turviisi

minä pakenen, pyhä Jumalan Äiti!" Hetkisen kuluttua hän äkkiä kirkasi:

"älkää heittäkö minua veteen, en ole mikään koira!" mutta sitte hänen

mieleensä mahtoi muistua, että hän kerran hädissään oli ollut

hukuttamaisillaan Marysian, sillä hän alkoi rukoilla: "lapsi, anna

anteeksi, anna anteeksi!"

Tyttö raukka oli polvillaan hänen päänsä pohjassa ja itkeä nyyhkytti

ääneensä. Kotka meloi ja kyynelet kirvelivät hänen kurkussaan.

Illemmalla kirkastui taivas. Ennen laskuaan näyttäytyi aurinkokin.

Hetkisen loisti se täydeltä terältään tulvan tuhoamaan maisemaan,

luoden veteen pitkän, kullankarvaisen vyön. Vanhukselle tuli lähdön

hetki. Jumala armahti häntä todella ja soi hänelle hyvän lopun. Ensin

hän surullisella äänellä tuontuostakin virkkoi: "voi minua, että läksin

Puolasta, omasta maastani!" mutta kuumehoureessa alkoi hänestä sitte

tuntua siltä, että hän on paluumatkalla Puolaan. Kas, vanha herra

New-Yorkissa antoi heille matkarahat ja osti uutispaikan, ja nyt he

molemmat, hän ja Marysia, ovat kotimatkalla. He ovat laivalla, laiva

kulkee yöt, päivät, merimiehet laulavat. Sitte tullaan samaan Hampurin

satamaan, josta lähdettiinkin, kaupungit vaan kiitävät silmien ohitse,

saksankieli soi korvissa ja juna lentää eteenpäin. Wawrzon tuntee, että

koti likenemistään likenee, sanomaton riemu täyttää hänen rintansa,

toinen, tuttu, rakas ilma löyhyttelee häntä vastaan kotoisilta

seuduilta. Entä mikäs tämä on? Ka, raja! Talonpojan sydän-raukka alkaa

takoa kuin vasara. Matka joutuu. Jumala, Jumala! Tuossahan jo ovat

Matin pellot, ja päärynäpuut... tuossa harmaat mökit ja kirkko. Tuossa

astuu mies, lammasnahkalakki päässä, auran takana. Wawrzon ojentaa

vaunun ikkunasta käsivartensa häntä vastaan. Vaari, vaari!... eikä

enään löydä sanojakaan. Kuljetaan eteenpäin. Entä mikä se tuolla on? Ka

Przyremblen kaupunki. Ja Przyremblen takana on Lipince. Itkien he

astelevat tietä pitkin. On kevät. Ruis kukkii... hyönteiset surisevat

ilmassa... Przyremblen kirkossa soitetaan iltakelloja... Oi Jeesu,

Jeesu, että sinä annat syntiselle näin paljon onnea! Tuon mäen takaa

tulee näkyviin risti ja tienviitta ja Lipincen raja. Eivät he enään

kävele... he lentävät ikäänkuin siivillä, pääsevät mäelle, ristin luo,

tienviitalle asti. Vanhus heittäytyy maahan, huutaa ilosta ja suutelee

maata. Hän konttaa ristin juurelle ja kietoo molemmat käsivartensa sen

ympärille: nyt hän on Lipincessä! Niin kyllä. Hän on Lipincessä, sillä

vain hänen kuollut ruumiinsa lepää ajelehtivalla lautalla. Sielu on

liitänyt sinne, missä sen on hyvä ja rauhaisa olla...

Turhaan tyttö huutelee: "isä, isä!" Marysia raukka, ei hän enään palaa

luoksesi! Hänen on niin hyvä Lipincessä.

Tuli yö. Kotkan käsistä rupesi jo melapuu vaipumaan ja nälkä ahdisti

kovasti. Marysia luki itkunsekaisella äänellä rukouksia isänsä ruumiin

ääressä. Ympärillä ei näkynyt mitään muuta kuin vettä, sitä ulottui

taivaan äärimmäisiin rantoihin asti.

He olivat mahtaneet joutua jonkun suuremman joen väylään, sillä virta

kuljetti taas suurella nopeudella lauttaa. Sitä oli mahdoton ohjata.

Ehkä he mahdollisesti olivat joutuneet pyörteisiin, jotka liikkuivat

kuoppapaikkojen päällä, sillä lautta pyöri ympyrässä. Kotka tunsi

voimiensa alkavan loppua. Äkkiä hän hypähti pystyyn ja huusi:

-- Totta totisesti! tuolla on tulta!

Marysia seurasi hänen kätensä liikettä ja huomasi todella kaukaa tulen,

joka välkkyi ja heijastui veteen.

-- Se on vene Clarcsvillesta, puhui Kotka nopeasti. -- Yankeet ovat

lähettäneet sen pelastamaan hädänalaisia. Kunhan eivät soutaisi

ohitsemme... Marysia, minä pelastan sinut. Hohooi!

Hän rupesi melomaan voimiensa takaa. Tuli suureni heidän silmissään ja

sen punaisessa valossa olivat he erottavinaan suuren veneen. Se oli

vielä kaukana, mutta se likeni. Äkkiä huomasi Kotka, ettei vene enään

likennytkään.

He olivat joutuneet leveään virtaan, joka vei heitä ihan vastakkaiseen

suuntaan.

Äkkiä katkesi Kotkan kädestä seiväs.

Nyt he kulkivat ihan umpimähkää. Virta vei heitä yhä etemmäksi, valkea

pieneni pienenemistään. Onneksi lautta jonkun ajan perästä kävi kiinni

puuhun, joka yksinään seisoi arolla.

Molemmat rupesivat nyt huutamaan apua, mutta virran kohina voitti

heidän äänensä.

-- Minä ammun, sanoi Kotka, -- niin he näkevät tulen ja kuulevat

laukauksen.

Hän tähtäsi jo ilmaan pyssyn piipun. Mutta laukauksen asemasta kuului

vain kumea läppäys. Ruuti oli päässyt kastumaan.

Kotka heittäytyi pitkäkseen lautalle. Nyt he olivat hukassa. Hetkisen

hän siinä makasi kuin kuollut; mutta sitte hän nousi ja puhkesi

puhumaan:

-- Marysia... Toisen tytön minä jo aikoja sitte olisin ottanut ja

vienyt metsään, sama se hyvällä vaiko pahalla. Niin aioin sinutkin

ottaa, mutta en ole uskaltanut, sillä minä rakastan sinua. Sutena olen

kulkenut ihmisten joukossa ja ihmiset ovat pelänneet minua. Sinä vaan

sait sen aikaan, että minä miltei... pelkäsin sinua... Mutta jollet

sinä minua rakasta, niin on paras, että kuolen. Minä pelastan sinut tai

hukun, ja jos hukun, niin muista minua ja rukoile edestäni. Millä

lailla minä olen rikkonut sinua vastaan?... Enhän ole tehnyt sinulle

mitään pahaa. Marysia, Marysia, hyvästi rakastettuni, sinä elämäni

aurinko...

Ennenkuin Marysia edes käsitti hänen aikomuksensa, oli hän jo

heittäytynyt veteen ja ruvennut uimaan. Hetkisen hän pimeästä saattoi

erottaa hänen päänsä ja käsivartensa, kun hän voimakkaasti halkasi

virtaavaa vettä, sillä hän oli erinomainen uimari. Mutta pian hän

katosi näkyvistä. Hän ponnisti venettä kohti, hakemaan pelastusta

tytölle. Veden vuolas juoksu ehkäsi hänen liikkeitänsä, oli kuin häntä

olisi vedetty niskasta tai työnnetty taaksepäin. Mutta hän riuhtoi ja

pyrki eteenpäin. Kunpa pääsisi tuosta virrasta edes toiseen, niin

varmaan pääsisi perille! Mutta huolimatta yli-inhimillisistä

ponnistuksistaan, pääsi hän vaan hitaasti eteenpäin! Samea, kellertävä

vesi viskasi vähäväliä vaahtoa hänen silmiinsä, mutta hän nosti

päätänsä, veti henkeään ja iski katseensa pimeyteen, nähdäkseen missä

vene ja valo olivat. Välistä joku voimakkaampi aalto veti häntä

taaksepäin, välistä se taas kohotti häntä pinnalle. Hengitys kävi yhä

raskaammaksi, hän tunsi polviensa kangistuvan. "En pääse perille",

ajatteli hän, mutta silloin oli hän kuulevinaan Marysian rakkaan äänen

kuiskaavan: "pelasta minut!" Ja uudestaan alkoi hän epätoivoisilla

voimilla halkoa vettä käsillään. Hänen poskensa pullistuivat, hän sylki

vettä suustaan ja silmät pinnistyivät... Jos hän nyt kääntyisi

takaisin, niin hän vielä jaksaisi myötävirtaa uida lautalle, mutta sitä

ei hän ajatellutkaan, sillä vene ja valo tulivat yhä likemmäksi. Vene

todella soluikin häntä kohti, sillä sitä toi sama virta, jota vastaan

hän taisteli. Äkkiä hän tunsi, että hänen polvensa ja jalkansa

täydellisesti kangistuivat. Vielä muutamia vimmatuita ponnistuksia...

Vene yhä likenee. "Auttakaa, auttakaa!" Viime sanan tukehutti vesi,

joka tunkeutui hänen kurkkuunsa. Hän upposi, aalto valautui hänen

päänsä yli, mutta hän pääsi uudelleen pinnalle... Vene on jo tuossa

vieressä. Hän kuulee jo veden loiskuvan ja airojen vikisevän laitoja

vastaan. Hän ponnistaa vielä viimeisen kerran ääntänsä ja huutaa apua.

Nyt ovat kuulleet, sillä aironloiske kiihtyy. Mutta Kotka painuu

veteen, hänet tempaa väkevä pyörre. Hetken perästä hän vielä häämöttää

aallon harjalla, vielä nousee käsi, vielä toinenkin... Sitte hän katoaa

syvyyteen...

Sillaikaa istui Marysia yksin lautalla isänsä ruumiin ääressä, silmät

taukoamatta käännettyinä valoa kohti.

Virta toi sitä yhä likemmäksi. Pian näkyi vene ja airot olivat tulen

valossa kuin suuren hyönteisen punaiset raajat. Marysia alkoi

vimmatusti huutaa apua.

-- Hei, Smith! virkkoi englanninkielellä joku ääni, -- hitto minut

vieköön, jollen kuule hätähuutoja. Taas!

Hetken perästä nostivat väkevät käsivarret Marysian veneeseen, mutta

Kotkaa ei siinä veneessä ollut.

Kaksi kuukautta myöhemmin pääsi Marysia Little-Rockin sairashuoneesta.

Hyvät ihmiset keräsivät hänelle matkarahaa, niin että hän saattoi lähteä

New-Yorkiin.

Mutta rahat eivät riittäneet. Osa tietä oli kuljettava jalkaisin. Koska

hän sentään jo osasi vähän englanninkieltä, saattoi hän rukoilla

konduktöörejä, että he veisivät häntä ilmaiseksi. Ihmisten kävi sääli

kalpeaa, sairasta tyttö-raukkaa, jonka silmät olivat niin suuret ja

siniset ja niin täynnä kyyneliä, kun hän anoi almua. Hän oli niinkuin

haamu eikä niinkuin elävä ihminen. Eikä hänen onnettomuutensa ollut

ihmisten syy, eivät _he_ olleet liittoutuneet häntä vastaan, vaan elämä

ja maailman meno. Mitä tuolla kalpealla kukkasella Lipincen kedoilta

olikaan tekemistä Amerikan hyörinässä ja pyörinässä? Miten se siellä

olisi voinut elää? Hänen hennon ruumiinsa täytyi mennä murskaksi uuden

maailman jättiläisvaunujen alla, niinkuin aina vaunun pyörät litistävät

kukkasen, joka sattuu niiden tielle...

Laiha, heikko käsi tarttui soittokelloon Water-streetin varrella

New-Yorkissa: Marysia oli päässyt perille ja tuli nyt etsimään turvaa

vanhan herran luota, joka oli kotoisin Posenista.

Vieras mies avasi hänelle oven.

-- Onko herra Zlotopolski kotona?

-- Kuka se on?

-- Vanha herra.

Tyttö näytti nimikorttia.

-- Hän on kuollut.

-- Kuoliko? Entä hänen poikansa... herra William?

-- Matkusti pois.

-- Entä neiti Jenny?

-- Matkusti myöskin.

Ovi sulkeutui. Tyttö istuutui kynnykselle ja rupesi pyyhkimään

kasvojaan. Taasen hän oli New-Yorkissa, yksinään, avutonna, neuvotonna,

ilman rahoja, ainoastaan Jumala turvanaan.

Tännekö hän jää? Ei ikinä! Hän lähtee satamaan, menee saksalaisille

laivoille, heittäytyy kapteenien jalkoihin ja rukoilee heitä ottamaan

mukaansa. Jos armahtavat, niin hän kerjää ja kulkee sillä lailla Saksan

läpi Lipinceen asti. Siellä on Jasko. Hän on hänen ainoa ystävänsä koko

avarassa maailmassa. Jollei hän tunnusta omakseen, jos hän on unohtanut

ja hylännyt, niin saahan edes kuolla hänen likeisyydessään...

Marysia läksi satamaan ja heittäysi saksalaisten kapteenien jalkoihin.

Olisivathan he ottaneet hänet, onhan se sievä tyttö, kunhan tuosta

hiukan voimistuisi. Kyllähän he mielellään, mutta... asetukset

kieltävät, siitä voisi syntyä rettelöjä... Paras lähteä pois vaan...

Tyttö vietti yön saman sillan alla, jossa olivat nukkuneet isän kanssa

sinä unohtumattomana yönä, jolloin isä oli aikonut hukuttaa hänet. Hän

eli sillä ruualla, minkä meri heitti rannalle, kuten ennen isänkin

kanssa. Onneksi oli lämmin kesä.

Varhain joka aamu tuli hän saksalaisille laivoille rukoilemaan

kapteeneja -- turhaan. Hän oli itsepintainen kuten kaikki talonpojat.

Mutta hänen voimansa heikkenivät ja hän tunsi, että jollei hän pian

pääse lähtemään, niin hän kuolee kuten kaikki hänen omaisensa ja

ystävänsä.

Eräänä aamuna pani hän liikkeelle kaikki voimansa, sillä hän tunsi,

että se on viimeinen kerta, huomenna ei hän enään jaksa. Hän ei enään

rukoillut, vaan päätti hiljaa piiloutua jonnekin Eurooppaan menevään

laivaan. Kun sitte ollaan matkalla ja he löytävät hänet, niin eivät

toki veteen viskaa ja entä jos viskaisivatkin! Samahan se on miten

kuolee, koska kerran kuoleman pitää. Mutta laivaan johtavaa siltaa

vartioitiin tarkasti, hän saatiin paikalla kiinni ja ajettiin pois.

Silloin hän istuutui pölkylle veden varrelle ja tunsi kuinka kuume kävi

hänen päähänsä. Hän rupesi nauramaan ja mutisi hiljaa itsekseen...

-- Minä olen talollisen tytär, Jasko. Mutta minä olen pysynyt sinulle

uskollisena. Etkö tunne minua?

Tyttö raukka luuli sairastuneensa kuumeeseen, mutta hän oli tullut

mielipuoleksi. Senjälkeen hän joka päivä läksi satamaan tervehtiäkseen

Jaskoa. Ihmiset tottuivat näkemään hänet ja antoivat hänelle

tuontuostakin almuja. Hän kiitti nöyrästi ja hymyili kuin lapsi. Niin

kului kaksi kuukautta. Eräänä aamuna ei häntä kuulunut satamaan ja

senjälkeen ei kukaan nähnyt häntä. Seuraavan päivän poliisilehti vaan

tiesi kertoa, että sataman perältä oli löydetty tuntemattoman naisen

ruumis.